keskiviikko 31. tammikuuta 2018

Kuluseuranta 2018: tammikuu

Uusi vuosi ja uusi kuluseuranta. Ainakin kesään asti olisi tarkoitus pitää astetta tiukempaa kulukuria, ja pysytellä enemmän välttämyyksissä. Sallittuja humputuksia ovat näyttelyjen ilmoittautumiset, mutta niidenkin kohdalla koetan nyt pitäytyä maksimissaan 3-4 fretissä per näyttely - ja kyllä, uskon onnistuvani siinä sillä tänä vuonna jo parissa näyttelyssä on ilmoitettu aiempaa pienempi maksimi sille, montako näätää yksi omistaja saa ilmoittaa.

Mutta mennäänpä nyt tammikuuhun. Tammikuussa minulla meni alle viisi euroa oikeasti välttämättömiin kategorioihin, eli näätien ruokaan, eläinlääkäriin ja tarpeellisiin tarvikkeisiin. Tammikuussa kun ostettiin ruokia yhden nappulapussin verran Snurrelle. Muuten on menty pakastimessa olevilla ruuilla, kaapeissa olleilla pissa-alustoilla ja viime vuoden puolella täydennetyillä lääkevarastoilla. Niiden osalta näyttää siltä, että saatamme selvitä varastoilla vielä helmikuun. Sen jälkeen ainakin pissa-alustat vaativat täydennystä, ja tällä tahdilla myös lohitahna. Sitä meni tänään taas puoli tuubia, kun rohkaisin kaikkia seitsemään viettämään aikaa yhdessä namituubin ympärillä.

Johonkin sitä tahnaa vain häviää...
Silti tammikuussa viivan alle loppusummaksi tuli yli kahdeksankymmentä euroa, ei alle viisi. En siis onnistunut kauhean hyvin pysymään vain välttämättömyyksissä. Tästä 28€ meni ekstratarvikkeisiin, 15 euroa pk-frettien jäsenmaksuun ja 35 euroa näyttelyilmoittautumisiin. Tarvikekohtaa en kyllä kadu: kaksikymppiä summasta kun meni sellaiseen pyörälliseen boksiin mitä on metsästetty Sariannan kanssa varmaan pari vuotta, ja nyt sain sen käytettynä edullisesti. Kahdeksan euron valjas-hihna -kombon piti olla lauman yhteiseen käyttöön taskuunsopivaksi setiksi, mutta jos saadaan Justiina osaksi meidän porukkaa, niistä tulee Justiinan valjaat. Justiina kun sai mukaansa viidet valjaat, joista se on kuulemma livahtanut kaikista, niin neiti kuulostaa siltä, että se on selvä kasivaljastapaus. Pk-frettien jäsenmaksu tulee muuttumaan säästöksi vuoden mittaan, kun myöhemmin tulee eteen KesäPiknikin ja Capitalin ilmoittautumiset, ja jos jossain kohtaa vuotta tulee käyntiä Linnunmäkeen.

Kuukauden paras ostos
Tammikuu kuitenkin korosti, kuinka äkkiä summat kasautuvat: se ei vaadi kuin pari pientä ostosta, yhden näyttelyn ja pari muuta kulua, ja jo kolkutellaan lähellä satasta, vaikka alkukuusta ajatteli, ettei me tarvita tammikuussa mitään. Helmikuun osalta valitettavasti tiedän, että siitä tulee hintavampi: ensiviikon keskiviikolle kun on varattu eläinlääkäriaika Rauliolle, ja junnut saavat lanttinsa, Justiina rokotetaan ja Snurre ja Miikkis käytetään tarkistuksessa Snurre insulinooman ja Miikkis silmien takia. Ja siihen päälle tulee vähintään Tammerin ilmoittautumiset. Silti en ole vieläkään valmis tinkimään näyttelyistä.

Tammikuu

Näädille:

Ruuat & namit:
Applaws Cat Adult Chicken&Duck 400g 4,49€

Eläinlääkäri & lääkintä:-


Tarpeelliset tarvikkeet:-


Lelut, pedit & muu ekstra:
pyörällinen kantoboksi käytettynä 20€
kasivaljaat + hihna 8€

Näyttely- ja yhdistyskulut:
Pk-frettien jäsenmaksu 15,00€
Näätähässäkkä -ilmot (3 viralliseen, 1 pettiin) 35€

Lemmikkien hankinta:-

YHT. 82,49€

tiistai 30. tammikuuta 2018

Lähtölaskenta pentukauteen

Se tulee taas. Joka kevät toistuva kausi, joka saa useat frettimammat ja näätädaddyt kyseenalaistamaan frettimaksiminsa. Pentukausi. Se aika vuodesta, jolloin pentujonolaisten vatsat täyttyvät perhosista, sillä unelma on koko ajan askeleen lähempänä toteutumistaan, mutta jokainen askel on myös hauras: onnistuuko astutus? Näkyykö ultrassa mitään? Meneekö synnytys hyvin? Montako pentua syntyy? Riittääkö itselle se toivottu pentu?

Vauva-Huisku, kuva: Mandy Schuhmacher
Suomessa frettien eläinkauppamyynti on onneksi lähestulkoon hävinnyt, ja uudessa eläinsuojelulaissa sille kaavaillaan täyskieltoa. Frettiä siis harvemmin voi vain hakea jostain, mikä on hyvä asia ja varmasti osaltaan karsii heräteostoksia. Se kuitenkin koettelee usein pennusta haaveilevan kärsivällisyyttä tuskaisella tavalla. Siitä, kun kasvattajat julkistavat pentusuunnitelmansa kun menee helposti vielä puolisen vuotta siihen, kun pennut ovat edes maailmassa. Pentujonoon menosta voi siis kulua yli puoli vuotta siihen, kun pennun saa lopulta kotiinsa - ja sekin edellyttäen, että jonotettu pentue onnistuu ja siihen syntyy sopiva pentu. Joillakin odotus voi venyä jopa puoleentoista vuoteen, jos ensimmäisellä kerralla ei onnista.

Pentujen jonottaminen on jotain niin ihanan kamalaa, että vaikka joka kerta päätänkin että en lähde siihen enää ikinä, sitä huomaa silti yhä uudelleen pyörtävänsä puheensa kun ihastuu johonkin emoeläimeen. Kodinvaihtajien kanssa tämä alkuvaihe on niin paljon simppelimpi: eläin on jo olemassa ja se on siinä, ja on vain päätettävä, onko valmis ottamaan sen kotiinsa ja rakastamaan sitä kunnes kuolema erottaa. Pentujen kanssa niin moni asia on epävarmaa niin pitkään, ennenkuin voi lopulta olla täysin luottavaisin mielin sen suhteen, että se on oikeasti oma ja tulossa kotiin. Viime vuonna purskahdin ensimmäisen kerran itkuun jo silloin, kun Akiran synnytys alkoi, ja seuraavan kerran kun pentueen ensimmäinen tyttö syntyi. Sen jälkeenkin ehti itkeä ilosta ja helpotuksesta vielä useamman kerran ennenkuin oltiin Huiskun kanssa kotona.

