Tämä kesä on mennyt taas opetellessa uutta. Lauman kasvettua Lystin ja Huiskun myötä, sitä on päässyt tutustumaan paitsi uusiin kakaroihin, myös oppinut uusia asioita vanhemmasta laumasta. Kaksi pentua kun väkisinkin muuttaa kuvioita. Lysti meni vielä porukkaan suht heittämällä: kolme neljästä vanhemmasta leikki sen kanssa jo vartin päästä tytön kotiutumisesta, eikä Miikkiskään ollut vilkkaasta pomppupallosta moksiskaan. Huiskua sen sijaan ajetaan yhä sisään laumaan. Muun frettiviisikon mielestä se on jo ok tyyppi, ja sitä on jo useamman kerran onnistunut bongaamaan kaikki kuusi samasta pinosta nukkumasta. Mutta Miikkis ei ole Huiskulle vielä lämmennyt.

Uudet pennut tulevat juttuun.

 Kyllähän sitä on väkisin joutunut miettimään, miksi tuota isoa häslää (mutta hyvin sydämellistä <3) apinaa siedetään niin paljon paremmin kuin Huiskua. Lysti kun ei todellakaan jätä muita sen enempää rauhaan, etenkään silloin kun neiti haluaa leikkiä - ja sitähän tuo Duracell-pupu haluaa usein. Jo pelkkä katsekontakti tyttöön voi aiheuttaa massiivisen pusuhyökkäyksen, kun se hyökkään kasvoihin nuolemaan korvat ja huulet. Mutta ehkä kyse on juuri siitä: Lysti on erittäin avoin ja utelias, eikä sille itselleen tule edes mieleen, että joku voisi olla tykkäämättä hänestä.

Lysti on hyväksytty myös kaikkukaveriksi

Mitellan mielestä Lysti oli hitti heti alusta

 Huisku on sen sijaan muiden lemmikkien suhteen varautuneempi. Se on kyllä erittäin ihmissosiaalinen ja leikkisä, mutta epävarmuuttaan kova kiroilemaan muille. Siinä suhteessa se muistuttaa kovasti Snurrea pari vuotta sitten: etenkin ensimmäisinä päivinä hyökkäys oli paras puolustus, ja jos joku vähääkään epäilytti, oli parempi käydä kiljuen korviin ennen toinen ehtii tehdä mitään. Frettien kanssa tämä johti siihen, että Huiskua höykytettiin alkuun jonkin verran. Meillä on varsin kiltti ja rauhallinen lauma, mutta ei nyt kukaan tykkää siitä, kun tullaan kiroillen ja huutaen päälle. Jopa ylirauhallinen Itsy jakeli Huiskulle muutamia korvatillikoita sen tultua viereen kiroilemaan.

Miikkis on sen sijaan herkempi, ja sen myötä Huiskun ja Miikkiksen välit lähtivät liikkeelle väärällä tassulla. Miikkiksestä Huisku on epäilyttävä, koska se kiroilee ja koettaa napata, joten Miikkis huutaa, tömistää ja jurputtaa. Miikkiksen huutaminen, tömistäminen ja jurputtaminen taas epäilyttää Huiskua, joten se kiroilee ja koettaa napata. Tämän myötä kyseinen pari valjakko onkin vielä eri tiloissa yöt ja aina kun ei olla kotona. Kaksikolla on kuitenkin sen verran kokoeroa ja Miikkis on täysin kykenevä spreijaamaan, joten niiden kohdalla en aio antaa niiden vääntää välejään selväksi keskenään. Kotona ollessa koetetaankin sitten nameille ja kehuilla vahvistaa aina kun ne ovat toistensa lähellä menemättä härkkimään, ja silloin kun vääntö alkaa, kaksikko koetetaan erottaa ensin kiellolla, ja jos se ei yksinään riitä, toinen lähtee jäähylle. Alkuun jälkimmäiset tilanteet päättyivät lähes poikkeuksetta jäähyyn, nykyään yhä useammin riittää napakka kielto. Sen myötä olenkin suht optimistinen, että Miikkiksen ja Huiskun välitkin saadaan vielä asettumaan.

Mitellan ja Huiskun välillä pientä kitkaa aiheutti alkuun juuri Huiskun ihmissosiaalisuus. Huisku nimittäin viihtyy sylissä, ja Mitella on omasta mielestään se miun sylivauva. Aina kun Mitella kuuli miun puhuvan Huiskulle, sen piti tulla varmistamaan, että pääseehän se itse miun syliin. Ja jos se bongasi Huiskun miun sylistä, se olisi halunnut hätistää sen heti kauemmas - huolimatta siitä, että mie olen pitänyt alusta asti kiinni siitä, että sylissä ei väännetä. Onneksi tytöt ovat kuitenkin lähentyneet nopeasti, ja nyt jo molemmat mahtuvat syliin yhtä aikaakin. Tässä suhteessa Lysti oli Mitellalle mieluisampi tulokas, sillä Lysti viihtyy sylissä korkeintaan pari sekuntia kerrallaan - ja on ihan liian kiireinen rauhoittuakseen pitkäksi aikaa yhteen paikkaan makoilemaan. Niinpä Lysti oli Mitellalle alusta asti enemmän leikkikaveri kuin kilpailija.

Miikkis ja Mitella torkulla

 Huolimatta siitä, että Huiskun tulo on aiheuttanut pientä vääntöä laumassa, tänä vuonna meillä on päästy pentujen kanssa helpolla. Kumpikin pennuista on erittäin kiltti ja mukava tapaus. Jussi ei ole päässyt käyttämään edes yhtään hänelle hankkimistani Batman-laastareista pentuvaurioiden paikkaamiseen. Jokainen meillä käynyt ja moni vastaantulijakin on sen myötä saanut kuulla, kuinka hienoja pentuja meillä on, ja kuinka ne ovat olleet ihan alusta asti ihan oikeita lemmikkieläimiä, mitä ei kuulemma voinut sanoa Mitellasta. Ja nyt kun tytöt ovat olleet meillä kohta kuukauden yhtäaikaa, Jussilta on löytynyt paljon ymmärrystä myös päätökselleni hankkia tänä vuonna kaksi pentua: neidit kun ovat kiltteydestään huolimatta äärettömän vilkkaita tapauksia, ja osa ongelmattomuudesta menee varmasti sen piikkiin, että tornado-tiimi pääsee purkamaan pahimmat sählingit toisiinsa. Sen myötä Mitellastakin on tullut äkisti aiempaa rauhallisempi fretti. Kaikki kaverit eivät kyllä ihan ymmärrä, miten miun silmissäni kotirauha lisääntyy siitä, että kahdesta kolmeen karvasukkulaa lentelee pitkin seiniä ja kiihdyttää lisävauhtia sohvan selkänojista. Mutta ehkä he eivät vain muista tai tiedä, miten Mitella purki ylimääräisen energiansa ollessaan pentu.

