torstai 26. toukokuuta 2022

Teklakin on kotona

Onnistuin sitten pitämään päätökseni pysyä yhdessä frettilaumassa jopa kuusi viikkoa. Asiaa tuli kyllä mietittyä pitkään, paljon pidempään kuin se kuusi viikkoa. Kun minulta joulukuussa ensimmäisen kerran kysyttiin, että mikäli muut vaihtoehdot eivät toimi, ja luopuminen tulee eteen, olisiko minulla tarjota kotia, kysymys koski Juutaksen lisäksi myös hänen kämppäkaveriaan Teklaa. Teklan kohdalla päädyin kuitenkin vastaamaan, että en viime kesäisen jälkeen usko, että minulla olisi mitään toivoa saada sitä täällä laumaan, ja silloin meillä oli vielä kaksi laumaa. Eli että Juutakselle olisi kyllä tarvittaessa paikka, mutta Teklan osalta olisi varmasti parempi, jos löytyisi paikka, johon hän voisi mennä Juutaksen kanssa yhdessä, tai jossa hänelle olisi uusi lauma. Asia jäi silloin siihen, koska toiveissa oli, että homma kuitenkin ratkeaisi jotenkin tiloja rajaamalla tai muuten sumplimalla. 

Juutas ja Tekla

Asiat kuitenkin etenivät siihen, että luopumispäätös tehtiin, ja koska Juutakselle oli tuttu paikka tarjolla, Juutas tuli tänne. Teklalle löytyi paikka, jossa oli kaksi muuta naarasta kaveriehdokkaiksi. Aikuisten frettien saaminen laumaan voi kuitenkin olla välillä aika kinkkistä, ja huomasin kuinka tilanne ahdisti frettien edellistä omistajaa. Sitä mietti jo silloin, pitäisikö sitä sitten kuitenkin ottaa vain molemmat, vaikka se todennäköisesti tarkoittaisi sitten kahta laumaa. Mutta kuitenkin jos Teklan saaminen laumaan muualla onnistuisi, se tarkoittaisi ettei tarvitsisi taas lähteä jaloitteluvuorojen jakamiseen ynnä muuhun sellaiseen, mikä olisi kyllä arjessa selvästi helpompi. Toisaalta takaraivossa painoi se, että Teklassa on paljon samaa kuin Mitellassa. Kumpikin on nyt kunnolla aikuistuttuaan ihan perushelppoja frettejä (kunhan Teklan kohdalla muistaa, ettei päästä sitä ikinä naaman lähelle), mutta kumpikin on pohjimmiltaa hyvin epävarma ja tarpeeksi jännittäessään voi mennä lukkoon. Eli että vaikka kodinvaihto oli nykyisessä tilanteessa paras vaihtoehto, Tekla ei voisi tehdä sitä montaa kertaa ilman että siitä hyvin suurella riskillä tulisi kiertävä ongelmanäätä. Niinpä päädyin lopulta kompromissiin, ja lupasin ottaa Teklan, mikäli homma ei toimisi uudessa laumassa.

Aikuisten laumakemioiden setviminen on monesti viikkojen tai kuukausien prosessi, joten tuli pienenä yllärinä, kun sainkin jo eilen aamulla viestin, että Tekla tulee meille. Kyllä siinä tuli vedettyä ehkä pariin kertaan henkeä, että nytkö jo, ja mitä tuli luvattua, kun täällä oli alkanut näyttää kohtuu mahdolliselta, että Juutaksesta voisi tulla osa laumaa. Mutta mitä enemmän asiaa päivän aikaan mietti, sitä enemmän se alkoi tuntua parhaalta vaihtoehdolta. Koska tiesin, että ottaisin kuitenkin Teklasta taas kopin, jos se lähtisi kokeilemaan laumaantumista jonnekin muualle, eikä homma toimisi sieläkään. Ja jos sama olisi toistunut vielä uudessa paikassa, Tekla olisi ollut taas edellistä stressaantuneempi ja Juutas toivottavasti täällä tiiviimpi osa laumaa. Nyt Juutas oli kuitenkin vielä helppo napata Teklalle seuraksi omaan aitaukseen. 

Tyypit saivat tukikohtansa olohuoneeseen. Aitauksen sisustus on vähän vielä vaiheessa.

Jussi asetti hommaan sen ehdon, että kuitenkin edes kokeilen Teklaa täällä laumaan, vaikka kumpikin tietää todennäköisimmän lopputuloksen. Mutta ompahan sitten ainakin katsottu sekin kortti, josko meillä sittenkin voisi olla vain yksi lauma. Se saa kuitenkin odottaa todennäköisesti heinäkuuhun kun minulla on loma, että Tekla saa tässä välissä hengähtää ja kotiutua kunnolla, ettei homma kaadu ainakaan siihen, että tulee liikaa kaikkea liian lyhyen ajan sisään. 

Tällä hetkellä on vielä vähän ristiriitaiset fiilikset, kun miettii mitä taas tuli tehtyä, ja olenko ihan hullu. Toisaalta taas hyvin varma olo, sillä tiedän että tämä oli Teklan kannalta paras vaihtoehto, ja nyt meillä on taas tumma tyty laumassa. Ei taas yhtään niikuin asian suunnittelin, mutta milloimpa aiemminkaan elämä olisi onnistunut kauhean hyvin seuraamaan mitään käsikirjoituksia. Teklan elämää on tullut kuitenkin seurattua ihan sielä alusta asti, ja Juutaskin on ihan onnessaan kun sai tutun kaverin takaisin kotiin. 

