keskiviikko 18. toukokuuta 2022

Käytännön tentti

Tänään oli toinen klinikkaeläinhoitajaopintoihin liittyvä käytännöntentti. Uskon tentin menneen heittämällä läpi (ainakin jos se viimeinen tehtävä oli todella tai-muotoa, kuten sen olin lukevinani, eikä ja, kuten aloin autossa kotimatkalla stressata), joskaan ei ihan täysin pistein. En voi täysin syyttää menetetyistä pisteistä sitä, että olisin jännittänyt tenttiä kauheasti, vaan ennemmin melkein päinvastoin: jos olisin jännittänyt enemmän, olisin ehkä kerrannut asioita enemmän, ja käynyt tilanteet päässäni läpi useampaan otteeseen. Samaten se, että tilanteissa oli oikean potilaan sijaan pehmolelu, johti ehkä siihen, että sitä tuli hieman oiottua sellaisissa kohdissa, joissa ei pehmolelupotilaan kohdalla ole väliä, kuten käsien pesussa ja desifioinnissa. 

Tentissä oli kolme osiota. Ensimmäisenä leikkaussalin valmisteleminen kastraatiota varten, johon sisältyi myös anestesiavalvontalaitteiden kiinnitys ja niiden antamien lukemien tulkitseminen. Toisena VD röntgenkuvan ottaminen ja latti röntgenkuvan laadun ja rajauksen arviointi. Ja kolmantena asiakassähköpostiin vastaaminen joko ruotsiksi tai englanniksi. Kahdesta ensimmäisestä osiosta saimme osan palautteesta heti tenttitilanteessa. Kolmas osio tarkastetaan kokonaisuudessaan myöhemmin. 

Ensimmäisessä osiossa olisin voinut toimia aseptisemmin, vaikka kyseessä ei ollut oikea tilanne. Eli muistaa oikeasti pestä ja desinfioida ne kädet ennen leikkausaliin menoa, ja laittaa maskin ja myssyn päähän jo valmiiksi, vaikkei avausviiltoa oltu vielä tekemässä. Jotenkin ne vain unohtuivat, kun tällä kertaa tehtävänantoon ei kuulunut potilaan valmistelu leikkausta varten, jolloin se on jotenkin selkempää, missä kohtaa siirrytään likaisemmasta puhtaampaan. Minulla meni myös turhan pitkä tovi muistellessa, miten koulun leikkurin anestesiakone toimikaan, sillä en ole varma, olenko tehnyt sille vuototestiä ikinä aiemmin. Koulun klinikalla kun hammaspuolen anestesiakone on selvästi enemmän käytössä kuin leikkurin. Meinasin myös unohtaa verenpainemasetin, sillä en ole tottunut juurikaan käyttämään sitä anestesiavalvonnassa.

Röntgenkuvaa otettaessa olisin voinut parantaa työturvallisuuttani laittamalla koiralle kuonokopan, ja parantaa kuvan onnistumista merkittävästi muistamalla heti ensimmäiseksi varmistaa onko kasetti paikoillaan röntgenkoneessa. Olisin myös voinut tajuta opettajan vihjeen siitä, että toinen pehmolelukoiraan teipattu merkki oli napa, ja käyttää sitä apuna kuva-aluetta rajattaessa. Nyt jos kuva olisi oikeasti otettu laittamillani rajauksilla siitä olisi todennäköisesti tullut hieman turhan iso, eli siitä olisi todennköisesti kyllä näkynyt haetut asiat, mutta samaan lopputulokseen olisi voitu päästä hieman pienemmänkin alueen säteilyttämisellä. Vaikka röntgenkuvauksessa käytettävät säteilymäärät ovat suhteellisen pieniä, silti röntgenkuvauksessa yksi keskeisimmistä tavoitteista on pyrkiä minimoimaan kaikkien osapuolten altistuminen säteilylle.  

Sekä ykkös- että kakkoskohta muistuttivat siitä osa-alueesta, johon minun olisi opittava panostamaan koko ajan enemmän etenkin tehtäessä käytännöntenttejä, näyttöä tai työskennellessä osana tiimiä, eli ääneenajattelusta. Minun olisi opittava tuomaan enemmän myös puheen kautta esille sitä, mitä olen tekemässä, ja miksi toimin joissain tilanteissa niinkuin toimin. Se että tiedän tai uskon tietäväni miten toimin, ei aina auta tilannetta eteenpäin yhtä paljon kuin se, että kertoisin mitä olen tekemässä, niin että muut ympärillä saisivat otettua paremmin kopin siitä, missä vaiheessa olen, ja mihin olen etenemässä. Tentissä tämä olisi toki tärkeää ennenkaikkea osaamisen näyttämiseksi. Työelämässä siksi, että kaikki pysyvät selvillä siitä, mitä on jo tehty, ja mikä on seuraava vaihe. Töissä yksi tärkeä ääneenajattelun muoto, jota osin vielä opettelen, on takaisinluenta. Eli kun joku pyytää minua esimerkiksi vetämään lääkkeen, sen sijaan että kuittaisin vain ok, toistaisin aina ääneen pyydetyn lääkkeen nimen ja annoksen, jotta kumpikin voi olla varma siitä, että viesti on tullut oikein perille.

Vaikka jokainen tehty virhe hieman harmittaa, ja hetkellisesti vanha hikari jolle ainoa oikeasti hyvä arvosana oli 10+ meinaa nostaa päätään, olen alkanut iän myötä antamaan enemmän arvoa myös virheille. Ne eivät missään nimessä ole tavoiteltavia, mutta koska en pidä niistä, muistan huomattavasti paremmin kaikki tekemäni virheet kuin valtaosan onnistumisista. Eli mokattuani kerran jossain, teen sen todennäköisemmin paremmin jatkossa kuin onnistuttuani samassa asiassa muutaman kerran (poislukien kanylointi ...tällä logiikalla minun pitäisi olla siinä jo mestari!). Virhe kun pakottaa oikeasti pysähtymään siihen hetkeen, ja käymään asian uudelleen läpi vaihe vaiheelta. Onnistumisesta on helpompi jatkaa suoraan seuraavaan vaiheeseen pysähtymättä miettimään koko asiaa. Samasta syystä käytännöntenttien yksi tarkoitus on viedä paineita pois näytöistä: niiden kautta on turvallista harjoitella näytöntapaisia tilanteita, ja ottaa niistä opiksi varsinaista näyttöä ajatellen.

Nyt meillä on vielä huomenna koko päivä ruotsintunteja, ja sen jälkeen palaamme taas ensiviikosta alkaen tössäoppimispaikoille. Tuntuu vähän odolta, että palaamme koululle huomisen jälkeen seuraavan kerran vasta syyskuussa, sillä kesään on laskettu neljä viikkoa lomaa, ja seuraava työssäoppimisjakso on kestoltaan 12 viikkoa.    

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti