sunnuntai 26. heinäkuuta 2015

Viikonlopun askartelutuokio

Tämä viikonloppu on mennyt pitkälti Jussin asunnolla askarrellessa. Ensin laitettiin järjestys uusiksi ja osa tavaroista kirppikselle. Sen jälkeen alkoi terraariohyllyn kokoaminen. Jussilla on nyt kulunut vuosi herppiharrastuksen aloittamisesta ja eläinmäärä sinä aikana kasvanut selvästi. Tähän asti isoin osa eläimistä on majoittanut pieniä poikasterraarioita, mutta nyt osa lajeista on alkanut pikkuhiljaa muuttaa isompiin. Niinpä hyllytilan tarve kasvoi, ja aikuisterratkin alkoivat kaivata sisätilapaikkoja. Niitä kun on pikkuhiljaa hankittuna alkanut jo kertyä varastoon valmiiksi.
Tavarat ovat vielä vähän mullin mallin, mutta samalla tämä on hyvä välikatsaus siihen, paljonko nykyinen lauma vie oikeasti tilaa. Herpeillä poikaslootat kun voivat vähän hämätä, kun ihan pienimpiä poikasia ei ole edes suotavaa laittaa heti isoon terraarioon. Ja kun poikasvaihe voi kestää vuosia, on pikkupurkkeja helposti helppo kerätä useampia. Sillä itse ehkä vähän liikaakin Jussia muistuttelee, että muistaa aina miettiä mihin se aikuisterra mahtuu, kun hän uutta otusta miettii. Vaikka samalla ehkä vähän yllytän häntä toteuttamaan haavetta siitä isommasta käärmeestä, kun kyllähän sitä tästä ehtisi muuttaa ennenkuin se aikuistuu. Kun minustakin sellainen olisi ihan kiva, vaikka en omalle vastuulleni nyt terraarioeläimiä halua. Jussikin on kyllä puolivakavissaan miettinyt, että mahtuisihan se terra tännekin, kun vaihtaisi sängyn futoniin.

keskiviikko 22. heinäkuuta 2015

Frettimiittailua Ruissalossa

Tänään oli Varsinais-Suomen fretit ry:n ulkotapaaminen Saaronniemen koirauimarannalla Ruissalossa. Mekin olimme paikalla lauman kanssa. Pääasiassa olin utelias näkemään miten Miikkis tulisi omien tyttöjen kanssa toimeen samassa aitauksessa vieraassa ympäristössä, sekä tietenkin näkemään ihmisiä ja frettejä.

Miikkis ei ollut moksiskaan Snurresta aitauksessa, vaikka kotona ne eivät otakaan juurikaan kontaktia toisiinsa. Vähän aikaa niitä tarkkailtuani uskaltauduin kokeilemaan Sariannan pentuakin lauman jatkoksi. Snurrea vieras fretti ahdisti selvästi eniten, ja neiti huusi jo varuiksi, kun poika tuli edes lähelle. Esteri sen sijaan oli hyvinkin kiinnostunut uudesta tulokkaasta. Niinpä jätin Snurren omaan rauhaansa Miikkiksen kanssa ja nostin Esterin ja pennun kokeeksi isoon yhteisaitaukseen. Olin lievästi sanottuna yllättynyt, kun Esteri jo pienen nuuhkimisen jälkeen nukkui sulassa sovussa samassa kassissa neljän muun fretin kanssa - mikä on sinänsäkin mielenkiintoista, että kotona neiti ei koskaan nuku Snurren kanssa.

Jonkin ajan kuluttua nostin myös Miikkiksen kokeeksi isoon frettiaitaukseen. En ole aiemmin uskaltanut kokeilla Miikkistä vapaana muuta kuin omien tyttöjen seuraan. Vähän Miikkistä selvästi ahdisti, kun viereen änki äkisti viisi urosta tekemään tuttavuutta, mutta poika tyytyi käyttämään massavoimaa ja työnsi innokkaimpia pepulla hieman kauemmaksi. Mutta siihen nähden kuinka paljon poika frettejä vielä vuosi sitten aristi, pojan käytös on jo selvästi aiempaa rennompaa. Riinan pienestä hybridipennusta Arasta Miikkis oli jotain tosi jännää, ja sitä kohden piti tehdä kunnon leikkisyöksyjä. Kummasti Miikkis ei sitten kuitenkaan lähtenyt pennun kanssa leikkimään. Snurreakin koitin hetkeksi isoon aitaukseen nostaa, mutta Snurresta se oli ihan liian jännä paikka, joten se sai olla sitten loppuajan sylissä tai omassa aitauksessa.