Tuttu kaveri ja tutunhajuinen nukkupussi on parasta <3

Vähän frettien edellistä omistajaa jännitti, että enhän varmasti tulisi katumaan tätä, kun olen ihan rehellisesti alusta asti käynyt läpi sitä, miksi olin alkuun ottamassa vain Juutaksen. Mutta pakko myöntää, että katuminen on jotain, jossa olen eläinasioissa suhteellisen huono. Kyllä sitä aina välillä kyseenalaistaa oman mielenterveytensä ja miettii, millaista olisi jos olisi enemmän vapaa-aikaa, rahaa ja mahdollisuus reissata vapaammin ilman tätä eläintarhaa ankkurina. Mutta toisaalta jokaisen tuloon on ollut jokin syy, ja sillä hetkellä kun olen sitoutunut ottamaan jonkun tänne ilman reunaehtoja ja koeaikoja, silloin tietty tiikeriemo vaihde naksahtaa päälle. Että sitten ei enää käytetä aikaa sen jossitteluun, miten muuten olisi voinut mennä, vaan keskitytään lauttamaan homma toimimaan niistä lähtökohdista jotka ovat nyt. Ja Teklan kohdalla on ollut alusta lähtien selvää, että jos neiti tulee, se tarkoittaa taas kahta laumaa. Eli sillä mennään nyt, ja sillä tavalla homma on toiminut viimeiset kolme vuotta. Nyt pitää vain keksiä laumoille uudet nimet, kun molemmissa on ihan samanikäistä keski-ikäistä sakkia mummojen ja junnujen sijaan.

sunnuntai 22. toukokuuta 2022

Juutas on kotona

Olin odottanut tätä viikonloppua ilolla ja jännityksellä. Juutaksen muutto meille oli sovittu lauantaiksi, joka oli samalla myös Biancan pentujen laskettu päivä. Juutaksen tulossa herraa itseään enemmän jännitin, millaisen vastaanoton se tulisi saamaan. Biancan pennuissa taas jännitti kaikki: miten synnytys menisi, kuinka monta pentua tulisi, miten niiden sukupuoli jakauma menisi... 

Ensitutustumisten jälkeen iski vähän väsy

Jussi jo vähän testaili, olisiko Juutaksesta hänelle sylipojaksi

Juutaksen kohdalla alku lähti liikkeelle paremmin kuin olin osannut edes odottaa: neidit lähinnä nuuhkaisivat sitä, ja jatkoivat sitten omia touhujaan. Uskalsin jopa heittää herran eilen jo frettihuoneeseen muiden joukkoon, mitä ei tapahdu aina edes pentujen kohdalla. Toki sitä eilen jo aavisti, että ihan jupinoitta tuskin päästään laumaksi asti, mutta silti ero aikuisten naaraiden saamaan vastaanottoon oli ihan tähtitieteellinen. 

Tänään niitä jupinoita onkin sitten saatu vähän, ja Mitella ja Nutsku ovat käyneet poikaa vähän tukistamassa. Juutas ei kuitenkaan lähde mukaan välien selvittelyyn, vaan koittaa pakittaa tilanteesta pois. Joten eiköhän nuo leidit pian usko, ettei Juutaksesta ole uhkaa niiden keskinäiselle arvojärjestykselle, vaan se on vain ekstramuhkea halijäänalle, jota voi hyvödyntää muunmuassa patjana, kuten herran edelliset kaverit tekivät. 

Tänään poika auttoi pissa-alustojen vaihdossa

Ja testaili vähän jo pyörää

Juutas on meidän eka oma poika yhdentoista naaraan jälkeen, joten se tuntuu tavallaan oudolta. Vaikka poika on lantitettu jo maaliskuun lopussa, sen kiima ei ole vielä täysin väistynyt, vaan sillä näkyy yhä pienet pallit ja osa miehekkäästä aromistakin on tallella - tosin kuulemma huomattavasti lievempänä kuin keväällä. Silti yhtä aikaa Juutaksessa on jotain mielettömän tuttua. Vaikka se on täysin eri värinen ja miljoonasti laiskempi ja mukavuudenhaluisempi, siinä on jotain hyvin samaa kuin herran edesmennessä Lysti-tädissä. Juutaksen myötä koenkin saaneeni palan sydämestäni takaisin.

Vähän on vielä havaittavissa selkeää me vs. muut -asetelmaa

Vaikka kyllä putkeen mahtui muitakin

Saatuani Juutaksen kotiin jatkoin kovasti kännykän kurkkimista siinä toivossa, että Juutakselle olisi jo syntynyt pikkuveli (ja ideaalitapauksessa myös pikkusisko). Biancan synnytys ei kuitenkaan käynnistynyt eilen. Tänään tuli kasvattajalta viesti, että neiti joutui sektioon, eikä yksikään mahassa olleista kolmesta pennusta selvinnyt. Jotkut väittävät, ettei mitään sellaista voi menettää, mitä ei vielä ollut edes olemassa. Mutta valitettavasti en voi olla samaa mieltä, kun viikkojen laskeminen pentujen luovutusikään vaihtui taas surutyöhön siitä, ettei meille tänä vuonna tulekaan välttämättä yhtään pentua.  

Onneksi meillä on kuitenkin Juutas tuomassa uutta eloa frettilaumaan.

keskiviikko 18. toukokuuta 2022

Käytännön tentti

Tänään oli toinen klinikkaeläinhoitajaopintoihin liittyvä käytännöntentti. Uskon tentin menneen heittämällä läpi (ainakin jos se viimeinen tehtävä oli todella tai-muotoa, kuten sen olin lukevinani, eikä ja, kuten aloin autossa kotimatkalla stressata), joskaan ei ihan täysin pistein. En voi täysin syyttää menetetyistä pisteistä sitä, että olisin jännittänyt tenttiä kauheasti, vaan ennemmin melkein päinvastoin: jos olisin jännittänyt enemmän, olisin ehkä kerrannut asioita enemmän, ja käynyt tilanteet päässäni läpi useampaan otteeseen. Samaten se, että tilanteissa oli oikean potilaan sijaan pehmolelu, johti ehkä siihen, että sitä tuli hieman oiottua sellaisissa kohdissa, joissa ei pehmolelupotilaan kohdalla ole väliä, kuten käsien pesussa ja desifioinnissa. 