Lystin ekat ulkoilut viime kesänä
Niinpä taas päätin, että tänä vuonna en mene yhteenkään pentujonoon. Että en tarvitse sitä tunteiden vuoristorataa, sillä meillä on jo maailman ihanin lauma, eikä se ole millään muotoa maailmaloppu, jos tänä vuonna porukkaan ei liity yhtään pentua. Että ehdin kyllä odottaa siihen, kun joku vuosi joku pentu tarvitseekin yllättäen kotia peruuntuneen varauksen tai muun syyn takia. Vaikka siihen menisi muutamakin vuosi. Mutta sitten menin ostamaan Emeliinalta valjaat, ja kysyin vahingossa Effien pennuista. Lysti kun varmasti tykkäisi toisesta Duracell-hyppyoravasta.

Lysti silloin kun näin tytön ensimmäistä kertaa.
Noin kuusi viikkoa. Aika tarkalleen neljäkymmentä päivää. Sitten saatan tietää, onko Effien pentueessa albiinonaaraita. Sitä ennen, parin viikon päästä, on ultra, jossa selviää nollaantuuko laskuri ja vaihtuuko pentujen odotus taas uuden kiiman odotukseksi. Tällähetkellä olo on vielä aika levollinen ja päässä hymisee mantra, että meillä riittää kotona vilinää, vaikka pentua ei tulisikaan. Vielä uskon, että tänä vuonna pentukuume ei mene oikein pahaksi. Uskoin niin viime vuonnakin.

Effien sisko. Sekin sisaruskatras oli aika nuori, kun näin ne ensimmäistä kertaa.
Tähän mennessä itsellä on takana kolme pentujonoa, joista on tullut yksi pentu. Kuusi muuta ovat tulleet muuta kautta. En oikeasti tajua, miten ne ihmiset pysyvät järjissään tästä kesään, jotka odottavat ensimmäistään ilman yhtäkään kotona olevaa näätää.

Toisaalta... Tämän postauksen kirjoitus on katkennut jo x kertaa erotuomarin tehtäviin, kun Lystillä on ollut tylsää ja mummuilla on mennyt hermot. Niinpä kesken postauksen kirjoittamisen käytettiin muunmuassa pari junnuista ulkoilemassa. Ehkä tänä vuonna toukokuu tuleekin yllättävän äkkiä, kun koetetaan saada Justiina porukkaan ja lauma taas sille mallille, että koti olisi ylipäätään valmis pennun tulla. Suurperhe on hyvä vaatimaan huomionsa.

Viime vuonna pennun tuloon valmistautumisesta tuli kirjoitettua vähän enempi asiaakin. Sen voi käydä lukemassa täältä. Tänä vuonna pidetään sormet ristissä sekä omasta että kaverien puolesta ja katsotaan miten käy.    

sunnuntai 28. tammikuuta 2018

Marsun palalihaa kotikeittiössä

*HUOM! POSTAUS SISÄLTÄÄ KUVIA RUHOISTA. JOS ET HALUA NIITÄ RUUDULLESI, ÄLÄ AVAA POSTAUSTA.*

Ehdin viime syksynä innostua Lystin ja Huiskun ruokahalusta ja innosta etenkin kokonaisia ruokaeläimiä kohtaan. Lauman vanhemmatkin jäsenet söivät kyllä jo hiiriä ja tipuja, mutta junnujen myötä uskalsin viimein laajentaa myös isompiin ruokaeläimiin, kuten aikuisiin rottiin, marsuihin ja kaneihin. Alkuun ne hävisivätkin hyvin, ja olin mielissäni, kun onnistuin löytämään niitä isompia eriä edullisesti pakkaseen. Minä kun voin suoraan myöntää, ettei meillä lasketa kaikkia vitamiineja ja hivenaineita mitä ruuasta tulee mikrogrammojen tarkkuudella, niin asiaa pyritään kompensoimaan pitämällä ruokavalio mahdollisimman monipuolisena. Tähän meillä kuuluu muunmuassa se, että näädille pyritään tarjoamaan viikottain vähintään kolmea tai neljää eri eläinproteiinia, eli kanan ja kalkkunan ohella esimerkiksi niitä hiiriä, rottia, marsuja ja kaneja, sekä välillä lohta, muita kaloja, hamstereita, ja pienessä määrin lammasta, jauhomatoja ja poroa. Joiden lisäksi koettaa aina välillä etsiä jotain uutta, kuten viiriäisiä. Käytännössä siis melkein kaikkea muuta kuin sikaa ja nautaa, jota freteille ei niin suositella punaisen lihan rasittaessa munuaisia muita lihoja enemmän. 

Kupin ympärillä olevista jäljilstä voi päätellä, millä kiireellä parhaita herkkuja on alettu kantaa turvaan.
Syksy kuitenkin meni, ja junnujen pahin tankkausvaihe talvea varten loppui. Siinä kohtaa nuorille neideille alkoi iskeä sama mukavuudenhalu kuin vanhemmille: isoilla ruokaeläimillä nahka on sitkeämpää, ja ne ovat hankalampia syödä. Niinpä isot alettiin syömisen sijaan jemmata. Kun oli saanut ilon onkia muutaman kunnolla kypsyneen rotan jostain sokkelin perukoilta, sitä tuli siihen tulokseen, ettei homma toimi. Ruokaa meni haaskuuseen, eikä se hyödyttänyt ketään. Kuitenkin pakastimessa oli vielä paljon rottia, marsuja ja kaneja, jotka halusi hyötykäyttöön. Käytännössä sitä keksi kaksi vaihtoehtoa: ensimmäinen oli myydä meille sopimattomat pois, ja hankkia tilalle hiiriä ja tipuja. Tämä vaihtoehto ei kuitenkaan kauheasti houkuttanut, sillä kyseiset lihat oli vartavasten hankittu tuomaan monipuolisuutta näätien ruokapöytään. Niinpä pyysin joululahjaksi nylkypuukkoa ja päätin, että kyllä ne lihat vielä pakastimesta käyttöön saadaan. Että mikäli ongelma on siinä, että kokonaisena ne ovat liian hankalassa muodossa, niin pistetään sitten paloitellen.

Työvälineet ja eilisen menu. Kupissa paloiteltu rotta, vieressä seuraavaksi paloitteluun tulossa oleva marsu.
En ollut koskaan aiemmin käsitellyt minkäänlaisia kokonaisia ruhoja, joten mietin hetken mistä lähteä liikkeelle. Ensin mietin löytyisikö YouTubesta sopivaa tutoriaalia, kun sitten tajusin kysyä Jussilta, että oliko hänellä kokemusta rottien paloittelusta (ihmisille voi kertyä hyvin omituisia taitoja työhistorian varrella...). Hänellä oli, joten hän pilkkoi ensimmäiset kaksi ja opasti samalla minua, mistä kohtaa nivelet saa leikattua helpoiten poikki ja mikä elin on mikäkin. Jälkimmäisellä ei kyllä ole näätien ruokien kanssa niin väliä, sillä käytännössä kuppiin tuli pilkottua kaikki nahkaa ja suolistoa lukuunottamatta. Rottien jälkeen siirryttiin ihmettelemään marsuja, jotka osoittautuivat hieman rottia haastavammiksi tapauksiksi sitkeämmässä olevan nahan myötä.

Kokonaisista ruokaeläimistäkin meillä jätetään yleensä suolet, niin nyt paloitellessa ne leikattiin ja laitettiin valmiiksi pois. Kuvassa käsittelyssä marsu, joilla lihakset ovat huomattavasti enemmän kiinni nahassa kuin rotilla.
Ensimmäisten ruhojen pilkkominen oli samalla myös välineiden opettelua. Ensin testaamamme keittiösakset eivät olleet yhtään niin tehokkaat nahan auki leikkaamiseen kuin askarteluihin hankkimani teräväkärkiset ompelusakset, joista onkin tullut nyt yksi luottoapuri hommaan nylkypuukon ohella. Lahjaksi saatu puukko on osoittautunut oikein käteväksi niin elinten irroittelussa kuin pienten luiden ja nivelien katkomisessa. Jussi on tehnyt hommaa aiemmin skalpellin kanssa, joka kuulemma häviää nylkypuukolle sata-nolla. Tiskipöydälle on otettu alusiksi Jussin lääkärilehtiä viimeistelemään meidän kotoinen leikkaussali. Jussilla oli alkuun niin kova luotto minun puukon käsittelyyn, että saatuani puukon hän pisti tilaten tikkaussetin, johon kuului iso paketti käden ompeluun sopivanvahvuista lankaa. Onneksi sille ei ole kuitenkaan tullut vielä käyttöä. Meidän kotoinen ensiapulaukku alkaa kyllä koko ajan enempi muistuttaa lääkärinlaukkua.

Paloittelussa on edetty siihen vaiheeseen, missä jäljellä alkaa olla se, mikä pilkotaan kuppiin. Sakset toimivat hyvin myös rintakehän avaamiseen.
Vaikka touhuun ryhtyminen alkuun vähän makaaberilta tuntuikin, kun itselläni on ollut niin rottia kuin marsuja myös lemmikkinä, on se ehdottomasti kannattanut. Marsujen ja rottien palaliha on freteillä melkein samanlainen hitti kuin kokonaiset hiiret ja tiput, ja ne voittavat kaikki mössöksi jauhetut lihat ylivoimaisesti. Miikkis ei ole vielä lämmennyt marsulle, mutta rottien ribsit ja muut osat maistuvat myös sille. Ja itse olen iloinen, että pakastin on taas lähtenyt tyhjenemään sinne jemmatuista aarteista. Nyt jääkaapissa on sulamassa myös ensimmäinen pilkottavaksi aiottu kani, mikä tulee olemaan se seuraava haaste tällä rintamalla.   

Enisimmäinen marsuannos

lauantai 27. tammikuuta 2018

Tiukka täti

Justiina on ollut meillä kohta viikon, ja on osoittautunut nimensä mukaiseksi tiukaksi tädiksi. Kaulin heiluu etenkin nuorison suuntaan, sillä kaikki nuoret ovat varmasti huligaaneja, jotka ryöstömurhaavat viattomia seniorikansalaisia jos liian likelle pääsevät. Niinpä Justiina pyrkii varmistamaan että nuoriso pitää yllä kohteliasta välimatkaa ja iskee käsilaukulla päähän, jos niin ei tapahdu. Ihan vain varmuuden vuoksi.

Pienit pikinekut Justiina & Itsy
Meidän junnuja Justiinan asenne vähän ihmetyttää: ne kun haluaisivat oikeasti vain leikkiä. Ne menevät putputellen kohti, ja vetäytyvät kauemmas heti kun huuto alkaa. Ensimmäisinä päivinä korviennappailusta saattoi seurata pientä pyörittelyä, mutta nyt junnut ovat katsoneet paremmaksi vain keksiä jotain muuta tekemistä. Itsy juoksee välillä äidillisesti paikalle, kun huuto alkaa, mutta harvemmin siinä kohtaa sen läsnäoloa huomaa sen enempää Justiina kuin junnutkaan. Mummut eivät juuri vaivaudu ottamaan kantaa Justiinaan. Ne yleensä vain nuuhkaisevat sitä ohimennen, jos törmäävät neitiin tarkistuskierroksillaan. Sen Justiinakin hyväksyy kiljumatta. Samaten Miikkikselle Justiina on vain yksi uusi fretti, ja pienen alkuihmettelyn jälkeen Justiinakin ohittaa Miikkiksen sen isompia ihmettelemättä.

Rakennusmestari Justiina tarkistaa tulevaa Ikea-hyllyä
Toki minä olin toivonut, että tässä kohtaa Justiina olisi kasanukkumisväleissä edes jonkun kanssa. Meidän lauma kun on aika hyväluonteinen, ja ollut yleensä varsin avoin uusille tyypeille. Mutta Justiinalle tässä kaikessa on selvästi paljon sulateltavaa, mikä on toki ymmärrettävää: onhan se elänyt viimeiset neljä vuotta saman kaverin kanssa ja ollut talouden ainoa frettiprinsessa. Nyt kaveriehdokkaina olisi sitten pallikkaan sijaan kokonainen lauma prinsessoja.

Justiina lelukopan valtiattarena
Vielä en koe kuitenkaan tarvetta luovuttaa: tässä kun on tosiaan mennyt vasta alle viikko. Kaikille porukassa maistuu ruoka, kaikki malttavat käydä vessassa ja Justiinakin on pystynyt jopa peseytymään junnujen lähistöllä. Eli vaikka tilanne ei ole täysin rento, kukaan ei vaikuta ylettömän stressaantuneelta. Niinpä jatketaan tutustumisia. Välillä näätiä houkutellaan namien avulla viettämään enempi aikaa ihan lähekkäin. Vapaassa oleillussa turvaväliksi on muodostunut tällähetkellä reilu metri. Se on se etäisyys, jolla voidaan hyvin vaikka nukkua ihan rennon oloisesti. Toki niin, että molemmilla osapuolilla on oma peti, kuten Justiinalla leikkimaton tunneli ja Itsyllä lelukoppa.

Useammin kopassa nukkuu Itsy
Justiina on myös alkanut saada Jussilta lempinimiä. Ensin neidistä tuli Noita Nokinenä, joka nyt on lyhentynyt Noksuksi. Miulle tyttö on yleensä joko Justiina tai mummuska. Tai mamman pieni pikinokka, joka ehkä kuvastaa osaltaan sitä, kuinka tuo neiti on onnistu varastamaan jo paikan sydämestäni, vaikkei olekaan vielä raivannut tietään laumaan.

maanantai 22. tammikuuta 2018

Justiina tuli taloon

Nyt meillä eletään jänniä päiviä. Eilen meille saapui pieni vaalea pikinokka, ja mikäli saadaan neiti osaksi meidän laumaa, tyttö jää asumaan meille pysyvästi. Justiina (viralliselta nimeltään Bullberg Geisha) onnistui varastamaan sydämeni heti tummine silmineen ja näätäpusuineen, eli nyt pitäisi saada vielä näädät vakuuttumaan toisistaan. Justiinaa meidän lauma vielä jännittää, ja se pyrkii muiden lähestyessä tekemään itsestään mahdollisimman ison ja uhkaavan pörhistämällä turkkiaan ja kiljumalla lähestyvien näätien korviin. Siinä suhteessa Justiina muistuttaa paljon Snurrea nuorempana.