Nuo Riinan pennut onnistuivat kyllä tekemään minuun paljon isomman vaikutuksen kuin Miikkikseen. Olin jo kuvista katsonut niiden olevan kauniita, mutta näin livenä nähtynä ne olivat vielä paljon kiiltävämpiä ja sirompia mitä osasin kuvitellakaan. Huba-poika oli ainakin tuossa ympäristössä oikein leppoisa sylinalle, ja Ara taas maailman sympaattisin vieterikäärme, joka pomppi pitkin aitausta ja kaivoi yhdessä veljensä kanssa maailman hienoimman tunnelin. Tuli siinä sitten Riinalle ilmoitettua, että jos hänellä on ensivuonna tuollaisia pentuja kaupan, meille voisi muuttaa yksi tyttö täydentämään värisarjaa. Sillä vaikka sydämeni on sulanut jo albiinollekin, on noissa tummissa silti sitä jotain. Silläkin uhalla, että noiden jälkeläisetkin olisivat vielä kohtuullisen korkean prosentin hybridejä. Ja ehkä Snurrekin sitten ajan kanssa sulaisi pennulle, jolla olisi virtaa leikkiä neidin kanssa, vaikka nuo vieraat aikuiset olivatkin pelottavia.

Miitissä piti toki hyödyntää myös mahdollisuus kysellä itseä mietityttäviä frettikysymyksiä. Näyttää Esterin harventunutta häntäkarvoitusta ja miettiä ääneen, uskaltaisiko sitä koittaa siirtää Snurreakin raakaruokaan ottamalla nappulat joksikin aikaa kokonaan pois. Riina onneksi osasi lohduttaa, ettei se ole mitenkään tavatonta, että implantoitu fretti tiputtaa kesällä osan karvoitustaan. Että kyllä sen pitäisi sitten talvitukassa korjaantua, eikä asialle ole välttämätöntä tehdä mitään, mikäli asia ei tunnu eläintä itseään vaivaavaan. Ja ettei Snurrekaan itseään nälkään tapa, vaikka siltä lemppariruuat vietäisiinkin. Ei vaikka neiti on pieni ja siro.

Tämän päivän jälkeen on kyllä paljon rennommalla fiiliksella ensiviikon piknikin suhteen. Kiitos kaikille kivasta miitistä!   




Huba-poika


Snurre <3


Esteri ja neidin uusia tuttavuuksia

Miikkis isossa aitauksessa


maanantai 20. heinäkuuta 2015

Frettien ruokailutila

Meillä on ollut pientä ongelmaa sijoittaa otusten kupit niin, että Esteri ja Snurre pääsisivät kummatkin raksuille ilman että Miikkis pääsee niille. Snurren kohdalla nuo olisi vielä helppo nostaa keittiön tasolle, mutta Esteri ei tahdo kiivetä sille. Esteri ei ole muutenkaan kiinnostunut kiipeilystä vaan pysyy samalla tasolla Miikkiksen kanssa.
Tähän asti ratkaisuna on ollut laittaa portti paikoilleen työpäiväksi ja kuppi siksi aikaa tasolta lattialle. Esteri on voinut sitten syödä päivällä nappulaa, ja illalla neiti on saanut raakaruokaa ja kuivattuja lihanameja, jos nälkä on yllättänyt. Tämän systeemin ongelmana on kuitenkin ollut se, että unohdan kupin aina alas kun nostan portin pois paikoiltaan, ja sitten Miikkis on kupissa.
Niinpä aloin miettiä tytöille ruokintalaatikkoa, johon olisi porattu fretin mentävä aukko. En kuitenkaan keksinyt laatikolle hyvää paikkaa, saati sopivaa painoa joka estäisi poikaa sitä kaatamasta. Tänään keksin ratkaisun kumpaankin ongelmaan: ruokintalaatikko muuttui ruokintakaapiksi ja yksi keittiönkaapeista sai kylkeensä reiän ja oveensa lukon. Nyt sitten vain testaillaan, onko lukko kyllin jämerä, vai pitääkö se vaihtaa samanlaiseen mikä pakastimessa on. Jos nyt tämän myötä uskaltaisi jättää portin jo työpäiviksikin laittamatta.

sunnuntai 19. heinäkuuta 2015

Kirppistelyä vol miljoona ja kaksi

Tänään alkaa taas uusi kahden viikon myyntijakso ja saa hartaudella haalitut kirpparikassit nurkista pois - tai ainakin ensimmäiset niistä. Muista viedään sitten täydennystä myyntijakson mittaan. Snurrelle ja Esterille tämä tulee olemaan taatusti pienoinen pettymys, koska monena päivänä kirpparikasseista on löytynyt myös fretti tai pari, vaikka olen kuinka koittanut vakuuttaa neideille, ettei kirpputorilla edes saisi myydä eläimiä. Mutta mikä voisi olla hienompaa kuin iso rapiseva kassi joka on täytetty sekalaisilla tavaroilla. Tämän myötä kirpputorikassissa on ollut myös enemmän vahdittavaa, sillä neideille on ollut myös omat näkemyksensä siitä, mitä kaikkea kotona voidaan vielä tarvita. Aina välillä kassista onkin livahtanut näätä suussaan kännykänkuori tai jotain muuta pientä ja tarpeellista, joka on koitettu jemmata takaisin asuntoon ennenkuin se päätyy myyntiin asti. Toistaiseksi tytöt eivät ole tässä kuitenkaan onnistuneet, vaan kaikki neitien löydöt on palautettu julmasti takaisin kassiin.

