Tämä kesä on mennyt taas opetellessa uutta. Lauman kasvettua Lystin ja Huiskun myötä, sitä on päässyt tutustumaan paitsi uusiin kakaroihin, myös oppinut uusia asioita vanhemmasta laumasta. Kaksi pentua kun väkisinkin muuttaa kuvioita. Lysti meni vielä porukkaan suht heittämällä: kolme neljästä vanhemmasta leikki sen kanssa jo vartin päästä tytön kotiutumisesta, eikä Miikkiskään ollut vilkkaasta pomppupallosta moksiskaan. Huiskua sen sijaan ajetaan yhä sisään laumaan. Muun frettiviisikon mielestä se on jo ok tyyppi, ja sitä on jo useamman kerran onnistunut bongaamaan kaikki kuusi samasta pinosta nukkumasta. Mutta Miikkis ei ole Huiskulle vielä lämmennyt.

Uudet pennut tulevat juttuun.

 Kyllähän sitä on väkisin joutunut miettimään, miksi tuota isoa häslää (mutta hyvin sydämellistä <3) apinaa siedetään niin paljon paremmin kuin Huiskua. Lysti kun ei todellakaan jätä muita sen enempää rauhaan, etenkään silloin kun neiti haluaa leikkiä - ja sitähän tuo Duracell-pupu haluaa usein. Jo pelkkä katsekontakti tyttöön voi aiheuttaa massiivisen pusuhyökkäyksen, kun se hyökkään kasvoihin nuolemaan korvat ja huulet. Mutta ehkä kyse on juuri siitä: Lysti on erittäin avoin ja utelias, eikä sille itselleen tule edes mieleen, että joku voisi olla tykkäämättä hänestä.

Lysti on hyväksytty myös kaikkukaveriksi

Mitellan mielestä Lysti oli hitti heti alusta

 Huisku on sen sijaan muiden lemmikkien suhteen varautuneempi. Se on kyllä erittäin ihmissosiaalinen ja leikkisä, mutta epävarmuuttaan kova kiroilemaan muille. Siinä suhteessa se muistuttaa kovasti Snurrea pari vuotta sitten: etenkin ensimmäisinä päivinä hyökkäys oli paras puolustus, ja jos joku vähääkään epäilytti, oli parempi käydä kiljuen korviin ennen toinen ehtii tehdä mitään. Frettien kanssa tämä johti siihen, että Huiskua höykytettiin alkuun jonkin verran. Meillä on varsin kiltti ja rauhallinen lauma, mutta ei nyt kukaan tykkää siitä, kun tullaan kiroillen ja huutaen päälle. Jopa ylirauhallinen Itsy jakeli Huiskulle muutamia korvatillikoita sen tultua viereen kiroilemaan.

Miikkis on sen sijaan herkempi, ja sen myötä Huiskun ja Miikkiksen välit lähtivät liikkeelle väärällä tassulla. Miikkiksestä Huisku on epäilyttävä, koska se kiroilee ja koettaa napata, joten Miikkis huutaa, tömistää ja jurputtaa. Miikkiksen huutaminen, tömistäminen ja jurputtaminen taas epäilyttää Huiskua, joten se kiroilee ja koettaa napata. Tämän myötä kyseinen pari valjakko onkin vielä eri tiloissa yöt ja aina kun ei olla kotona. Kaksikolla on kuitenkin sen verran kokoeroa ja Miikkis on täysin kykenevä spreijaamaan, joten niiden kohdalla en aio antaa niiden vääntää välejään selväksi keskenään. Kotona ollessa koetetaankin sitten nameille ja kehuilla vahvistaa aina kun ne ovat toistensa lähellä menemättä härkkimään, ja silloin kun vääntö alkaa, kaksikko koetetaan erottaa ensin kiellolla, ja jos se ei yksinään riitä, toinen lähtee jäähylle. Alkuun jälkimmäiset tilanteet päättyivät lähes poikkeuksetta jäähyyn, nykyään yhä useammin riittää napakka kielto. Sen myötä olenkin suht optimistinen, että Miikkiksen ja Huiskun välitkin saadaan vielä asettumaan.

Mitellan ja Huiskun välillä pientä kitkaa aiheutti alkuun juuri Huiskun ihmissosiaalisuus. Huisku nimittäin viihtyy sylissä, ja Mitella on omasta mielestään se miun sylivauva. Aina kun Mitella kuuli miun puhuvan Huiskulle, sen piti tulla varmistamaan, että pääseehän se itse miun syliin. Ja jos se bongasi Huiskun miun sylistä, se olisi halunnut hätistää sen heti kauemmas - huolimatta siitä, että mie olen pitänyt alusta asti kiinni siitä, että sylissä ei väännetä. Onneksi tytöt ovat kuitenkin lähentyneet nopeasti, ja nyt jo molemmat mahtuvat syliin yhtä aikaakin. Tässä suhteessa Lysti oli Mitellalle mieluisampi tulokas, sillä Lysti viihtyy sylissä korkeintaan pari sekuntia kerrallaan - ja on ihan liian kiireinen rauhoittuakseen pitkäksi aikaa yhteen paikkaan makoilemaan. Niinpä Lysti oli Mitellalle alusta asti enemmän leikkikaveri kuin kilpailija.

Miikkis ja Mitella torkulla

 Huolimatta siitä, että Huiskun tulo on aiheuttanut pientä vääntöä laumassa, tänä vuonna meillä on päästy pentujen kanssa helpolla. Kumpikin pennuista on erittäin kiltti ja mukava tapaus. Jussi ei ole päässyt käyttämään edes yhtään hänelle hankkimistani Batman-laastareista pentuvaurioiden paikkaamiseen. Jokainen meillä käynyt ja moni vastaantulijakin on sen myötä saanut kuulla, kuinka hienoja pentuja meillä on, ja kuinka ne ovat olleet ihan alusta asti ihan oikeita lemmikkieläimiä, mitä ei kuulemma voinut sanoa Mitellasta. Ja nyt kun tytöt ovat olleet meillä kohta kuukauden yhtäaikaa, Jussilta on löytynyt paljon ymmärrystä myös päätökselleni hankkia tänä vuonna kaksi pentua: neidit kun ovat kiltteydestään huolimatta äärettömän vilkkaita tapauksia, ja osa ongelmattomuudesta menee varmasti sen piikkiin, että tornado-tiimi pääsee purkamaan pahimmat sählingit toisiinsa. Sen myötä Mitellastakin on tullut äkisti aiempaa rauhallisempi fretti. Kaikki kaverit eivät kyllä ihan ymmärrä, miten miun silmissäni kotirauha lisääntyy siitä, että kahdesta kolmeen karvasukkulaa lentelee pitkin seiniä ja kiihdyttää lisävauhtia sohvan selkänojista. Mutta ehkä he eivät vain muista tai tiedä, miten Mitella purki ylimääräisen energiansa ollessaan pentu.

Frettien välit alkaa olemaan jo aika hyvät

Eläinystäväni -messut

Tästä se taas lähtee

Helsingissä oli viikonloppuna kaksipäiväiset Eläinystäväni -messut. Meidän lauma oli mukana edustamassa molempina päivinä. Nyt kun pari päivää on kulunut, lauma alkaa olla pikkuhiljaa toipunut koettelemuksesta, mutta omistaja ihan ei. Messuilla oli kyllä oikein mukavaa, mutta mukana oli taas aimo annos täyttä hulluutta - tälläkertaa kun en tyytynyt olemaan vastuussa vain yhdestä ständistä, vaan vastasin yhden ständin sopimusasioista ja varustuksesta, olin mukana kasaamassa ja purkamassa kahta ständiä ja esittelemässä eläimiä kolmella ständillä. Viimeistä kohtaa en tosin ollut ihan suunnitellut, mutta kun Karva-kaverien ständillä kuultiin, että Mihailkin on messuilla, kävivät he pyytämässä, josko voisimme käydä pojan kanssa myös sielä - ja mehän mentiin. Tälläkertaa minulla on siis tavallistakin hämärämpi kuva mitä muuta messuilla oli kuin haisunäätiä, frettejä ja hamstereita. Papukaijoja en tosin voinut missata, kun säikähdin pari kertaa kunnolla, että tappeleeko jotkut vai onko jotain purtu, kun yhtäkkiä kuului äänekäs kirkaisu. Onneksi äänilähteeksi osoittautui äänekäs naapuri. Chinchillat taas näkyivät hyvin haisunäätäständille, ja kissatavarakauppiaat frettiständille.

Fretit saatiin juuri sopivan lähelle kanssa <3

Toisen päivän frettiständilook

Toisaalta taas elinpiirin supistuminen pariin ständiin on myös tietoinen valinta. Mie en erityisemmin pidä suurista väkijoukoista, joten ständin seinät tarjoavat tervetulleet raamit omalle reviirille - ihmisiä on ehkä koko ajan edessä, mutta se ei tunnu yhtä hallitsemattomalta kuin yritykset poukkoilla ihmismassan keskellä, missä ihmisiä menee ohi joka suunnasta. Jossain määrin sitä kokee siis jopa rauhallisempana ne hetket, kun seisoo ständillä vastailemassa ihmisten kysymyksiin, kuin ne joina haahuilee "vapaasti" pitkin aluetta. Omilla ständeillä oli myös ne tärkeimmät ankkurit: oma lauma ja Jussi. Jussin kysyessä messujen jälkeen niiden parasta antia, miun olikin helppo vastata, että oma lauma: minusta on yhä vaan hienoa saada viettää aikaa niiden kanssa ja olin ihan valtavan ylpeä siitä, miten hyvin ne jaksoivat taas edustaa. Ei siinä oikein muu pysty kilpailemaan paremmuudesta omissa silmissä. Joskin voin myös avoimesti myöntää, että muutama kissatarvikemyyjä olisi saanut huomattavasti enemmän huomiotani mitä nyt sai, jos messubudjektini olisi ollut isompi. Messuilla kun on etenkin Sturdin tuotteissa paljon parempi valikoima kuin muualla - valitettavasti ne eivät ole kuitenkaan halpoja messuillakaan. Muissakaan itseä kiinnostavissa tuotteissa ei tullut törmättyä mihinkään megalomaanisiin messualennuksiin, joita messuilla näki enemmän vielä pari vuotta sitten, joten ostokset jäivät eläinpuolella yhteen koiranleluun ja nimilaattaan.

Ihmisiä riitti messuilla mukavasti. Kuva: Sinna Grönroos

Se nimilaatta menee sitten Huiskulle. Mandy kun laittoi viikonloppuna yksilökuvia pennuista, ja minä sitten päätin haluta pentueen kahdesta tytöstä sen suklaa-angoran. Sellaista laumassa kun ei vielä ole, ja sen kohdalla minulla ei tule ainakaan kiusausta kasvattaa. Sitten viime pentupostauksen Mandy kun ilmoitti paitsi että saan Akiralta pennun, myös että saan valita kumman pennuista haluan. Alkuun olin ajatetellut miettiväni valintaani vielä pidempään, mutta halusin jo päästä kutsumaan toista tytöistä omakseni. Ja arvelin saman palon olevan myös sillä, joka odotteli minun päätöstäni siitä, että kumpi tytöistä on vapaa. Ja jos ihan rehellisiä ollaan, puhtaasti lemmikkipennussa on se kiva puoli, että esimerkiksi sillä, kuinka hyvä sen väri on, ei ole oikeasti mitään väliä. Onhan se ihan jännää, jos Huiskusta saadaan meille hyvä näyttelynäätä, mutta ei menestyksen puuten ole estänyt miua muitakaan näyttelyttämästä. Mutta näillä näkymin jos asiassa ei ilmene mitään isompia ylläreitä, meidän lauma kasvaa elokuussa yhdellä prinsessalla.

Gaia vom Spreewald, "Huisku" Kuva: Mandy Schuhmacher

 Messupäivien välinen yö yövyttiin Irenen luona Hyvinkäällä. Olin alkuun vähän jännännyt, miten Miikkis ja minulla messuhoidossa ollut Mörkö menisivät vieraassa paikassa, mutta asunnossa oli riittävästi portteja ja ovia kaikkien laumojen lokeroimiseen (eihän meillä lopulta ollut samassa asunnossa kuin 2 haisunäätää ja 8 frettiä neljästä eri taloudesta) . Pojat olivat niin väsyneitä, että kävivät vain yöllä tyhjentämässä kuppinsa ja tarpeillaan ja nukkuivat muuten bokseissaan. Yö meni siis niiden osalta paremmin kuin osasin toivoa. Irpe oli kyllä ennakkoon rauhoitellut, että heillä on sisäovet vielä menossa vaihtoon remontin edetessä eli kynnen jäljet niissä eivät olisi olleet maailmanloppu. Mutta vaikka omassa asunnossa olin jopa valmis kokeilemaan sitä, miten pojat tulevat juttuun (eivät tulleet: Miikkis spreijasi Mörkön), kylässä ollessa sitä ei toivoisi mitään näätähärdelliä.

Junnuskat saivat olla yöllä mukana valtaamassa Rosmon lukaalia

Frettien kiimaosasto

 Sunnuntai meni sitten vielä väsyneemmissä merkeissä ja alkoi Buranalla ja kofeiinitableteilla. Ja meinasin pienestä douppauksesta huolimatta alkaa esitellä frettejä myös siskolleni, kun en heti tunnistanut häntä - vaikka hän kyllä taisi olla katsomassa enemmän miua kuin frettejä. Eli jos jossain välissä tuntui, että ständillä hääri ihmisrobotti, niin... Kuka hullu tekisi roboteille sellaiset silmäpussit? xD  Näilläkin messuilla saattoi kuitenkin luottaa siihen, mikä messuilla on parasta: aidosti kiinnostuneet ja ilahtuneet kävijät. Se on oikeasti aina mahtava kuulla ja nähdä, jos pystyy tuomaan jotain elämyksellistä toisen päivään ja välillä jopa toteuttamaan haaveita. Itsekin kun olen ollut ihan samanlainen pikkutyttö, joka on vähän arasti lähestynyt aikuista harrastajaa selittäen, kuinka kovasti sitä itekin haluaisi kanin/fretin/koiran/siilin, mutta äiti sanoo, että nykyisissäkin on tarpeeksi. Ja käyttänyt sitten hyvän tovin vieras eläin sylissä kysellen kaikkea maan ja taivaan väliltä.

