lauantai 30. tammikuuta 2016

Lohitahna-addikti

Eilen otettiin taas suunta Tampereelle. Työpäivän jälkeen käytiin järjestämässä kirpputoripöytä ja sitten mentiin kotiin hakemaan nääppiä ja tarvikkeita. En ollut taaskaan muistanut pakata eläinten hoitokassia valmiiksi, joten pakkaaminen tuli taas tehtyä lennossa. Jussi on joskus aiemmin todennut minulle, että hommaa voisi helpottaa kätevä excel-taulukko pakattavista tavaroista pakkauslistan ollessa melkein aina sama, mutta olen kokenut sen ajatuksena hankalana. Kun kyllähän ne kaikki muka aina muistaa. Kaikki, paitsi ne jotka unohtaa.

Tälläkertaa unohtui lohitahna, vesikuppi ja valjaat. 

Näistä pahin moka oli ehdottomasti lohitahna. Meillä kumpikin freteistä on ehdollistunut siihen ja Snurre on suoranainen addikti. Aukeava jääkaappi tarkoittaa lohitahnaa ja menemällä jääkaapille saa lohitahnaa. Ja nyt Snurre on ollut ihan ulalla, kun jääkaappi on rikki. Ei auta, vaikka kuinka pörrää söpösti jääkaapin edessä, tulee jalan viereen ja kerjää. Kukaan ei silti anna lohitahnaa pikkuiselle. Ei edes Jussi, johon Snurre luottaa ihan kympillä, ja Jussista tämä on selvästi miun vika. Kun olisihan minun pitänyt muistaa, että Snurre ei huoli muita nameja. 

Tänään tilannetta koitettiin paikata eläinkauppareissulla. Sitä pääsi reissulla juoruamaan ihanasti Suskun kanssa, mutta lohitahna-asiaan siitä ei ollut apua. Lielahtikeskuksen kumpikaan liike ei myynyt sitä missään muodossa. Lohiöljyä olisi kyllä löytynyt, mutta se ei tässä konkurssissa paljoa auta. Nääppä jäi edelleen vaille päivittäistä lohitahna-annostaan syystä, jota pieni nääppä ei voi ymmärtää.

Samalla löysin vastauksen yhteen arvoitukseen peilistä. Kanankaulat ovat uponneet tytöille viime viikkoina kamalan huonosti, vaikka olen ollut mielestäni tiukka sen suhteen, että muutakaan ruokaa ei saa. Se ettei muuta ruokaa ole ei vain taida kauheasti painaa siinä kohtaa, kun namihanat pysyvät auki. Nyt pitäisi vielä keksiä, miten olla tiukka myös namien suhteen, kun toinen killittää sydäntä särkevästi saadakseen herkkuaan, jota sitten litkitään trassissa silmät kiinni.

sunnuntai 24. tammikuuta 2016

Ja he elivät onnellisina linnassaan

Joku jo näyttelyssä kyseli tyttöjen aitauksesta olleesta linnasta, mistä se on tullut ja onko se meillä
kotonakin käytössä. Minun piti siitä aikanaan tehdä ihan oma postauksensa, kun linna meille tuli, mutta kun linnan modaus kiireessä jäi, jäi postauskin silloin tekemättä. Tyttöjen Disneylinna on siis alkujaan elokuvaständi, johon iskin töissä silmäni. Se oli minusta vain niin hieno ja erottuva, että sitä alkoi heti miettiä, mitä käyttöä sille saisi, jos niitä jäisi yli tai palautuisi. Ja kun yksi sellainen sitten ilmestyi töissä pahviprässin viereen, sai Jussi puhelun, että tarvitsen kyydin kotiin minulle ja linnalle.

Linnan kuskaaminen tavallisessa henkilöautossa ei ollut mikään helpoin urakka. Linna kun ei ole kokonaisuudessaan ihan niin pieni, kuin minä se oli meillä näyttelyssä mukana. Linnaan kun kuuluu vielä alaosa, ja alaosassa on se huono puoli, että se on koottu niin, että sitä ei saa littanaksi. Ja luonnollisesti alaosalla oli kokoa myös sen verran, ettei sitä ollut toivoa saada mahtumaan ovista matkustamon puolelle. Ei edes pelkääjän paikalle, vaikka kuinka veti penkkiä taaksepäin ja ovea auki. Se oli siis pakko laittaa taakse silläkin uhalla, että takaluukku jäi taas osittain auki. Onneksi kaikkien aiempien hienojen ideoideni myötä Jussin auton takakopasta löytyy nykyään jo melkoinen liuta erilaisia köysiä ja sidontaliinoja kuorman sitomiseen, niin peräluukun sai sentään sidottua niin, että se ei päässyt nousemaan ylös. Tälläkertaa en joutunut edes itse matkustamaan peräkopassa pitäen kiinni luukusta (mitä en tunnusta tehneeni kuin kerran...).

Lopulta linna saatiin kuitenkin kotipihaan ja kotona pystyyn. Tämä tapahtui taas vaihteeksi
peli-iltana, niin kaverit pääsivät pyörittelemään päätään näillä minun visioilleni. Ikäänkuin se ei olisi ihan normaalia, että sitä selittää silmät säihkyen, kuinka ollaan nyt aikataulussa vähän jäljessä, kun linnan pakkaamisessa oli pieniä haasteita. Ja sitten pelien välissä pomppaa leikkaamaan linnan torniosaa vähän matalammaksi, että saa huipun paikalleen ilman että katto tulee vastaan. Tehdashallissa kun aina unohtaa, että normiasunnoissa huonekorkeudet ovat hyvin eri luokkaa.

Ensimmäisenä tytöt saivat käyttöönsä linnansa alakerroksen, johon viritettiin putki ja peti. Sielä etenkin Esteri aina välillä nukkuu. Yläkertaakin virittelin heti riipparia ja muuta, mutta se jäi sen jälkeen useammaksi viikoksi odottelemaan, että löysimme Jussin kanssa aikaa ja energiaa saattaa työn päätökseen, eli lisätä yläkertaan huoltoluukun ja reiän putkelle, niin että sinne saatiin viritettyä oma kulkutunneli. Nyt sekin remontti on kuitenkin valmis, ja tytöillä on käytössään koko linna. Yläkertaa ei ole tosin vielä löydetty yhtä suosituksi leikkipaikaksi kuin alakertaa.

Sitä en vielä tiedä, kauanko linna tulee pysymään osana yksiöni kalustusta, mutta pitihän sitä nyt omille prinsessoille linna saada.



perjantai 22. tammikuuta 2016

Älä tue pentutehtailua

Kevät lähestyy ja fretit käynnistelevät pikkuhiljaa kiimojaan. Samaan aikaan pentukuume monilla kasvaa, ja perehtyminen suunniteltuihin yhdistelmiin on käynnissä. Nyt onkin hyvä hetki kaivaa taas Mantan vanha kampanjakuva esille (Mantan aihetta käsittelevä blogipostaus löytyy täältä) ja muistuttaa, että sitä pentua ei kannata hankkia mistä tahansa.


Siihen miksi riskiväreiksi laskettavia värejä ei juurikaan kasvateta Suomessa on syynsä ja ne syyt ovat terveydelliset. Vaikka mustasilmäinen valkoinen olisi itsestä kuinka hieno tahansa, tuskin kukaan haluaa tietoisesti tukea sellaisten eläinten kasvatusta, joista 75% ovat kuuroja? Ulkomailta tulevan eläimen kohdalla ostajan on aina syytä varmistaa, mitä papereita ja rokotuksia eläin oikeasti tarvitsee, vaikutti myyjä kuinka pätevältä tahansa. 

Vaikuttavatko frettien terveysasiat ja tuontimääräykset sekavilta? Siinä tapauksessa ensimmäinen eläin kannattaa hankkia Suomesta liiton hyväksymältä viralliselta kasvattajalta. Silloin voi unohtaa nämä asiat hetkeksi, ja keskittyä rauhassa tutustumaan uuteen perheenjäseneen ja sen perushoitoon kasvattajan tuen saattelemana. Sen riskivärisen voi hankkia vaikka sitten myöhemmin aikuisena kodinvaihtajana, jos sellainen on pakko saada.

torstai 21. tammikuuta 2016

Haisunäätäjuttua Hymyyn

Viime viikolla sain sähköpostia yhdeltä Hymyn toimittajista, kun hän oli nähnyt Mihailista tehdyn jutun Helsingin Sanomissa. Miikkis vaikutti hänestä niin symppikseltä tapaukselta, että hän halusi pojasta jutun myös Hymyn lemmikkiosioon, ja oli saanut myös päätoimittajan kiinnostumaan asiasta. Niinpä sovimme hänen kanssaan haastatteluajan, ja kuvaajan kanssa kuvausajan, niin että Miikkis pääsi taas edustamaan vähän paremman kameran eteen. Minusta olisi ollut hienoa saada juttuun mukaan myös Riina hänen Mörkö-skunkkinsa kanssa, niin ettei se olisi aina vain minä ja Miikkis, jotka julkisuudessa näkyvät, mutta aikataulusyistä tämä ei valitettavasti tällä kertaa onnistunut. Mutta ehkä sitten ensikerralla :)

Kameralaukkuun hyppäsi nääppä
Tälläkertaa haastattelu ja kuvat hoidettiin eri aikaan, koska juttu haluttiin kasaan jo tälläviikolla, niin
kaikille sopivaa yhteistä aikaa oli hankalampi löytää. Ehdinkin saada jutun ensimmäisen luonnoksen luettavaksi tänään ennen kuvaajan saapumista. Muutamia pieniä väärinymmärryksiä oli taas eksynyt luonnokseen mukaan, mutta ne on onneksi aina helppo korjata, kun pääsee näkemään jutun ennen painoon menoa. Mutta kokonaisuudessaan luvassa näyttäisi olevan varsin mukava juttu. Miikkiksellä tuntuu selvästi olevan taito hurmata toimittajat, mikä on hyvä, niin minun ei tarvitse enää itse jännittää tilanteita, joissa toimittajan eteen päätyy ;-)

Tänään oli vuorossa kuvaajan vierailu. Kukaan meidän laumaa tunteva ei liene yllättynyt, kun kerron, että kuvaajan kameralaukussa oli varsin pian kaksi frettiä, siinä missä jutun päätähteä saatiin taas maanitella sohvan alta namien kanssa. Snurre ja Esteri olisivat olleet oikein mielellään linssiluteina, ja niitä saatiikin aina välillä poimia kameran ja Miikkiksen välistä, kun Snurrella oli jo naama kiinni linssissä. Niiden oli selvästi vaikea ymmärtää, miksi noin kivaa leikkiä pitäisi leikkiä vain haisunäädän kanssa. Kuvaussessiot tietävät kyllä aina herkkuhetkeä kaikille nääpille, sillä se että Mihail saadaan pysymään esillä ventovieraan ihmisen räpsiessä kameran kanssa vaatii yleensä paljon nameja, joista iso osa häviää kuvauksien lomassa myös frettien jemmoihin. Pitäähän apunäätien toki osuutensa saada. 

Kuvaolosuhteet eivät olleet taaskaan läheskään sieltä optimeimmasta päästä. Aurinko oli ehtinyt laskea, joten kuvaaja joutui tulemaan toimeen pelkällä keinovalolla, josta tummat pinnat söivät ison osan. Mutta mitä kuvia pääsi hieman kamerasta vilkaisemaan, näkee heti, mitä hyvä kamera osaavan käyttäjän käsissä kuville tekee. Siinä ei minun kännykkäräpsyillä ole mitään jakoa. Eli eiköhän ainakin Miikkis näytä taas edustavalta lehdessä :) Itselläni naama oli taas niin kivan näpyillä, että toivon todella, että jos meidän halikuva päätyy lehteen, kuvaaja hallitsee photoshopin paremmin mitä minä meikkaamisen. Vaikka eiköhän porukka siinä kohtaa enempi katso miun ihanaa kaulanympärille kietoutuvaa haisunäätäpuuhkaa mitä miua ;-)

Esteri haluaa kanssa kuviin

Tumma matto vaihdettiin vaaleampiin, että pojan kasvot saataisiin paremmin esiin

Asuntoon koitettiin saada hieman lisävaloa kuvaajan kaluston kanssa



sunnuntai 17. tammikuuta 2016

Fantastic Ferret 2016- frettinäyttely

Tämänvuotinen frettinäyttelykausi on nyt avattu. Vuoden ensimmäinen näyttely järjestettiin
Mikkolan koululla Tuusulassa, ja mekin olimme mukana menossa tyttöjen kanssa. Tälläkertaa näyttelyvalmistelut poikkesivat kuitenkin hieman viimekertaisista, kun tämä näätämamma innostui osallistumaan myös gaala-aitaus kisaan, ja askartelemaan aitauskoristeita frettien puunailun ohella. Tyttöjen aitauksessa mentiinkin sitten Disney-prinsessa -teemalla ;-) Toki askartelujen ohella hoidettiin myös ne normaalit näyttelypuunit, loishäädöt tytöille oli laitettu kuntoon jo viikkoa aiemmin.
Snurre auttaa suunnittelemaan linnan sisustusta

Frettien laittaminen näyttelykuntoon on onneksi varsin helppoa; se ei vaadi oikeastaan mitään (mahdollista pesua lukuunottamatta) mitä ei olisi hyvä tehdä muutenkin. Noin viikkoa ennen leikataan kynnet ja vähän ennen näyttelyä tai näyttelyssä putsataan korvat. Korvien putsaamisessa minulla oli Jussin kanssa vähän ongelmia vielä ennen viime näyttelyä, kun olimme kumpikin sen suhteen ihan liian varovaisia ja helläotteisia, mutta tälläkertaa se meni jo huomattavasti paremmin. Esterin korvista ei löytynyt puhtauden osalta mitään huomautettavaa, Snurrelta meni vielä yksi piste likaisuuden vuoksi, kun sen korvissa on vielä pinttymiä, joita emme ole saaneet kaikkia pois. Mutta ehkä nekin pikkuhiljaa antavat periksi säännöllisellä putsailulla. Näyttelyä varten meillä päädyttiin
pesemään vain Esteri, sillä valkoisena se näyttää helposti likaisemmalta mitä Snurre. Snurren ruskeankirjava väritys antaa enemmän anteeksi, etenkin kun tyttö on muutenkin vähän omaa sarjaansa standardiin nähden, eli sen sijoituksiin ei pisteen parin heitolla tule varmasti olemaan vaikutusta.