Tentissä oli kolme osiota. Ensimmäisenä leikkaussalin valmisteleminen kastraatiota varten, johon sisältyi myös anestesiavalvontalaitteiden kiinnitys ja niiden antamien lukemien tulkitseminen. Toisena VD röntgenkuvan ottaminen ja latti röntgenkuvan laadun ja rajauksen arviointi. Ja kolmantena asiakassähköpostiin vastaaminen joko ruotsiksi tai englanniksi. Kahdesta ensimmäisestä osiosta saimme osan palautteesta heti tenttitilanteessa. Kolmas osio tarkastetaan kokonaisuudessaan myöhemmin. 

Ensimmäisessä osiossa olisin voinut toimia aseptisemmin, vaikka kyseessä ei ollut oikea tilanne. Eli muistaa oikeasti pestä ja desinfioida ne kädet ennen leikkausaliin menoa, ja laittaa maskin ja myssyn päähän jo valmiiksi, vaikkei avausviiltoa oltu vielä tekemässä. Jotenkin ne vain unohtuivat, kun tällä kertaa tehtävänantoon ei kuulunut potilaan valmistelu leikkausta varten, jolloin se on jotenkin selkempää, missä kohtaa siirrytään likaisemmasta puhtaampaan. Minulla meni myös turhan pitkä tovi muistellessa, miten koulun leikkurin anestesiakone toimikaan, sillä en ole varma, olenko tehnyt sille vuototestiä ikinä aiemmin. Koulun klinikalla kun hammaspuolen anestesiakone on selvästi enemmän käytössä kuin leikkurin. Meinasin myös unohtaa verenpainemasetin, sillä en ole tottunut juurikaan käyttämään sitä anestesiavalvonnassa.

Röntgenkuvaa otettaessa olisin voinut parantaa työturvallisuuttani laittamalla koiralle kuonokopan, ja parantaa kuvan onnistumista merkittävästi muistamalla heti ensimmäiseksi varmistaa onko kasetti paikoillaan röntgenkoneessa. Olisin myös voinut tajuta opettajan vihjeen siitä, että toinen pehmolelukoiraan teipattu merkki oli napa, ja käyttää sitä apuna kuva-aluetta rajattaessa. Nyt jos kuva olisi oikeasti otettu laittamillani rajauksilla siitä olisi todennäköisesti tullut hieman turhan iso, eli siitä olisi todennköisesti kyllä näkynyt haetut asiat, mutta samaan lopputulokseen olisi voitu päästä hieman pienemmänkin alueen säteilyttämisellä. Vaikka röntgenkuvauksessa käytettävät säteilymäärät ovat suhteellisen pieniä, silti röntgenkuvauksessa yksi keskeisimmistä tavoitteista on pyrkiä minimoimaan kaikkien osapuolten altistuminen säteilylle.  

Sekä ykkös- että kakkoskohta muistuttivat siitä osa-alueesta, johon minun olisi opittava panostamaan koko ajan enemmän etenkin tehtäessä käytännöntenttejä, näyttöä tai työskennellessä osana tiimiä, eli ääneenajattelusta. Minun olisi opittava tuomaan enemmän myös puheen kautta esille sitä, mitä olen tekemässä, ja miksi toimin joissain tilanteissa niinkuin toimin. Se että tiedän tai uskon tietäväni miten toimin, ei aina auta tilannetta eteenpäin yhtä paljon kuin se, että kertoisin mitä olen tekemässä, niin että muut ympärillä saisivat otettua paremmin kopin siitä, missä vaiheessa olen, ja mihin olen etenemässä. Tentissä tämä olisi toki tärkeää ennenkaikkea osaamisen näyttämiseksi. Työelämässä siksi, että kaikki pysyvät selvillä siitä, mitä on jo tehty, ja mikä on seuraava vaihe. Töissä yksi tärkeä ääneenajattelun muoto, jota osin vielä opettelen, on takaisinluenta. Eli kun joku pyytää minua esimerkiksi vetämään lääkkeen, sen sijaan että kuittaisin vain ok, toistaisin aina ääneen pyydetyn lääkkeen nimen ja annoksen, jotta kumpikin voi olla varma siitä, että viesti on tullut oikein perille.

Vaikka jokainen tehty virhe hieman harmittaa, ja hetkellisesti vanha hikari jolle ainoa oikeasti hyvä arvosana oli 10+ meinaa nostaa päätään, olen alkanut iän myötä antamaan enemmän arvoa myös virheille. Ne eivät missään nimessä ole tavoiteltavia, mutta koska en pidä niistä, muistan huomattavasti paremmin kaikki tekemäni virheet kuin valtaosan onnistumisista. Eli mokattuani kerran jossain, teen sen todennäköisemmin paremmin jatkossa kuin onnistuttuani samassa asiassa muutaman kerran (poislukien kanylointi ...tällä logiikalla minun pitäisi olla siinä jo mestari!). Virhe kun pakottaa oikeasti pysähtymään siihen hetkeen, ja käymään asian uudelleen läpi vaihe vaiheelta. Onnistumisesta on helpompi jatkaa suoraan seuraavaan vaiheeseen pysähtymättä miettimään koko asiaa. Samasta syystä käytännöntenttien yksi tarkoitus on viedä paineita pois näytöistä: niiden kautta on turvallista harjoitella näytöntapaisia tilanteita, ja ottaa niistä opiksi varsinaista näyttöä ajatellen.