Monnan viime messuille askartelemat kuvat olivat taas hitti. Kuva: Sinna Grönroos

 Silti tällähetkellä on sellainen olo, että Suomen lemmikkihaisunäädät nähdään messuilla aikaisintaan ensivuonna, ja marraskuussa itse hankkii vain bloggaajapassin, jonka turvin voi kerrankin rauhassa katsella, mitä kaikkea messuilla oikeasti on.

Kiitokset taas kaikille tavalla tai toisella mukana olleille! Onhan tämä ihan hullun hommaa, mutta mikäs siinä, kun mukana on muita mukavia hulluja <3

Väsähtänyt mittiprinsessa

Sinna & Wilma ja Jussi & Mihail ständillä

Pieni hormonihiiri Wilma

Team tummat, eli Ruut & Itsy

"Onko toi tumma ihan pentu?" Monelle sukupuolten välinen kokoero tuli ihan yllätyksenä

Tunnistusmerkinnän tärkeydestä

Ideaalitilanteessa mikään lemmikki ei koskaan karkaisi. Koska niin kuitenkin välillä käy, kannattaa lemmikkien mahdollisiin karkumatkoihin varautua hyvissä ajoin ennakkoon. Eläimen edellytyksiä löytää karkureissulta kotiin kun voi parantaa parhaiten ennen sen katoamista. Kaksi helppoa ja usein tehokasta konstia karkureiden kotiinpaluun tehostamiseksi on eläimen tunnistusmerkintä, sekä hajujäljen talteenotto etsijäkoiria varten. Näistä ensimmäinen auttaa silloin, kun joku löytää karkurin ja toimittaa sen löytöeläintalolle tai eläinlääkärille, joka pystyy lukemaan eläimelle olevan sirun. Jälkimmäiseen taas karanneen lemmikin omistaja voi ottaa itse yhteyttä saadakseen apua lemmikkinsä jäljittämiseen.

Hankittaessa fretin pentu kasvattajalta, ensimmäinen näistä on jo perustasolla hyvin hoidossa: kaikki viralliset kasvattajat laittavat kaikille pennuilleen mikrosirut ja jokaisen pennun sirunumero rekisteröidään frettiliiton rekisteriin. Niinpä vaikka uusi omistaja ei koskaan tekisi asian suhteen mitään, eikä pitäisi tietojaan yllä missään rekisterissä, on pentu aina jäljitettävissä vähintään kasvattajalleen, jos löytäjä on yhtään perillä frettien rekisteröintikäytännöistä, eli osaa kysellä eläimen tietoja frettiliiton rekisteröijältä. Tätä voi vielä tehostaa huolehtimalla siitä, että pitää omat tietonsa ajantasalla liiton suuntaan, ja antaa luvan luovuttaa fretin omistajatiedot niitä kyseleville.  Tällöin eläimen löytäjä saa suoraan sen omistajan tiedot ja pystyy ottamaan yhteyttä. Muussa tapauksessa rekisteröijä pystyy ottamaan yhteyttä kasvattajaan, että hänen kasvattinsa on löytynyt, ja kasvattaja voi ottaa edelleen yhteyttä pennun ostaneeseen henkilöön.

Mikäli eläin tulee itselle jotain muuta kautta tai on muun merkkinen otus, kuten meidän Miikkis, siruttaminen onnistuu hyvin myös eläinlääkärillä käydessä. Frettien ja haisunäätien ohella mikrosirun voi asentaa useimmille muillekin lemmikkilajeille, kuten koirille, kissoille, kaneille... Edullisimmin sen saa yleensä rokotus- tai muun käynnin yhteydessä, tai eläinsuojeluyhdisten järjestämissä sirutustapahtumissa. Silloin kun siruttaa eläimen itse, on tärkeää muistaa, että sirua ei yleensä automaattisesti rekisteröidä mihinkään. Niskaan laitettu siru on siis itsessään pelkkä eläimen yksilöivä numerosarja. Mikäli sirun haluaa auttavan karkurin kotiin, on sirunumero rekisteröitävä johonkin yhdessä omistajatietojen kanssa. Frettien kohdalla vaihtoehdot ovat frettiliiton rekisteri, johon kuka vain voi rekisteröidä yli puolivuotiaan lemmikkifrettinsä tai erilaiset sirurekisterit, kuten Turvasiru.fi. Meillä frettien tiedot löytyvät sekä frettiliiton rekisteristä että Turvasiru-palvelusta, ja Miikkiksen tiedot Turvasiru-palvelusta. Turvasiru-palveluun päädyin alunperin siksi, että tiedän sen olevan hyvin paikallisen eläinsuojeluyhdistyksen tiedossa. Turvasirupalveluun voi tallentaa eläimen perustietojen ja omistajatietojen ohella myös lisätietoja eläimestä. Meillä sinne on tallennettuna mitä Miikkikselle voi syöttää, ja tiedot Snurren sairaudesta ja siitä, mitä sille voi tarjota ensiapuna, jos sen verensokeri on löydettäessä ehtinyt laskea.

Etsijäkoiria voi ennalta auttaa ottamalla jokaiselta omistamaltaan eläimeltä karvatupon omaan erilliseen minigrip-pussiinsa. Tätä voidaan sitten tarvittaessa käyttää hajun antamiseen etsijäkoiralle. Tietenkin jos omistaa vain yhden lemmikin, saman asian ajaa esimerkiksi lemmikin nukkuviltti, eikä erillistä hajunäytettä välttämättä tarvita. Meillä jokaisen näädän karvanäyte löytyy lemmikkikansiosta eläimen omien paperien yhteydestä. Etsijäkoiraliiton neuvontanumero löytyy liiton sivuilta, ja sieltä saa tarvittaessa ohjeita kadonneen lemmikin etsintään. Mitä messuilla juttelin liiton edustajien kanssa, ovat etsijäkoirat olleet useamman kerran mukana frettietsinnöissäkin.

Pelkästään kotilemmikkinä elävän eläimen kohdalla tunnistusmerkinnän isoin hyöty onkin sen tarjoama apu eläimen tunnistamisessa, jos se karkaa tai varastetaan. Tunnistusmerkintä tulee myös tarpeeseen, mikäli eläimen kanssa haluaa joskus matkustella. Esimerkiksi fretit, kissat ja koirat tarvitsevat ulkomaille lähtiessä lemmikkipassin, jonka saaminen edellyttää että eläimellä on siru.

Mikäli sinulla on lemmikki, jota ei ole vielä tunnistusmerkitty, kannattaa tunnismerkintä hoitaa kuntoon nyt. Se on lemmikille halpa henkivakuutus, joka voi auttaa lemmikin kotiin, vaikka se eksyisi karkureissullaan kauemmaksikin.

Elämää haisunäädän kanssa: talvikausi

Mikäli ihmisistä tuntuu, että Miikkis on hävinnyt blogista lähes kokonaan, syy on varsin yksinkertainen: blogiin tulee kirjoitettua eniten siitä, mitä tapahtuu, ja viime kuukausina Mihailin kanssa ei ole juuri tapahtunut. Eikä itseasiassa viime viikkoinakaan, vaikka kaikkien muiden haisunäädät tuntuvat jo heränneen tähän kevääseen. Haisunäädillä vuodenaikojen vaihtelut näkyvät vielä vahvemmin kuin freteillä, eikä monikaan niistä tee talvikuukausina juuri muuta kuin syö ja nuku. Jos siis kaipaa ympärivuoden aktiivista seuralaista, haisunäätä ei ole sellainen.