Tyttöjen gaala-aitaus
Aamulla lähtö kohti näyttelypaikkaa oli puoliseitsemältä. Olimme sopineet menevämme porukalla Jussin kyydillä, ja Sarianna ja Wilma tulivat aamulla Nummeen, josta jatkoimme sitten porukalla. Auton pakkaaminen oli taas pientä Tetristä, eikä asiaa taatusti helpottanut autoon mukaan otettu Disneylinna - joka meni onneksi osiin. Kaikki saatiin kuitenkin mahtumaan mukaan pienellä sovittelulla ja matka kohti Tuusulaa saattoi alkaa. Bokseja oli tälläkertaa mukana kolme: yhdessä Wilman pojat, yhdessä Itsy ja kolmannessa Snurre ja Esteri. Nyt kun näyttelyreissu tuli tehtyä vain päiväkseltään, päätin jättää Miikkiksen suosiolla kotiin, enkä ollut edes kysellyt pojan mukaanotosta tai hoitopaikkaa pojalle. Etenkin näin talvisin Miikkis kun muutenkin nukkuu pitkälti päivät, en ollut niin huolissani siitä, että sillä tulisi kauhean tylsää kotona, vaikka näyttelypäivä vähän venyisi.

Paikanpäälle päästyä näyttelysali oli jo varsin täynnä. Osa porukasta oli saapunut paikalle jo edellisenä iltana, ja iso osa aamulla saapuneistakin oli ehtinyt jo ennen meitä. Niinpä meille osoitettiin aitauspaikat eteisaulan puolelta, tosin ihan näyttelysalin oviaukon kohdalta. Siinä kohtaa näyttelykutsussa mainitut villasukat tulivat totisesti tarpeeseen, vaikka tilanne ei ollutkaan yhtä paha kuin niillä, jotka saivat paikkansa lähempää ulko-ovea. Ne jouduttiinkin siirtämään kesken päivän, kun lämpötila ulkona laski, ja ovista kuljettiin paljon. Onneksi fretit eivät ole kuitenkaan niin kylmänarkoja eläimiä, ja osa freteistä myös ulkoilee ympäri vuoden. Rottien kohdalla olisi voinut olla varma, että noin viileän näyttelypäivän jälkeen osa
Snurre arvostelussa
porukasta olisi rohissut kotona. Myöhemmin päivällä kyllä selvisi, että ulkolämpötila ei ollut ainoa syy paikan viileyteen: joku tilasta vastaavista henkilöistä oli unohtanut kytkeä normaalilämmöt päälle viikonlopuksi, ja niinpä tilassa oli vain pieni peruslämpö, jonka tehtävä on pitää paikat enemminkin sulina kuin lämpiminä. Ja sen kyllä tunsi.

Saatuamme aitaukset ja linnan pystyyn, ehti paremmin tutustua myös näyttelypaikkaan. Näyttelyvalmisteluissa oli selvästi nähty vaivaa palkintopöydälle johtavaa punaista mattoa myöten. Palkintopöydätkin olivat todella upeaa katseltavaa; väriluokkien parhaissakin jokaiseen palkintopesään oli askarreltu sisälle palkittavaa värimuunnosta edeustava frettipehmo. Yksi erittäin käteväksi osoittautunut idea oli myös iso valkokangas, jolle oli heijastettuna arvostelussa olevien eläinten numerot. Siitä tällaisen likinäköisemmänkin ihmisen oli erittäin helppo seurata kauempaakin missä vaiheessa arvostelut menivät. Sama valkokangas toimi erittäin hyvin kutsuttaessa eläimiä re-calleihin. Meiltä niihin re-calleihin ei lähtenyt kuitenkaan kumpikaan, sillä eiliset tuomarit pitivät selvästi vähän isommista freteistä, ja meidän molemmat tytöit saivatkin isoimmat miinuksensa koosta, rungon pituudesta ja lihaksistosta. Snurrelta puuttui tuomarien mielestä myös rasvakerrosta (mikä on kyllä pakko allekirjoittaa). Eli meidän tytöt olisivat tuomarien mielestä voineet olla isompia monellakin eri tavalla.


Palkintopöytää
Meille päivän parasta antia olikin ihmisten kanssa juttelu, nääppien katselu ja hupikilpailut. Gaala-aitauskisan ohella meiltä osallistuttiin Oscar-näätäkilpailuun, jossa frettien piti seisoa mahdollisimman pitkään kahdella tassulla, sekä kirjainjahtiin, jossa piti etsiä näyttelypaikalta kirjaimia ja muodostaa niistä sana. Esteri sai Oscar-näätäkisassa kolmanneksi parhaan ajan (joka oli 1.05), mutta kiistaton voitto siinä meni toiselle Kasperin tytöistä (ajalla 2.03). Kirjainjahdin palkinto arpoutui meille. Gaala-aitauskisan voitto taas osui ansaitusti yhdelle erittäin glamourille kullanhohtoiselle aitaukselle. Valokuvakisan osallistuminen meni itseltä vähän ohi, mutta Wilma nappasi siitä Klausin kuvalla voiton Turkuun :)  

Voittaja-aitaus
Muiden nääpistä isoimman osan ajastani ja huomiostani sai luonnollisesti Itsy, joka on voittanut paikkansa myös Jussin (hyvin lyhyeltä) lempparinäätälistalta. Itsy muutti myös osaksi päivää meidän aitaukseen, kun Wilman pojat tyttöä välillä vielä härkkivät. Olinkin hyvin yllättynyt, kuinka hyvin Snurrekin sen sinne otti. Siitä en sen sijaan ollut yhtään yllättynyt, kuinka tyytyväisenä Esteri nukkui sen kanssa kasassa osan päivää. Itselle vieraammista näädistä minut ulkonäöllään hurmasi etenkin Marilla sijoituksessa oleva Fasu. Olin nähnyt tytöstä jo aiemmin kuvia Emeliinan sivuilla, mutta nyt kun tytön näki kunnolla livenä, alkoi tyttö kiinnostaa entistä enemmän. Jopa siinä määrin, että minun piti käydä katsomassa tarkemmin myös Taoa, jolla Emeliina on Fasun astuttamassa. Ja käydä sen jälkeen pyytämässä Emeliinalta, että pitää miut mielessä, mikäli Itsylle ei synny tyttöjä ja Fasun pentueesta liikenisi tyttöä sijoitukseen. Itsyn pentue kun on itselle yhä se ensijainen, mutta pakko myöntää, että itsellä on nyt sen verran pentukuumetta ilmassa, että sitä on pitänyt vähän miettiä vaihtoehtoja sen varalta, että jos Itsy ei tulekaan kantavaksi, tai sen pentueeseen ei synnykään riittävästi tyttöjä. Sillä vaikka sitä koko sydämestään toivoo, että kaikki menisi hyvin Itsyn pentujen kanssa, sitä on kasvattajien blogeja ja pentukokemuksia lukiessa törmännyt myös niihin moniin ongelmiin ja komplikaatioihin, mitä pentueiden kanssa voi tulla. Muihin pentueisiin en kuitenkaan edes aio vielä tässä kohtaa yrittää jonoon, sillä mikäli näiden kanssa ei nyt tärppää, niin kyllä minä voin tarvittaessa odottaa ensivuoteenkin. Tumma pieni frettilapsi kun on jotain, mikä on kummitellut mielessäni jo vuodesta 1996, niin ei sen kotiinsaaminen voi nytkään olla niin vuoden päälle :)

Näyttelysalia
Osa päivästä meni myös muista elukoista höpötellessä. Sillä vaikka frettinäyttelyissä fretit ovat luonnollisesti se kaikkia yhdistävä tekijä, on monella fretti-ihmisellä myös monia muita lemmikkejä. Aika moni kyseli miulta Miikkiksen kuulumisia, osaa kiinnosti Jussin herpit ja Kasperin kanssa tuli juteltua myös rotista. Hänelle kun on tulossa nyt kolme rottapoikaa. Oli tavallaan hyvin helpottavaa huomata, kuinka poissa rottakuume itseltäni tällä hetkellä on. Toki rakastan lajia yhä, juttelen niistä mielelläni ja rakastan ideoida niille virikkeitä, mutta olo on pitkästä aikaa aika seesteinen oman eläinmäärän suhteen. Vaikka koen, että meillä olisi laumassa tilaa vielä yhdelle nääppälapselle, ei mielessä ole pitkää listaa eläimistä mitä haluaisi ja mielen pohjalla kummittele kymmeniä lajeja, jotka tahtoisi itselleen. Oikeastaan tilanne on päinvastainen: olen yhä kiinnostunut todella monesta eläinlajista, ja tutustun niihin mielelläni, mutta ajatus siitä, että kotona olisi kauhean iso eläinlauma omalla vastuullani tuntuu pikemminkin ahdistavalta. En minä ainakaan tällähetkellä jaksaisi sitä huolta, vastuuta ja rutiineita, mitä isomman eläinlauman pitoon liittyy; saan niistä ihan tarpeeksi välillisesti Jussin ja hänen laumansa kautta. Tai ehkä vain eläinten omistaminen on menettänyt mielessäni hyvin paljon merkitystään; kaipaan elämääni paljon erilaisia eläinpersoonia, mutta niiden kaikkien ei tarvitse olla omistuksessani kotonani. Saan yhtälailla iloa monista kavereiden lemmikeistä.
Punainen matto

Palkintojen jaon jälkeen näyttelykin tuli lopulta päätökseensä ja tuli kotiinlähdön aika. Näyttelyhallissa olisi ollut vielä ohjelmassa iltajuhla, mutta koska ajomatkaa oli edessä parin tunnin verran ja kello jo kohtalaisesti, päätimme jättää sen väliin. Vaikka tavaramäärä oli päivän aikana hieman kasvanut, saatiin ne yllättävän sujuvasti pakattua lähtiessä jopa hieman tiiviimmin ja fiksummin mitä aamulla. Tilaa tuntui siten paluumatkalla olevan autossa jopa enemmän mitä lähtiessä, joten Wilma koetti paikata tilannetta shoppailemalla vielä Lohjan Abc:llä ;-) Palkintojen jaossa porukan isoin yllättäjä oli Nike, joka täytti osaltaan autoa luokkavoiton mukanaan tuomalla palkintokassilla. Jussia hieman harmitti, kun Esteri ei tälläkertaa sijoittunut, mutta Niken sijoittuminen vei harmistuksesta osan pois - onhan toisella hänen lempparitytöistään sentään oikein edustuskelpoinen poikakaveri. Ja ehtivät nämä ovatkin vielä; Sariannakin antoi vinkkejä, mistä saa hankkittua nääpille ihan omia ruusukkeita, jos sellaisen Snurrellekin joskus haluaa xD Itselle tärkein saavutus oli kuitenkin kummallekin tytölle tullut täysi kymppi käsiteltävyydestä <3

Wilma Niken kanssa palkintokuvassa

sunnuntai 10. tammikuuta 2016

Talvieloa ja miittailua

Koko konkkaronkka samassa boksissa
Miikkiksen kanssa elellessä eri vuodenajat eroavat toisistaan selvästi. Talvi on vuodenajoista selvästi
rauhoittumisen aikaa, jolloin keskitytään selviämään peruasioista tuhlaamatta energiaa mihinkään ylimääräiseen. Käytännössä tämä näkyy siinä, että Mihailia näkyy paljon normaalia vähemmän. Se viettää suurimman osan ajasta talvipesässään tai kainalossa nukkumassa. Unilta noustaan lähinnä tarkistamaan ruokakuppi ja namipelit, ja usein syöminenkin jätetään väliin, mikäli ruuat ovat pojan mielestä vääriä. Miikkiksen mielestä talvesta selviäminen kun edellyttäisi runsasproteiinista rasvaista lihaa, eikä sitä muuta se, että poika asuu sisätiloissa. Tosin tässä asunnossa lattianrajassa elellessä talvi varmasti tuntuu enemmän talvelta, mitä edellisessä asunnossa; nyt kovimmilla pakkasilla lattialistan yläpuolelle kun on useammassa kohdassa ilmestynyt jäätä asunnon sisäseiniin. Ei siis ole ihmekään, että talvipesä koostuu lukuisista vilteistä ja sinne napataan kaikki lämpimän oloiset kankaat, jotka on suinkin jätetty pojan ulottuville. Miikkis kun ei pidä yhtään kylmästä. Monesti syliin pyytäessäkin pojan polkuanturat ovat hyvin viileät, ja Miikkis selvästi nauttii kun ne ottaa käsien väliin ja niitä lämmittää. Pojalla on kuitenkin edelleen mielestäni tarpeeksi vararavintoa talven varalle, ja niinpä en ole suostunut vaihtamaan sen ruokavalio vastaamaan sitä, mitä poika nyt mieluiten söisi, vaan kuppiin ilmestyy edelleen myös kasviksia. Ja ne kasvikset pysyvät sielä parhaimmillaan pari päivää, kun Miikkis koettaa nirsoilemalla saada itselleen parempaa evästä. Kompromissina poika kyllä saa myös herkkujaan - sitten kun kuppi on tyhjä kasviksista. Sen jälkeen meillä onkin sitten aina hyvin onnellinen haisunäätä, joka suojelee kanansiipeä, lampaan lihaista luuta tai muuta saamaansa herkkua kuin kalleinta aarrettaan.
Esteri toimi boksin portsarina

Miikkis ei ole kyllä talouden ainoa vilukissa, vaan itsestänikin on tullut taas täysin riippuvainen villasukistani. Tämä siitä huolimatta, että olohuone ja keittiö on nyt eristetty toisistaan verholla ja olohuoneeseen on tuotu irtopatteri lisälämmönlähteeksi. Silti itsellekin kelpaisi hyvin muhkea talvipesä johon saisi vetäytyä vielä pariksi kuukaudeksi. Snurrea ja Esteriä ei asunnon viileneminen tunnu sen sijaan haittaavan ja etenkin Esteri tuntuu pärjäävän mainiosti talviturkkinsa turvin. Eikä kaloillakaan ole luonnollisesti hätäpäivää lämmittimen pitäessä huolta siitä, että olot altaassa pysyvät tasaisina ympäri vuoden.

