Eilen meillä oli kavereita käymässä tutustumassa meidän kotieläintarhaan. Kilpikonnatarhalle päästessä olin varautunut siihen, että kun on ollut taas lämpimämpää, tyypit olisivat varmaan taas kaivautuneita jossain. Donatella suosii yleensä enemmän kasvihuonepuolen olkikasoja, ja Rypsi on ollut viime aikoina enemmän verkkotarhan puolella. Donatellaa ei löytynyt heti tutuista kasoistaan, joten jatkoin tarhan puolelle. Rypsi näkyikin taas pidemmän betonitunnelin perällä, mutta se oli kaivautunut syvemmälle kuin yleensä ja oli jotenkin vähän oudossa asennossa. Hälytyskellot alkoivat taas soida päässä ihan huolella, ja olin jollain tasolla heti varma, että Rypsi on kuollut. En kuitenkaan halunnut lähteä kaivamaan poikaa esille siinä kavereiden läsnäollessa, siltä varalta että ensimmäinen aavistukseni osuisi oikeaan. En etenkään kun meillä oli enää kanit katsomatta, ja sen jälkeen pääsin sitten rauhassa analysoimaan tilanteen. Jos sitä kuitenkin taas ylireagoi. 

Kavereiden lähdettyä menin vielä tarhalle ja paha aavistus vahvistui entisestään. Siinä kohtaa olin jo niin varma, ettei mitään ole tehtävissä, että laitoin viestiä Jussille, ja kysyin että koska hän pääsisi töistä. Jussi oli onneksi pääsemässä ihan juuri, niin laitoin sitten viestiä, että olen varma että Rypsi on kuollut, enkä halua käydä kaivamassa sitä tarhasta yksin. En etenkään kun minulla ei ollut Donatellasta vielä näköhavaintoa, joten pää alkoi mennä jo aika vahvasti kierroksille, että ei kai molemmille ole voinut sattua jotain. Tiesin, että se olisi erittäin epätodennäköistä, mutta silloin kun aivojen worst case scenario -aktivoituu, mikään ei ole enää mahdotonta.

 

Jussin ehdittyä kotipihaan käytiin sitten yhdessä koko tarha läpi, ja lopputulosena oli, että Rypsi oli tosiaan kuollut. Donatella taas oli vain kaivautunut tavallista syvemmälle olkiin, ja oli hetken aikaa hyvin pöllästyneen näköinen, kun hänet nyt tällä tavalla pakotettiin hereille, vaikka helteiden uhkakaan ei ole väistynyt. Rypsillä oli meidän kilpikonnista kaikkein pahimmin epämuodostunut kilpi, joten pojan kohdalla oli eletty alusta asti tiedostaen, että jos kaikki menee hyvin, poika voi elää meillä vuosikymmeniä. Mutta koska emme tienneet, kuinka paljon epämuodostumat olivat vain kosmeettisia ja kuinka paljon ne vaikuttivat esimerkiksi pojan sisäelimiin ja elimistöön muuten, poika myös voisi jäädä lyhytikäiseksi. Olimme silti toivoneet ensimmäistä vaihtoehtoa, koska vaikka Rypsin kilpi oli aivan liian ahdas, eikä se saanut esimerkiksi vedettyä päätään kilven sisälle, poika oli aina ollut reipas, ja meille muutettuaan innostunut vähän jopa kosiskelemaan noita itseään selvästi isompia tyttöjä.

Nyt meillä on sitten enää yksi kilpikonna, Donatella. Tämä ei sikäli ole ongelma, sillä maakilpikonnat suositellaan pääsääntöisesti majoitettavaksi yksittäin, vaikkakin niitä voi joissain tapauksissa pitää useampaa samassa, jos tilaa on reilusti ja kilpikonnat sietävät toisiaan. Mutta Donatellan itsensä takia meillä ei ole onneksi nyt mitään kiirettä koittaa saada hänelle kaveria. Enkä usko, että alan aktiivisesti etsiä meille lisää kilpikonnia, vaikkakaan en pidä mahdottomana, ettenkö joskus saattaisi kokeilla jotain kodinvaihtajaa Donatellan kämppikseksi.

Eilen iski kyllä hetkellisesti taas se tunne, mikä nykyään aina välillä tulee tällaisten kuolemantapausten jälkeen. Se että olisi halunnut alkaa etsiä kasvattajia ja hankkia meille pienen terveen vauvakonnan. Sellaisen, jolla olisi terve puolipallon muotoinen kilpi, ja olosuhteet olleet aina kunnossa. Sellaisen, jolla olisi kaikki mahdollisuudet elää hyvä ja terve elämä. Mutta etenkään maakilpikonnien kohdalla en oikeasti näe sitä mitenkään järkevänä. Terve normaalisti kehittynyt poikanen kun voisi jo helposti elää pidempään kuin minä itse. Ja kilpikonnien pitkä elinikä ja tilantarve tekee sen, että kodinvaihtajiakin liikkuu vuosittain.   

Työkuvioita ja myynti-ilmoja

Perjantaina tuli käytyä kirjoittamassa uusi työsopimus nykyiseen paikkaan. Uuden sopparin myötä työtehtäväni laajenivat, ja samalla itselleni tuli mahdollisuus tehdä jatkossa osa töistä etänä. Tulen ottamaan koppia siitä, että klinikan tänään julkaistavat uudet kotisivut tulevat pysymään ajantasalla, joten nyt parina päivänä on tullut ihmeteltyä, miten meidän uudet sivut rakentuvat. Homma on yhtä aikaa innostavaa että himppasen turhauttavaa, kun kotisivupohja on itselleni vielä outo, minkä myötä ihan yksinkertaisiinkin tehtäviin menee vielä kauheasti aikaa kun pitää koittaa ja kertailla käyttöohjeita ja koittaa uudelleen. Samalla päässä pyörii paljon ideoita siitä, mitä sivuille voisi vielä tulla, ja tykkään ihan mielettömästi siitä ajatuksesta, että töihin lähdön ei tarvitse jatkossa ihan joka kerta tarkoittaa poistumista kotoa, ja silti se kotona tehtäväkin työ on nykyiseen alaani liittyvää. 

Minun ja Biancan ensitapaaminen

Vähemmän innostavaa ja vielä enemmän turhauttavaa on sen sijaan ollut se, että olen nyt laittanut ensimmäiset julkiset myynti-ilmoitukset sokerioravista. Vaikka vakaasti uskonkin, että noillekin tyypeille on mahdollista löytää koti, jossa lajilla ja juuri näillä yksilöillä on mahdollisuus päästä oikeuksiinsa, se on todella vaikeaa myydä eläimiä, joita ei tällä hetkellä aidosti pysty suosittelemaan lemmikiksi oikein kenellekään. Toki itselläni on tässä prosessissa tunnetaakkana myös oma pettymykseni virhearviooni resursseissani, ja se kun joutuu julkisesti myöntämään, että minun olisi pitänyt ajatella vielä paljon pidemmälle mihin olen ryhtymässä. Jo muutamien ensimmäisten yhteydenottojen myötä olen myös joutunut muistamaan, miksi en yhtään pidä eläinten myymisestä. Tähän astisista kyselijöistä yksi oli esimerkiksi hyvin kiinnostunut nimenomaan sokerioravista, mutta kun selvisi ettei tämä meidän lauma ole käsikesyjä, olisi hän ollut niiden sijaan kiinnostunut ostamaan meiltä fretin, kun minulla on yhdessä profiilikuvassani kuvassa sylillinen frettejä. Ei tullut kauppoja.  

Helpommin tunnistettava hoitohiirulauma

Parin viikon takaisten palovammojen paraneminen otti myös toissapäivänä takapakkia. Kolme neljästä haavasta oli jo kokonaan tai melkein ummessa, kun sain yhtäkkiä ensimmäistä kertaa ikinä allergisen reaktion pihkasalvasta. Koko haava-alue muuttui uudelleen helakan punaiseksi ja alkoi kutista ihan valtavasti. Kutina sai aiemman kosketuskivunkin tuntumaan pikkujutulta, kun kivun sai sentään pidettyä poissa, kunhan vain huolehti ettei haava-alue koske mihinkään. Aluksi vaihdoin pihkasalvan hunajavoiteeseen, mutta kun kutitus ei tuntunut loppuvan millään, otettiin lopulta käyttöön vähän laajempi allergisen reaktion hoitorepertuaari ja tällä hetkellä ihottuma-alueelle menee paikallisesti kortisonivoide, jonka lisäksi suun kautta tulee otettua antihistamiinia ja kortisonia. Tällä coctaililla kutina pysyy siedettävänä ja punoitus on alkanut taas vähetä. 

Näiden kolmen koko mustan kanssa pelkät näköhavainnot eivät ole ihan yhtä luotettavia

Alkaa myös näyttää siltä, että tällä viikolla tupa hiljenee taas jonkin verran. Heinäkuun hoidokeille oli jo alunperinkin sovittu lähtö perjantaiksi, ja nyt näyttäisi siltä, että kaikki Suppiksen minimiehet lähtevät uusiin koteihinsa sunnuntaina. Eilen pidettiin taas perusteellisempi tarkastus koko hoitojengille, ja kaivoimme kaikki hiiretkin esille ja sylittelimme koko jengin läpi. Useimpina päivinä sitä kun ei lähdetä kaivamaan kaikkia esille, mikäli kaikista on suhteellisen tuore näköhavainto. Mutta koska hoitohiiristäkin valtaosa on vanhempaa sorttia, vähintään kerran-pari viikossa on hyvä tsekata myös kasvaintilanne ja yleiskunto vähän tarkemmin.