Talouden junnuosasto on tulokkaasta ihan ihastuksissaan, mikä ei auta asiaa yhtään. Kolme hyppivää, pomppivaa ja putputtavaa superpalloa tahtoo olla Justiinalle vähän liikaa, vaikka nuoriso haluaisi vain leikkiä. Niinpä tänään päätettiin rauhoittaa tilannetta, ja vapautettiin nuoriso omiin leikkeihinsä, ja annettiin näätähuone mummuosaston käyttöön. Snurre ja Esteri eivät samaan tapaan tuo itseään liki ja haasta painimatsiin, joten päätimme antaa Justiinan tutustua ensin niihin. Edetään siitä sitten pikkuhiljaa muuhun laumaan ja koko asuntoon, kun Justiina saa ensin jotain kuvaa siitä, mihin on oikein päätynyt.


Justiina on ottanut kantoboksinsa tukikohdakseen, johon on aina hyvä vetäytyä ja josta käsin voi tarkastella ympäristöä. Sen viereen neidille on sitten laitettu oma nappula- ja vesikuppi ja vessa. Saakoot neiti pitää sen tukikohtanaan niin kauan kuin kokee sitä tarvitsevansa. Tietenkin sitä toivoo, että neiti pääsisi lähitulevaisuudessa nauttimaan kasanukkumisesta ja uskaltautuisi ehkä kokeilemaan raakaruokaakin, mutta niiden kanssa ei pidetä kiirettä. Nyt vain pidetään kaikki peukut pystyssä, että totutus etenisi hyvin, ja että Justiinasta tulisi meidän talouden seitsemäs prinsessa.

Omasta tutusta pedistä on hyvä vahtia Huiskua
Työpäivän ajaksi Justiina sai perimmäisen näätähuoneen omaksi yksiökseen
Mitella ei ymmärrä, miksi se ei päässyt mummujen kanssa tutustumaan.
Mummuskakerho (Justiina on kyllä virallisesti veteraani vasta huhtikuussa)

lauantai 20. tammikuuta 2018

1,2,3,4...7,8?

Kolme plus. Tuskin ainakaan vakituisesti yli kymmentä. Nuo taitavat olla ne suurimmat tarkkuudet, joilla olen määrittänyt omaa ideaaliani talouden näätämäärän suhteen. Se on kuitenkin asia, jota monieläintaloudessa joutuu välillä miettimään. Ensimmäinen näistä on helppo: fretti on niin sosiaalinen ja leikkisä eläin, että en haluaisi pitää niitä ilman lajitoveria. Miikkis ja kaksi frettiä on jo kolme. Ja ilman Miikkistäkin näkisin, että kolme frettiä on kivempi kuin kaksi: silloin riski sille että kukaan jäisi helposti yksin on pienempi. Itselläni on ollut eläimiä jo niin pitkään, että sitä tietää tuskallisen hyvin, että joskus rakkaan perheenjäsenen voi menettää yllättäenkin, vaikka kaikki olisivat näennäisesti kunnossa ja hyvinvoivia. Kotia etsiviä frettejä ei aina löydy ympäri vuoden, joten väärään aikaan vuotta äkillisesti yksin jäänyt otus voisi joutua olemaan ilman kaveria helposti kuukausiakin. Sen myötä kolme on itselleni hyvä minimi.

Maksimi on sen sijaan vaikeampi. Tiedän että monella on itsellään selkeä sellainenkin. Minulla ei oikeastaan ole. Hoidokkien myötä olen saanut jotain tuntumaa siihen, ettei kymmenpäinen sekalauma olisi välttämättä pidemmän päälle se omin juttu, vaikka väliaikaisena se voi olla ihan virkistävääkin vaihtelua. Mutta toki hoidokkien kanssa kaikki kaaos ei tule vain frettimäärän kasvusta, sillä kun laumat eivät elä vakituiseen yhdessä, hoidokkien tulo lisää aina myös merkkailua, hutikakkoja, arvojärjestyksen sopimista, erottelua ja muuta, mitä ei joudu tekemään samoissa määrin silloin kun kotona on vain omat näädät. Mutta kyllä kymmenpäinen lauma olisi silti jo todella iso, etenkin kun jokainen näätä osaltaan myös kasvattaa kuluja. Osin kulut ovat kyllä myös tuuripeliä: jokainen lisänäätä tuo tullessaan tietyt peruskulut (ruoka, rokotukset, hormoni-implantti...), mutta isoimmat erot tulevat usein esimerkiksi siitä, sairasteleeko joku pahemmin, ja sairastelut voivat osua yhtä hyvin pieneen laumaan kuin isoon.


Tällähetkellä meillä on se kuusi frettiä ja Miikkis. Huomisesta alkaen ehkä seitsemän frettiä. Joinakin hetkinä se on paljon, kun kaikki ovat hereillä yhtäaikaa, juoksentelevat ympäriinsä ja vaativat samanaikaisesti osaansa huomiosta ja herkuista. Silloin näätiä on jokapuolella, ja lautapelit lentelevät hyllyiltä leikkien tieltä. Mutta niitä hetkiä on loppujen lopuksi todella vähän. Fretit nukkuvat paljon, ja meilläkin laumassa on hyvin eri ikäisiä ja luonteisia tyyppejä. Aika paljon on siis myös niitä hetkiä, jolloin vain pari näätää touhuilee jotain keskenään, tai että kaikki ovat vetäytyneet nukkumaan niin, että asunnossa voisi pitää helposti vaikka leffaillan ilman että kukaan välttämättä edes huomaisi täällä mitään eläimiä olevankaan. Sen myötä aina tulee niitä hetkiä, että laumassa tuntuu olevan hyvin tilaa vielä tietynlaisille tyypeille, kuten kuten toiselle duracell-apinalle Lystin kirittäjäksi tai vanhemmalle kodinvaihtajalle pitämään päikkäriseuraa geriatriselle osastolle nuorison vetäessä päiväralleja. Homma kun on lopulta sama kuin ihmisperheissäkin: vaikka kaikki tulisivat kuinka hyvin juttuun keskenään, joitain juttuja on vain kivempi harrastaa pienemmällä kokoonpanolla, että homma toimii.


Tähän mennessä meidän lauma on kasvanut joka vuosi. Vielä vuoden vaihtuessa ajattelin, että tästä voi tulla ensimmäinen vuosi, kun niin ei välttämättä käy. Että on jo varsin todennäköistä, että lauman vanhimmista ainakaan molemmat eivät ole vastaanottamassa mahdollisia tämänvuotisia pentutulokkaita. Nyt jos Justiina liittyy huomenna meidän laumaan, on mahdollista, että vuodenvaihteessa meillä voi sittenkin olla seitsemän tai kahdeksanpäinen lauma. Määränä se tuntuu taas isolta, mutta toisaalta: se tapahtuu vain, jos meidän laumaan löytyy lisää hyviä tyyppejä. Ja silloin kyse ei ole enää numeroista, vaan persoonista, joilla on kaikilla omat paikkansa laumassa, omat touhunsa, ja omat tiiminsä. Toki sitä laskee vähän niitä toisentyyppisiä numeroita: millaista lisäystä lauman kasvu minimissään tarkoittaa näätäkuluissa, ja mitä se voi tarkoittaa, jos joku alkaa sairastella. Että kuinka paljon ja nopeasti silloin voi tulla kuluja peruskulujen päälle. Koska pitäähän niihin varautua. Samoin kuin siihen, että kulujen lisäksi jokainen näätä tuo lisänsä myös sotkuihin ja vaatii oman huomionsa lajitoverien kanssa vietytyn ajan lisäksi. Näädissäkin kun on paljon eroja siinä, kuinka paljon ne kaipaavat esimerkiksi syliä tai leikitystä.


Mutta oma näätämaksimini taitaa yhä pysyä avoimena kysymyksenä. Tällä hetkellä minä nautin tästä hälisevästä suurperheestäni, ja sen tuomasta menosta ja meiningistä. Laumasta löytyy myös sen verran ikäeroja, että olen uskaltanut antaa itseni koettaa, millaista elämä ison lauman kanssa on: mikäli kaaos kävisi enemmän hermoille, tästä tuskin olisi ajallisesti pitkä matka neljän laumaan. Mutta koska koen isomman lauman plussien ajavan miinusten yli, katse aina välillä eksyy siihen, ketkä seuraavaksi liittyvät osaksi perhettä. Toki sitä välillä miettii, kuinka paljon helpompi esimerkiksi kahden kanssa olisi lenkkeillä ja matkustaa. Mutta kun katsoo koko porukan hepuloivan kesällä ulkoaitauksessa tai hautautuu tyytyväisenä unisiin näätiin illalla, en voi sanoa, että meillä olisi tyyppejä yhtään liikaa. Sitä on vain joutunut vähän joustamaan siitä, että kaikki eivät välttämättä lähde joka kerta joka juttuun mukaan, vaan esimerkiksi lenkeillä ja eläinkauppareissuilla vuorotellaan halukkaiden kesken. 

keskiviikko 17. tammikuuta 2018

Päivä näätäeloa 16.10.

Eilen tuli taas kuvattua, mutta tekstin kirjoitus jäi tähän päivään. Eli tässä päivä eilisen näätäeloa.

6.30 herätyskello soi. Jussilla on vapaapäivä, joten hän lupaa hoitaa lauman aamutoimet. Käyn silti moikkaamassa näädät ennen töihin lähtöä 7.05. Osa porukasta on vielä nukkumassa.



16.04 kotiudun töistä ja näätähuoneen portti aukeaa. Esteri ja Lysti sinkoavat ensimmäisinä omille teilleen. Alan kokkailla ruokaa junnut apunani. Kun pääsemme syömään, Wilma viestittää olevansa kotona, ja sovimme hakevamme varaamani kantoboksin kun saamme syötyä. Sovimme Jussin kanssa että näädät saavat jäädä siksi aikaa koko asuntoon.


18.14 parin vuoden etsinnän jälkeen meillä on vihdoin sopivan kokoinen pyörällinen kantoboksi vetoaisalla. Kaikki eläinkaupat joista olen näitä kysellyt ovat myyneet vain ei-oota. Sitä yleisintä pyörällistä mallia, Atlas40:stä, kun tuli kanssa kokeiltua muutama vuosi sitten, mutta se oli meidän käyttöön turhan massiivinen. Nyt Wilma päätyi myymään omansa pois. Tytöt innostuivat erityisesti mukana tulleista poikien hajuista.


18.33 Uuden boksin tutkimisen jälkeen junnut haluavat leikkiä. Jussi haastaa Mitellan putkiriehaan. Putki toimii loistavana laukaisualustana sinkoileville näädille.


18.55 leikkien jälkeen näädät ovat alkaneet hajaantua ja kämppä hiljetä. Päätän mennä laskemaan itselleni kylvyn. Lysti löytyy nukkumasta pyykkikorista ammeen vierestä. Jätän tytön nukkumaan.


19.26 tulen kylvystä ja poikkean tietokoneelle. Huomaan Frettiliiton ryhmässä uuden viestin. Vastaan siihen, ja päädyn hetken kuluttua vaihtamaan yksityisviestejä uutta laumaa kaipaavasta viisivuotiaasta rounitytöstä. Sovimme, että tyttö voisi omistajineen tulla käymään nyt alkuvuodesta, niin katsotaan miten neiti meidän laumaan menisi. Tässä hommassa aika menee kuin huomaamatta.(Tänään tapaaminen tarkentui tämän viikon sunnuntaille. Laumaan saattaa siis liittyä yksi uusi prinsessa jo hyvin pian).

22.18 on tullut aika hoitaa lauman iltatoimet. Tälläkertaa en muistanut kuvata huoneen siivousta ja iltalääkkeiden jakoa, kun huomio oli käymässäni viestittelyssä, mutta tässä kohtaa on jo päästy lohitahnan kimppuun. Kaikki kuusi kun kaipasivat pientä iltanannaa. Tahnan tarvetta saattoi hyvin edistää se, että ruokakuppiin ilmestyi mössöpullia. Mutta ottakoot tahnaa alkupaloiksi, kyllä ne pullat sieltä alkavat yön mittaan hävitä.


23.20 halipula ei aina katso kelloa. Näädät ovat hyvin huomionkipeällä päällä, joten vietän yli tunnin näätähuoneen lattialla paijaillen syliin tulijoita. Melkein kaikki ottavatkin pari kolme pientä paijausvuoroa istuessani lattialla. Mitella, Huisku ja Miikkis viihtyvät sylissä pidemmätkin pätkät.


sunnuntai 14. tammikuuta 2018

Uusi frettikasvattaja Turkuun

Minulta on monesti kysytty, suunnittelenko minä aloittavani frettien kasvatuksen. Ainakin tässä vaiheessa vastaus on kielteinen, vaikka talo viliseekin ihania tyttöjä, joiden kanssa tykkään harrastaa. Tätä on kysytty etenkin monissa näätäpäivissä, kun minulta on selvitelty lähialueen kasvattajia. Tämän vuoden ensimmäisellä viikolla Turkuun saatiin kuitenkin taas virallinen frettiliiton kasvattaja, kun Sarianna Kuuselalle myönnettiin kasvattajanimi Sotatanssin. Ensimmäinen pentue kasvattajannimen alle syntyy toivottavasti keväällä 2019.

Sotanssin frettisivua

Ja jos kaikki menee mukavasti, Sotanssin-näädät saattavat vilahdella minunkin blogini puolella enemmän kuin satunnaisesti. Sillä voi olla, että meidän porukkaan liittyy jossain kohtaa sijoitusnaaras Sariannalta. Olen myös tainnut luvata toimia apukäsinä pentulaatikossa, sitten kun ipanoita pitää sosiaalistaa ja laatikkoa puunata pikkutermiittien jäljiltä.

Sotanssin-frettisivut lödät täältä.

Onnea uudelle kasvattajalle!

Fantastic Ferret 2018

Eilen suunnattiin frettinäyttelyyn Tuusulaan, tällä kertaa Fantastic Ferret -näyttelyn merkeissä. Olin ollut etukäteen innoissani näyttelyssä olevasta kaunein aitaus -kilpailusta, mutta juuri joulun jälkeen iskenyt pahempi unettomuuspätkä romutti monet hienoista visioistani näätien aitausviidakon suhteen. Välissä sitten jo päätinkin jättää koristukset kokonaan väliin, kunnes näyttelyä edeltäväni yönä kello yksi se inspiraatio taas iski, että pitäähän sitä nyt jotain olla... Ja sitten sitä käytti yön penkoen kaappeja ja miettien näätien lelujen kuoseja ja availlen herppihuoneen laatikoita. Yllättäen sitä olikin sitten aamulla kellon soidessa taas aika kuollut. Mutta olipahan koristeita, ja Jussille näyttelykakku. Se on enemmän mitä olen saanut aikaiseksi monena unettomana yönä.

Mennään jo leikkimään ja moikkaamaan kaikkien näädät!
Aamu meni silti yllättävän kivuttomasti, ja päästiin lähtemään jopa aikataulussa. Siitäkin huolimatta, että auton tankkauksen jälkeen tajusin unohtaneeni vanupuikot näätien korvien putsausta varten. Turusta kohti näyttelyä lähti minun ja Jussin lisäksi myös Sarianna ja Kasperi - sekä tietysti iso joukko näätiä. Minulta neljä nuorimmaista, Sariannalta kaksi ja Kasperilta kaksi. Takapenkin äänimaailma täyttyikin sitten monenlaisista asioista, kun esimerkiksi kesken matkaa kiimaansa aloitteleva Eetu päätti koettaa vähän vokotella Ruuta, joka ei lantitettuna olisi voinut kauhean paljoa vähempää lämmetä nuoren uroon seksijutuille. Näyttelypaikalla Eetu pääsisikin sitten tekemään tuttavuutta tulevan morsiammensa kanssa.

Meidän näätien kotiviidakko. Sinisellä viltillä oli krotiili, ennenkuin se heitettiin näätien toimesta pois tieltä.
Kun Tuusulan päässä oli saatu aitaus pystyyn ja koristeltua, loppupäivä meni pitkälti koomaillessa. Välillä sitä kävi juttelemassa ihmisten kanssa, välillä vain istui paikoillaan tuijottaen lattialaattojen saumoja. Siinä kohtaa kun toisen tuomarin aviomies lyöttäytyi Jussin ja Peten seuraan poikaystäväparkin pelipöydän ääreen, sitä hieman harmitti, että omat aivot olivat liian jumissa pidempää englanninkielistä keskustelua ajatellen. Tyyppi kun vaikutti oikein mukavalta, mutta vaikka ymmärsin hyvin mitä pöydässä puhuttiin, ei englanti oikein tahtonut lähteä itseltä sujumaan. 

Meidän naapurit
 Omilla näädilläkin iski alun pomppimisen jälkeen näyttelykooma, ja niinpä siinä missä Lysti oli saanut keikkua aamupäivällä mukana sylissä katselemassa paikkoja, iltapäivällä sai paijailla koomapampuloita. Yhdelle perheelle joka oli paikalla tutustumassa fretteihin näätiä tuli annettua syliinkin. Siinä oltaisiin taas oltu Itsyä kovasti pöllimässä perheen tyttären toimesta, mutta en voi kieltää, etteikö tyttö olisi aiheuttanut samaa reaktiota myös itsessäni. Mutta täytyy nyt vain pitää peukkuja, että he saavat tänä kesänä oman näätänsä. Heillä kun oli jo kasvattajakin katsottuna, ja paikka pentujonossa. Tuomarin mies pyysi myös saada lupaa ottaa kuvaa Mitellan sylikoomailuista, vaikka samalla sitten nauraen pahoitteli, että ei kyllä saa postata kuvaa vaimolleen vaan voi näyttää sen vasta illalla näyttelyn jälkeen.

Palkintopöytä
Näyttelyn viidakkoteema näkyi hyvin palkintopöydässäkin, ja etenkin ruusukkeet ja värien parhaiden palkintopystit olivat kerrassaan upeat. Tällä kertaa mikään niistä ei lähtenyt kuitenkaan kotiin. Jussin puolesta se hieman harmitti, sillä Jussi rakastaa Unan maalaamia palkintotuotteita, ja hän oli jo etukäteen kysynyt, että saahan hän mennä eteen Huiskun kanssa, jos tyttö sijoittuu. Mutta onneksi se ei horjuta Huiskun asemaa isin suklaaprinsessana, että tällä kertaa tuomari valitsi toisen suklaan meidän neitiä paremmaksi. Eetu kävi sen sijaan nappaamassa itselleen parhaan angoran tittelin, eli ihan palkinnoitta Turkutiimi ei paikalta poistunut. Palkintojen jaossa ehkä eniten yllätti se, että Heli ei voittanutkaan Paras aitaus -kisaa. Helin aitaus oli niin upea, että olin pitänyt voittoa ihan varmana juttuna. Mutta en sitten tiedä, oliko aitaus liian sivussa, vai mikä tulokseen johti. Siinä kohtaa itseä ainakin todella harmitti, kun oma arvontalipuke oli jäänyt palauttamatta, kun olin viimeiseen asti aatellut, että ehkä mie vielä intoudun sanajahtiin ja pukuja katsomaan, ja sitten vain jossain välissä havahduin siihen, että lipukkeiden palautuskuppi olikin jo poistunut.

Helin aitaus. Aitauksen etureunassakin oli käsinmaalattu kyltti, joka ei näy tässä.
Ihan tyhjin käsin näyttelystä ei kuitenkaan poistuttu. Minulla kun on joitain selviä heikkouksia, ja yksi niistä on näätäkamat. Olen visusti päättänyt tänä vuonna rajoittaa niiden ostelua, mutta sitten Heli tuli kysymään, kiinnostasiko minua valjaat. Meillä kieltämättä on jo kaikille omat nimikoidut valjaat ja muutamille jo erikseen talvivaljaatkin, mutta hyvin taskuun sopivat kahdeksikkovaljaat yhteensopivalla hihnalla... Ainahan yksille sellaisille käyttöä löytyy. Ne kun saa näppärästi vaikka pikkuboksin päälliluukkuun tai kantorepun sivutaskuun, ja ne sopivat yhtä hyvin kaikille. (ja jos joku miettii, miksei meillä sitten ole vain muutamia sellaisia, henkilö ei ole selvästikään nähnyt, mitä kaikkia söpöjä nauhoja, nimilaattoja ja valjaskoristeita nykyään löytyy. Tai on sellaisille immuuni).

Näyttelypaikkaa
Kotimatkalla meillä oli hyvin levottomia takapenkiläisiä ja hyvin koomailevia etupenkkiläisiä. Itse olisin ollut valmis kaatumaan petiin sillä sekunnilla kun pääsimme sisään ulko-ovesta. Siinä kohtaa tytöt tekivät kuitenkin selväksi, että ne olivat olleet koko päivän jumissa aitauksessa, ja sen myötä niillä oli virtaa! Ja ne sekoilivat, pomppivat ja juoksivat sellaista kyytiä pitkin asuntoa, että Miikkiskin katsoi paremmaksi vetäytyä makuuhuoneeseen. Toisten popcorninloikkia ja miun pilkkimistä katsellessa Jussi tuli viereeni ja lupasi hoitaa näätien iltatoimet ja antaa niiden riekkua vielä jonkin aikaa, jos minä haluan jo mennä sänkyyn. Ei mennyt montaa minuuttia, kun olin tolkku pois, ja nukuin ensimmäistä kertaa aikoihin kaksitoistatuntia putkeen.  