Eilisessä siivouspuuskassa tein saman julman tempun myös Dr. Oetkerin Paula-kisassa voitetulle frettien leikkipaikalle. Palkinnon mukana tuli oikein iso pahvilaatikollinen täynnä ihanan rapisevaa pakkausmuovia, ja sen kanssa tytöt ovat nyt touhottaneet maanantaista lähtien. Kyllä siitä monia putputuksia saatiinkin, kun muoveja vasten saattoi tehdä hyökkäyksiä ja niiden seassa oli myös mahdollista vaania toisiansa - ja koettaa haastaan leikkiin myös Miikkikstä. Jotenkin itselläni on kuitenkin vakaa luotto siihen, että vaikka kirpparikassit ja pakkauslaatikko nyt lähtevätkin, tytöt kyllä keksivät pian uusia leluja jostain. Sen lisäksi, että tytöillä toki on niitä ihan heille hankittujakin leluja.

Siivouksen yhteydessä ehdin myös lukea läpi Saara Henrikssonin ja Aino-Maija Leinosen Leppoisan oppaan huusholliin. Paikoitellen käsitykseni leppoisasta siivoamisesta poikkesi aika vahvasti kirjoittajien näkemyksesta (esimerkiksi kohdat joissa ilmoitettiin ettei näiden niksien jälkeen tarvetta monien tuntien suursiivouksiin enää ole ja toisaalta neuvottiin kuinka kylppärin seinät pestään ensin kokonaisuudessaan sienellä hankaamalla ja sen jälkeen putsataan vielä saumat erikseen harjalla, olivat mielestäni vähän ristiriidassa...). Samaten kun en täysin allekirjoittaisi näkemyksiä siitä, kuinka siivoukset olisi automaattisesti parempi tehdä talouden siistimmän osapuolen standardien mukaan aiheesta riitelyn välttämiseksi. Kuitenkin kirjassa oli myös paljon näppäriä pikkuniksejä siivoukseen aina uuninpuhdistamisesta tahranpoistoon - ja mikä parasta näissä pyrittiin käyttämään mahdollisimman vähän erikoisaineita ja kaikki kirjassa esitetyt tuotteet on luonnollisesti löydettävissä Suomesta niillä nimillä joilla ne kirjassakin ovat. Sekin pisti vähän hymyilemään, kun jopa siivousalasta kirjoittava oli lemmikkiosiossa sillä kannalla, että niiden kanssa nyt vain kannattaa oppia hyväksymään, että sitä karvaa nyt pyörii nurkissa teki mitä vain. Miikkiksellä pahin karvanvaihto alkaa nyt kuitenkin olla onneksi ohi, eli eiköhän se karvanmäärä pian taas asunnossa normalisoidu (seuraavia vaihtoja odotellessa...).