Miikkis kotona talvella

Miikkistäkin on koitettu talven aikana saada hieman aktivoitua, ettei sen paino karkaisi täysin kontrollista, mutta ongelmana on ollut se, että etenkään talvisin Miikkis ei aktivoidu muusta kuin ruuasta. Talvella mikään mahti maailmassa ei ole niin suuri, että sen eteen kannattaisi nähdä mitään vaivaa, ellei asiaan liity ruoka - ja jos ihan rehellisiä ollaan, tuo yliahne kastraatti ei aktivoidu muista syistä juuri minään vuodenaikoina. Poislukien ehkä lämpö - jos sille erehtyy antamaan pesään liian vähän vilttejä, se rakentaa talvipesänsä vaikka kylppärinmatoista ja pyykkikorin sisällöstä. Ruoka-aktivointia helpottamaan sille on koitettu hankkia kokonainen kokoelma erilaisia koirien aktivointipelejä, joiden kanssa se joutuu liikkumaan ja touhuamaan edes vähän saadakseen naminsa. Pojalla vain tahtoo olla voimaa kuin pienessä pienessä pitäjässä, eli joskus pelit vain kippaavat ympäri, jos namit tuntuvat olevan liian vaikeassa. Ja namien loputtua vetäydytäänkin taas oman pesäkolon suojiin tai sohvalle kainaloon.

Miikkis mummulassa talvella

Monessa suhteessa haisunäätä olisi periaatteessa helpompi lemmikki kuin fretit, sillä se ei kiipeile ja häsellä samalla tavalla (vaikka osaakin olla vessa-asioissa yhtä jäätävän itsepäinen), mutta toisaalta juuri näistä syistä haisunäädillä paino-ongelmat ovat miljardikertaa yleisempiä kuin freteillä. Ja niiden myötä tuntuu, että fretit ovat äärettömän paljon helpompia pitää, kun ei tarvitse jatkuvasti taistella sen yhden ja saman asian tiimoilta - ainakin jos asunnossa on useampia lemmikkejä, jolloin on hankalampi olla täysi ruokakuppinatsi. Frettien kohdalla kun ei juuri tarvitse miettiä, millä niitä aktivoisi, sillä aktivointiin riittää se, että tekee ylipäätään jotain, sillä jokainen paikkaa vaihtanut esine tai ihminen on uusi ja jännä juttu ja potentiaalinen hepulinaihe, vaikka sama esine olisi ollut asunnossa jo kuukausia toisessa kohtaa. Samaten joka ikinen lattialle hetkeksikin ilmestynyt muovikassi, pahvilaatikko tai reppu on tyttöjen mielessä hienointa maailmassa - siinä missä Miikkis katsoo ne äkkiä läpi ja poistuu tuhahtaen paikalta, ellei niistä löytynytkään mitään syötävää.

Parikymmentäkiloa lihaa herättää haisunäädänkin

Toisaalta taas talvikauteen liittyvä lämmönkaipuun tekee Mihailista maailman ihanimman kaikkulaisen. Tässäkin suhteessa poika kun on opportunisti, ja viihtyy monesti mieluusti sohvan nurkassa saman viltin alla paijattavana, jos vaihtoehtona on oma lattiantasossa oleva pesä. Fretteihin verrattuna Miikkis onkin oikea halinalle, ja viihtyy välillä sylissä tuntikausiakin, jos katsotaan vaikka leffaa tai nukutaan pieniä talvipäiväunia. Miikkis on myös hyvin mustasukkainen omasta kaikkupaikastaan, eikä edes halua jakaa sitä frettien kanssa. Tosin halituokioidenkaan keskellä poika ei unohda prioriteettejään: mikäli Jussi erehtyy kesken leffan keittiöön, miun syli tyhjenee sekunnissa. Jos on olemassa pienikin mahdollisuus, että jääkaappi luovuttaisi aarteitaan myös näädille, siihen  mahdollisuuteen on tartuttava.

Talven aikana Mihailin läsnäolon huomaakin parhaiten silloin, jos herran iltapala sattuu olemaan myöhässä: Miikkis odottaa iltapalansa tulevan kello yhdeksään mennessä. Myöhästymisen ollessa pieni, Miikkis on yleensä iltariennolta tullessa ovella vastassa, ja ryntää heti ulko-ovelta keittiöön näyttämään missä on menty vikaan. Isompien myöhästymisten kohdalla Miikkis rupeaa omatoimiseksi, ja alkaa kaataa roskiksia ja availla kaappeja. Niinpä keittiön kaapeista jo kaksi on lukittuja, samoin kuin pakastin. Silloin huomaa yleensä nopeasti, jos vientiä odottava roskapussi on jäänyt roikkumaan ovenkahvaan tai jokin lukko huonosti kiinni. Siinä suhteessa Miikkis kyllä päästää meidät helpolla, että se on hyvin uskollinen sille, mistä se lähtee omatoimisesti ruokaa etsimään. Se ei siis tyhjennä sattuamanvaraisesti kaikkia hyllyjä ja kaikkia laatikoita, mikä mahdollistaa sen että asunnosta löytyy jopa joitain koriste-esineitä suht matalalta - tosin puisia, sillä frettien toimesta ne ovat lentäneet useampaan otteeseen.

Petitestaus on yksi niitä aktiviteetteja, joihin talvellakin venytään

Nytkin talvilomalla itsellä oli kovat suunnitelmat avata lenkkeilykausi vihdoin myös Miikkiksen kanssa, mutta poika ei ole lämmennyt ajatukselle vielä yhtään. Saan sen kyllä houkuteltua nameilla pesän suulle, mutta siitä se livahtaa äkkiä takaisin pesäänsä, jos koitan saada sitä valjastettavaksi. Pian pitäneen turvautua ryöstämään se pesästä, josko ulkoilu saisi senkin sisäisen kellon samaan vuodenaikaan muiden kanssa. Säännöllinen lenkkeily kun voisi tehdä hyvää meille molemmille.

...mutta oma kolo on paras kolo.

Viikonlopun touhuja

Aprillipäivä tuli ja meni ilman aprillausta. Jussi kyllä yritti ilmoittamalla hankkineensa Naja siamnesiksen eli indokiinan sylkevän kobran sekä Bitis arientansin eli buffanderin ja tuovansa ne asunnolleni karanteeniin. Höpläytys ei mennyt kuitenkaan läpi, sillä tiedän aivan hyvin, että Jussi ei ole kiinnostunut puukyitä kovemmista myrkyistä. Ei ainakaan niin paljoa, että olisi valmis ottamaan sen riskin, että lievemmässäkin tapauksessa purema johtaisi todennäköisesti siihen, ettei hänestä tulisi ikinä ainakaan kirurgia. Jussista pila oli kuitenkin ollut hyvä, sillä kyseisistä käärmeistä oli juuri laitettu myynti-ilmoituskin herppi.nettiin, eli niiden varaaminen olisi ollut hyvin mahdollista.