Kiitos näyttelypäivästä taas kaikille seurana toimineille ja järjestäjille!

lauantai 6. tammikuuta 2018

Miten yhdistää uniongelmat ja isompi eläinlauma

Jo useamman vuoden pimeä vuodenaika on tuonut itselläni mukanaan uniongelmat. Syystalven aikana minulla voi olla useita useamman päivän tai monen viikon kausia, jolloin yöunet jäävät nukahtamisvaikeuksien vuoksi 3-5 tuntiin per yö tai jopa sen alle. Pahimmilla pätkillä nukahtamisvaikeuksiin yhdistyy myös jatkuva heräily yön aikana ja sen myötä vähäisienkin unipätkien pirstaloituminen. Ongelman syitä on pyritty selvittämään verikokein ja tähän mennessä on tullut kokeiltua lähes kaikki lääkkeettömät hoitovaihtoehdot mitä itsellä on tullut vastaan. Reseptillä määrättäviä varsinaisia unilääkkeitä en ole toistaiseksi halunnut kokeilla, vaikka niitäkin on tullut jo moneen otteeseen mietittyä. Verikokeista ei ole selvinnyt juuri muuta, kuin liuta syitä, mitä tämä ei ainakaan ole. Tästä johtuen sitä on kuitenkin kausia, jolloin olo on aika vetämätön ja peilistä katsoo takaisin pandasilmäinen zombie. Pahimpina päivinä sitä miettii, onko sitä edes oikein pitää lemmikkejä, kun jaksaminen häviää välillä kokonaan.

Esteri & co. eivät onneksi jaa nukahtamisvaikeuksiani

Kuitenkin koska ongelma on lähinnä kausittainen, sen kanssa on oppinut elämään. Lopulta sitä heräsi ajatus koota postaus niistä konsteista, joilla meillä on pyritty tekemään lauman hoito mahdollisimman helpoksi silloin kun ei vain jaksa. Niitä päiviä kun on taatusti kaikilla.

Ensimmäiseksi kannattaa laatia lista välttämättömästi hoidettavista asioista, eli niistä, mitkä on ne oman laumasi hyvinvoinnin kannalta kaikkein keskeisimmät hoitotoimenpiteet, joista teillä ei voi tinkiä. Meillä niitä on näätien kanssa lääkitys, ruokinta, vessapaikkojen siivous ja mahdollisuus energianpurkuun. Jos mikään näistä jää tekemättä, sen huomaa siinä että seuraava päivä on varmasti pahempi.  Esimerkiksi pissa-alustat on todella paljon nopeampi kerätä silloin, kun ne eivät ole liian sotkuiset. Meidän laumalla se tarkoittaa vähintään kerran päivässä. Mikäli väli menee pidemmäksi, alkaa tulla huteja, kakkavanoja ja reunapisseja, ja padien vaihdon lisäksi saa pestä myös niitä ympäröivän lattian kunnolla.

Seuraavaksi kannattaa miettiä, miten saisi mahdollisimman paljon helpotettua ja nopeutettua päivittäisistä välttämättömyyksistä selviytymistä. Meillä lähes kaikki näätien ruuat on pakastettu valmiiksi annospusseihin, eli otettaessa ruokia sulamaan, minun ei tarvitse siinä kohtaa enää miettiä annoskokoja, pilkkomista, pussittamista tai mitään, vaan otan vain pussin ja siirrän sen jääkaappiin sulamaan, ja annan sulaneen ruuan näädille. Vessapaikoissa meillä on käytössä pissa-alustat, jotka on nopea kääräistä roskapussiin ja levittää uudet paikoilleen. Pissa-alustat imevät hyvin ja niistä ei leviä mitään, joten vessapaikkojen ympäristöt pysyvät monesti hyvin puhtaina. Energianpurkuun riittää minimitasolla se, että avaan portin, niin että lauma pääsee koko asuntoon juoksemaan. Tällöin jokainen lattialle unohtunut vaatemytty tai paperipussi toimii hyvänä virikkeenä. Akvaarion kohdalla pakolliset päivittäiset hoitotoimenpiteet on delegoitu ajastimille ja ruokinta-automaatille.


Kellota paljonko aikaa pakollisiin hoitotoimenpiteisiin oikeasti kuluu. Meillä lääkityksiin menee pari minuuttia aamuin illoin, samoin ruokintaan. Vessapaikkojen siivous hoituu viidessä minuutissa. Väsyneenä välillä pienetkin askareet tuntuvat vuorten kokoisilta. Silloin ainakin itseäni auttaa se, että tiedän homman olevan oikeasti todella nopeasti tehty. Etenkin näätähuone voi välillä näyttää siltä, että se olisi kuin pommin jäljiltä, mutta siitä huolimatta se on oikeasti nopea puhdistaa, kunhan homman saa vain aloitetuksi. 

Päätä, että välillä minimi riittää, mutta pidä aina kiinni minimistä. Käytyäsi itsesi kanssa läpi kaikki välttämättömimmät hoitotoimenpiteet, sinulla on kasassa päivittäinen hoitominimi. Pidä siitä kiinni pahimpinakin päivinä, mutta muistuta myös itsellesi, että silloin kun on ihan lopussa, se riittää. Kaikki muu ehtii odottaa seuraavaan päivään, eivätkä eläimet kärsi, vaikka joskus ei jaksaisi enempää. Kunhan pitää kiinni minimistä.

Kirjoita asioita muistiin, ja sijoita muistiinpanot niin että löydät ne helposti. Ainakin itsellä pidemmät unettomuusjaksot vaikuttavat myös muistiin, ja minusta tulee helposti hajamielinen ja unohtelen asioita. Niinpä esimerkiksi punnittuani eläimet siirrän punnitustulokset lauman facebookiin. Sieltä minun on helppo tarkistaa ne myös myöhemmin, vaikka unohtaisin minne olen laittanut muistilappuni. Saatan siis hyvin itsekin tarkastella blogistani tai muista somekanavista, milloin joku eläinlääkärireissu olikaan, tai missä kuussa tein jonkin tilauksen. Sen takia oma someaktiivisuus ei aina merkittävästi kärsi unettomuuspätkilläkään.

Pyydä apua ja kutsu harrastuskavereita käymään. Jussi on ollut viime kuukaudet paljon poissa kotoa opintojen ja töiden takia, joten olen ollut tavallista enemmän yksin vastuussa sekä omasta että Jussin laumasta. Jussin ollessa kotona, hän osallistuu enemmän myös näätien hoitoon silloin kun huomaa että minulla on huonompi kausi. Jussi ei pidä yhtään vessapaikkojen siivouksesta, mutta silti hän tekee välillä myös sitä. Harrastuskaverit toimivat itselläni hyvänä kontrolliryhmänä: pyrin jaksamisen mukaan kutsumaan kavereita käymään, pitämään näätämiittejä ja muita, sillä tiedän, että lähimmät ystävät uskaltaisivat taatusti sanoa suoraan, jos huomaisivat homman alkavan väsymykseni vuoksi lipsumaan. Samoin kuin tiedän, että jos minusta ikinä tuntuisi, että homma alkaisi jaksamiseni takia lipsumaan, voisin aina kysyä heiltä apua ennenkuin homma karkaisi käsistä. Samoin olen luvannut olevani käytettävissä, jos joskus jollekin toiselle harrastajalle tulee se hetki, ettei oman jaksamisen/sairastumisen tai muun syyn takia pysty selviämään esimerkiksi eläinten sotkujen siivouksista.