Frettien välit alkaa olemaan jo aika hyvät

Eläinystäväni -messut

Tästä se taas lähtee

Helsingissä oli viikonloppuna kaksipäiväiset Eläinystäväni -messut. Meidän lauma oli mukana edustamassa molempina päivinä. Nyt kun pari päivää on kulunut, lauma alkaa olla pikkuhiljaa toipunut koettelemuksesta, mutta omistaja ihan ei. Messuilla oli kyllä oikein mukavaa, mutta mukana oli taas aimo annos täyttä hulluutta - tälläkertaa kun en tyytynyt olemaan vastuussa vain yhdestä ständistä, vaan vastasin yhden ständin sopimusasioista ja varustuksesta, olin mukana kasaamassa ja purkamassa kahta ständiä ja esittelemässä eläimiä kolmella ständillä. Viimeistä kohtaa en tosin ollut ihan suunnitellut, mutta kun Karva-kaverien ständillä kuultiin, että Mihailkin on messuilla, kävivät he pyytämässä, josko voisimme käydä pojan kanssa myös sielä - ja mehän mentiin. Tälläkertaa minulla on siis tavallistakin hämärämpi kuva mitä muuta messuilla oli kuin haisunäätiä, frettejä ja hamstereita. Papukaijoja en tosin voinut missata, kun säikähdin pari kertaa kunnolla, että tappeleeko jotkut vai onko jotain purtu, kun yhtäkkiä kuului äänekäs kirkaisu. Onneksi äänilähteeksi osoittautui äänekäs naapuri. Chinchillat taas näkyivät hyvin haisunäätäständille, ja kissatavarakauppiaat frettiständille.

Fretit saatiin juuri sopivan lähelle kanssa <3

Toisen päivän frettiständilook

Toisaalta taas elinpiirin supistuminen pariin ständiin on myös tietoinen valinta. Mie en erityisemmin pidä suurista väkijoukoista, joten ständin seinät tarjoavat tervetulleet raamit omalle reviirille - ihmisiä on ehkä koko ajan edessä, mutta se ei tunnu yhtä hallitsemattomalta kuin yritykset poukkoilla ihmismassan keskellä, missä ihmisiä menee ohi joka suunnasta. Jossain määrin sitä kokee siis jopa rauhallisempana ne hetket, kun seisoo ständillä vastailemassa ihmisten kysymyksiin, kuin ne joina haahuilee "vapaasti" pitkin aluetta. Omilla ständeillä oli myös ne tärkeimmät ankkurit: oma lauma ja Jussi. Jussin kysyessä messujen jälkeen niiden parasta antia, miun olikin helppo vastata, että oma lauma: minusta on yhä vaan hienoa saada viettää aikaa niiden kanssa ja olin ihan valtavan ylpeä siitä, miten hyvin ne jaksoivat taas edustaa. Ei siinä oikein muu pysty kilpailemaan paremmuudesta omissa silmissä. Joskin voin myös avoimesti myöntää, että muutama kissatarvikemyyjä olisi saanut huomattavasti enemmän huomiotani mitä nyt sai, jos messubudjektini olisi ollut isompi. Messuilla kun on etenkin Sturdin tuotteissa paljon parempi valikoima kuin muualla - valitettavasti ne eivät ole kuitenkaan halpoja messuillakaan. Muissakaan itseä kiinnostavissa tuotteissa ei tullut törmättyä mihinkään megalomaanisiin messualennuksiin, joita messuilla näki enemmän vielä pari vuotta sitten, joten ostokset jäivät eläinpuolella yhteen koiranleluun ja nimilaattaan.

Ihmisiä riitti messuilla mukavasti. Kuva: Sinna Grönroos

Se nimilaatta menee sitten Huiskulle. Mandy kun laittoi viikonloppuna yksilökuvia pennuista, ja minä sitten päätin haluta pentueen kahdesta tytöstä sen suklaa-angoran. Sellaista laumassa kun ei vielä ole, ja sen kohdalla minulla ei tule ainakaan kiusausta kasvattaa. Sitten viime pentupostauksen Mandy kun ilmoitti paitsi että saan Akiralta pennun, myös että saan valita kumman pennuista haluan. Alkuun olin ajatetellut miettiväni valintaani vielä pidempään, mutta halusin jo päästä kutsumaan toista tytöistä omakseni. Ja arvelin saman palon olevan myös sillä, joka odotteli minun päätöstäni siitä, että kumpi tytöistä on vapaa. Ja jos ihan rehellisiä ollaan, puhtaasti lemmikkipennussa on se kiva puoli, että esimerkiksi sillä, kuinka hyvä sen väri on, ei ole oikeasti mitään väliä. Onhan se ihan jännää, jos Huiskusta saadaan meille hyvä näyttelynäätä, mutta ei menestyksen puuten ole estänyt miua muitakaan näyttelyttämästä. Mutta näillä näkymin jos asiassa ei ilmene mitään isompia ylläreitä, meidän lauma kasvaa elokuussa yhdellä prinsessalla.

Gaia vom Spreewald, "Huisku" Kuva: Mandy Schuhmacher

 Messupäivien välinen yö yövyttiin Irenen luona Hyvinkäällä. Olin alkuun vähän jännännyt, miten Miikkis ja minulla messuhoidossa ollut Mörkö menisivät vieraassa paikassa, mutta asunnossa oli riittävästi portteja ja ovia kaikkien laumojen lokeroimiseen (eihän meillä lopulta ollut samassa asunnossa kuin 2 haisunäätää ja 8 frettiä neljästä eri taloudesta) . Pojat olivat niin väsyneitä, että kävivät vain yöllä tyhjentämässä kuppinsa ja tarpeillaan ja nukkuivat muuten bokseissaan. Yö meni siis niiden osalta paremmin kuin osasin toivoa. Irpe oli kyllä ennakkoon rauhoitellut, että heillä on sisäovet vielä menossa vaihtoon remontin edetessä eli kynnen jäljet niissä eivät olisi olleet maailmanloppu. Mutta vaikka omassa asunnossa olin jopa valmis kokeilemaan sitä, miten pojat tulevat juttuun (eivät tulleet: Miikkis spreijasi Mörkön), kylässä ollessa sitä ei toivoisi mitään näätähärdelliä.