Nyt meillä on vielä huomenna koko päivä ruotsintunteja, ja sen jälkeen palaamme taas ensiviikosta alkaen tössäoppimispaikoille. Tuntuu vähän odolta, että palaamme koululle huomisen jälkeen seuraavan kerran vasta syyskuussa, sillä kesään on laskettu neljä viikkoa lomaa, ja seuraava työssäoppimisjakso on kestoltaan 12 viikkoa.    

Alkutaival sokrujen kanssa

Sokerioravat ovat olleet meillä nyt kuukauden. Ihastuin lajiin ensimmäisen kerran jo vuosituhannen vaihteessa noin neljännesvuosisata sitten. Sokerioravien hankinta nousi uudelleen vakavammin harkintaan reilu vuosi sitten, kun kaveri alkoi kasvattaa lajia, ja sen myötä alkoi löytyä Suomessa syntyneitä poikasia. Tässä välissäkin sokerioravia oli tullut vuosien saatossa nähtyä tuttujen luona. Uskoin siis olevani ihan hyvin valmistautunut siihen, millaiset tyypit olivat kyseessä, kun näkemisen lisäksi lajista oli tullut myös luettua paljon sekä suomeksi että englanniksi, ja itselläni oli ennestään kokemusta hyvin yökyöpeleistä eläimistä. Silti en voi väittää, että nämä ensimmäiset viikot olisivat olleet pelkkää onnea ja auvoa yhden lapsuuden haaveen toteuduttua. Heti alkuun tuli nimittäin vastaan pari juttua, joihin en ollut osautunut varautua: oma vuorokausirytmini on muuttunut aikaisemmaksi, ja vaikka kuvien perusteella uskoin oppivani erottamaan tyypit toisistaan nopeasti, se ei käytännössä ollutkaan yhtään niin helppoa. 

Dumble(?) kurkkii kopista

Etenkin arkisin nukahdan useimpina iltoina ennenkuin tyypeistä näkyy vilaustakaan. Siinä kohtaa kun vien neideille tuoreet hedelmäsoseet ja ötökät yötä vasten, kaikki ovat vielä tiiviisti pesäkopin uumenissa. Olen usein sikeässä unessa ennenkuin bunkkerista kuuluu haukahdustakaan, eli tyyppien yölliset bileet eivät ole myöskään onnistuneet valvottamaan minua vähäisimmässäkään määrin. Etenkin ensimmäisinä iltoina tämä turhautti, sillä miten minun olisi tarkoitus koittaa bondailla tyyppien kanssa tai edes tarkistaa että niillä on kaikki kunnossa, jos en ikinä näe niitä, ellen avaa koppia kesken päivän - mikä taas ei ole pidemmän päälle toimiva vaihtoehto eläimien stressaantumisen vuoksi. Tähän onneksi löytyi semitoimiva vaihtoehto huomattuani, että tyyppien bileet jatkuvat usein varsin pitkälle aamuun. Eli jos säädän omaa herätystäni hieman aikaisemmaksi, sokruilla on yleensä täysi vauhti päällä vielä 6-8 aikaan aamusta, kun bunkkeri on vielä pimeänä. 

Tunnistamisongelma ei ole sen sijaan ratkennut täysin vieläkään. Olin etukäteen kuvista katsonut, että vaikka Bianca, Claudia ja Dumble ovat kaikki väriltään luonnollisen harmaita, niiden pääkuviot poikkeavat hieman toisistaan. En ollut kuitenkaan ottanut huomioon, että pääkuvioiden vertailu on huomattavan paljon helpompaa tarkoista liikkumattomista kuvista, kuin eläinten hyppiessä nopeasti oksalta toiselle kännykän taskulampun pienessä valokeilassa. Hämärässä valaistuksessa varjojen vaihdellessa ne pienet ero tuntuvat häviävän tyystin, eikä minulla ole suurimman osan aikaa mitään varmuutta siitä, kuka on kuka. Joinakin hetkinä sitä on toivonut hartaasti, että olisi päätynyt odottamaan että kaverille syntyy lisää valkonaamoja tai muita kuviollisia, jolloin yksilöiden väliset erot olisi huomattavasti helpompi bongata, eikä sekoittamisen riskiä olisi. Se, että en pysty varmuudella erottamaan tyyppejä toisistaan, tuntuu välillä äärimmäisen turhauttavalta. 

Nopeasti liikkuvien kohteiden kuvaamisessa hämärässä on haasteensa
(Melko varmasti) Bianca tulossa syliin

Sitä on kuitenkin ottanut tavaksi hengittää syvään aina kun turhautuminen meinaa saada vallan. Sokerioravat ovat kuitenkin moneen muuhun lajiin nähden varsin pitkäikäisiä tyyppejä, ja voivat elää jopa yli 12 vuotta. Meillä on siis reilusti aikaa löytää toimivat yhteiset rutiinit ja opetella sitä tunnistamista. Ja viimeistään sitten kun Bianca erotetaan jossain kohtaa kolmikosta mammailemaan, vaikeustaso hetkeksi laskee, kun erotettavia on vain kaksi. 