Syliin kaapattu Itsy
Eilen tuli kyllä taas poistuttua asunnosta kaikkien karvakaverien kanssa ja napattua ne mukaan Varsinais-Suomen frettien hallimiittiin nyt jo tutuksi tulleelle Vanton tilalle. Otimme samalla testiin laumalle viime vuonna hankitun pyörällisen Atlas 40 -kuljetusboksin. Isoin testattava asia tässä oli se, että ensikertaa samaan boksiin tuli laitettua koko lauma, siinä missä yleensä Esteri matkustaa Mihailin kanssa ja Snurre yksin. Tämä menikin jopa yllättävän hyvin lukuunottamatta sitä seikkaa, että tuohon boksiin ei ole vielä ehditty modata luukkupleksiä, mikä johti siihen, että tuo meidän boksissa ahdistuja roikkui ison osan matkassa hampaillaan etukalterissa. Onneksi Irene lupasi leikata meille siihen sopivan palan sitten kun saamme luukun mitatuksi. Mutta silloin kun Snurre malttoi keskittyä muuhunkin kuin siihen, että se on jumissa boksissa, se pääsi todenteolla yllättämään minut asettumalla Miikkiksen viereen makoilemaan ja alkamalla nuolemaan Miikkiksen päätä ja korvia - se on jotain, mitä en ole nähnyt tytön vielä ikinä tekevän.   

Itsy
Itsy ottaa rennosti
Miitissä oli meidän saapuessamme paikalla vasta Wilma ja Sarianna nääppineen, mutta oli siinäkin alkuun jo hyvin tarpeeksi; minä kun sain taas napattua Itsyn itselleni syliteltäväksi ja Esteri pääsi viettämään aikaa lempimiestensä eli Oton ja Niken seuraan. Itsy kun on samoilla linjoilla Snurren kanssa siinä, että frettimiitit ovat ihan siedettäviä, jos löytää hyvän sylin, mihin vetäytyä turvaan epäilyttäviltä freteiltä. Snurresta se tosin hieman soti tarkoitustaan vastaan, kun yhdessä kohtaa kumpikin tytöistä oli yhtäaikaa minun sylissäni. Snurre otti sen kyllä kohtalaisen nätisti, mutta ilme oli kyllä sellainen, että se valmistautui huutamaan Itsyn korvaan heti jos se olisi tehnyt yhdenkin väärän liikkeen. Miikkis taas pysytteli boksissa melkein siihen asti, kun Riina saapui paikalle Mörkön kanssa. Sen jälkeen boksi kävi Miikkiksestä turhan ahtaaksi, kun Mörkö halusi sinne heti enonsa seuraksi. Mutta muuten Miikkis otti Mörkön ilmaantumisen jo hyvin paljon rennommin, eikä muksua enää juurikaan edes komenneltu. Siitä tuli vähän haikea olo, sillä tällähetkellä sillä tiedolla, että Miikkis voisi hyväksyä toisen haisunäädän melko helpostikin ei ole juurikaan väliä. Mutta toisaalta: mikäli kaikki menee hyvin Itsyn pentueen kanssa, veikkaan että itselle voi kyllä olla tällä kesälle ihan tarpeeksi haastetta siinä, että totuttaa Snurren kolmanteen frettiin. Vähän kyllä itseä nauratti siinä kohtaa, kun Riina kertoi tarvinneensa Itsyn pentueelle erityisluvan, sillä kyseessä on sen verran ison prosentin hybridipentue. Jotenkin se vain unohtuu siinä kohtaa, kun nääppä makaa selälteen nukkuen melko vieraassa sylissä ja antaa pusuttaa itseään ihan miten vain, mutta ei sitä voi tietenkään etukäteen tietää, miten se pennuissa näkyy.
Esteri, Otto & Mihail

Miitin jälkeen kotona meillä alkoi sitten pienet näyttelypuunailut. Valtaosa valmisteluista jää kyllä ensiviikkoon, kuten Esterin pesu ja sen korvien putsailut. Snurren korvista löytyy kyllä yhä vanhoja pinttymiä, joten täysiin pisteisiin meillä ei tulla näissä kohdissa pääsemään. Onneksi sen ei ole niin väliäkään, vaikka itseä kiinnostaisi kyllä jo ihan tyttöjen hoidon kannalta oppia vielä paremmaksi tuossa korvien putsaamisessa. Nyt se tuntuu vielä etenkin Snurren kohdalla vaikealta, kun se on paitsi niin pieni, se ei yhtään tykkään kun korvia ronkitaan. Mutta ei kai siinäkään auta muu kuin harjoitella. Ja onneksi Jussi on siinä hommassa täysin mukana ja tehnyt sitä meillä minuakin enemmän. 

Snurre pääsi Jussin hupparin sisään

Mörkö tuli hakemaan enoa leikkimään (ja talloi Esterin päälle...)

Esterillä ja Nikellä on vähän kokoeroa ;)

maanantai 4. tammikuuta 2016

Akvaarioprojekti jatkuu

Tänään saapuneet asukit
Tänään akvaarioon käytiin hakemassa lisää kalastoa kahdentoista intiaanisulan ja kolmen
haarniskamonnin verran. Tähän kalasto on myös toistaiseksi tarkoitus jättää, ja parvikokojen kasvattamista nykyisestä tai uusien kalojen hankintaa katsotaan sitten kun nykyiset hieman kasvavat. Tällähetkellä akvaario kun näyttää todennäköisesti hyvin paljon tilavammalta nykyiselle kalastolle kun se oikeasti onkaan, kun iso osa kaloista on vasta poikasia.

Letkuvirityksen hanapää
Nyt altaasta on myös tiputettu vanhan akvaarion ulkosuodatin pois, mutta vaikka tuon kokoiseen altaaseen periaatteessa riittäisi pelkkä ulkosuodatin, ei altaassa olevan suodattimen teho riitä pitämään pintavettä liikkeessä niin että siihen ei muodostuisi kalvoa. Koska suihkuputken asennon muuttaminen ei tuntunut tuovan muutosta tähän, tuli tuohon ennen vuodenvaihdetta tilattua ulkosuodattimen kaveriksi tehokas sisäsuodatin Zooplussalta. Sen pitäisi arvostelujen ja harrastajakommenttien mukaan olla vähintäänkin kyllin tehokas - mahdollisesti jopa siinä määrin, että sen virtausta saattaa joutua vielä säätämään suihkuputkella. Mutta sen jälkeen ei tarvitse myöskään stressata niin paljoa suodattimien hajoamisesta, koska systeemi pystyy pyörimään väliaikaisesti kummalla tahansa suodattimella, mikäli toiseen sattuisi tulemaan vika esimerkiksi pyhinä tai muuten hankalaan aikaan. Sitten kun tuo on saatu modattua paikoilleen, ei altaaseen onneksi pitäisi tulla enää uusia laitehankintoja ainakaan ihan heti. Etenkin kun edellisessä paketissa tuli tuonne myös ruokinta-automaatti, joka varmistaa kaloille säännölliset ateriat silloinkin kun olen viikonloppureissussa. Nyt kun altaassa on taas paljon nuoria kaloja, ei niille viitsi pitää paastopäiviä vielä yhtä usein mitä aikuisten kalojen kanssa on mahdollista.

Kaikkein isoin elämää helpottava parannus, mikä akvaarioprojektissa on tullut, ei kuitenkaan liity
Helppoa altaan täyttöä
teknologiainvestointeihin. Se on jotain paljon yksinkertaisempaa ja edullisempaa, ja siihen löytyi osat Etolasta ja rautakaupasta. Se on neljä metriä pitkä läpinäkyvä muoviletku, jonka saa kytkettyä keittiön hanaan pikaliittimellä. Tämä sinänsä yksinkertainen viritelmä tekee sen, että en nyt altaan kasvettua joudu kantamaan ensin kahtakymmentä ämpärillistä vettä altaasta kylpyhuoneeseen ja sitten kahtakymmentä ämpärillistä kylpyhuoneesta takaisin altaaseen. Sen sijaan voin laskea ensin vaihtovedet suoraan altaasta viemäriin ja sen jälkeen suoraan hanasta altaaseen, mikä säästää paitsi aikaa, laminaattia (eipä sillä, etteikö se olisi jo menetetty tapaus), myös omaa selkääni. Ilman tätä uutta letkusysteemiä elo ison altaan kanssa olisi voinut käydä hyvin äkkiä tuskaiseksi.

Nyt sitten jännätään lähinnä sitä, miten kasvit lähtevät tuolla kasvamaan ja miten kalat toipuvat muutoistaan. Vedensuosikki otti etenkin siirrosta nokkiinsa, ja on nyt aika kärsineen näköinen. Kalat taas vaikuttavat kaikki selvinneen muutoistaan hyvin, vaikka yksi lehtikaloista on vielä selvästi muita arempi ja niitä vähemmän näkyvillä. Inkkarit ottivat uudet tulokkaat heti osaksi parvea, ja vaikka parvi nyt tuplaantui, se näyttää yhä suhteellisen pieneltä. Vesiarvotkin ovat pysyneet vakaina kalamäärän kasvusta huolimatta, eli siltä osin allas selvisi muutostaan hyvin. 

Allas joulun jälkeen
Allas tänään (veden ohimenevä sameus johtuu vedenparannusaineesta)

sunnuntai 3. tammikuuta 2016

Haaste vuodelle 2016: Kulujen seuranta

Minulla on ollut tapana todeta eläinkuluista, että niihin menee kaikki mitä on käytettävissä, ja vähän päälle. Tämän hetkisen luottokorttilaskun myötä tätä voinee pitää omalla kohdalla tällähetkellä turhankin osuvana. Niinpä tänä vuonna otin haasteeksi koettaa seurata tarkemmin, paljonko minulla kokonaisuudessaan menee eläimiin rahaa, sillä minulla ei ole asiasta oikeasti kuin karkeita arvauksia. Mutta koska olen hajamielinen ja minun on joskus vaikeuksia saattaa päätökseen aloittamiani projekteja, on minulla nyt mietinnässä, mikä olisi se itselleni helpoin tapa pitää kirjaa kuluista. Yhtenä vaihtoehtona olen miettinyt, että avaisi kuluseurannalle vuodeksi ihan oman sivunsa blogiin, jossa seuraisi menojen kehittymistä joko kuukausitasolla tai suoraan kategorioittain. Blogi kun on älypuhelimen myötä aina mukana, vaikka se ei siltä aina näytä, kun postausväli kiireissä kasvaa.

Tähän vuoteen ei kuitenkaan lähdetä eläintarvikehankintojen osalta ihan nollapisteestä, sillä vuoden
Stockmannin eläinosaston tyhjennystä
viimeisen Zooplus-tilauksen ja Stockmannin eläinosaston loppuunmyynnin myötä meillä on kotona normaalia enemmän varastoja. Tämä onkin yksi syy, miksi itseni on monesti hankala vastata, mikäli joku kysyy, paljonko itselläni menee eläimiin rahaa kuukaudessa; meillä kulut harvemmin jakautuvat mitenkään tasaisesti eri kuukausille. Esimerkiksi kalanruokia on nyt varastossa sen verran monta purkkia pitkillä päiväyksillä, että mikäli altaan uudet tulokkaat eivät osoittaudu todellisiksi suursyömäreiksi, voi meillä hyvinkin olla hankittuna jo koko vuoden kuivaruuat; niiden lisäksi vuoden mittaan on toki tarkoitus hankkia erilaisia pakasteruokia ja kasviksia niitä syöville kaloille. Samaten erilaisia kissanhiekkoja frettejä varten on nyt jemmattuna omaan ja Jussin varastoon lähemmäs satalitraa, ja pakastimesta löytyy useampi kilo erilaisia raakalihoja ja jonkin verran kasvispusseja. Raakalihoja joutuu kyllä täydentämään vähän jo tässä kuussa, koska sisäelimet ovat lähes lopussa. Samanlaisia pohjavarastoja löytyy myös akvaarion vedenparannusaineissa ja kasvilannoitteissa. Ja sitä lienee turha mainitakaan, että myös kaikki perustarvikkeet laumalle on toki hankittuina kanssa - ja vähän päälle ;-) Mutta eiköhän noiden kulutustavaroiden kanssa päästä vuoden syklillä melko realistiseen arvioon normikulutuksesta.

Se on kyllä kanssa vähän mietinnässä, että mikä kaikki meillä on laskettaviksi eläinkuluiksi ja kuinka tarkkaan niitä haluaa seurata. Osien tuotteiden osalta jako on toki hyvin selkeä, kuten vartavasten eläimille hankittujen barffilihojen, hyönteisten ja tarvikkeiden kanssa. Mutta koska osa porukasta on sekasyöjiä, niin osa eläinkuluista häviää omien kauppalaskujen sekaan, kuten Miikkiksen tuoreet ja sille pakasteesta hankitut vihannekset, monnien kasvislisät ja talouspaperi, jota meillä kuluu ennenkaikkea eläinten sotkujen siivoukseen. Etenkin kun noita kasviksia tulee käytettyä myös pojan kanssa samoja, on niiden suora poimiminen kuiteista hankalaa. Mutta ehkä niistä koittaa sitten jotain noin summia poimia lemmikkien kuluseurantaan.

Nyt sitten katsotaan kuinka tämän kanssa käy ;-) (ja mikäli jollain uhkaa jo tulla postausähky, voin lohduttaa ilmoittamalla, että lomani loppuu huomenna. Sen myötä blogikin palanneen normaalirytmiin).

lauantai 2. tammikuuta 2016

Vähemmän glamoureja arkikuvia

Valkoinen klaffilipastoni joutui lähtemään isomman akvaarion tieltä, ja klaffilipaston lähtiessä siinä olevat tavarat vaativat uudelleen sijoittelua. Tähän saumaan en keksinyt niille sängynaluslaatikkoa luovempaa ratkaisua, ja se sai minut tarkistamaan taas sängynaluseni. Sen tekeminen toi mieleeni mieleeni viime kesän, ja sen ensimmäisen ohjeen mitä sain, kun kysyin mitä minun pitäisi kotiutumassa oleville freteille hankkia: enemmän vilttejä ja vessalaatikoita mitä osaan laskea. Hankin alkuun kaksi vessalaatikkoa. Niillä pääsi tosiaankin vain alkuun. Frettien kanssa kun on huomattavasti helpompaa lisätä vessalaatikoita, kuin koittaa opettaa niitä käyttämään vain yhtä. Jos siis haluaa, että valtaosa jätöksistä päätyy laatikkoon asti. Sängynalusen tarkistamisen jälkeen tulin siihen tulokseen, että tarvitsen vielä ainakin yhden wc-laatikon.
Sängyn alta paljastunut "yllätys"

Tässä kohtaa pääsin onneksi hyödyntämään poikaystävän parvekkeelle muuttanutta Smart Strore -laatikkovarastoa. Tuttu eläinharrastaja kun luopui muuttonsa yhteydessä kaikista herppi- ja jyrsijätavaroistaan, ja häneltä tuli muunmuassa paljon modattuja säilytyslaatikoita. Koska laatikoissa on aiemmin majaillut käärmeitä, on niihin poltettu kylkiin pieniä reikiä ilmanvaihtoa  varten. Hetken laatikoita tutkailtuani tulin siihen tulokseen, että reikien sijainti huomioon ottaen niistä ei ole tässä hommassa hyötyä eikä haittaa; yksi laatikko siis lähti säilytysastiaksi lipastosta säästetyille tavaroille, toinen wc-laatikoksi. Hetken jännitin sängynaluslaatikon reunojen korkeutta, että jäisikö laatikon yläreunan ja sängynpohjan väliin riittävästi tilaa tyttöjen kulkea. Onneksi tytöt ovat niin pieniä, että tilaa jäi ruhtinaalisesti. Täytyy kuitenkin tarkkailla laatikkoa vielä käytännössä, muodostuuko tuo laita käytössä kynnyskysymykseksi vessahätäisille freteille. Jos niin, lainata Jussilta kolvia ja madaltaa kynnystä.

Miikkis jaksoi hieman kurkistella raapimistynnyrin alakerroksesta aherrustani lattiaan tarranneiden kakkakasojen kanssa. Sitten se veti itsensä takaisin kerälle ja jatkoi uniaan. Kai se totesi, että homma työllistää minut sen verran tehokkaasti, että todennäköisyydet namien saamiselle ihan heti olisivat aivan liian huonot jotta nousemisessa olisi mitään järkeä.
Vessalaatikko numero 6
Tynnyristä esille pilkistävä skunkin kuono sai minut kuitenkin kaivamaan kamerani esille, kun ajattelin napata pojastakin söpön nukkumiskuvan. Varsin pian jouduin kuitenkin huomaamaan, että yhdistelmä mustavalkoinen eläin mustabeigellä alustalla hämärässä kolossa lattianrajassa ei ole kännykkäkameralle se kaikkein helpoin. Etenkin kun Mihailin kuono ei pysy sekunttiakaan paikallaan. Saatuani pari kohtalaista kuvaa ja yli kymmenkunta täysin sumeaa päätin luovuttaa. Kävin sitten kuvaamassa pojan kasvisaterian jäänteet sen sijaan. Miikkis kun on alkanut taas vähän nirsoilla, mikä saa sen levittämään kasvikset pitkin keittiön lattiaa syömisen sijaan. Tämänpäiväinen tilataideteos ei ollut onneksi sentään enää ihan yhtä laaja ja monivärinen kuin muutaman päivän takainen. Ehkä Miikkiskin alkaa taas luovuttaa tämän taistelun osalta.

Kuvat päätin heittää blogiin. Netistä kun on niin paljon helpompi löytää söpöjä eläinkuvia, että se kuvan toinen puoli unohtuu välillä herkästi eläintä hankkiessa. Eläimet myös sotkevat, eivätkä ne välttämättä ole täysin sisäsiistejä. Jussi onkin kysynyt minulta joitain kertoja kakkasotkuja siivotessani, olisinko silti hankkinut fretit, jos olisin tiennyt, mitä niiden sotkujen siivoaminen on. Jussista tämä kun freteissä se ehdottomasti isoin huono puoli. Itseni on kuitenkin ollut helppo vastata myönteisesti: minä tiesin, mihin lähdin. On näitä kakkapostauksia ollut muidenkin fretti-ihmisten blogeissa. Ja vaikka en rakastakaan kakkojen raaputtamista lattioista tai Miikkiksen vessapaikan putsausta, rakastan nääppiäni. Ja jos ihan rehellisiä ollaan, ei se kakkojen siivous minua haittaakaan; se on itselle kotiaskare siinä missä tiskaaminen ja imurointi; osa tätä eläimillistä elämää. Se on kuitenkin vain kakkaa (se ei kuitenkaan estä haaveilemasta, että saisi jossain kohtaa vaihdettua tämän asunnon halpislaminaatit kestävään ja kunnolla pestävään muovimattoon ;-)).

Parhaiten onnistunut kuva unisesta Miikkiksestä
Kasviaterian tämänpäiväiset jäänteet
Vertailuna kasvisateria parin päivän takaa ;-)

Nukkuva fretti

Tänään Esteri nukahti seuroihin sohvalle. Se oli nousemassa kiipeilytynnyristä ja lähdössä jonnekin, mutta matkalle osunut fleecetakki vei voiton, useaksi tunniksi. Unituokiota ei yhtään haitannut se, että minä ja Jussi touhuilimme huoneessa, ja välillä jopa liityimme seuraksi sohvalle katsomaan Kauhukeittiötä, enkä ihan voinut siinä vastustaa kiusausta kutitella toisen varpaita ja paijailla sitä. Asento vain vaihtui välillä haukotuksen kera, ja sen jälkeen uni jatkui siitä mihin se oli jäänyt. Ja siihen tyttö jäi vielä senkin jälkeen, kun jatkoimme matkaa Jussin asunnolle. Mitäpä sitä nyt turhia hötkyilemään heti vuoden aluksi.




perjantai 1. tammikuuta 2016

Esittelyssä Jussin eläintarha, osa 4/4: omituisten otusten kerho

Jussi varmasti itse laskee hämähäkit kaikkein omituisimmiksi otuksikseen, mutta koska en keksinyt parempaa otsikkoa tälle viimeisen viimeisen osan sekalaiselle seurakunnalle, mennään tällä ;-) Aiemmin Jussin laumaan listatuista otuksista tähän kategoriaan olisivat kuuluneet myös rukoilijasirkka ja kukkakuoriaiset, ellei niistä olisi näin hitaan kirjurin kanssa ehtinyt jättää aika ennen tähän osioon pääsyä. Niistäkin saa kyllä yhä kysellä, jos joku oli niistä kiinnostunut. Mutta tällä nimenomaisella hetkellä Jussin omituisten otusten kerhoon kuuluu madagaskarinpäivägekko nimeltä Ötökkä, kolme skorpionia, kaksi mangrovetaskurapua sekä scolopendra-juoksujalkainen nimeltä Pikku-Tino Junior (mikäli tunnette Turun Faunatat-myyjiä, saatatte arvata, kenen kasvatti on kyseessä... ;-)).

Ötökkä on Jussin ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa liskokansan edustaja. Ensimmäistä matelijaansa suunnitellessaan Jussi oli pitkään miettinyt leopardigekon hankkimista, mutta kun liskon hankinta tuli ajankohtaiseksi, sademetsälajit olivat ehtineet voittaa Jussin puolelleen. Sademetsälajeissa kun yhdistyy monesti eläimen kirkkaat värit mahdollisuuteen sisustaa sille hyvin vihreä terraario. Madagaskarinpäivägekon vaatimissa olosuhteissa kun pärjää hyvin myös moni vehreä huonekasvi. Madagaskarinpäivägekossa moni kokee positiivisena puolena sen, että elävien hyönteisten lisäksi sille on mahdollista syöttää myös hedelmiä ja hedelmäsoseita; ne eivät korvaa hyönteisravintoa, mutta voivat monessa tilanteessa helpottaa lomahoitajan saantia, liskoa kun pitää syöttää melko paljon useammin kuin käärmeitä ja hämähäkkejä. Nopealiikkeisyys yhdessä herkän nahan kanssa tekee Ötökästä puhtaasti katselueläimen: sitä ei voi ottaa terraariosta ollenkaan syliteltäväksi, ja myös sen siirtäminen on hankalaa. Muuten Ötökkä on kuitenkin Jussin laumasta sieltä seurallisemmasta päästä; se tarkkailee etenkin Jussin liikkeitä, ja tulee Jussia aina terraarion ovelle vastaan. Ötökkä kun on hyvin ahne ja Jussi sen pääasiallinen ruokkija. Etenkin hedelmäsoseita Ötökkä tulee syömään ihan kädestä asti, kunhan ruokkija on kyllin tuttu. Muussa tapauksessa ruokaa siirrytään odottelemaan taka-alalle. Ötökkä kiipeilee sujuvasti terraarionsa laseja ja terraarioon asetettuja bambuputkia pitkin, kun taas terraarion pohjalla se ei käy koskaan. Tämän otuksen liikkumisessa varpaiden imukupit ovat niin keskeiset, että kuivitettu maanpinta ei ole sille olemassa edes vaihtoehtona. Madagaskarin päivägekko vaatii terraarioonsa uv-valon lisäksi myös jonkinlaisen sumutusjärjestelmän pitämään terraarion sopivan kosteana, sillä etenkin talvella sopiva ilmankosteus olisi vaikeaa saavuttaa pelkästään sumuttamalla.






 Jussin skorpparitrio on aasialaisia metsäskorpioneja (Heterometrus petersii), joita pystyy pitämään kommunaalisessa terraariossa, eli terraariossa missä on useampia yksilöitä samassa. Skorpioneja ei ole koskaan varsinaisesti nimetty, mutta itse tulee puhuteltua niitä välillä Kasperiksi, Jesperiksi ja Joonataniksi. Nämä kolme iloista rosvoa ovat vielä ihan vauvoja ja ne jakavat keskenään yhden faunaboksin. Nyt otuksilla on mittaa vasta muutamia senttejä, mutta täysikasvuisina ne voivat saavuttaa noin viidentoista senttimetrin pituuden. Näitäkin siis odottaa isompi terraario tulevaisuudessa. Tällähetkellä tämä hurja joukko herättää kyllä vielä enimmäkseen kysymyksiä siitä, miten tämä laji voi ollenkaan pärjätä luonnossa. Näille kaveruksille kun jo elävä buffalomato on niin hurja vastus, että sitä juostaan kilvan karkuun. Niinpä Kasper, Jesper ja Joonatan saavatkin kaiken ruokansa valmiiksi tapettuna, jotta ne saisivat edes jotain syödäkseen. Silti kaveruksia ei yleensä valoisaan aikaan edes näe, kun ne hengaavat porukalla korkkikaarnan alla jemmassa. Mutta ehkä nämäkin vielä vähän rohkaistuvat, kun saavat lisää kokoa.



Mangrovetaskuravut (Geosesarma bicolor) niin ikään vasta odottelevat nimiään. Jussi kun on jo pitkälti siirtynyt puhumaan osista eläimistään lajinimillä, poikkeuksena ne selvimmät lemmikit, eli käärmeet, sammakot ja Ötökkä. Taskuravut ovat keskenään eri sukupuolta, ja kaverukset erottaa toisistaan parhaiten selkäkuvioistaan; parivaljakon koiraspuolisella on selässään selkeä keltainen m-kirjain, siinä missä toisella selkäpuoli on epätasaisemman keltavioletti. Kummaltakin löytyy pienet violetit sakset. Kaksikko majoittaa yhteistä terraariota, jossa ne elävät pääsääntöisesti kuivalla maalla. Terraariosta löytyy kyllä myös vesikuppi, jossa ne käyvät välillä hengaamassa. Näiden otusten terraariotausta on Jussin itsensä askartelema ja se on tehty kissanhiekan ja turpeen sekoituksesta. Ruokavalio näillä koostuu elävistä pienistä hyönteisistä sekä erilaisista kaloille myytävistä kuivatuista ja pakastetuista ruokaeläimistä, kuten kuivatusta artemiasta ja katkarapupelleteistä. Useimmiten otukset on helpointa bongata silloin, kun ne ovat siirtyneet vesikuppiinsa kylpemään. Muuten ne viettävät valoisaan aikaan enemmän aikaa luolissaan piilossa, ja lähtevät paremmin liikkeelle vasta valojen sammuttua. Päiväsaikaan noita onkin välillä turha etsiä terraariostaan ilman lamppua. Nämäkin uudistavat itseään sukarapujen ja hämähäkkien tapaan molttamalla, ja ovatkin jo onnistuneet säikäyttämään Jussin jättämällä jälkeensä vanhan elottoman kuoren ja vetäytymällä sen jälkeen itse johonkin hyvään piiloon toipumaan kuorenvaihdosta.



 Scolopendra-juoksujalkainen Pikku-Tino Junior tuli Jussille Pikku-Tinon seuraajaksi. Siinä mielessä nimi on kyllä hieman hämäävä, että Pikku-Tino Junior oli jo tullessaan huomattavasti isompi kuin Pikku-Tino, joka ei valitettavasti selvinnyt aikuiseksi asti. Tähän otukseen oma suhtautumisena on kanssa hieman kahtiajakoinen, etenkin tähän tapaukseen, joka on jo selkeästi edeltäjäänsä isompi. Äärettömän nopea peto, joka on lähinnä jalkoja ei vain ole se omin laji herättämään täyttä luottamusta; vaikka toisaalta, enhän minä sitä hoida. Pikku-Tino Junior elää hyönteisillä ja viettää ison osan ajasta hautautuneena turpeeseen, jonka joukosta se voi tehdä äärimmäisen nopeita hyökkäyksiä saaliinsa kimppuun. Tai sitten se vain lähtee jalat vilistäen viipottamaan pitkin boksiansa. Väritykseltään tuo otus on kyllä ihan hauska. Pikku-Tino Junior asuu skorpionien tapaan faunaboksissa, joka päivittyy isompaan sitä mukaa kun otus kasvaa.



Näiden lisäksi Jussin asunnolta löytyy lukuisia torakoita, banaanikärpäsiä, buffalomatoja, sirkkoja yms., jotka elävät omissa viljelmissään kasvamassa ruuaksi talouden hyönteissyöjille. Näihin en ajatellut tässä postaussarjassa sen tarkemmin paneutua, mutta mikäli joku haluaa lukea ruokahyönteisten kasvatuksesta, voin kyllä koettaa saada siitä aikaiseksi oman postauksensa myöhemmin. Eli siinä tapauksessa vain toivetta postauksen alle tulemaan ;-)