lauantai 18. heinäkuuta 2015

Kuvien kertomaa kuvattomana postauksena

Kiinnitin yhtenä päivänä huomiota siihen, kuinka monenlaista sotkua eläinkuvistani löytyy. Kun koitan kuvata Miikkiksen pilkkomassa paprikaa, lattia lainehtii paprikamehussa - ja sama toistuu vesimelonin, mustikoiden ja muiden mehukkaiden marjojen ja hedelmien kanssa. Välillä taas ruokakuvissa lattialle on pirskottounut verta ja/tai rasvaa. Nyt pojan vaihtaessa karvaa, olen tullut myös varta vasten kuvanneeksi lattialla pyöriviä karvalauttoja, jotka ilmaantuvat mystisesti vain pari tuntia imuroimisen jälkeen. Erilaisissa uudemmissa ja vanhemmissa eläinkuvissa lattioilta, tasoilta ja hyllyiltä löytyy eläinten levittäminä myös multaa, maalia, ulosteita, sohvan täytteitä, tapetin riekaleita, hajotettuja vaatteita sekä rikottuja elintarvikepakkauksia. Näitä kuvia on paljon, koska harrastusvuosiini mahtuu satoja eri yksilöitä - ja olen ollut myös todella laiska siivoaja ja hyvä katsomaan eläinten aiheuttamia sotkuja läpi sormien. Hetken aikaa kuvia selattuani alan miettiä kaikkea sitä aikaa, minkä olen käyttänyt kyseisten sotkujen siivoamiseen (ja niistä vääntämiseen äitini kanssa, silloin kun asuin vielä kotikotona, ja äitini mielestä käytin aivan liian vähän aikaa niiden siivoamiseen). Samaan syssyyn huomasin uhraavani hetken myös sen miettimiselle, kuinka paljon rahaa minulla on palanut kyseisten vaurioiden ja tavaroiden korvaamiseen.
Hetken näitä mietittyäni katsoin kuitenkin kuvia uudelleen. Useimmissa niissä tapauksissa en ollut kaivanut kameraa esille dokumentoidakseni ympärillä vallitsevaa sotkua. Useimmiten kuvien keskiössä oli eläin, jolla oli todella hauskaa sen tehdessä jotain kivaa. Miikkis tyytyväisenä syömässä saamaansa herkkupalaa. Lilja-rotta innoissaan kukkaruukussa kaivamassa. Kanit makoilemassa oljissa tehtyään kivan nukkumakolon auki repimäänsä olkipaaliin. Niitä kuvia katsoessa kaikki siivoukseen käytetty aika ja vaivannäkö tuntui sen arvoiselta: lemmikit olivat saaneet toteuttaa itseään ja löytäneet itselleen kivoja virikkeitä. Joitain kuvissa olleita asioita ei ehkä oltu tarkoitettu otusten virikkeiksi, enkä ollut ainakaan ajatellut niitä käytettävän niinkuin niitä oli päädytty käyttämään. Mutta en kuitenkaan muista, että mistään niistä olisi koitunut lopulta mitään todellista vahinkoa, vaikka sillä hetkellä silloisen lempipaidan tai laturin menetys onkin voinut harmittaa urakalla.
Tajusin oppineeni lemmikeiltä ehkä tietynlaista rentoutta, vaikka asunnon sotkuisuus välillä ärsyttää ja nolottaakin minua. Se kertoo kuitenkin vain eletystä elämästä: tekiessä sattuu ja kaikki on kuitenkin suht hyvin niin kauan kuin kukaan ei telo itseään. Sotkut saa siivottua ja tavaroita saa uusia. Ja vaikka ollessani väsynyt kaikki voi aiheuttaa henkilökohtaisen maailmani romahtamisen, toisessa tilanteessa taas saatan olla se jolla on vahva usko siihen että kaikki on mahdollista. Että sen kerran kun Jussi tiputti litran munamaitoseosta lattialle ja herppikamoilleen, itse on jo rättikädessä ja suunnitelma valmiina lohduttamassa, että kyllä maito nyt kyseisiltä pinnoilta pois lähtee kun lähtee verikin.
Tänään on taas siivouspäivä. Josko sitä sotkun manaamiseen sijaan koittaisi keskittyä siihen, mistä ne ovat tulleet. Keittiöntaso ei olisi mullassa ja lehtisilpussa, ellei Snurresta olisi ollut ihan mielettömän mukava kieputtaa korianteria yhä uudestaan ympäri tasoa kuopsuttaen samalla sen lehtiä. Tiskiallas ei olisi niin täynnä tiskejä, mikäli en olisi halunnut ilahduttaa Jussia hänen lempikakullaan ja tarjota sitä samalla myös peliporukalle (minkä seurauksena sain kuulla kyseisen kakun olleen yksi parhaita leipomuksiani). Kirppiskamat eivät olisi pitkin lattiaa, ellei Snurre olisi päättänyt kipata kassin päällä ollutta koria itsensä ja Esterin päälle, jonka jälkeen ne juoksivat yhdessä putputtaen pitkin lattiaa kori päässään. En ole niin järjestälmällinen ihminen, että voisin saada kaiken tämän ilman että asunto menee välillä kaaokseen. Mutta koska minusta oli mukava seurata kaikkia näitä tapauksia, voin koettaa muistella niitä samalla kun hoidan sotkuja pois. Ja luottaa siihen, että silloin kun näitä kuvia päätyy julkisuuteen, ihmiset keskittyvät kuvassa lemmikkiin jolla hauskaa. 