Junnuskat saivat olla yöllä mukana valtaamassa Rosmon lukaalia

Frettien kiimaosasto

 Sunnuntai meni sitten vielä väsyneemmissä merkeissä ja alkoi Buranalla ja kofeiinitableteilla. Ja meinasin pienestä douppauksesta huolimatta alkaa esitellä frettejä myös siskolleni, kun en heti tunnistanut häntä - vaikka hän kyllä taisi olla katsomassa enemmän miua kuin frettejä. Eli jos jossain välissä tuntui, että ständillä hääri ihmisrobotti, niin... Kuka hullu tekisi roboteille sellaiset silmäpussit? xD  Näilläkin messuilla saattoi kuitenkin luottaa siihen, mikä messuilla on parasta: aidosti kiinnostuneet ja ilahtuneet kävijät. Se on oikeasti aina mahtava kuulla ja nähdä, jos pystyy tuomaan jotain elämyksellistä toisen päivään ja välillä jopa toteuttamaan haaveita. Itsekin kun olen ollut ihan samanlainen pikkutyttö, joka on vähän arasti lähestynyt aikuista harrastajaa selittäen, kuinka kovasti sitä itekin haluaisi kanin/fretin/koiran/siilin, mutta äiti sanoo, että nykyisissäkin on tarpeeksi. Ja käyttänyt sitten hyvän tovin vieras eläin sylissä kysellen kaikkea maan ja taivaan väliltä.

Monnan viime messuille askartelemat kuvat olivat taas hitti. Kuva: Sinna Grönroos

 Silti tällähetkellä on sellainen olo, että Suomen lemmikkihaisunäädät nähdään messuilla aikaisintaan ensivuonna, ja marraskuussa itse hankkii vain bloggaajapassin, jonka turvin voi kerrankin rauhassa katsella, mitä kaikkea messuilla oikeasti on.

Kiitokset taas kaikille tavalla tai toisella mukana olleille! Onhan tämä ihan hullun hommaa, mutta mikäs siinä, kun mukana on muita mukavia hulluja <3

Väsähtänyt mittiprinsessa

Sinna & Wilma ja Jussi & Mihail ständillä

Pieni hormonihiiri Wilma

Team tummat, eli Ruut & Itsy

"Onko toi tumma ihan pentu?" Monelle sukupuolten välinen kokoero tuli ihan yllätyksenä

Eläinlääkärireissua ja pentukuumeilua

Keskiviikkona käytiin taas eläinlääkärissä, ja sieltä haettiinkin nyt yhden implantin sijaan kaksi. Sikäli asia ei ole kovin iso ihme, sillä molemmat mummuskoista on implantoitu viimeksi jo ennen kuin ne muuttivat meille kesällä 2015. Eli johan niillä on lantit olleet vähintäänkin sen pari vuotta.

Itsepakkautuvat näädät

Siinä vaiheessa kun varattiin Snurrelle eläinlääkäriaikaa, oli vielä vähän epäselvää, tarvitseeko Esteri
kanssa implantin. Mutta koska senkin alapää näytti ehkä hieman erilaiselta kuin aiemmin, ja se oli alkanut putsata urakalla Mitellan korvia ja paimentaa sitä koko ajan, päätettiin että se on sen verran todennäköistä, että on parempi varmistaa, että sillekin on implantti saatavilla. Kun keskiviikko sitten tuli, asiassa ei ollut enää mitään epäselvää, vaan meillä oli mukana kaksi kiimaista mummuskaa. Siinä vaiheessa Esterin alapääkin kun oli jo ihan selvästi alkanut turvota.

Implantointi sujui enimmäkseen kommelluksitta - Snurre ja Esteri eivät kiinnittäneet oikeastaan mitään huomiota neulaan jolla implantti laitettiin, koska niillä oli lohitahnaa. Ainoa härdelli tuli siitä, että ensimmäinen implantti mitä Esterille oltiin laittamassa, hajosi sirpaleiksi jo ennen se oltiin saatu paikoilleen asti. Kyseisestä lantista lähtikin sitten Marjon toimesta reklamaatio valmistajalle ja Esterille laitettiin uusi. Onneksi implanttien kohdalla se vaikuttaa kuitenkin korkeintaan implantin kestoa pidentävästi, mikäli hajonneesta implantista osa päätyi Esterin niskaan asti. Tuon pienemmän, jossa on vaikuttavaa ainetta 4,7mg, lisäksihän freteillä käytetään tuplasti isompaa 9,4mg implanttia.

Tälläkertaa olin ensimmäistä kertaa itse paikalla lanttia laitettaessa, ja olihan se vähän karun näköistä touhua. Etenkin Esterillä, jolla on valkoinen turkki, ja jota jouduttiin hajonneen lantin takia pistämään kahdesti. Hormonilantti kun on kuitenkin kiinteä ihon alle asennettava kapseli, vaatii se fretin kokoon nähden hyvin ison neulan, että se saadaan neulan läpi paikoilleen. Niinpä piston jäljiltä myös tuli selvästi enemmän verta, kuin jonkin pienen rokotepiston. Mutta kun tietää kuinka paksunahkaisia ja vähästä hätkähtämättömiä omatkin fretit ovat, ei sitä tunne tarvetta höösätä siitä, jos joku operaatio vaatii joskus parikin pistoa, vaikka sitä aina välillä kovasti anteeksi pyydelläänkin.

Kuitenkin lantitusreissu myös muistutti, että Snurre on oikeasti vanha ja sairas eläin, vaikka se lääkityksen turvin onkin normioloissa ihan samanlainen menijä kuin aina ennenkin. Se oli keskiviikkona illalla selvästi normaalia väsyneempi ja myös sen tasapainossa oli pieniä ongelmia, joita sillä ei ole lääkityksen alkamisen jälkeen aiemmin ollut. Sen myötä lantitusreissu varmasti sen, että vaikka Snurre todennäköisesti tuleekin mukaan Eläinystäväni messuille, että saan huolehdittua sen lääkityksestä viikonlopun aikana, tulee se todennäköisesti olemaan enempi backstage-näätä, joka saa keskittyä nukkumiseen, syömiseen ja tuttuihin ihmisiin nuorempien hoitaessa edustushommia. Snurrelle tutuin hoitaja, jolle olisin sen lääkityksenkin hyvin luottanut, kun on kanssa messuilla mukana.    


Ja sitten se toinen asia, mistä muutamat ovatkin jo kyselleet: tämän vuoden pentusuunnitelmat. Niiden kanssa on edetty suunnilleen näin viime kesästä tähän päivään:

"Mikäli edes Mitellasta saadaan ikinä edes suht puruvarma aikuinen, meille ei enää koskaan tule pentua."
"Kyllä meille ehkä joskus voisi vielä tulla pentu. Pitää vuoden-pari väliä, ja kattoo sit jonkin helpomman suoraan kasvattajalta"
"Mie voin lähteä seuraksi Saksaan, jos haet sieltä pennun. Mutta vain seuraksi" (Sariannalle)
"Jos siihen pentueeseen, mistä Sarianna on ottamassa pentua, syntyy joku tosi kiva tyttö, voisihan se olla ihan hauska, jos meillä olisi pentuesisarukset. Mutta ei siinä ole toisaalta mitään järkeä hakea Saksasta asti ihan vain lemmikkifrettiä..."
"Mikä tuo naaras on?" (Sen saksalaisen kasvattajan sivuilla oli kuvia myös suklaanaarasta)
"Jos Akiran (Se suklaanaaras) pentueeseen syntyy jokin kiva suklaanaaras, olisihan se aika ihanaa"
"Montako tyttöä Akiran pentueeseen pitää syntyä, että siitä riittäisi meille se tyttö? Sen virallinen nimi voisi varmaan olla se Gaia. Gaia vom Spreewald. Kotoisammin Lysti."

Ehkä tulevan pennun vanhemmat. Kuva: Mandy Schuhmacher

Nyt ollaan sitten pisteessä, että Akiran laskettu aika on 17.4., eli silloin selviää, syntyykö pentueeseen suklaanaaraita. Todennäköisesti joudun kuitenkin odottamaan vielä Mysakin synnytyksen, jossa laskettu aika on 22.4., ennenkuin alkaa varmistua, voisiko meille riittää toivottua tyttöä, jos sellainen syntyy. Mutta jos niin on tarkoitus tapahtua, lähdetään Sariannan kanssa heinäkuun alussa Berliiniin kantoboksin kanssa. Vähän kyllä jo puhuttiin, että nyt kun matkajärjestelyt jo ovat jo varsin hyvällä mallilla, eiköhän sinne Berliiniin mennä, kävi pentujen kanssa miten vain.

Ja olen mie saattanut kysellä sijoitusnaarastakin... Mutta sen kohdalla asiat ovat enemmän kiinni siitä, syntyykö tänä vuonna sellaista tyttöä, minkä Emeliina haluaisi sijoittaa, ja millainen sijoituskotitarjonta on lähempänä Tamperetta. Mekin kun kyllä käymme Tampereen seudulla säännöllisen epäsäännöllisesti, mutta ei se ole kuitenkaan sama asia. Eli sen suhteen edetään sitten, jos Emeliina laittaa viestiä, että meille voisi olla sijoitustyttö tulossa.

Tunnistusmerkinnän tärkeydestä

Ideaalitilanteessa mikään lemmikki ei koskaan karkaisi. Koska niin kuitenkin välillä käy, kannattaa lemmikkien mahdollisiin karkumatkoihin varautua hyvissä ajoin ennakkoon. Eläimen edellytyksiä löytää karkureissulta kotiin kun voi parantaa parhaiten ennen sen katoamista. Kaksi helppoa ja usein tehokasta konstia karkureiden kotiinpaluun tehostamiseksi on eläimen tunnistusmerkintä, sekä hajujäljen talteenotto etsijäkoiria varten. Näistä ensimmäinen auttaa silloin, kun joku löytää karkurin ja toimittaa sen löytöeläintalolle tai eläinlääkärille, joka pystyy lukemaan eläimelle olevan sirun. Jälkimmäiseen taas karanneen lemmikin omistaja voi ottaa itse yhteyttä saadakseen apua lemmikkinsä jäljittämiseen.

Hankittaessa fretin pentu kasvattajalta, ensimmäinen näistä on jo perustasolla hyvin hoidossa: kaikki viralliset kasvattajat laittavat kaikille pennuilleen mikrosirut ja jokaisen pennun sirunumero rekisteröidään frettiliiton rekisteriin. Niinpä vaikka uusi omistaja ei koskaan tekisi asian suhteen mitään, eikä pitäisi tietojaan yllä missään rekisterissä, on pentu aina jäljitettävissä vähintään kasvattajalleen, jos löytäjä on yhtään perillä frettien rekisteröintikäytännöistä, eli osaa kysellä eläimen tietoja frettiliiton rekisteröijältä. Tätä voi vielä tehostaa huolehtimalla siitä, että pitää omat tietonsa ajantasalla liiton suuntaan, ja antaa luvan luovuttaa fretin omistajatiedot niitä kyseleville.  Tällöin eläimen löytäjä saa suoraan sen omistajan tiedot ja pystyy ottamaan yhteyttä. Muussa tapauksessa rekisteröijä pystyy ottamaan yhteyttä kasvattajaan, että hänen kasvattinsa on löytynyt, ja kasvattaja voi ottaa edelleen yhteyttä pennun ostaneeseen henkilöön.

Mikäli eläin tulee itselle jotain muuta kautta tai on muun merkkinen otus, kuten meidän Miikkis, siruttaminen onnistuu hyvin myös eläinlääkärillä käydessä. Frettien ja haisunäätien ohella mikrosirun voi asentaa useimmille muillekin lemmikkilajeille, kuten koirille, kissoille, kaneille... Edullisimmin sen saa yleensä rokotus- tai muun käynnin yhteydessä, tai eläinsuojeluyhdisten järjestämissä sirutustapahtumissa. Silloin kun siruttaa eläimen itse, on tärkeää muistaa, että sirua ei yleensä automaattisesti rekisteröidä mihinkään. Niskaan laitettu siru on siis itsessään pelkkä eläimen yksilöivä numerosarja. Mikäli sirun haluaa auttavan karkurin kotiin, on sirunumero rekisteröitävä johonkin yhdessä omistajatietojen kanssa. Frettien kohdalla vaihtoehdot ovat frettiliiton rekisteri, johon kuka vain voi rekisteröidä yli puolivuotiaan lemmikkifrettinsä tai erilaiset sirurekisterit, kuten Turvasiru.fi. Meillä frettien tiedot löytyvät sekä frettiliiton rekisteristä että Turvasiru-palvelusta, ja Miikkiksen tiedot Turvasiru-palvelusta. Turvasiru-palveluun päädyin alunperin siksi, että tiedän sen olevan hyvin paikallisen eläinsuojeluyhdistyksen tiedossa. Turvasirupalveluun voi tallentaa eläimen perustietojen ja omistajatietojen ohella myös lisätietoja eläimestä. Meillä sinne on tallennettuna mitä Miikkikselle voi syöttää, ja tiedot Snurren sairaudesta ja siitä, mitä sille voi tarjota ensiapuna, jos sen verensokeri on löydettäessä ehtinyt laskea.

Etsijäkoiria voi ennalta auttaa ottamalla jokaiselta omistamaltaan eläimeltä karvatupon omaan erilliseen minigrip-pussiinsa. Tätä voidaan sitten tarvittaessa käyttää hajun antamiseen etsijäkoiralle. Tietenkin jos omistaa vain yhden lemmikin, saman asian ajaa esimerkiksi lemmikin nukkuviltti, eikä erillistä hajunäytettä välttämättä tarvita. Meillä jokaisen näädän karvanäyte löytyy lemmikkikansiosta eläimen omien paperien yhteydestä. Etsijäkoiraliiton neuvontanumero löytyy liiton sivuilta, ja sieltä saa tarvittaessa ohjeita kadonneen lemmikin etsintään. Mitä messuilla juttelin liiton edustajien kanssa, ovat etsijäkoirat olleet useamman kerran mukana frettietsinnöissäkin.

Pelkästään kotilemmikkinä elävän eläimen kohdalla tunnistusmerkinnän isoin hyöty onkin sen tarjoama apu eläimen tunnistamisessa, jos se karkaa tai varastetaan. Tunnistusmerkintä tulee myös tarpeeseen, mikäli eläimen kanssa haluaa joskus matkustella. Esimerkiksi fretit, kissat ja koirat tarvitsevat ulkomaille lähtiessä lemmikkipassin, jonka saaminen edellyttää että eläimellä on siru.

Mikäli sinulla on lemmikki, jota ei ole vielä tunnistusmerkitty, kannattaa tunnismerkintä hoitaa kuntoon nyt. Se on lemmikille halpa henkivakuutus, joka voi auttaa lemmikin kotiin, vaikka se eksyisi karkureissullaan kauemmaksikin.

Viikonlopun touhuja

Aprillipäivä tuli ja meni ilman aprillausta. Jussi kyllä yritti ilmoittamalla hankkineensa Naja siamnesiksen eli indokiinan sylkevän kobran sekä Bitis arientansin eli buffanderin ja tuovansa ne asunnolleni karanteeniin. Höpläytys ei mennyt kuitenkaan läpi, sillä tiedän aivan hyvin, että Jussi ei ole kiinnostunut puukyitä kovemmista myrkyistä. Ei ainakaan niin paljoa, että olisi valmis ottamaan sen riskin, että lievemmässäkin tapauksessa purema johtaisi todennäköisesti siihen, ettei hänestä tulisi ikinä ainakaan kirurgia. Jussista pila oli kuitenkin ollut hyvä, sillä kyseisistä käärmeistä oli juuri laitettu myynti-ilmoituskin herppi.nettiin, eli niiden varaaminen olisi ollut hyvin mahdollista.

Terveystarkastukseen muodostui jonoa heti sen auettua

Aprillauksen sijaan suuntasimme aprillipäivän aamusta juhlahumuun Koira-kissaklinikan
45-vuotissynttäreiden kunniaksi pystytetylle teltalle Turun keskustaan. Sielä oli ohjelmassa ilmaisia eläinlääkärintarkastuksia lemmikeille, ja jokainen tarkastuksessa käynyt sai lisäksi mukaansa yllätyskassin. Olin jo etukäteen tiedustellut, mitä lajeja tarkistus koskee, ja montako lemmikkiä saman omistajan olisi suotavaa maksimissaan mukanaan tuoda, ja niinpä me lähdimme paikalle Esterin ja Itsyn kanssa. Valikoin tytöt mukaan hampaidensa takia, ja koska kumpikaan ei ole käynyt tarkastuksessa marraskuisen Linnunmäki-reissun jälkeen. Kummaltakaan ei löytynyt hammaskiveä, joten sain kokonaisen päivän elää siinä uskossa, että saattaisimme selvitä ilman eläinlääkärissäkäyntiä kesän rokotuksiin asti. Seuraavana päivänä kuitenkin paikallistin, miksi fretit ovat mielestäni haisseet viime päivinä oudolta.

Eläinlääkärintarkistuksen jälkeen tiputimme Esterin ja Itsyn yhdessä Sariannan lauman kanssa Sariannan asunnolle ja lähdimme shoppailemaan. Minun piti hankkia vain liimapuikko nukkisaskarteluihin ja Sariannan ruokia laumalleen, mutta ei se taas mennyt ihan niin. Pienessä tassuputiikissa keskustassa kun tuli vastaan ihan uusi nappulatuttavuus: nappula joka on 83 prosenttisesti kaninlihaa. Olen jo pidempään harmitellut, kun kania ei löydy missään sellaisessa muodossa, jossa sitä olisi helppo syöttää nääpille, joten pitihän se pussi napata heti mukaan. Pienemmät ruokaeläimet kun tulee syötettyä vielä mieluiten kokonaisina, mutta koska jo hamsterien ja rottien kohdalla sotku on välillä melkoinen ja näky kohtuu makaaberi, olen suosiolla päättänyt, että mahdolliset kani- ja marsukestit saavat odottaa siihen, jos näädillä on joskus ulkotarha. Hamsterit taitavat päätyä samalle listalle sen jälkeen, kun lauma sai niitä eilen Mitellan synttärien kunniaksi. Aamulla hamstereita kun oli taas kiikutettu ympäri asuntoa ja revitty niin, että siistit pakastejyrsijät näyttivät tappofestivaalin uhreilta. Toistaiseksi tyydyin kuitenkin siirtämään ne vain siivouksen tieltä takaisin kuppiin, josko ne jopa vielä syötäisiin.

Sunnuntaina Snurre näytti mikä asunnossa haisee ja paljasti kiimansa kunnolla. Tytön alapää on nyt
ihan selvästi turvoksissa, ja sen myötä päästään varaamaan implantointiaikaa. Mahdollisesti jopa kahdelle näädälle, sillä Esteri saattaa olla lähestymässä samaa, vaikka sen kohdalla kiiman merkit eivät näy vielä läheskään yhtä selvinä. Selvästi kevään ja lääkityksen myötä Snurrellakin on nyt virtaa ja hormonit hyrräävät urakalla, mikä on tietenkin varsin positiivista. Samalla voin kuitenkin haudata haaveeni siitä, että tässä kuussa selvittäisiin eläinkuluista alle satasella.

Miikkistä frettien kevätkuhina tuntuu lähinnä ärsyttävän, ja sillä on viime päivinä ollut vähän pinna tiukilla frettien häsellyksen kanssa. Niinpä lauma on ollut yöt jaettuna kahtia niin, että fretit ovat saaneet itselleen keittiön ja vaatehuoneen ja Miikkis olohuoneen ja kylppärin. Saa poikakin sitten nukkua ja rauhoittua ilman että koko ajan on joku fretti pukittelemassa niskassa ja haastamassa leikkiin. Ulkoilusta kun ei olla vieläkään saatu haettua sitä yhteistä laatuaikaa Miikkiksen kanssa pojan hautauduttua aina vain syvämmlle pesäänsä koittaessani houkutella sitä ulos. Kai päivisin alkaa olla sille jo liian kirkasta ja illat ovat vielä turhan viileitä.