Terveystarkastukseen muodostui jonoa heti sen auettua

Aprillauksen sijaan suuntasimme aprillipäivän aamusta juhlahumuun Koira-kissaklinikan
45-vuotissynttäreiden kunniaksi pystytetylle teltalle Turun keskustaan. Sielä oli ohjelmassa ilmaisia eläinlääkärintarkastuksia lemmikeille, ja jokainen tarkastuksessa käynyt sai lisäksi mukaansa yllätyskassin. Olin jo etukäteen tiedustellut, mitä lajeja tarkistus koskee, ja montako lemmikkiä saman omistajan olisi suotavaa maksimissaan mukanaan tuoda, ja niinpä me lähdimme paikalle Esterin ja Itsyn kanssa. Valikoin tytöt mukaan hampaidensa takia, ja koska kumpikaan ei ole käynyt tarkastuksessa marraskuisen Linnunmäki-reissun jälkeen. Kummaltakaan ei löytynyt hammaskiveä, joten sain kokonaisen päivän elää siinä uskossa, että saattaisimme selvitä ilman eläinlääkärissäkäyntiä kesän rokotuksiin asti. Seuraavana päivänä kuitenkin paikallistin, miksi fretit ovat mielestäni haisseet viime päivinä oudolta.

Eläinlääkärintarkistuksen jälkeen tiputimme Esterin ja Itsyn yhdessä Sariannan lauman kanssa Sariannan asunnolle ja lähdimme shoppailemaan. Minun piti hankkia vain liimapuikko nukkisaskarteluihin ja Sariannan ruokia laumalleen, mutta ei se taas mennyt ihan niin. Pienessä tassuputiikissa keskustassa kun tuli vastaan ihan uusi nappulatuttavuus: nappula joka on 83 prosenttisesti kaninlihaa. Olen jo pidempään harmitellut, kun kania ei löydy missään sellaisessa muodossa, jossa sitä olisi helppo syöttää nääpille, joten pitihän se pussi napata heti mukaan. Pienemmät ruokaeläimet kun tulee syötettyä vielä mieluiten kokonaisina, mutta koska jo hamsterien ja rottien kohdalla sotku on välillä melkoinen ja näky kohtuu makaaberi, olen suosiolla päättänyt, että mahdolliset kani- ja marsukestit saavat odottaa siihen, jos näädillä on joskus ulkotarha. Hamsterit taitavat päätyä samalle listalle sen jälkeen, kun lauma sai niitä eilen Mitellan synttärien kunniaksi. Aamulla hamstereita kun oli taas kiikutettu ympäri asuntoa ja revitty niin, että siistit pakastejyrsijät näyttivät tappofestivaalin uhreilta. Toistaiseksi tyydyin kuitenkin siirtämään ne vain siivouksen tieltä takaisin kuppiin, josko ne jopa vielä syötäisiin.

Sunnuntaina Snurre näytti mikä asunnossa haisee ja paljasti kiimansa kunnolla. Tytön alapää on nyt
ihan selvästi turvoksissa, ja sen myötä päästään varaamaan implantointiaikaa. Mahdollisesti jopa kahdelle näädälle, sillä Esteri saattaa olla lähestymässä samaa, vaikka sen kohdalla kiiman merkit eivät näy vielä läheskään yhtä selvinä. Selvästi kevään ja lääkityksen myötä Snurrellakin on nyt virtaa ja hormonit hyrräävät urakalla, mikä on tietenkin varsin positiivista. Samalla voin kuitenkin haudata haaveeni siitä, että tässä kuussa selvittäisiin eläinkuluista alle satasella.

Miikkistä frettien kevätkuhina tuntuu lähinnä ärsyttävän, ja sillä on viime päivinä ollut vähän pinna tiukilla frettien häsellyksen kanssa. Niinpä lauma on ollut yöt jaettuna kahtia niin, että fretit ovat saaneet itselleen keittiön ja vaatehuoneen ja Miikkis olohuoneen ja kylppärin. Saa poikakin sitten nukkua ja rauhoittua ilman että koko ajan on joku fretti pukittelemassa niskassa ja haastamassa leikkiin. Ulkoilusta kun ei olla vieläkään saatu haettua sitä yhteistä laatuaikaa Miikkiksen kanssa pojan hautauduttua aina vain syvämmlle pesäänsä koittaessani houkutella sitä ulos. Kai päivisin alkaa olla sille jo liian kirkasta ja illat ovat vielä turhan viileitä.

Uusi nappulatuttavuus

Painimista paino-ongelman kanssa

Olisi ikävää sanoa, että Miikkiksen kanssa on palattu siihen pisteeseen, jossa oltiin ennen viime

vuotisen dieetin alkua. Sitä ikävämpää on vain sanoa, että nyt syksyn ja talven jälkeen tilanne on lähtötilannetta huonompi. Vaa'alla käytiin viimeksi Itäkeskuksen näätäpäivän yhteydessä, ja paino alkoi kutosella. Tilanne ärsyttää, turhauttaa, ja tekisi melkein mieli eristää Miikkis koko ulkomaailmasta, että tilanne ei näkyisi kaikelle kansalle. Harva asia kun nykyään nolottaa minua, mutta yksi niistä nolottavista asioista on ehdottomasti se, kun ihmiset kyselevät, kuuluuko haisunäätien olla noin pulskia, ja joudun myöntämään Miikkiksen olevan selvästi ylipainoinen.

Kun oma kuppi on täynnä rehuja...

Miikkiksen ateriakokoja on koitettu leikata, mutta pääasialliseen ongelmaan ei olla löydetty vielä täysin toimivaa ratkaisua: miten saisi fretit syömään ruokansa heti jemmaamisen sijaan. Etenkin kun meidän neideistä useampi on vakuuttunut, että liha on syöntikelpoista vasta kun sitä on mädättänyt useamman päivää jossain hyvässä jemmassa. Harmi vain, että läheskään kaikki niistä jemmoista eivät ole kovin hyviä, tai ainakaan haisunäätävarmoja. Niinpä Miikkis toistuvasti pöllii osan frettien ruuista. Välillä on jo koitettu leikata frettienkin annoskoista, että ruuat olisi pakko syödä heti, mutta sitäkään ei viitsi kauheasti tehdä, että mummuskatkin saavat varmasti osansa, vaikka etenkin Snurre on edelleen huonompi syömään mitä juniorit. Miikkis muutenkin osaa jo kytätä frettien ruokintakaapilla ja napata ruuat tyttöjen suusta niiden lähtiessä kantamaan niitä kaapista pois. Seuraavaksi pitää varmaan koettaa keksiä, miten saisi estettyä frettien ruokien kantamisen ulos ruokintakaapista.

...on aika pyytää ruoka-apua kämppiksiltä.

Näin kylmään vuodenaikaan asiaa ei yhtään auta sekään, että poika ei talvella liiku muuta kuin pesän ja kupin väliä. Muun ajan se nukkuu. Energiankulutus on siis minimissään, mutta energiaa pyritään saamaan niin paljon kuin ikinä mahdollista. Ikäänkuin lemmikkinäkin selviäminen olisi kiinni siitä, kuinka kunnolliset rasvavarannot sitä ehtii talveksi hankkia. Jos se olisi, Miikkiksellä ei olisi yhtään mitään hätää. Mutta koska poika elää lemmikkieloa, sen ylipaino on enemmän terveysriski kuin vakuus turvatusta talvilevosta.