Viikon paras hetki: Jussi palaa Porista ja näädätkin ihan tärähtää innosta
Siivoa kalenterisi. Jos jaksaminen on vähissä, tee kalenterillesi sama prioriteettilistaus kuin eläinten hoitotoimenpiteille, ja määritä mikä on se minimitaso, mitä sinun on tehtävä, jotta arki pyörisi suhteellisen tasaisesti mahdollisimman pienellä panostuksella. Älä pelkää laittaa muita juttuja välillä tauolle. Itselläni ne asiat joihin pahimpina pätkinä panostan on että pääsen töihin ajoissa ja saan eläimet hoidettua. Esimerkiksi peli-illat ja nukkistelut ovat olleet nyt vähemmällä, kun vastuullani oleva eläinlauma on Jussin reissujen takia ollut isompi. Tähän vaikuttaa erityisesti se, että vaikka pidänkin ystävistäni, sosiaaliset tilanteet myös vaativat itseltäni paljon jaksamista. Ne ovat kyllä myös niitä, jotka pyrin aina ensimmäisinä palauttamaan takaisin viikko-ohjelmaani silloin, kun uniongelmat helpottavat.   

Kun pahin unettomuusjakso on menossa, arki menee välillä aika sumussa, ja kaikki olematon jaksaminen menee arjen pyörittämiseen. Silloin oma elämä käpertyy tavallista tiiviimmin kodin ja lauman ympärille, ja saatan kieltäytyä kaikista kutsuista sosiaalisiin rientoihin. Samoin olen oppinut pikkuhiljaa sanomaan ei kaikkiin niihin asioihin, joihin minun ei ole silloin välttämätöntä käyttää energiaa. Koska sitä on alkanut oppia myös sen toisen puolen omista uniongelmista: sen, että ne ovat kausittaisia. Se että minä en välillä jaksa mitään, en nuku ja kaikki tuntuu romahtavan niskaan, on vain väliaikaista. Se menee ohi. Ja vaikka niillä pahimmilla hetkillä ei jaksa nauttia oikein mistään, niin kun sitten saa taas nukuttua, ne pahimpien hetkien ajatukset haihtuvat nopeasti. Ei se ole noille näädille kuolemaksi, että minä en aina jaksa - nukkuvathan ne itsekin talvella enemmän mitä kesäisin. Ei se pimein aika ole niillekään sitä aktiivisinta. Me voimme aktivoitua sitten yhdessä, kun valon määrä taas pikkuhiljaa lisääntyy.

tiistai 2. tammikuuta 2018

Eläimellinen vuodenvaihde

Vuosi vaihtui meidän taloudessa varsin rauhallisissa merkeissä. Miikkis on jo tunnetusti lunki tapaus, eivätkä fretit ole yleensä kauhean paukkuarkoja, joten en ollut etukäteen kauhean huolissani siitä, miten meillä uuden vuoden yöhön reagoitaisiin. Olimme kuitenkin päättäneet viettää uuden vuoden kotona lauman kanssa, joten näädillä oli kotona niin seuraa, musiikkia kuin leffojen ääniä. Neljä vanhinta frettiä ei reagoinutkaan paukkeeseen mitenkään. Lysti ja Huisku sen sijaan olivat selvästi vähän ihmeissään ulkoa kantautuvasta paukkeesta, ja Lysti katsoi varmimmaksi vetäytyä sohvan alle keskiyöllä kun pahin pauke oli päällänsä. Mutta vaikka se oli selvästi vähän varuillaan ja valppaana, ei sekään onneksi tuntunut olevan raketeista mitenkään paniikissa. Lysti on meillä muutenkin porukan herkin äkillisille koville äänille, eli sikäli en ole yllättynyt, että se reagoi meidän laumasta vahviten myös raketteihin.

Keppimetsällä. Suosin yleensä blogissa vaakakuvia, mutta se taas kuvaustilanteessa unohtui, kun Lysti oli aika menopäällä.
Uuden vuoden päivänä oli kuitenkin päästy jo täysin yli yön jännyyksistä, ja Lystikin liittyi mielellään seuroihin, kun lähdettiin Jussin ja Mitellan kanssa etsimään rakettien keppejä. Nukkekotisivuilla ja -blogeissa kun on aina kaikkia kivoja vinkkejä ja hienoja askarteluja rakettien kepeistä, joten päätin tänä vuonna itsekin hakea osani tästä monipuolisesta, helpostityöstettävästä ja ilmaisesta nukkistelumateriaalista. Tai no, hyvin kalliista niille, jotka sen yöllä taivaalle ampuivat, mutta itselle ilmaisesta materiaalista. Lysti ja Mitella keskittyivät kyllä lenkillä ennenkaikkea sukeltemaan pellolta löytyneisiin kyntökoloihin ja tutkimaan metikköä jättäen rakettien bongailun miun ja Jussin harteille. Kepit eivät ole selvästi millään tasolla näätien juttu, paitsi korkeintaan sitten, kun koitan työstää niistä kotona jotain.

Mitella suosi väliin myös toisenlaista lenkkeilyä.
Ylimääräisen vapaapäivän myötä ehdittiin touhuilla myös väsymyksen myötä rästissä olleita kotihommia, ja saimme muun muassa päivitettyä lauman kuvakehyksen ja nostettua sen uudelle paikalleen television yläpuolelle. Siitä kyllä edelleen puuttuu se hyvä yksilökuva Esteristä, mutta eiköhän sekin siihen vielä tämän vuoden puolella saada. Mutta nyt siinä on ainakin joku kuva kaikista näädistä. Vuoden vaihdetta juhlistettiin myös vesileikeillä tehden akvaarioon vähän isompia putsauksia ja kasviston raivausta. Sen myötä ulkosuodattimesta löytyi taas kaksi haarniskamonnin poikasta ja lehtikalat innostuivat kutemaan pitkästä aikaa. Samalla muistin, että itsellä on blogin akvaariosivu yhä päivittämättä, joten koitan saada senkin nyt alkvuodesta aikaiseksi. Muuton yhteydessä allas kun vaihtui isompaan, ja sen myötä altaaseen on tullut uusia asukkejakin.

Laumataulu <3
Akvaarion tämän hetkistä asua.
Herppihuoneessa vuoden vaihtuminen ei herättänyt mitään tunteita suuntaan eikä toiseen. Ulkoa kantautuva välke ja pauke ei liikuttanut sen enempää matelijaosastoa kuin Böfföäkään. Böfföä liikuttivat kyllä sen synttärilahjoiksi saamat pähkinät. Talouden hamsuherra kun vietti 31.12. 2-vuotissynttäreitään. Niinpä herrastakin päädyttiin sitten ottamaan teemaan sopivat synttärikuvat uuden vuoden toivotuksiin.

Böffö 2-v.
Vuoden alku on siis ollut kaikkiaan hyvin eläimellinen. Toivottavasti se myös jatkuu samanlaisena.