Uusi nappulatuttavuus

Mitella 1v

Mitella 4kk

Vuosi sitten tänä päivänä kotieläinpiha Tarassa Torniossa syntyi frettipentue. Siitä muutama kuukausi
eteenpäin ainakin yksi pentueen tytöistä lähti pikkuhiljaa laskeutumaan lapista etelämmäs, ja päätyi lopulta muutamassa eri kodissa mutkan tehtyään aina Turkuun saakka. Turkuun saapuessaan jossain välissä Bellaksi nimetty pastellimittipallo oli iältään 4kk ja ehtinyt purevaisena ja hyvin energisenä saamaan hankalan lapsen maineen.

Meidän yhteinen tarinamme alkoi heinäkuun puolivälissä viime vuonna. Olin viikkoa aiemmin bongannut ilmoituksen kiltistä ja helposta pastellitytöstä, joka tarvitsisi nopeasti uuden kodin. Itse haaveilin kuitenkin mustasoopelinaaraasta, ja vaikka alkoikin uhkaavasti näyttää siltä, että ainakaan mikään alkuperäisistä pentusuunnitelmistani ei toteutuisi, en ollut vielä täysin luopunut toivosta, etteikö meille voisi vielä se tumma tyttö löytyä. Sitten se sama pastelli tuli uudestaan myyntiin, eri myyjällä. Tälläkertaa tytölle etsittiin kokeneempaa kotia, jossa oltaisiin valmiita tekemään töitä tytön totuttamiseksi käsittelyyn. Tyttö oli edelleen kaikkea muuta mitä etsin (poislukien että se oli fretti ja naaras), mutta se tarvitsisi kotia, ja minä halusin kovasti pentua mummuskojen seuraksi. Niinpä päätin, että jos pentu vaikuttaisi sellaiselta, että minun frettikokemuksellani sen kanssa voisi pärjätä, sillä olisi koti meidän luona. Ja muutamaa puhelua ja useampaa viestiä myöhemmin asia oli sovittu.

Mitella tulopäivänään Piknikissä

Bella muutti meille paria viikkoa myöhemmin, kun suuntasimme pk-seudulle KesäPiknik-näyttelyn tiimoilta. Aikataulusyistä päädyttiin siihen, että minä jäin mummuskojen kanssa näyttelypaikalle ja Jussi lähti Porvooseen hakemaan meidän uutta perheenjäsentä. Ja käytti sen samalla reissulla eläinlääkärillä saamassa rokotukset ja mikrosirun, sillä toisin kuin kasvattajalta hankittaessa, pentua ei oltu sirutettu ennen luovutusta. Sitten tuli se hetki, että Jussi ojensi minulle boksin, että tässä se nyt sitten on. Ja itse olin yhtäaikaa utelias ja kamalan jännittynyt: minun ensimmäisen pennun piti olla helppo pentu suoraan kasvattajalta, eikä kodinvaihtajariiwiö. Mutta kodinvaihtajariiwiö meille tuli, ja tiesin, että tuli mitä tuli, homma laitettaisiin toimimaan tytön kanssa.

Tyttö sai kutsumanimekseen Mitella, ja yhteiselo alkoi. Yksi asia meni pennun kanssa heti yli odotusten: jopa Snurre hyväksyi pennun parissa päivässä, vaikka se jännitti tuolloin vielä nykyistä enemmän vieraita näätiä. Olin varautunut viikkojen tai kuukausien puffin ja huudon sekaiseen totutusrumbaan, joten olin tästä enemmän kuin iloissani. Mitellan kanssa haasteet tulivat kuitenkin toisesta suunnasta: se puri jos suinkin sai tilaisuuden jääden roikkumaan sormiin, ja sen energiaa ei saanut purettua edes jokailtaisiltaisilla monen kilometrin juoksulenkeillä. Ja tuntui, että mitä ikinä sitä yrittikin, Mitella puri vain entistä lujempaa. Sen kanssa eivät tuntuneet auttavan sen enempää kiellot kuin jäähytkään, eikä se ollut moksiskaan, jos parhaita purukohtia koitti sivellä chilillä tai sitruunamehulla - ne saivat vain haavat kirvelemään entistä enemmän. Mutta onneksi Turussa oli muitakin, joilla oli samanikäiset pennut. Silloin kun oma jaksaminen tuntui loppuvan täysin, nappasin Mitellan boksiin ja lähdin Sariannan luo. Uusi ympäristö, muut pennut ja pari käsittelijää lisää saivat etenkin alkuun pennun väsähtämään paremmin mihin yksinäni pystyin. Ja Mitellan ollessa väsynyt, sitä pystyi jopa käsittelemään ilman että jokainen käsittely päätyi haavojen puhdistamiseen ja laastareihin.

väsynyt kakara

Viikkojen vaihtuessa kuukausiksi, pahimmat puremat kuitenkin vähenivät. Enää tyttö ei purrut siksi, että se olisi vieroksunut käsittelyä, vaan lähinnä innostuessaan. Mitellan mielestä kaikkiin parhaisiin leikkeihin kun kuuluu hampaat (ja tästä se ei ole päässyt täysin eroon vieläkään...). Ja silloinkin kun tyttö puri, puremat alkoivat yhä useammin olla lukkojen sijaan huomattavasti kevyempiä näykkäisyjä, jotka eivät aina rikkoneet edes ihoa. Pikkuhiljaa puremat alkoivat myös korvautua muulla: Mitella alkoi yhä useammin tulla ovelle vastaan ja kiivetä syliin tervehtimään kun tulin kotiin. Mitella alkoi myös reagoida silityksiin nuolemalla sormia. Meidän rasavillistä alkoi kuoriutua oikea mammanmussu.

Snurre otti pennun heti omakseen

Kaikkein isoin ihme minkä tuo nyt vuoden vanha tyttö toi tullessaan on kuitenkin tapahtunut meidän laumassa. Ennen Mitellaa meillä oli kaksi frettiä, jotka tulivat enimmäkseen hyvin toimeen keskenään. Mitellan myötä niistä tuli lauma, johon myös Itsy myöhemmin otettiin. Ennen Mitellaa meillä oli hyvin paljon vähemmän frettien välistä vuorovaikutusta, mutta Mitella on erittäin frettisosiaalisena ollut se liima, joka on hitsannut porukan yhteen. Se on opettanut Snurrelle paljon frettien välisestä kommukoinnista ja tuonut sen myötä sille paljon aiempaa enemmän itseluottamusta. Frettien kanssa Mitella osaa suhteuttaa voimansa ja leikkinsä todella hyvin seuran mukaan. Kun ennen Mitellaa Snurre ja Esteri harvoin edes nukkuivat yhdessä, nykyään meillä usein löytää kaikki neljä samasta kasasta. Ja myös Mitella on oppinut hyvin paljon Snurrelta, joka on päättänyt opettaa Mitellalle kaikki parhaat temppunsa karkkipaperien jemmaamisesta ei-toivottuun boksikäyttäytymiseen.