torstai 16. heinäkuuta 2015

Savulle uusi koti

Kai se on nyt blogissakin myönnettävä, vaikka asian myöntämiseen ääneen edes Jussille meni minulta monta viikkoa: en koe Savua oikein omaksi lemmikikseni. Savussa ei ole sinänsä mitään vikaa; poika on oikein utelias ja hyvin käsissä pysyvä tapaus. Savu ei vain ole se lemmikki jota olisin kaivannut. Ja niin hankala kuin se onkin myöntää, olisin kaivannut nimenomaan sitä minirottaa, vaikka itsekin aina muistan hiirten hankkijoita muistuttaa, että hiiri on lemmikkinä eri asia kuin rotta. Olisin silti halunnut sellaisen pienen söpön nappisilmän, joka tulee itse luukulle vastaan kun oven avaa ja kipittää siitä itse syliin.
Tosiasia kuitenkin on että vaikka Savu on käsiteltävissä, se ei ole sylihiiri. Se ei itse kaipaa päästä käteen, eikä todellakaan tule sille itse, vaikka tuleekin usein uteliaana katsomaan kättä. Mikäli siis mielin käsitellä Savua, on minun kaivettava se terraariostaan. Ja koska tykkään täyttää terraarion erilaisilla oksilla, pahvilaatikoilla, putkilla heinäkasoilla yms., on pojan esiinkaivaminen usein monen minuutin operaatio. Operaatio, johon nykyään todella harvoin lähden, sillä vaikka Savu ei tunnukaan stressaavan käsittelystä saatuani sen käteen, en usein viitsi nähdä sitä vaivaa, sillä Savu selvästi viihtyy paremmin terraariossaan. Asia ei olisi mikään ongelma, mikäli sitä olisi lähtenyt hakemaan kivaa terraarioeläintä, mutta tällähetkellä pelkkä katselueläin ei vastaa omaa käsitystäni lemmikistä. Niinpä Savu on jäänyt ikävästi hieman väliinputoajaksi: se ei ole minulle samalla tavalla lemmikki kuin Miikkis ja tytöt, mutten myöskään koe saavani siitä katselueläimenä yhtä paljon irti kuin akvaariosta.
Stressasin asiaa monta viikkoa, sillä tokihan minun kuuluisi olla poikaan kiintynyt, kun sen omakseni hankin. Sen ei kuuluisi olla minulle samantekevä: jokin mikä kyllä hoidetaan oikein ja hyvin, mutta jonka poislähteminenkään ei surettaisi. Savun näkeminenkin alkoi kuitenkin aiheuttaa aina ikävän piston, sillä koin itseni sen kanssa epäonnistuneeksi. Kunnes lopulta tänään päätin kaiken uhallakin tehdä asiasta julkisen ja kysyä netin kautta tutulta frettiharrastajalta haluaisiko hän pojan omakseen. Tiesin että kyseinen henkilö aloittelee ruokahiirikasvatusta, joten hänen luonaan Savulla olisi myös naarassseuraa. Hän mietti asiaa hetken ja toivotti pojan sitten tervetulleeksi, eli Savu matkaa hänen luokseen KesäPiknikistä parin viikon päästä. Oma olokin on huojentunut, kun poika pääsee nyt kotiin missä sille on selvä virka.
Nyt omassa taloudessa alkaa sitten jyrsijätön jakso. Ja Savun tapauksen jälkeen tiedän, että tällähetkellä ratkaisu on oikea. Freteissä kun mielestäni yhdistyvät monet rottien parhaat puolet siihen että niitä voi pitää vapaana yhdessä Miikkiksen kanssa. Mikäli jyrsijäkuumeeni uhkaa taas nousta, koetan tyytyä palluttelemaan tuttujen jyrskiä. Tai sitten puhun Jussin hankkimaan roborovskeja: hän kun on niihin erittäin ihastunut, ja hän nyt muutenkin kokee terraarioeläimet eniten omaksi jutukseen. Itsellä sopivat nyt jotenkin paremmin nämä jaloissa pyörivät, vaikka ne osaavatkin olla välillä myös vähän rasittavia vallatessaan koko asunnon (ja sydämen <3).

Näyttelysuunnitelmia

Viime vuoden lopulla olin niin väsynyt, että päätin jättää kaikki näyttely- ja yhdistysjutut vuodeksi. Alkuvuosi on kuitenkin selvästi tehnyt tehtävänsä, kun näyttelyt ovat alkaneet taas houkuttaa. Minun piti ottaa kuitenkin hyvin kevyt aloitus, ja mennä vain turistiksi KesäPiknikiin tutustumaan frettinäyttelytouhuihin. Kyseisen näyttelyn ilmoittautuminen kun oli ja meni jo ennen likkojen kotiutumista, ja avoin puistoympäristö kesäpäivänä tuntui ajatuksena rennolta tavalta aloittaa. Ja tuntuu yhä: kyseiseen näyttelyyn kun on vielä kaksi viikkoa aikaa. Se mutta tulee siinä, että kyseistä näyttelyä odotellessa olen ehtinyt ilmoittautua jo kahteen muuhun ;-) Eli KesäPiknikin lisäksi meidät voi bongata lokakuussa Finnish Ferret Festivalista Viialasta ja helmikuussa West Coast Winter Ferret Showsta Raisiosta. Helmikuuta ei tosin lasketa, kun se on jo ensivuotta. Kaikkiin on lähdössä ainakin tytöt, ja KesäPiknikissä on tarkoitus koittaa miten Miikkis ja tytöt tulisivat näyttelyssä samassa aitauksessa juttuun.

Jotenkin näyttelyt vain tuntuvat luontevalta tavalta tutustua toisiin harrastajiin: milloin muulloin samalle pienelle alueelle olisi koottuna yhtä paljon erilaisia frettejä omistajineen? Arvostelut ja palkinnot ovat vain sivuseikka. Tyttöjen ilmoittautumiskaavakkeiden täyttö tuntui aikamatkalta viime vuosituhannelle: niistä selvisi muutamalla rivillä, sillä tytöistä ei tiedetä juuri mitään. Ei tarvitse kaivella esille kansioita joista tarkistella syntymäpäivät, kasvattajan nimen oikeinkirjoitus, sertien päivät tai rekisterinumerot. Kutsumanimen muistaa kyllä, ja väristä minulla on Snurren kohdalla vain vahva veikkaus: olen melkein varma että neiti on standardi suklaa, mutta en ihmettele kyllä yhtään, vaikka joku tuomari sen siitä korjaisikin. Rekisterinumerot tytöille on kyllä tulossa, sillä päätin rekisteröidä sekä Snurren että Esterin Suomen frettiliiton lemmikkirekisteriin. Jatkossa tyttöjen tiedot löytyvät sitten sirunumeron kanssa myös sieltä. Mutta näihin näyttelyilmoihin rekisterinumerot eivät vielä ehtineet.

Isomman näyttelypaniikin välttämiseksi on hyvä että on olemassa myös pienempiä tapaamisia. Ensiviikolla olemme taas menossa Varsinais-Suomen frettien ulkotapaamiseen hakemaan parhaat viimehetken vinkit KesäPiknikiä ajatellen. On se jännä miten näyttelyitä voi jännätä vielä senkin jälkeen kun ensimmäisestä on aikaa 18-vuotta... Mutta onneksi sitä tietää myös kokemuksesta, että näyttelypaikalla ei onneksi ehdi enää jännittää. Sielä kun on paitsi tuttuja kasvoja täältä Turun päästä, että muutamia facebook-tuttuja ja toivottavasti liuta kokonaan uusia tuttavuuksia. Ja varma tieto siitä, että yhteisiä puheenaiheita on ainakin yksi ja se on varsin laaja :-D 

torstai 9. heinäkuuta 2015

Lauman kuulumisia

Frettien kotiutumisesta on nyt kuukausi ja neidit ovat kotiutuneet varsin kiitettävästi. Portti on paikoillaan enää ollessani töissä, ja silloinkin se on ehkä hieman hätävarjelun liioittelua. En ole silti vielä halunnut joutua töissä miettimään, mitä kotiin mahtaa kuulua. Snurren ja Mihailin välit ovat edelleen varsin etäiset: kumpikin väistää kohteliaasti toista, ja välttää ottamasta toiseen mitään kontaktia. Sen sijaan Esteri viettää koko ajan enemmän aikaa Mihailin seurassa ja Miikkis sietää neitiä varsin kiitettävästi silloinkin, kun Esteri liittyy seuraksi tyhjentämään namipeliä tai pöllimään kanankaulaa pojan suusta. Välillä niitä kahta seuraillessa tuntuukin, että Esteri kokee itsensä enemmän haisunäädäksi kuin fretiksi. Snurren kun on ihan turha koettaa saada Esteriä leikkimään silloin kun Esteri hengaa Miikiksen kanssa.

Tästä uudesta allianssista on kuitenkin muodostunut pienimuotoinen uhka Mihailin laihdutuskuurille. Esteri kun kerjää nameja Mihailin tukena ja on valmis maistamaan ihan kaikkea mitä Miikkiskin syö. Ja Esteri olisi nimenomaan hyvä saada syömään kaikkea. Mutta mikään uusi ruoka ei ole läheskään yhtä kiinnostava, ellei Miikkis syö sitä samaan aikaan tytön kanssa. Sen lisäksi Esteri myös välillä jemmaa saamiaan herkkuja, ja koska Esteri ei ole läheskään niin kiinnostunut kiipeilystä kuin Snurre, ovat neidin jemmatkin monesti haisunäädän korkeudella. Mihail ei tokikaan tunnu pistävän tätä pahakseen, vaan käy tyytyväisenä välillä tyhjentämässä neidin jemmat.

Snurre keskittyykin sitten viihdyttämään enemmän itseään. Snurrelta sekin käy kuitenkin mallikkaasti, sillä Snurre pääsee kaikkiin kivoihin paikkoihin mihin muut eivät. Snurre saattaakin löytyä niin basilikapuntin sisästä, pyykinkuivaustelineen päältä, pyykkikorista kuin munakaapin alta. Painovoima kun ei tunnu olevan neidille edes haaste. Kerran olen ehtinyt poimia sen myös arkkupakastimen pohjalta, kun sinnekin oli singottava heti kun pakastimen kansi edes vähän raottui - varmaankin vain siksi, ettei Snurre ollut vielä koskaan aiemmin käynyt sielä. Pakastimesti neiti tahtoi kuitenkin hyvin nopeasti poiskin, kun sen pohja olikin yllättäen kovin kylmä tassujen alla.

Eilen lauma pääsi myös leikkimään peliporukan kanssa saaden etenkin parilta harvemmin käyvältä paljon rapsutuksia osakseen. Snurresta ja Esteristä ehdottomasti parasta oli ihmisten mukanaan tuomat laukut ja kassit, joita oli paljon ja joista saattoi koettaa etsiä koloja. Myös pelipöytä olisi ollut tavattoman mielenkiintoinen, ja Snurre kävi varastamassa pähkinä- ja karkkipusseja sitä mukaa kun niitä tyhjeni. Mihail ilmestyi estradille tuttuun tapaansa siinä kohtaa kun namikaappi aukesi. Poika kun ei näe syytä vaivautua vieraiden seuraan ellei se itse nettoa siitä jotain - mikä on toki joskus harvoin rapsutuksetkin, joita se kyllä yleensä hakee vain kotiväeltä. Riittävän namiannoksen jälkeen poika jäi kyllä mielellään hetkeksi kaverin syliin nukkumaan. Onhan se ihanaa, kun kaikki eivät koko ajan vauhkoa siitä että herran olisi muka hyvä pudottaa hieman painoa.

Snurre jääkaapissa

Miikkis, Esteri ja pojan uusin peli

Mutkanäätä Esteri

Trapetsitaiteilija Snurre matkalla kohti pelihyllyä

Basilikaruukussa on kivaa multaa jota voi kaivaa ...pitää vain vähän pujotella lehtien seassa ensin ;-)

sunnuntai 5. heinäkuuta 2015

Siivoushaasteita

Eilen otin härkää sarvista ja järjestin asunnon pala kerrallaan kuntoon. Aloitin ottamalla kuvan järjesteltävästä kohteesta, ja kuvasin sen lopuksi uudestaan. Idea kuvaamiseen lähti siitä, että Jussilla oli samaan aikaan käynnissä sama projekti omassa asunnossaan. Niin kuvat toimivat sitten vertaistukena ja kannustimena, eli postasimme ennen ja jälkeen kuvia toisillemme sitä mukaan kun järjestely eteni. Mihinkään yksittäiseen palaan ei mennyt juurikaan aikaa, mutta taukoineen urakkaan upposi koko päivä. Vapaapäivänä urakkaa kun sai tauottaa mielinmäärin hyvällä lukemisella, pihalla poikkeamalla ja jäätelöllä. Kämpän siistiytymisen ohessa tulikin luettua yksi romaani, jota olin odottanut kirjastosta lähes pari kuukautta. Oli taas ihana loikoilla viltillä takapihalla hyvän kirjan kanssa ja nauttia lämmöstä <3

Kuvia katsoessa tuli väkisinkin se olo, että sohva ja keittiö ovat asunnossani ne kriittisimmät pisteet. Muissa kuvissa ero ennen ja jälkeen kuvilla ei ole yhtään niin dramaattinen, vaikka niiden järjestelyyn meni suunnilleen sama aika. Oli kanssa jännä huomata, ettei asuntoa järjestellessä tullut vastaan yhtään tavaraa, jonka looginen paikka olisi tuntunut olevan kirppiskassissa. Eli tässä on taidettu saavuttaa taas joksikin aikaa tunne siitä, että asunnossa on vain ne tavarat mitä tällähetkellä kaipaa.


  
Bongaa kuvasta fretti ;-)

perjantai 3. heinäkuuta 2015

Asunnon ryhtiliike

Koti on taas tuntunut muutaman päivän varsin levähtäneeltä. Vaikka tavaraa on nykyään paljon vähemmän kuin aiemmin, yksiössä kaikki se pomppaa silmään heti kun se on poissa paikaltaan. Ei tarvita kuin kylpytakki sohvan selkänojalle, vähän puolipitoisia vaatteita sohvannurkkaan, muutamia väärässä paikassa olevia tiskejä, täysi pyykinkuivausteline ja pari keskeneräistä lehteä yhdessä eläinten lelujen kanssa, kun koko kämppä tuntuu olevan levoton ja sotkuinen. Toki ne kaikki siivoaa paikoilleen suht nopeasti, mutta koska näky on viimeaikoina toistunut usein, pitää nyt viikonloppuna ottaa ohjelmaan helteistä nauttimisen ohella pieni rutiinikartoitus. Että mitkä olisivat ne nopeimmat ja kriittisimmät toimet, joilla asunnon saisi pidettyä viihtyisänä. Toistaiseksi kun en ole onnistunut pyrkimyksissäni tiskata joka ilta ennen nukkumaan menoa, tai siirtää vaatteita suoraan pyykkikoriin tai takaisin henkariin. Kaikki iltapainotteiset rutiinit kun tahtovat kaatua siihen, ettei minulla ole kauheasti muita iltarutiineja joihin ne saisi luontevasti sidottua. Ehkä sitä voisi seuraavaksi koittaa siirtää jonkun niistä aamuun, aamuisin työt kun pakottavat jokatapauksessa jonkinlaiseen säännönmukaisuuteen ja säntillisyyteen.

Samalla on ollut pieni harmitus huomata, ettei vähentynyt tavaramäärä ole mystisesti taikonut minusta kaikkivoipaa kodinhengetärtä, jolla olisi kaikki paikat ojennuksessa ja koti aina tip top. Välillä kun tahtoo unohtaa sen, että aiemmin kotini oli aina kuin pommin jäljiltä, ellen ollut käyttänyt juuri tuntikausia vierassiivoukseen. Nyt kun koti on yleensä suhteellisen hyvässä kunnossa ja helpompi siivota, olen osin huomaamattani nostanut rimaa asuntoni kunnon suhteen. Nyt kun asunto on helpommin huollettavissa, sotkut ottavat pahemmin silmään, kuin silloin kun tiesi jo lähtökohtaisesti taistelun valmiiksi hävityksi. En ole vielä täysin päättänyt, kuinka iloinen olen sotkuherkkyyteni lisääntymisestä, vaikka olen taatusti iloinen sotkun vähenemisestä. Tavallaan sitä kuitenkin välillä kaipaa sitä, että pystyisi ummistamaan silmät kaikelta epäjärjestykseltä niin kauan kuin eläinten asumukset ovat kondiksessa.

Tänään jo aloittelin projektia hieman nurinkurisesti hakemalla Ikeasta lisää tavaraa: lisää pyykkivaraa pikkumattoihin sekä lasipurkkeja ja metallirasioita jotta saan muutamat itseäni ärsyttävät pussukat pois kaapeista pyörimästä. Josko ne auttaisivat pyykkihuoltoon (en mielelläni pese vajaita koneellisia, enkä eläinpyykkiä oman pyykin seassa nyt kun osa vaihtaa karvaa) ja kaappien ojennuksessa pitämiseen. Niiden myötä aion kyllä koettaa saada raivattua vastaavasti muutaman tavaran lisää kirppiskassin puolelle. Fiksuimmatkaan säilytysratkaisut kun eivät auta, mikäli tila loppuu kesken. Olkootkin että nuo lasipurkit myös suojaavat tuotteita avattua muovipussia paremmin, kun asuntoni ilmankosteus on suhteellisen korkea. Lasipurkkeja koitin metsästää pitkään kirppareilta, mutta kaikki löytämäni kivat olivat selvästi merkkijuttuja, kun hinnatkin olivat monta kertaa korkeampia kuin uusissa lasipurkeissa.

Kai se pitäisi vain hyväksyä, ettei koti ja elämä ole jotain minkä voisi saada valmiiksi. Jotkin asiat pitää tehdä aina uudelleen ja uudelleen, väitti KonMari mitä tahansa. Ja tavaran vähentäminen ja järkeistäminen vain nopeuttaa kotitöitä, eikä poista niitä. Vaikka ehkä ne mukit vielä joku päivä oppivat tiskaamaan itsensä, jos niitä on vielä pari vähemmän.  

torstai 2. heinäkuuta 2015

Takaisin työn touhussa

Kesäkuu meni ja sen myötä kesälomakin loppui. Maanantaina oli paluu arkeen ja takaisin työpöydän ääreen. Tämä viikko onkin mennyt töissä uutta tietokonejärjestelmää opetellen, se kun vaihtui juuri silloin kun itse jäin lomalle. Nyt siihen on onneksi alkanut tulla jo jotain tolkkua.

Kesäloman viimeistä viikkoa juhlistin heppaleirillä Luomajärven hevoskievarissa Ikaalisissa. Paikka oli todella idyllinen, ravintolassa oli loistavaa ruokaa ja mallassaunan edessä olevalta paljulta aukesi laidunmaisema. Hevosen selässä ensimmäisenä päivänä kyllä vähän jännitti: edellisestä heppaleiristä kun on kaksikymmentä vuotta, enkä ollut koskaan aikaisemmin ollut suomenhevosen kokoisen hevosen selässä. Mutta kyllä se jännitys siitä sitten laukesi, vaikka lähdimmekin jo heti ensimmäisenä päivänä maastoon. Leiriseura oli myös oikein passeli: meitä oli leirillä vain kolme, joten molempien kanssa ehti hyvin jutella ja puhuttavaa riitti. Miikkis ja tytöt olivat miun leirini ajan Jussin vahdittavina kotona.

Leiriltä paluun jälkeen ehti vielä kotiutua muutaman päivän ja käydä katsastamassa keskiaikaiset markkinat. Tälläkertaa sielä tuli jopa shoppailtua, kun sorruin hankkimaan tytöille tuliaisiksi kaninnahan pesävällyiksi. Itselle taas piti ostaa hattu, kun aurinko yllätti iloisesti paistamalla kauniisti, mutta suoraan päähän. Itse kun rakastan aurinkoa, mutta palan hyvin herkästi ja tulen nopeasti huonovointiseksi, mikäli uskaltauduin nauttimaan siitä liian huonosti suojattuna. Kesähattu onkin ollut jo pitkään hankintalistalla, kun en ole muka löytänyt mitään kyllin kivaa. Tuolla oli sitten kerrankin motivaatio kohdallaan etsiä ;-)

Loppuloman ja tämän viikon aikana kirppispinotkin ovat taas kasvaneet. Tälläkertaa kävin kyllä hakemassa niihin pyöränperäkärryllä täydennystä myös kaverin pinoista, kun kaveri halusi tavaroistaan eroon ja minä taas rakastan kirppistelyä. Niin nyt on sitten taas hyvä satsi kasassa parin viikon päästä alkavalle myyntijaksolle, kun vain saisi vielä hintalaput haettua ja pääsisi hinnoittelemaan. Kummasti kirppareilta ostaminen on kuitenkin jäänyt kohdallani viimeisen parin vuoden aikana aika minimiin opiskeluaikoihin verrattuna. Usein pelkkä tavaroiden katselu ja hypistely riittää kirpputorifiilikseen pääsemiseen ;-)
Miun leiriheppa Osku