Huolimatta siitä, kuinka nämä kaksi asiaa hiertävät, ovat tyypit myös omalla tavallaan valloittavia. Silloin kun saa työnnettyä sivuun epätoivoiset yritykset tunnistaa kuka on kuka ja keskittyy vain katselemaan neitien touhuja, niiden liikkumista on ihana seurata, ja niiden ketteryys hämmästyttää kerta toisensa jälkeen. Bianca, Claudia ja Dumble ovat myös valloittaneet minut uteliaisuudellaan. Kaikki häkkiin laitettavat uudet lelut tutkitaan perusteellisesti läpi (ja jos mahdollista, puretaan kappaleiksi siinä tutkimisen tiimellyksessä). Samoin jos häkkiin menee istumaan tyyppien ollessa valveilla, aika usein sitä saa yhden tai kaksi neideistä päälleen kiipeämään, haromaan hiuksia tassuillaan ja testaamaan, etteikö sormi olisi kuitenkin ihana pullea mato. Ja aina joskus, jossain välissä, sitä pääsee silittämään sormella ohimennen maailman pehmeimpiä plyysiturkkeja.

Tässä vaiheessa en vielä osaa sanoa, osaisinko suositella näitä yökyöpeleitä lemmikiksi kenellekään. Olen kuitenkin samalla aika myyty, enkä todellakaan enää vaihtaisi omiani pois, vaikka joku kuinka tarjoaisi vaihdossa helpomman värisiä. Kyllä minä varmasti vielä opin. Joskus.  

Neidit tarjoavat myös kampaamopalveluja sukimalla hieksia

maanantai 16. toukokuuta 2022

Uusia perheenjäseniä

Viime viikolla meidän lauma kasvoi kaikkiaan kahdella uudella tulokkaalla, kun perheeseen liittyi sinikirjoahven Kapu ja mummosiili Tuukka. Kumpikaan ei ollut varsinaisesti suunniteltu lapsi, mutta kumpikin tarvitsi uuden kodin, ja vaikutti sopivan meidän omituisten otusten kerhoon. 

Kapu tuli meille Turun eläinsuojeluyhdistyksen kautta jonkun jätettyä sen pakasterasiassa roskisten päälle. Kapu vietti eläinhoitolalla lakisääteisen 15 vuorokauden ajan, ja siihen päälle joitain päiviä päälle ollessani kipeänä. Sen takia uskalsinkin siirtää Kapun suoraan omaan altaaseen täällä ilman lisäkaranteeneja. Kapu on kirjoahvenmaiseen tapaan hyvin ahne ja pitää ruoka-aikaan puolensa, mikä on voinut olla syynä sen saamiin lähtöpasseihin, jos se on aiemmin jakanut altaansa pienempien kalojen kanssa, tai tilaa on ollut vähemmän. Meillä on akvaariossa nykyään lähinnä aika samankokoista sakkia, niin kukaan ei Kapun jalkoihi - tai oikeammin eviin. Taustansa takia Kapun ikä on täysi mysteeri.

Kapu

Mummosiili Tuukka tuli puolestaan Facebookissa olleen ilmoituksen kautta. Olin ajatellut että meille voisi vielä joskus tulla siili, mutta että asia ei olisi mitenkään ajankohtainen vielä nyt. Että katsottaisiin sitä sitten joskus, kun sopiva kodinvaihtaja tulisi kohdalle. Sitten luin Tuukasta. Arviolta 3,5-vuotiaasta tyttösiilistä, joka oli ollut jo kolmessa kodissa, osin varmasti siksi kun ei ollut sellainen kivan sosiaalinen ja käsiteltävä. Katsoin ilmoitusta hetken, ja mietin ettei Enigmakaan ollut, ja hyvin me silti pärjättiin, ja ihan hauskaakin meillä oli. Joten miksi emme ottaisi Tuukkaa kiroilemaan ja olemaan epäsosiaalinen tänne, kun olisihan meillä kaikki jo valmiinakin siilin tulla. Ilmoituksen lukemisesta ei mennyt pariakaan päivää, kun Tuukka muutti meille. Koska koteja on ollut aiemmin useampia, tieto Tuukan syntymäpäivästä ja alkuperästä on hävinnyt jonnekin matkan varrelle. Mutta sen perusteella mitä edellinen omistaja siilin omistushistoriaa tiesi, hän arvioi Tuukan noin 3,5- ehkä 4-vuotiaaksi. Afrikkalaisten kääpisiilien eläessä keskimäärin 3-5-vuotta se tekee Tuukasta mummoikäisen. Ja jos joku miettii tuota Tuukka nimeä, veikkaan että hän on saattanut olla jossain vaiheessa elämäänsä miesoletettu, mutta väliäkös tuolla. Tuukka on ihan hyvä nimi.

Tuukka heti meille tulonsa jälkeen

Nyt sitten ihmetellään uusia tulokkaita, ja varaudutaan samalla seuraavan uuden kasvon tuloon. Lauantaina meille muuttaa nimittäin ensimmäinen oma urosfretti ikinä, kun Juutas tulee taloon. Meille ei pitänyt tulla aikuisia kodinvaihtajia niin kauan kuin Nutella elää, mutta koska Nutsku ei ole ollut yhtä torjuva vieraita uroksia kuin naaraita kohtaan, enhän minä voinut sanoa Juutakselle ei. Juutas on kuitenkin Lystin siskonpoika, jota olen pallutellut ensimmäisen kerran jo ennenkuin poika oli edes luovutusikäinen. Juutaksen nykyiselle kotiväelle luopuminen on kuitenkin kova paikka, ja asia on ollut harkinnassa kuukausia. Sillä pojan tuloon on jollain tasolla osattu varautua jo pidempään, vaikka lopullinen päätös asiasta syntyi vasta nyt. Isoin harmistus asiassa itselleni on se, että tiedän lähes satavarmaksi ettei Nutsku päästäisi Juutaksen nykyistä kämppistä Teklaa meillä porukoihin. Niinpä en uskaltanut tarjota suorilta kotia molemmille, sillä se olisi vaatinut lähes varmasti kahden lauman pitoa. Nyt pidänkin kaikki peukut pystyssä, että tutun naaraspari ottaisi Teklan hyvin vastaan, niin että se saisi uuden lauman tästä läheltä.  