Mitellan kevätlook 2017

Kaiken kaikkiaan Mitella on ollut fretti, jota meille ei ikinä pitänyt tulla, mutta jota täydellisempää en olisi osannut meille ikinä valita. Vaikka se nyt vuoden ikäisenäkin osaa yhä olla hepuloidessaan aika riiwiö, on se silti maailman paras hepuliprinsessa.

Paljon onnea Mitella 1v <3

Valentine -frettinäyttely

Eilisen ystävänpäivänäyttelyn myötä laitettiin purkkiin alkuvuoden näyttelykausi. Nyt kasvattajilla

alkaa pentukausi, ja sen myötä seuraavat näyttelyt ovatkin vasta loppukesästä. Alkava pentukausi on näkynyt näyttelyissä paitsi kiimaa aloittelevina eläiminä, myös itsellä orastavana pentukuumeena. Vaikka ensimmäiset kuukaudet Mitellan kanssa olivat sellaiset, että ehdin jo päättää, ettei meille tänävuonna tule yhtään uutta frettiä, nyt Mitellan aikuistuttua mieli on alkanut taas muuttua, ja katse harhailla pentuesuunnitelmissa. Kai mie olen alkanut totaalisesti hurahtaa tähän kotona olevaan hyörinään, ja sitä yhä haaveilee siitä, että joidenkin kanssa pääsisi näkemään myös sen koko taipaleen, vaikka sydämessäni on heikko paikka myös näille kodinvaihtajille. Mutta tämä osio selkiytyy sitten sitä mukaa, kun näkee mitä kevään pentueisiin syntyy...

Tuomari ja palkintopöytiä

Eilinen näyttely oli Viialassa, eli vain puolentoista tunnin ajomatkan päässä. Kotoa ei siis tarvinnut lähteä ihan yöllä ajamaan. Ihan virkeimmillään sitä ei kuitenkaan oltu, kun Jussin auto päätti sanoa jarrunsa irti edellisenä iltana kymmeneltä. Siihen aikaan on todella helppo keksiä, missä autoa voisi koettaa saada kuntoon tai toista autoa lainaksi. Laina-auto kuitenkin järjestyi Jussin isältä, ja hänen auton matkatessa meidän mukana Viialaan, Jussin auto jäi hänen isänsä naapurien halliin huollettavaksi. Sieltä löytyikin yksi puhkiruostunut osa, joka oli valuttanut jarrunesteet pihalle. Pakko kyllä ihmetellä, miten katsatusmies ei ollut asiaa viikkoa aiemmin edes huomannut. Onneksi auton pitäisi nyt kuitenkin olla kunnossa. Aloin kuitenkin jo haaveilla tuota farmarimallin Volvoa Jussin Toytan sijaan huhtikuiselle messumatkalle. Siinä kun oli oikeasti tilaa varmaan tuplat enemmän mitä Jussin autossa.

Näyttelysalin tiivistä tunnelmaa

Itse näyttelypäivä meni kummemmitta sählingittä. Sarianna lähti Turusta mukaan seuraksi, vaikkei hänellä nyt ollutkaan omia näätiä ilmottuna. Näyttelyn tuomarit olivat jopa niinkin ripeitä, ettei sitä itse lopulta edes malttanut mennä missään välissä aitauspäikkäreille, kun hommat tuntuivat etenevän ja itselläkin oli näätiä kolmessa luokassa. Jussi pääsi taas piruilemaan minulle, kun olin edellispäivänä apteekissa nuukaillut särkylääkkeiden kanssa, mutta en taas pystynyt vastustamaan itseäni näyttelyn myyntipöydällä (kuluseurannan nettiin päivittäminen laahaa tällähetkellä vielä hieman jäljessä...). Sieltä tarttuikin sitten näädille mukaan uusi pinkki aitausmatto westissä revityn käytössä jo haurastuneen tilalle, sekä itselleni ihana fretinpään mallinen sohvatyyny. Suomessa kaupoissa ei törmää oikein mihinkään frettijuttuihin, niin näyttelyiden käsityökojuissa on jotain magneettista vetovoimaa. Etenkin kun olen omassa käytössäni huomannut ettei aiemmin suosimani Marshallin -frettituotteet ole olleet ainakaan meillä sieltä toimivimmasta päästä playpeniä lukuunottamatta.

Väsynyt näyttelynäätä

Päivän isoin yllätys tuli kuitenkin lopussa: Mitella valittiin parhaaksi kuviolliseksi. Tytön aiempien arvostelujen perusteella en todellakaan osannut odottaa sitä edes siinä vaiheessa kun neiti pyydettiin re-calleissa uudelleen tuomarien nähtäväksi. Voinkin sanoa olleeni hyvin häkeltynyt siinä vaiheessa kun tytön nimi huudettiin ja lähdettiin palkintokuviin. Ja sitten kun tyttö vielä voitti sen palkinnon, joita olin päivän mittaan eniten katsellut: sydämenmallisen riippumaton metallitelineessä. 

Pitää olla hyvät eväät, että jaksaa (ja ettei kaappiin jää ylimääräisiä liköörinloppuja...)

 Tälläkertaa tytöt saivat myös selvästi paremmat pisteet mitä viikko sitten (Snurre 81,1 -> 87,5p, Esteri 87,3 -> 91p, Itsy 87 -> 92,5p ja Mitella 91 -> 93p). Vaikka eri näyttelyiden pisteet eivät ole eri tuomareista ja arvostelutavoista johtuen mitenkään suoraan verrannollisia keskenään, tällä kertaa tytöt olivat paremmin valmisteltuja näyttelyyn, niin pistemenetyksiä tuli myös vähemmän sellaisista kohdista joihin itse on helpompi vaikuttaa. Tästä iso kiitos kuuluu myös Sariannalle, joka auttoi taas näyttelypaikalla korvien putsaamisen kanssa. Tälläkertaa myös kynnet olivat leikattuna ajoissa ja sain jopa aikaiseksi pestä tytöt, vaikka yleensä pesen maksimissaan Esterin.   

Tyttöjen aitaus (ja taustalla kurkistaa miun uusi sohvatyyny)

Näyttelyä ennen ja sen jälkeen tuli myös siivoiltua vähän sellaisia leluja- ja muita näätäkamoja nurkista pois, jotka eivät meillä ole oikein ottanut tuulta alleen tai joita on vain liikaa. Sai sitten samalla vähän kuoletettua ostoksiin palanutta summaa.