Kevääntullen päästään taas aloittamaan lenkkeily, mutta sitäkin ennen pitäisi saada tuloksia. Miikkis ei vain ole itse millään tavalla motivoitunut tähän painonpudotukseen, vaikka koetan omalla kohdallani näyttää kovasti esimerkkiä. Omaan kuppiinsa Miikkis saa jo nyt lähinnä kasviksia ja tauriinia, liharavinnon tullessa pojalle turhan oma-aloitteisesti. Toivottavasti taas jossain kohtaa päästään raportoimaan positiivisempiakin painouutisia.

Eri käyttötarkoituksia

Frettimökki vai nukkekoti?

Kun samassa taloudessa asuu (kalat poislukien) kolmen eri lajin edustajia, ei voida välttyä
näkemyseroilta. Näkemyserot voivat koskea montaakin eri asiaa, kuten esimerkiksi eri tavaroiden tai tilojen käyttötarkoitusta. Tänään tämä konkretisoitui taas siivotessa vaatehuonetta.

Vaatehuoneessa on yksi tietty nurkka, jonka käyttötarkoituksesta on väännetty pisimpään. Minusta se olisi loistava varasto: kohdassa on jo valmiiksi korihyllykkökin, jonka alimpaan koriin saisi vaikka mitä. Ongelma tulee kuitenkin vastaan siinä, että fretit ovat vähintään yhtä vakaasti sitä mieltä, että kyseessä on vessa: ne kun nukkuvat mielellään vaatehuoneessa, ja niistä olisi ihan kohtuutonta joutua heräämiseen jälkeen kömpimään keittiöön asti tarpeilleen. Miikkis on puolestaan sitä mieltä, että nurkka on yksi asunnon parhaita uninurkkia.

Minun ehdotukseni käyttötarkoituksesta äänestettiin kumoon ensimmäisenä. Ihan sama mitä kyseisessä nurkassa olevaan koriin laitoin, se kiskottiin pois ja nurkka vuorattiin muualta siirretyillä vilteillä ja fretin ulosteilla - ja Miikkis nukkui sielä vällyissään frettimysten sotkuista piittaamatta. Tämä kompromissi tyydytti siis selvästi viisi kuudesta, mutta diktaattorin elkein äänestin sen kumoon, ja laitoin korin paikalle vessalaatikon. Että jos sinne on pakko paskoa, voisivat paskoa edes laatikkoon.

Tämä toinen vaihtoehto olikin freteille ihan ok, mutta Miikkis päätti käyttää veto-oikeuttaan, ja kaivoi hiekat koko vaatehuoneen lattiaa peittäväksi autiomaaksi mahtuakseen laatikkoon nukkumaan. Sen jälkeen nurkka täytettiin vielä kankailla, joihin puupohjaisen kissanhiekan kostuneet kappaleet tarrasivat kuin pienet takiaiset. Kankaita pesukonekuntoon nyppiesseni minulla oli aikaa todeta, että tämä idea toimi selvästi ensimmäistä vaihtoehtoa huonommin.

Mutta onneksi on pissialustat! Nehän ovat vapauttaneet koko muunkin asunnon ikävästä hiekkamurusta. Eli ei muuta kuin tuumasta toimeen, ja padit puhdistettuun nurkkaan. Pissialustojen myötä nurkka muuttuisi vessapaikaksi vessapaikkojen joukossa - jos unohdetaan se, että kyseessä on paras uninurkka. Onneksi Miikkis on kuitenkin sopeutuvainen, ja nytkin se sopeutti pissialustat osaksi pesäänsä repien ne pehmeäksi silpuksi kankaiden sekaan. Samalla se tuli havainnollistaneeksi oikein hyvin, että alustojen sisällä todella on kivoja pieniä geelikiteitä.

Siitä päästäänkin tämänpäiväiseen: geelikiteet muodostavat lattialle oikein kivan, liukkaan ja hankalasti puhdistettavan pinnan. Ja ne tarttuvat kankaisiin vähintään yhtä tehokkaasti kuin kissanhiekkamurut - ja ne on vielä kriittisempää saada nypittyä irti kankaista ennenkuin ne uskaltaa heittää pesukoneeseen. Minä kun en ole haluakas selvittämään, mitä kosteutta sitova geeli tekisi pyykinpesukoneessa. Tämä aamupäivä menikin sitten rattoisasti hävittäen geelijämiä vaatehuoneen pinnoilta ja kankailta.

Kun vaatehuone saatiin lopulta puhdistettua, nurkkaan illmestyi Miikkiksen nukkumaja. Katsotaan seuraavaksi, miten tämä vaihtoehto toimii...

Kotoiloa flunssan kera

Odotetusta pitkästä viikonlopusta tuli vielä päivän verran pidempi, kun flunssa meni nostattamaan
kuumeen keskiviikon ja torstain välisenä yönä. Torstai muuttuikin sitten saikkupäiväksi, ja loppuviikolle mietityt ohjelmat vaihtuivat kotoiluun. Olo oli kyllä jo varoitellut tästä keskiviikon puolella, niin olin osannut varautua käymällä kirjastossa päivittämässä hyllyyn kasan uutta luettavaa. Monitorin Jokeri-hylly on ollut viime viikot oikea kultakaivos, ja olen löytänyt sieltä useampia kirjoja, joita olin varautunut jonottamaan pidempään.

Ennen kipeänä kotiin kaatumista ehdin kuitenkin nähdä vielä Annua. Aloimme alkuun viestitellä hänen kanssa ihan unipusseihin liittyen, kun hän kaipaili kokemuksia ja näkemyksiä, miten hänen tuotteensa toimisivat freteillä. Toisessa facebookryhmässä tapahtuneen törmäämisen jälkeen juttelu eksyi viime kerralla myös lautapelihyllyn puolelle. Jussi ei tosin ollut ihan vakuuttunut, kun Annu uhkasi hankkia heille Kimblen, ja kutsua meidät seuraavaksi pelaamaan sitä. Ennen pelailuja esiteltiin kuitenkin Annulle miehineen tämä meillä asuva unituotteiden testitiimi, ja testitiimille uusi riippariteline. Yllättäen fretit eivät kuitenkaan heti jaksaneet riippuriinsa keskittyä, kun paikalla oli myös kaksi uutta ihmistä, kangaskassi kameroineen sekä Annun tuliaisiksi tuomia ankkasuikaleita. Viimeksi kun nähtiin Annun luona, niin nääpät eivät olleet häntä vielä tavanneet. Paremmat riipparikuvat saivatkin odottaa seuraavaan aamuun, kun Esteri oli ehtinyt rauhoittua nukkumaan siihen. 