Edellisen omistajan ottama kuva, jossa näkyy vähän naamaakin <3

keskiviikko 11. toukokuuta 2022

Flunssan kourissa

Tänään olisi Nutskun 4 vuotissynttärit, mutta juhlimisen sijaan fretit ovat pääosin jumitettuna omaan huoneeseensa minimikontaktilla. Oma olo kun lähti huononemaan maanantaina, ja eilinen meni kokonaan sängyn pohjalla. Koronan kotitesti näyttää negatiivista, ja kuumemittarin mukaan kuumetta ei ole, mutta etenkin eilen olo oli täysin vetämätön ja yöunien lisäksi päivällä tuli nukuttua noin yhdentoista tunnin edestä päikkäreitä. Kissat ovat saaneet nauttia lämmitetystä sängystä, ja jokainen onkin käynyt vuorollaan vieressä hakemassa huomiota, ja parhaimmillaan sängyssä on ollut neljä kissaa yhtä aikaa. 

Kissojen mielestä ihmiset voisivat olla useamminkin kunnolla kipeinä

Freteiltä tälläinen hoitajuus on evätty, sillä etenkin eilen oma nenä vuoti solkenaan, eikä aivastelusta tahtonut tulla loppua. Lemmikkinä pidettävistä eläimistä fretit ovat yksiä herkimpiä ihmisten erilaisille hengitystieoireita aiheuttaville viruksille, ja kun joka ikinen paikka missä itse istui täyttyi nenäliinapinoista, frettien oman turvallisuuden nimissä ne saivat pysyä huoneessaan. Kaikki muutkin eläimet Jussi joutui hoitamaan eilen, sillä aktiivisin asia minkä sain aikaiseksi oli siirtyminen illalla sohvalle katsomaan pari jaksoa Criminal Mindsia. 

Tänään olo on ollut jo selvästi parempi, mutta kouluun lähtö ei silti tullut vielä kyseeseen. Se harmittaa erityisesti siksi, että eilen ja tänään olisi ollut klinikkapäivät, eli etäosallistuminen ei ollut mitenkään mahdollista. Eipä sillä, että eilen luentojen seuraamisesta edes Teamsin välityksellä olisi mitään tullutkaan. Huomisen osalle pyysin itse etäosallistumismahdollisuutta, vaikka en niin etäluennoista pidäkään. Mutta koska huomenna on viikon viimeinen lähiopetuspäivä, niin ei viitsi sen takia riskeerata että olisin kuitenkin vielä tartuttava. 

maanantai 9. toukokuuta 2022

Äitienpäivän ilta

Olimme ajamassa takaisin kotiin Tampereelta, kun huomasin tutun laittaneen viestiä roskalavaryhmään, että heille on tulossa kissa Ukrainasta, ja he tarvitsisivat hänelle tarvikkeita. Eläimiin liittyen meillä on usein vähän reilusti kaikkea, joten kyselin tarkemmin mitä kaikkea heiltä puuttui, ja aloin jo autossa koota mielessäni listaa, missä kaikissa tarvikkeissa voisimme auttaa heitä alkuun. Samalla huomasin Facebookin nostavan muistoissa esiin Löllön synttärionnittelut vuoden takaa, ja tajusin unohtaneeni pojan 11-vuotissynttärit. Niitä päätettiinkin juhlia kotiin päästyä ekstranamein. 

Hyvää syntymäpäivää Löllö 11 vuotta!

Kotiin päästyä aloin kuitenkin heti häärätä tarvikepaketin kanssa, sillä olimme sopineet Jussin voivan tiputtaa sen heti tänään töiden jälkeen, eli tavarat piti saada autoon ennen Jussin aamuista töihin lähtöä. Samalla aloin katsoa ruokia kuntoon bunkkeriporukalle, sillä kotiutuminen oli taas venynyt vähän myöhämmäksi kuin olimme alkuun ajatelleet. Mennessäni täyttämään Enigman kuivaötökkäkuppia huomasin kuitenkin heti, että kaikki ei ollut kunnossa: meidän pieni mysteerimies makasi kiepillä ruokakuppien vieressä. Kieppi oli niin pieni, liikkumaton ja oudossa paikassa, että tiesin oikeastaan jo ennen kuin ehdin koskettaa poikaa että hän oli mennyt. 

Vielä toissapäivänä Enigma oli ollut lähes oma itsensä. Mitä nyt sen meno oli ollut vähän huojuvampaa ja kapuaminen jauhomatoboksiin vaatinut pari yritystä enemmän kuin yleensä. Mutta koska jalkojen ympärillä ei näkynyt mitään kiertyneenä, ja poika oli muuten pirteä ja virkeä kun tutkin hänet läpi, päätin jatkaa vielä tarkkailulinjalla. Enigman iästähän meillä ei ollut mitään muuta tietoa, kuin että hän oli aikuinen tullessaan meille reilu vuosi sitten, joten saattoihan hän hyvin olla vain pappaantumassa. En olisi silti ikinä arvannut, että hän menisi näin pian ja ilman mitään muuta varoitusta. 

Lepää rauhassa meidän pieni mysteerimies Enigma <3

Löllön synttärit jäivät sitten juhlimatta. Enigma nostettiin nukkupussissa pakkaseen odottamaan että saamme toimitettua hänet tuhkattavaksi. Täytyy huolehtia tänään sitten Löllön ekstranameista. Tänään onkin siihen oikein hyvät mahdollisuudet, sillä lukkariin tuli viime viikkoisen sairastapauksen vuoksi muutos, ja tämä päivä vaihtui lähipäivän sijaan Teamsin kautta pidettäväksi. 

