keskiviikko 18. toukokuuta 2022

Alkutaival sokrujen kanssa

Sokerioravat ovat olleet meillä nyt kuukauden. Ihastuin lajiin ensimmäisen kerran jo vuosituhannen vaihteessa noin neljännesvuosisata sitten. Sokerioravien hankinta nousi uudelleen vakavammin harkintaan reilu vuosi sitten, kun kaveri alkoi kasvattaa lajia, ja sen myötä alkoi löytyä Suomessa syntyneitä poikasia. Tässä välissäkin sokerioravia oli tullut vuosien saatossa nähtyä tuttujen luona. Uskoin siis olevani ihan hyvin valmistautunut siihen, millaiset tyypit olivat kyseessä, kun näkemisen lisäksi lajista oli tullut myös luettua paljon sekä suomeksi että englanniksi, ja itselläni oli ennestään kokemusta hyvin yökyöpeleistä eläimistä. Silti en voi väittää, että nämä ensimmäiset viikot olisivat olleet pelkkää onnea ja auvoa yhden lapsuuden haaveen toteuduttua. Heti alkuun tuli nimittäin vastaan pari juttua, joihin en ollut osautunut varautua: oma vuorokausirytmini on muuttunut aikaisemmaksi, ja vaikka kuvien perusteella uskoin oppivani erottamaan tyypit toisistaan nopeasti, se ei käytännössä ollutkaan yhtään niin helppoa. 

Dumble(?) kurkkii kopista

Etenkin arkisin nukahdan useimpina iltoina ennenkuin tyypeistä näkyy vilaustakaan. Siinä kohtaa kun vien neideille tuoreet hedelmäsoseet ja ötökät yötä vasten, kaikki ovat vielä tiiviisti pesäkopin uumenissa. Olen usein sikeässä unessa ennenkuin bunkkerista kuuluu haukahdustakaan, eli tyyppien yölliset bileet eivät ole myöskään onnistuneet valvottamaan minua vähäisimmässäkään määrin. Etenkin ensimmäisinä iltoina tämä turhautti, sillä miten minun olisi tarkoitus koittaa bondailla tyyppien kanssa tai edes tarkistaa että niillä on kaikki kunnossa, jos en ikinä näe niitä, ellen avaa koppia kesken päivän - mikä taas ei ole pidemmän päälle toimiva vaihtoehto eläimien stressaantumisen vuoksi. Tähän onneksi löytyi semitoimiva vaihtoehto huomattuani, että tyyppien bileet jatkuvat usein varsin pitkälle aamuun. Eli jos säädän omaa herätystäni hieman aikaisemmaksi, sokruilla on yleensä täysi vauhti päällä vielä 6-8 aikaan aamusta, kun bunkkeri on vielä pimeänä. 

Tunnistamisongelma ei ole sen sijaan ratkennut täysin vieläkään. Olin etukäteen kuvista katsonut, että vaikka Bianca, Claudia ja Dumble ovat kaikki väriltään luonnollisen harmaita, niiden pääkuviot poikkeavat hieman toisistaan. En ollut kuitenkaan ottanut huomioon, että pääkuvioiden vertailu on huomattavan paljon helpompaa tarkoista liikkumattomista kuvista, kuin eläinten hyppiessä nopeasti oksalta toiselle kännykän taskulampun pienessä valokeilassa. Hämärässä valaistuksessa varjojen vaihdellessa ne pienet ero tuntuvat häviävän tyystin, eikä minulla ole suurimman osan aikaa mitään varmuutta siitä, kuka on kuka. Joinakin hetkinä sitä on toivonut hartaasti, että olisi päätynyt odottamaan että kaverille syntyy lisää valkonaamoja tai muita kuviollisia, jolloin yksilöiden väliset erot olisi huomattavasti helpompi bongata, eikä sekoittamisen riskiä olisi. Se, että en pysty varmuudella erottamaan tyyppejä toisistaan, tuntuu välillä äärimmäisen turhauttavalta. 

Nopeasti liikkuvien kohteiden kuvaamisessa hämärässä on haasteensa
(Melko varmasti) Bianca tulossa syliin

Sitä on kuitenkin ottanut tavaksi hengittää syvään aina kun turhautuminen meinaa saada vallan. Sokerioravat ovat kuitenkin moneen muuhun lajiin nähden varsin pitkäikäisiä tyyppejä, ja voivat elää jopa yli 12 vuotta. Meillä on siis reilusti aikaa löytää toimivat yhteiset rutiinit ja opetella sitä tunnistamista. Ja viimeistään sitten kun Bianca erotetaan jossain kohtaa kolmikosta mammailemaan, vaikeustaso hetkeksi laskee, kun erotettavia on vain kaksi. 

Huolimatta siitä, kuinka nämä kaksi asiaa hiertävät, ovat tyypit myös omalla tavallaan valloittavia. Silloin kun saa työnnettyä sivuun epätoivoiset yritykset tunnistaa kuka on kuka ja keskittyy vain katselemaan neitien touhuja, niiden liikkumista on ihana seurata, ja niiden ketteryys hämmästyttää kerta toisensa jälkeen. Bianca, Claudia ja Dumble ovat myös valloittaneet minut uteliaisuudellaan. Kaikki häkkiin laitettavat uudet lelut tutkitaan perusteellisesti läpi (ja jos mahdollista, puretaan kappaleiksi siinä tutkimisen tiimellyksessä). Samoin jos häkkiin menee istumaan tyyppien ollessa valveilla, aika usein sitä saa yhden tai kaksi neideistä päälleen kiipeämään, haromaan hiuksia tassuillaan ja testaamaan, etteikö sormi olisi kuitenkin ihana pullea mato. Ja aina joskus, jossain välissä, sitä pääsee silittämään sormella ohimennen maailman pehmeimpiä plyysiturkkeja.

Tässä vaiheessa en vielä osaa sanoa, osaisinko suositella näitä yökyöpeleitä lemmikiksi kenellekään. Olen kuitenkin samalla aika myyty, enkä todellakaan enää vaihtaisi omiani pois, vaikka joku kuinka tarjoaisi vaihdossa helpomman värisiä. Kyllä minä varmasti vielä opin. Joskus.  

Neidit tarjoavat myös kampaamopalveluja sukimalla hieksia

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti