Suruverho

Vaikka en ole tänä vuonna tuonut asiaa blogin puolella juurikaan esille, surutyö viime vuoden menetyksistä on jatkunut aina tähän päivään asti, ja jatkuu varmasti vielä tästä eteenpäin. Vaikka minulla on ollut iso lauma suurimman osan elämääni, viime vuoden kaltaista vuotta ei ole ollut toista. Yksi sellainen vuosi on kyllä ollut, kun menetin vielä enemmän tyyppejä kuin viime vuonna, mutta silloin kyseessä oli ruokahiirten keskuudessa levinnyt rohinainfektio, niin se ei iskenyt kuitenkaan ihan samalla tavalla. Toki sekin harmitti ja stressasi (ja oli iso syy sille, miksi lopetin ruokakasvatuksen), mutta se ei vetänyt samalla lailla mattoa jalkojen alta kerta toisensa jälkeen. 

Tokikaan tänä vuonna suru ei ole ollut enää samanlaista kuin viime vuonna. Enää ei ole tullut itkettyä viikkoja putkeen, eivätkä ajatukset eksy koko ajan suruun ja jossitteluun, mitä olisi voinut tehdä toisin ja mitä olisi pitänyt huomata. Suurimman osan ajasta suru pysyttelee hiljaisena haikeutena taka-alalla. Sellaisena joka nousee hetkeksi pintaan, kun katse osuu jonkun menneen tyypin lempileluun, tai Vappu tekee samanlaisen kellahduksen kuin sen siskolla oli tapana. Tai joka saa panikoimaan astetta enemmän, kun Löllö pääsi livahtamaan eilen kesken lemmikkikuvauksen kasvihuoneelta pihapuskaan. ja päähän nousi heti miljoona uhkakuvaa siitä, kuinka kettu voi ilmestyä paikalle ja tappaa sen, jos hävitän sen silmistäni sekunniksikin. Se ei leimaa enää jokaista päivää tai viikkoa, mutta se on kuitenkin sielä. 

Asiaa ei tietenkään auta sekään, että koska menetykset eivät tulleet kaikki yhdellä kertaa, Facebook nostaa koko ajan esille uusia ensimmäisiä vuosipäiviä. Työssäoppimisen päättymisen pari päivää etuajassa Jussin isän kuoltua. Miikkiksen lopetus. Huiskun takajalan halvaantuminen ja sen kuolema päivää ennen Aistiin varattua neurologiaikaa, kun paikallinen eläinlääkäri eikä Raulio osannut auttaa. Lystin äkkikuolema. Ja seuraavina vuorossa Lystin ruuminavaustuloksen saapuminen, Itsyn ja Sofian lopetukset ja kanien kuolemat. Lystin avaustuloksen saapumisesta tulee vuosi sunnuntaina. Vaikka nykyään tiedän jo paljon paremmin kuin viime vuonna, miten hiljainen tappaja ärhäkkäkin keuhkokuume voi olla, sitä ei varmasti lakkaa ikinä täysin miettimästä, miten voi olla, ettei kumpikaan meistä Jussin kanssa oikeasti huomannut mitään muuta poikeavaa, kuin normaalia helleoireilua, mitä koitimme parhaamme mukaan lievittää jäädyteilly pulloilla, kosteilla pyyhkeillä peitetyillä majoilla sekä siirettävällä ilmanviilentimellä. Sekin saa mielen usein haikeaksi, kun Facebook nostaa kavereiden seinille muistoja heidän kokemistaan menetyksistä, ja voi samaistua niihin ihan liikaa.

Surua toki lievittävät ne tyypit joita emme menettäneet, sekä uudet tulokkaat. Talo on taas yhtä täynnä elämää kuin se oli aiemminkin. Kuitenkaan kukaan ei voi toki tulla niiden paikoille, jotka ovat lähteneet. Itselleni uudet tyypit ovat jo osa laumaa, mutta Jussilla se on aina pidempi prosessi, ja hänen on välillä yhä vaikea hahmottaa, että Juutas, Tekla ja Nava ovat oikeasti osa meidän jengiä, eivätkä vierailijoita siinä missä Nero, Effie, Mana ja Tulppa. Tästä en voi kyllä syyttää Jussia, sillä Jussi on aina ollut hitaammin lämpiävää sorttia, ja hoitonäädät ovat olleet meillä tänä vuonna jo tulokkaita pidempään, vaikka eivät yhtäjaksoisesti. Silti sitä välillä toivoisi voivansa nopeuttaa sitä, että Jussikin kokisi, että nämä ovat meidän perhe nyt. Vaikka kuinka tiedän, että Jussikin yhä suree niitä, jotka olivat olleet meidän perhettä vuosia, ja että hän pääsee kyllä sinne vielä. 

Missään tapauksessa en halua unohtaa ketään niistä, joita olemme menettäneet. Rakkaus ei häviä minnekään, ja ajan kanssa hyvät muistot saavat koko ajan enemmän tilaa. Haikeus astuu surun tilalle, ja pikkuhiljaa haikeus antaa enemmän jalan sijaa onnellisille muistoille. Silti sitä kokee jonkinlaista tarvetta siirtää menetettyjä tyyppejä hieman sivummalle. Ei jotta ne saisi potkittua pois muistoista, vaan jotta saisi enemmän tilaa niille, jotka ovat täällä nyt. En halua että kukaan nykyisistä menettää mitään siksi, että elän liikaa menneessä miettien niitä, jotka menetin. Sillä yksi kuvakollaasi on nostettu väliaikaisesti alas seinältä odottamaan sitä, että saan päivitettyä siihen kuvat myös kaikista nykyisistä. Blogiin on tilattu uusi ulkoasu, jossa pääroolin bannerissa saavat nykyiset tyypit (olen silti pyytänyt, että Miikkiksen kuva tulisi johonkin kohtaa ulkoasua muistuttamaan mistä tämä tarina alkoi).   

Vuoden mittaan on saanut myös ihan liikaa vertaistukea. Se on sekä auttanut erittäin paljon, myös satuttanut lisää. Minä en oikeasti haluaisi, että kukaan tietää, miltä tuntuu menettää monta perheenjäsentä liian aikaisin liian lyhyen ajan sisään. Silti tunnen useamman, joka tietää. Ja joka pystyy paremmin kuin kukaan lievittämään omaa syyllisyyden tunnetta siitä, kuinka ei huomannut jotain, koska he ovat omien päidensä sisällä olleet siinä samassa kiirastulessa omien menetystensä ja omien huomaamatta jääneiden asioidensa kanssa. Niiden, joita kaikkia ei ole ollut edes olemassa ennenkuin jälkikäteen, kun avauspöytäkirjat ja jälkiviisaus ovat tulleet paikkaamaan aukot. 

Vaikka olen elämäni aikani menettänyt useamman lemmikin kuin osaan edes laskea, silti tämä suru on ollut uudenlaista. Pidempikestoista ja kokonaisvaltaisempaa kuin mikään aiemmin kokemani. Sen kanssa pystyy elämään jo hyvin, ja se helpottuu mitä enemmän aikaa kuluu. Voi olla, että se katoaa joskus kokonaan, tai voi olla, että se tulee aina asumaan jossain mielen perukoilla. Tällähetkellä se on kuin ohut valoverho, joka ei peitä maisemaa, mutta jonka läpi valo siivilöityy vähän eri tavalla kuin se tekisi ilman verhoa.