Olo on juuri nyt enemmän haikea kuin surullinen. Tiesin ottaessani Enigman meille, että afrikkalaiset kääpiösiilit ovat suhteellisen lyhytikäisiä, eikä Enigman iästä ollut mitään tietoa. Eli että vaikka parhaassa tapauksessa saattaisimme saada pitää pojan vuosia, ei siitä ollut senkään vertaa takeita, kuin nuorempien tyyppien kanssa voi ajatella olevan. Mitä enemmän poikaan tutustui, sen kauemmaksi aikaa hänen toki toivoi jäävän. Mutta sen jälkeen kun Justiinan kanssa mietittiin kuukausia, viikkoja ja päiviä, koska olisi oikea aika päästää irti, se että Enigma lähti näin, oli oikeastaan helpotus. Minulla ei olisi ollut voimia käydä sitä prosessia uudelleen läpi näin pian. Suru sen sijaan ottaa aina aikansa ja paikkansa. 

perjantai 6. toukokuuta 2022

Perjantaifiilis

Mahassa pyörii taas miljoona perhosta. Kävin äsken syksyn tulevalla työssäoppimispaikalla puhumassa tulevasta työssäoppimisjaksosta. Kesän työssäoppimiset saatiin lyötyä lukkoon jo aiemmin. Nyt kun ei tarvitse enää stressata sitä mihin pääsee, sitä voi keskittyä siihen positiivisempaan jännittämiseen siitä, mitä kaikkea tulevat työssäoppimisjaksot tulevat tuomaan mukanaan. Osaksi kesää palaan samaan työssäoppimispaikkaan missä olin ensimmäisen työssäoppimisjakson. Se tuntuu ajatuksena ihanan kotoisalta, sillä viihdyin paikassa hyvin. Kaksi muuta paikkaa ovat selvästi isompia, ja etenkin toisessa on sellaisia kuvantamis- ja hoitovälineitä mihin en ole törmännyt koskaan aiemmin. Se yhtä aikaa paitsi vähän jännittää, etenkin kun toisessa moneen kertaa korostettiin kuinka työtahti on välillä aika hektinen, kuin tuntuu mahdollisuudelta haastaa itseään ja oppia uutta. Uskon oppivani niissä erittäin paljon, ja haluan ehdottomasti nähdä myös sitä puolta, nyt kun opiskelujen puitteissa on hyvä mahdollisuus tutustua erilaisiin klinikoihin. 

Donatella <3

Työssäoppimispaikkojen varmistuminen rentouttaa myös sillä, että loppuosa suoritettavasta tutkinnosta tulee nojautumaan hyvin paljon työssäoppimiseen. Vaikka suunniteltu valmistuminen on vasta joulukuussa, meillä on jäljellä enää neljä lähiviikkoa koululla, kaksi nyt keväällä ja kaksi syksyllä. Muuten aika tulee menemään kesä- ja syyslomaa lukuunottamatta klinikoilla. Livialla ollaan myös siirtymässä siihen, että jatkossa sielä aloittaa kaksi klinikkaeläinhoitajaryhmää vuodessa, joten kun palaamme syksyn lähijaksolle koululle, seuraava ryhmäkin on jo aloittanut opintonsa. Koska tämä on ensimmäinen vuosi, kun ryhmiä on kaksi päällekkäin, kukaan tuskin tietää vielä varmasti miten tämä vaikuttaa syksyn kotiluokkaan tai klinikkapäiviin. 

Kotimatkalla klinikalta kävin myös moikkaamassa meille muuttavaa sinikirjoahventa. Hän ei ollut ihan vielä muuttovalmis, joten hänet haetaan kotiin ensiviikolla. Nyt loppupäivä onkin sitten vapaa suunnitelmista sitä lukuunottamatta, että yksi koiraharrastaja tulee iltapäivällä nappaamaan hajunäytteet Rafaellasta ja Donatellesta koiransa hajutyöstelykoulutusta varten. Hän kun haluaa opettaa koiransa jäljittämään karanneita kilpikonnia, sillä valitettavasti Suomessakin karkaa useita kilpikonnia joka kesä. Vaikka toivonkin, että emme ikinä tulisi tarvitsemaan etsijäkoiran palveluita, sitä toki enemmän kuin mielellään edistää sellaisen kouluttamista antamalla hajunäytteitä. Nyt kun koira saa rauhassa ajan kanssa opetella eksoottisempiakin jäljitettäviä hajuja, pystyy se sitten tositilanteessa paremmin keskittymään itse etsintään oudon hajunäytteen sijaan.

keskiviikko 4. toukokuuta 2022

Lisää koulukuulumisia

Tänään meidän ei pitänyt olla koulun klinikalla ollenkaan. Aamupäiväksi meillä oli vieraileva luennoitsija kertomassa hevosklinikoiden toiminnasta, ja iltapäiväksi toinen vierailija puhumassa koirien ja kissojen raakaruokinnasta. Sen myötä myöskään koulun oma eläinlääkäri ei ollut tänään paikalla, eikä myöskään meidän oma opetuutori. Äkillisen sairastapauksen vuoksi myöskään kukaan muu koulun vakituisista klinikkaopeista ei ollut paikalla. Päivä alkoikin sitten sillä, että yksi muista opettajista ilmoitti että ruokatunniksi tarvitaan yksi vapaaehtoinen meidän ryhmästä koulun klinikalle auttamaan tiineysröntgenkuvan otossa. Meidän oma opetutor kun oli luvannut puhelimessa, että kuka tahansa meistä osaa kyllä jo näyttää miten koulun laite toimii ja auttaa kuvan otossa. Kaikkien vasta käydessä hiljaa mielessään läpi röntgenin toimintaa ja miettiessä, uskaltaako tarjoutua vapaaehtoiseksi, ope ilmoitti että minä voin varmaan tulla vapaaehtoiseksi (keskellä edessä on välillä vaarallinen paikka istua).  Ei minulla ollut mitään syytä kieltäytyäkään (jos ei lasketa pelkoa raakaruokintaluennolta myöhästymisestä), joten otin hommasta kopin. 