Esterin uusi riippari

Yöllä nousseen kuumeen myötä se seuraava päivä otettiinkin sitten oikein lunkisti - ainakin aamun jälkeen. Aamulla Mitella kun ei olisi millään tahtonut uskoa, että sänky on oikeasti pois painitatamikäytöstä siihen asti, että minä saan itseni siitä ylös. Tämä harmitti siinä määrin, että itselläkin on selässä taas pari reikää. Mutta aamun jälkeen meidän hammaskeijukin tyytyi hakemaan seuransa enemmän muista nääpistä, ja viettikin ison osan päivästä nukkuen Snurren kanssa kylppärissä olevissa pedeissä. Niissä koisattiinkin sen verran antaumuksella, että välillä nuo olivat niin sikeässä unessa että eivät reagoineet mihinkään minun tekemisiini, vaikka asiaa jopa vähän testailin kutittelemalla ja tarttumalla tassusta. Välillä sitä melkeimpä kadehtii noiden unenlahjoja, vaikka osaan itsekin olla melko sikeä uninen sitten joskus kun saan unen päästä kiinni. Miikkis piti ison osan päivästä majaa sängyn vieressä olevassa pesässään. Kovasti olisin halunnut ottaa sitä sänkyynkin, mutta rappusysteemi on yhä kehitteillä, niin en uskaltanut - paitsi niinä hetkinä, kun olin varma että en ole itse nukahtamassa.

Joulu 2016

Joulu on nyt takana ja joulunvietosta palattu takaisin Turkuun ja arkeen. Aattoaamu meni meidän

laumalla Jussin vanhemmilla Mietoisissa, josta jatkoimme lopuksi pyhiä Tampereelle, missä minun sukuni asuu. Näädät reissasivat mukana kaikki viisi, siinä missä häkki- ja kuutioasukit pysyivät Turussa. Eli miun otuksista kalat, ja Jussilta koko poppoo.

Tämä oli minulle ensimmäinen joulu Itsyn ja Mitellan kanssa, joten paketteja, kuusta ja muita joulujuttuja tuli esiteltyä eritoten niille, vaikka kaikki niitä pääsivät toki katsomaan. Mitella pääsi jyvälle paketeista viimeistään kissanminttuhiiren kohdalla, sillä vinkuvat minttuhiiret ovat tällähetkellä Mitellan suosikkilelujen kärkikaartia. Minun lisäkseni nääpät saivat paketit äidiltäni ja siskoltani; äiti oli tilannut Snurren lempparia eli lohitahnaa kokonaisen laatikollisen Zooplussalta. Kyllä siinä sitten kelpasi neidin silmät kiinni latkia tahnaa.

Suurimman osan joulusta neidit viettivät aitauksessaan ja Miikkis makkarissa. Joulunviettoon kun oli saapunut kymmenkunta henkeä mukaanlukien useampi lapsivieras, en halunnut ottaa riskiä, että joku näädistä pääsisi livahtamaan ulos, tai että Mitella pääsisi nappaamaan jotakuta. Niinpä vilinän ollessa suurimmillaan nääpät saivat rauhoittua omissa tiloissaan. Niinä muina hetkinä taas etenkin junnut järjestivät ihan omat vilinänsä, kun aitauksessa kertynyttä energiaa päästiin purkamaan painimalla sängyssä tai riehumalla uuden leluputken kanssa kuusilitasta puhumattakaan.

Siskoni minulle maalaama taulu <3

Valitettavasti kaikki eivät olleet yhtä onnekkeita näätien tallessa pysymisen suhteen. Jouluna kun pääsi lukemaan kahdesta karanneesta fretistä, joista toinen oli päässyt karkuun Keravalla ja toinen Ylöjärvellä. Etenkin Ylöjärveläisen karkurin tilannetta tuli seurattua päivityksistä jonkin verran, kunnes tajusin viimeisimmän näköhavainnon olevan vain kahdentoistakilometrin päästä äidin luota. Äiti näki ilmeestäni ennenkuin ehdin edes sanoa mitään, että omat joulusuunnitelmat muuttuivat siltä istumalta, ja puhuin Jussin miun mukana fretin etsintäjoukkoihin. Joulupäivien välinen yö menikin sitten osittain metsissä ja vierailla pihoilla pomppiessa, mutta yö sai onnellisen päätöksen: etsijät hälytettiin takaisin kokoontumispaikalle katsomaan löytynyttä näätäpoikaa, joka oli kaikkien iloksi hyvässä kunnossa, joskin hieman nälkäinen ja kuivunut. Keravan karkurikin pääsi kotiinsa päivää myöhemmin.

jouluinen perhepotretti

Tapaninpäivänä alkoi matka kohti kotiTurkua iskän ja Minnan kautta. Varsinainen kotiutuminen menikin aika myöhään, taas lähemmäksi yhtätoista, ja sitä seurasi massiiviset kotiinpaluuhepulit - tai jos ollaan ihan rehellisiä: kunnon frettihepulit ja unisena suoraan pesäänsä kömpivä haisunäätä. Siinä väsyneenä tavaroita purkaessa ja eläimiä hoitaessa pääsi käymään myös joulun ensimmäinen haaveri, kun Miikkis oli halunnut sängylle viereen, ja päättikin sitten lähteä siitä omaa matkaa keittiöön katsomaan, olisiko sielä kenties jotain iltapalajuttuja. Jussi ehti juuri kysyä, tarvitsisiko poika apua, kun se oli jo lattialla - ja lähti hieman ontuen kohti keittiötä. Ei siinä sitten auttanut kuin ottaa poika kiinni ja tutkia huolella sen kaikki luut ja lihakset. Niissä ei kuitenkaan tuntunut mitään, joten päätimme jatkaa tarkkailulinjalla, jolla ollaan yhä. Tänään kyllä jo soitettiin eläinlääkärillekin, että missä kohtaa poikaa kannattaa lähteä kuvauttamaan, jos ontuminen ei lopu. Eläinlääkäri arveli, että pari päivää uskaltaa mennä seurailemallakin, kun mikään ei tunnu olevan poikki tai turvouksissa. Nyt sitten vain toivotaan, että selvittiin säikähdyksellä. 

Uusi vuosi onkin tarkoitus ottaa rennosti kotona. Vain oman porukan kesken reissaamatta minnekään.

iiiiso kasillinen uusia juttuja

Miikkis tassutarkistuksessa

Skunkkikuulumisia

Meidän taloudesta Miikkis on ollut jo jonkin aikaa kaikkein syvimmällä talvessa, ja sen kanssa elo
onkin nyt hyvin rauhallista. Suurimman osan vuorokaudesta poika nukkuu, ja sitä näkee hereillä oikeastaan vain sen pyytäessä ruokaa tai syliin. Näin talven tullen pojasta on tullut taas normaaliakin enemmän kaikkukaveri, sillä Mihailin mielestä parhaita nukkumapaikkoja on syli tai kainalo jaetun peiton alla. Selvästi pojan talveen vanhassa puutalossa kuuluu hyvin keskeisesti lämpö ja läheisyys.

Niinpä sitä on taas pitänyt opetella itsekin hidastamaan, ja varaamaan enemmän aikaa sylituokioihin. Eihän sitä nyt raaski toista heti pois laskea, sen se haluaa olla lähellä. Välillä sitä on miettinyt jo jonkinlaista lemmikkien kantoliinaakin, mitä on joskus ulkolaisissa skunkkiryhmissä katsellut (Miikkis ei selvästi ole ainoa talvinunnu). Mutta tällähetkellä hommat vain joko keskeytetään joksikin aikaa tai ne tehdään yhdellä kädellä, ellei se ole jotain oikeasti kiireistä.