Näyttelyn paras kuviollinen: Mitella <3

WCWFS 2017

Jussi oppi tänä viikonloppuna lopullisesti sen, että lähinäyttelyt eivät ole automaattisesti kevyempiä kuin kauempana olevat näyttelyt. Jos nimittäin sattuu eksymään järjestämään näyttelyä. Silloin näyttelyyn valmistautuminen alkaa hyvin paljon ennen näyttelyä, herätyskello soittaa näyttelyaamuna ihan yhtä aikaisin ja päivä jatkuu usein vielä pidemmälle. Tämä kaikki, vaikka ei jaksaisi pestä näätiä näyttelyyn, muistaisi kynsienleikkuun vasta näyttelypaikalla ja päättäisi antaa tuomarien katsoa, mihin kuntoon korvat ovat ehtineet viime putsauksen jälkeen.

Suolaisia piirakoita

Itselläni isoimmat vastuut olivat kahvio ja oman asuntoni siivoaminen tuomarien käyttöön.
Tällähetkellä kun asutaan Jussin kanssa vielä kahta asuntoa, niin menin viime vuoden puolella lupaamaan, että voin itse majailla viikonlopun Jussin luona näätien kanssa, niin saadaan tuomareille ilmainen yksiö viikonlopuksi. Nämä kaksi aluetta tosin sopivat siinä mielessä vähän huonosti yhteen, kun sitä muisti taas perjantaina sellaisen pikkujutun, että useamman leipomuksen pakertaminen tuottaa ihan mukavan kaaoksen ja tiskivuoren keittiöön, etenkin kun asunnosta puuttuu sellainen kapine kuin tiskikone. Niinpä sitä raivatessa meinasi iskeä ajoittainen uskonpuute, kun perjantaina piti ehtiä vielä iltapäivästä Doxxille roudaamaan tavaroita ja laittamaan näyttelypaikkaa kuntoon. Sikäli se oli kyllä hyväkin, kun sen myötä sai myös Doxxin jääkaapin jo perjantaina käyttöön, kun omasta alkoi loppua tilakapasiteetti. Onneksi töissä oli sentään kertynyt sen verran saldoa, että pystyin pyytämään perjantain töistä vapaaksi.

Iso osa omasta näyttelypäivästä kuluikin sitten kahvio- ja arpajaispöytien luona, vaikka Jussikin minua siinä aika paljon tuurasi palapelikisan tultua päätökseensä. Tarjottavat tekivät kauppansa aika odotetusti: juustokakku, banoffee ja sämpylät hävisivät oikeastaan kaikki, suolaiset piiraat hupenivat merkittävästi ja hedelmäkakku ja pullat eivät oikeastaan yhtään. Mutta tietääpähän mistä päästä ensivuonna valikoimaa karsii, jos tähän vielä ryhtyy ;)

Yksion jääkaappia ei ole selvästi suunniteltu kahviotoimintaa ajatellen

Omille näädille ei oikein edes osannut odottaa tässä näyttelyssä menestystä, kun omista tytöistä valtaosa on suomalaisittainkin pieniä, ja kun sitä oli kuullut, että venäläiset kasvattajat pitävät pääsääntöisesti isommista näädistä kuin mitä Suomessa on. Ja meidän neidit ovat yleensäkin näyttelymielessä parhaimmillaankin keskinkertaisia: kukaan ei ole napannut vielä näyttelyn huonoimpia pisteitä (vaikka Snurre tullessaan kävi useamman kerran lähellä niitä), mutta toisaalta ne jäävät myös usein selvästi näyttelyn voitokkaimmista näädistä rakenteensa ja värinsä puolesta. Sillä itse olikin lähinnä yllättynyt, kun Itsy pääsi edes re-calleihin asti, ja selvisi että se oli sielä värinsä takia. Muuten neitien saamat pistevähennykset tulivat meillä aika odotetuista syistä.

Kahvinkeitto on taitolaji. Ensimmäisestä yrityksestä seurasi lievä palovamma ja märät villasukat.

Illalla ennenkuin palattiin hallille vielä siivoamaan, käytiin tuomarien kanssa vielä syömässä ja minä ja Jussi heitimme tuomarit asunnolleni yöksi. Samalla tehtiin pieni mutka Jussin asunnolle, kun toinen tuomareista halusi nähdä Mihailin. Tässä kohtaa voin sanoa että nolotti, kun sen lisäksi että Miikkis on tällähetkellä ylipainoinen, se oli näyttelypäivän aikana onnistunut astumaan kakkaan ja sotkemaan itsensä. Siinä sai siis annettua ihan loistavaa kuvaa siitä, miten itse pitää eläimiä. Miikkis oli onneksi muuten oma halinalle itsensä, ja antoi tuomarien paijailla itseään, samalla kun puhuimme muunmuassa siitä, kuinka tuomari olikin kuullut, että paino-ongelmat ovat haisunäädillä hyvin yleisiä. Vähän harmittaa myös se, että yliväsyneenä itsellä ei oikein tahtonut sujua englantiin vaihtaminen, ja vaikka ymmärsinkin hyvin mitä tuomarit puhuivat, monessa kohtaa itse oli vaikea löytää sanoja.

Tuomaripöydät

Tänään onkin sitten edessä näyttelykamojen purkaminen, jahka saa itsensä kunnolla hereille. Eilen hallilla meni yli yhteen yöllä, joten Jussin kämpille päästyä otettiin vain näädät ylös, ja kaikki muu sai jäädä autoon - osin kyllä siksikin, että valtaosa niistä on menossa minun asunnolleni. Ja saatuani näädät laskettua kylppäriin, kaaduin melko suoraan petiin.

Omien eläinten koulukuvausta ei saa ikinä kuvattua, kun on kädet täynnä näätiä, joten muistin kerrankin napata edes jonkun koulukuvaus kuvan.

Päivään mahtui myös paljon positiivista - paikasta tuli mielestäni yllättävänkin hieno ja tilava, kun kaikki agilityesteet yms. oli saatu kannettua pois, ja kahviotarjottavista tuli paljon positiivista palautetta. Ja tietysti päivään mahtui myös paljon upeita näätiä, ja ehti juttelemaan välistä myös ihmisien kanssa. Silti tässä väsymystilassa olen iloinen, että viikon päästä olevassa Valentinessa olen vain osallistujana, ja saan halutessani nukkua koko päivän playpenissä näätien kanssa - ainakin jos Jussi suostuu seuraamaan missä numerossa arvostelut menevät.

Omien aitaus. Viimeaikoina aitauskoristelut ovat vähän jääneet...

Palkintopöytä

Jo hieman tyhjenneitä kahvio- ja arpajaispöytiä

Näädilläkin iski väsy