Onneksi eilen oli juuri ollut klinikkapäivä ja useampia röntgenkuvauksia, joten röntgenin käyttö oli tuoreessa muistissa. Silti aina aiemmin on voinut luottaa siihen, että paikalla on aina opettaja, jolta voi kysyä. Kyllähän nytkin paikalla oli aamupäivän vieraileva eläinlääkäri, mutta hän ei tuntenut kyseistä röntgenlaitetta. Eli sen suhteen sain itse vapaasti laittaa laitteen päälle ja katsoa asetukset kuntoon, vaikka kuva-alueen rajauksen varmisti vielä eläinlääkäriltä. Kun kuva sitten saatiin ja siitä tuli heti ensiyrittämällä tarpeeksi hyvä, tuli aika voittajafiilis. Etenkin kun homma sujui lopulta vielä sen verran nopeasti, että ehdin ajoissa myös iltapäivän luennolle. Jälkikäteen ajatellen myöhästyminenkään ei olisi ollut maailmanloppu, sillä vaikka kyseessä oli itselle erityisen mieluinen aihe, sen myötä aihe oli jo entuudestaan sen verran tuttu, ettei luennolla tullut hirveästi itselle uutta asiaa. 

Eilisen klinikkapäivän aikana käytiin läpi myös Löllön verikokeiden tulokset - yllätys oli tällä kertaa enemmän kuin positiivinen, ja kaikki munuaisarvot olivat palanneet normaalien viitearvojen sisälle. Tällä hetkellä mikään ei siis viittaa siihen, että Löllön munuaiset olisivat hajomassa, ja tammikuinen lievä nousu liittyy todennäköisesti johonkin muuhun kuin käynnissä olevaan munuaisairauteen. Eli sen suhteen voidaan ainakin toistaiseksi huokaista helpotuksesta. Sen myötä ei tullut myöskään esteitä minkään kipulääkkeen käytölle, joten seuraavaksi lähdetään katsomaan, onko meloksikaamilla vaikutusta Löllön liikkumiseen. Mintun osalta diagnoosi oli pysynyt edelleen samana kuin viikko sitten, eli hammasröntgenistä ei löytynyt mitään syöpymiin viittavaa. 

Huomenna jatketaan sitten hevosasioilla tallivierailun tiimoilta. Vaikka suoritinkin perustutkinnossa hevosen valinnaisena eläinlajina, minun on silti pakko myöntää, että hevonen on itselleni yhä eksoottisempi eläin mitä valtaosa eksoottisiksi laskettaviksi. Sillä se tuntuukin yhtä aikaa sekä ihan mielenkiintoiselta että pirun jännittävältä, että huomenna pääsee ehkä ottamaan verikokeita hevosesta.

sunnuntai 1. toukokuuta 2022

Vappu 3 vuotta

Tänä päivänä kolme vuotta sitten Jussilla iski pieni katumus. Mandy oli päättänyt yhdistää Huiskun vanhemmat Akiran ja Othellon viimeistä kertaa, ja Huiskun viimeiset pikkusisarukset syntyivät. Ja vaikka Jussi oli pohtinut asiaa edellisvuoden lopulla, hän oli päättänyt olla menemättä pentujonoon. Siinä me sitten istuimme Finnkinossa katsellen pentujen piippailua elokuvan alkua odotellessa, ja Jussi sanoi ääneen sen, että hänen olisi pitänyt sittenkin varata Huiskun pikkusisko meille. Syntynyt pentue oli frettipentueeksi iso, yli kymmenen pentua, joten lohdutin Jussia, että voisimmehan me vielä kysyä. Että hyvällä tuurilla Mandy ei ole ottanut niin montaa ihmistä pentujonoon, kun yleensä frettipentueet ovat pienempiä. 

Paljon onnea Vappu 3 vuotta!

Asiassa kävi kuitenkin vielä paremmin kuin olimme osanneet edes toivoa, ja Mandy lupasi Jussin saavan valita pentunsa toisena. Olimmehan me ne hullut suomalaiset, jotka kuriiriin turvautumisen sijaan olimme viimeksikin hakeneet pennun Mandyltä kotoa Spreewaldin kylästä Saksasta (silloin reissussa olimme minä ja Sarianna), vaikka hän oli jopa tarjoutunut tulemaan meitä Berliiniin vastaan. Tytöistä ainoa angora varattiin ensimmäisenä, joten Jussin valinta kohdistui totisen näköiseen puolipitkäkarvaiseen neitiin, joka sai nimekseen Mayday vom Spreewald, eli Vappu. Samalla Vapusta tuli Jussin ensimmäinen virallisesti oma fretti, vaikka käytännössä jo Huisku oli valittu ja haettu nimenomaan Jussille. Mutta Vappu on ensimmäinen jolla on kaikissa papereissa pelkästään Jussin nimi.  

Vappu osoittautui siskoaan menevämmäksi ja raisummaksi tyypiksi etenkin parina ensimmäisenä vuotenaan, mutta vuosien myötä siitä on löytynyt koko ajan enemmän samoja piirteitä kuin nyt jo edesmenneestä siskostaan. Jussille tärkeimpänä Vappu osaa kellahtaa täydellisesti jalan päälle kerjätessään nameja, ja se hallitsee frettilässähdyksen mestarin elkein.