Wilma. Kuva: Sinna

Eilenkin joululahjoja pakatessa sitä sai seurakseen niin Mihailin, Itsyn kuin Mitellan, ja sitten koitettiin etsiä kompromissia sen välille, että Miikkis halusi nukkua ja olla paijattavana, ja frettineidit painia ja leikkiä papereilla ja lahjanaruilla. Kompromissi löytyi, mutta paketointi joutui väistymään seuraavaan päivään. Itselläkään kun ei ole kuitenkaan kuin kaksi kättä.

Sunnuntaina Mihail sai myös sukulaisia käymään, kun meillä oli Suomen lemmikkihaisunäätien
syyskokous, ja Sinnalla oli Wilma mukana. Mihail-eno sai tosin taas kokea, kuinka röyhkeätä nykynuoriso osaa olla. Wilma kun ei yhtään kunnioittanut enonsa talvirauhaa, vaan päätti ensin parkkeerata samaan pesään Miikkiksen kanssa. Mihailin väistyttyä sieltä kovan jurputuksen saattelemana, Wilma livahtikin frettien suosimiin lankakoreihin omille päikkäreilleen. Miikkis ei kuitenkaan luottanut siihen, että neiti myös pysyisi sielä, vaan valtasi lopulta Wilman kantokassin itselleen. Että pitäkööt kämpän, ja hän muuttaa vaikka muualle, jos neiti on jäämässä tänne. Me päädyimme kuitenkin vaihtamaan kassiin oikean päärynän ennen Sinnan lähtöä, sillä Miikkistä olisi voinut harmittaa vielä monta kertaa enemmän, kun se olisi Sinnan luo päästyä huomannut, että sielä on koiriakin. Miikkis kun ei ole oikein vieläkään niille lämmennyt.

Päivien kuluessa myös matkaan lähtö lähenee. Enää kolme päivää, niin lauma jää tänne Jussin vastuulle. Ja enää kaksi päivää, kun Otto, Ahti ja Ruut tulevat tänne kanssa lomaa viettämään, kun reissuunlähtö tapahtuu yhdessä Sariannan kanssa.

Testituristina Capitalissa

Eilen otettiin taas suunta kohti pääkaupunkiseutua, tälläkertaa Capital!-frettinäyttelyn merkeissä.

Minun oli tarkoitus pitää marras-joulukuu näyttelytaukoa, ja niinpä minulla ei ollut yhtään näätää ilmoitettuna myöskään Capitaliin. Mutta niin sitä kuitenkin sinne eksyi, kun Sarianna ja Kasperi ilmoittivat molemmat lähtevänsä frettiensä kanssa näyttelyn yhteyden järjestettävään ADV-testiin.

Johtuen ilmoitettujen näätien puuttumisesta, päivä kului tavallistakin rennommissa merkeissä.
Tälläkertaa kun ei tarvinnut seurata, missä vaiheessa arvostelu menee tai miettiä, sotkevatko nääpät itsensä ennen arvostelujen alkua. Jotain jännitystä päivään piti kuitenkin saada, ja niin meilläkin pakattiin mukaan playpenin sijaan kevythäkki. Playpen kun on hyvin kätevä autolla liikkuessa, mutta yli kymmenen kilon painoisena sitä ei kauhean mielellään kanna mukanaan julkisissa. Ja julkisilla tuli lähdettyä tähänkin reissuun, kun näyttelytauosta päättäessäni olin myös luvannut Jussille, että en nappaa häntä näyttelykuskiksi ennen Fantasticia.

Kevythäkki kulkikin junassa mukana paljon playpeniä kivuttomammin, mutta silti sen valinta vähän jännitti. Siilinjärvellekin kun tuli raahattua mukana playpen siitä yksinkertaisesta syystä, että kaksi meillä aiemmin ollutta kevytaitausta on hajoitettu näätien toimesta, ja niinpä en uskaltanut ennustaa tällekään käyvän sen paremmin - siitä huolimatta, että Snurresta on meillä ollessaan tullut jo paljon kokeneempi ja rennompi reissaaja. Mutta koska näyttelyihin tulee aina raahattua mukana vaikka mitä, kevythäkin houkutus ei ole hävinnyt, ja lopulta testikappaleeksi löytyi halpa käytetty. Voitte vain kuvitella sitä omistajan ylpeyttä, kun Snurre asettuikin häkkiin yhtä hienosti kuin playpeniin, eikä raapinut sitä yhtään. Sen tunteen rinnalla ei meillä voisi mikään näyttelysijoituskaan kilpailla - se on aina niin hienoa havaita, kun omat näädät ovat edistyneet jossain asiassa, joka on ollut niille haasteellista.

ADV-testitkin menivät kaikilla hienosti. Lohitahna riitti hyvin harhautukseksi, eikä pikku pisto

aiheuttanut kenellekään suurempaa mielipahaa. Testi kun suoritetaan verinäytteestä, sitä varten otetaan jokaiselta testattavalta pieni pisara verta näyteliuskalle. Tämänkertainen testaus oli osa Helsingin yliopiston tutkimusta, jossa kartoitetaan ADV:n yleisyyttä lemmikkifreteillä sekä sitä, poikkeaako se minkkien ADV:stä ja jos niin miten. Testaajaa hieman harmitti, kun Mitellasta ei saatu ensimmäisellä pistolla riittävästi verta näytettä varten, vaan sitä jouduttiin pistämään vielä uudestaan. Itse koitti siinä sitten lohduttaa, että meidän näädistä Mitellalla ei pitäisi olla mitään varaa draamailla parista pikkupistosta, kun neiti tikkailee yhä sen verran tehokkaasti muita. Eikä Mitella siitä toisestakaan pistosta kauheasti hätkähtänyt. Kasperin tyttöjä koko toimenpide ärsytti taas astetta enemmän, ja kun ne eivät Kasperin otteessa päässeet kritisoimaan sitä puremalla, ne pistivät säpäleiksi puutikun jolta niille tarjottiin Nutria. Mutta testaajan mukaan nekin olivat minkkeihin verrattuna oikeita enkeleitä.

Testin jälkeen jatkettiin sitä mitä oli tehty sitä ennenkin, eli ihmisten kanssa juttelua ja arpajaisten odottelua. Pariin arpaan kun sitä piti taas sortua.  Ja tuli sitä nukuttua pienet päikkäritkin, tosin hieman orvosti kevythäkin vieressä, kun sinne ei mahtunut samalla tavalla näätien sekaan nukkumaan kuin playpenissä. Arpajaisista omilla arvoilla tuli vitamiinitahnaa ja yksi kangasputki, joista kangasputken sain Helin kanssa vaihdettua muoviseen haitariputkeen. Ja antoi Heli miun pölliä omasta potistaan yhden juomapullonkin, kun kysyin onko hänellä tarvetta molemmille voittamilleen <3 Nyt on sekin sitten valmiina kaavailtua kevytaitausta ajatellen.

Näyttelystä kotiutuminen meni taas totutusti: kaikki muut porukasta olivat kuolleita vielä seuraavana aamunakin, mutta Mitella on ollut pystyssä pöllimässä lattialastaa, levittämässä roskia, kurkottelemassa tuuletusikkunalle... Junnulla vain riittää virtaa ;)

Sunnuntaiaamuna <3