Lemmikki- ja showkesyrotat ry:n kasvattajapäivä

Ennen rottailutaukoani emännöin usein nykyisen Lemmikki- ja showkesyrotat, silloisen Lounais-Suomen Kesyrotta ja Gerbiiliyhdistyksen hallituksenkokouksia, pikkujouluja ja muita häppeningejä meillä kotona. Kun nyt olen sitten sijoituskääpiörottakuvioiden myötä uudelleen aktivoitunut rottakuvioissa, Saija kysyi voisinko emännöidä kasvattajapäivät. Koska itseni on edelleen helpoin osallistua tapahtumiin, joihin osallistuminen ei vaadi poistumista kotiovesta, minua ei ollut hankala puhua hommaan. Etenkin kun sijoituskoditkin olivat tapahtumaan erittäin tervetulleita. Minä kun en tällä hetkellä edes haaveile omasta kasvatuksesta, sillä Saija antaa minun sijoituskotina napsia rusinat pullasta (ja syödä pelkän pullan, sillä en tykkää rusinoista). 

Pakopelitarpeistoa. Kuva: Saija

Saija oli jo hyvissä ajoin alkanut miettiä yhdeksi ohjelmanumeroksi pakohuonetta, mutta sen suhteen olin heti ilmoittanut, että en lupaa minkäänlaista aivotoimintaa ennen häitä, ja että niidenkin jälkeen sellainen voisi tehdä tiukkaa. Niinpä Saija heittikin minut sitten pakohuoneen suunnittelutiimistä sen testiryhmään, ja me pääsimme Jussin kanssa pelaamaan sen läpi jo keskiviikkona. Silti se että pelastimme Saijan zayameset silloin ei riittänyt, vaan ne olivat kaappausuhan alla kasvipäivissä vielä kahteenkin otteeseen.

Team Kasvikset pelin parissa. Kuva: Saija

Ja rottien pelastamisessa onnistunut Team Vihannekset <3 Kuva: Saija

Jälkimmäisen tiimin lähtiessä suorittamaan pelastustehtävää aloin viritellä tulipalloa valmiiksi makkaranpaistoa varten. Ulkona oli ollut tähän asti hyvin lämmin ja jokseenkin hautova ilma, mutta koko päivänä ei ollut satanut pisaraakaan. Eikö se taivas revennytkin sitten juuri, kun sain palloon täydellisen hiilloksen ja makkarat ritilälle. Hetken kuitenkin vielä uskoin, että ehtisin paistaa makkarat, vaikka ne pitäisikin sitten syödä sisällä. Mutta eikö sade sitten yltynyt hetkellisesti sellaiseksi kaatosateeksi, että hiillos antoi periksi ja sammui voimakkaasti savuten. Kun hiilloksen elvytysyritykset eivät tuottaneet mitään tulosta, oli pakko luovuttaa, kerätä uitetut, vasta vähän lämmenneet makkarat ritilältä ja paistaa ne sisällä parilalla loppuun. Mutta ehdittäämpähän saada niihin ainakin savuaromi pohjalle. Makkaran lisäksi pöydässä oli sitten nyyttärihengessä erilaisia salaatteja, leipää, tuorejuustoja ja jälkkäreiksi keksejä ja mustikkapiirakkaa. 

Tässä kohtaa näytti vielä lupaavasti siltä, että saataisiin grillattua makkaraa. Kuva: Tellu

 

Porukkaa pöydän ääressä (ja allekirjoittanut makkaroiden kanssa piilossa keittiössä). Kuva: Saija

Jälkkäriksi mustikkapiirakkaa takapihan mustikoista. Kuva: Saija

Ennen huonepakoa olimme istuneet juttelemassa porukalla ulkona, mutta sateen myötä tapahtui luonnollinen siirtymä sisälle. Pakohuone järjestettiin bunkkerissa, jolloin samalla porukka pääsi näkemään myös sielä olevaa eläimistöä, joskin jengin tarkempi esittely vähän jäi. Ruokailun jälkeen siirryttiin eksolan puolelle katsomaan kääpiörottia ja sokerioravia. Saija on jo ehtinyt kaupitella kaikki Suppiksen minit, joten minä koitin sitten puolestani kaupitella porukalle noita sokruja. Valitettavasti olin siihen mennessä jo ehtinyt kertoa, miksi olen harkinnut tyypeistä luopumista, niin jännästi kukaan ei sitten halunnut tyyppejä. Etenkin kun aika monella oli yhteisenä ongelma ennemmin se, miten saisi vielä lisää tilaa rottahäkeille, mitä tuollainen useamman kuution sokruhäkki ei oikein edistäisi.  

Dori & Pasi <3 Kuva: Tellu

 

Löllö ja Mauno pistivät painiksi. Kuva: Tellu

Pihan puolella bongattiin mm. sudenkorentoja. Kuva: Tellu

Paikalla oli myös toinen turkulaisista kääpiörottakasvattajista eli Tellu, ja samalla varmistui että hänellä on pesässä rexkääpiötyttönen joka voisi muuttaa sitten meille. Saija oli muistellut, että kyseisessä poikueessa olisi ollut pelkkää mustaa, mutta tuo rextyttönen onkin lemppariväriäni eli agouti <3 Eli jahka neiti ehtii luovutusikään, Tähti saa kaverin. Ja koska Tähden ja alustavasti Naavaksi nimetyn tulevan tytyn astutuksiin on vielä aikaa, Saija kyseli haluaisinko yhden hänen sijoitustytynsä tänne synnyttämään loppukesästä/alkusyksystä. Eli voi olla, että meille tulee sittenkin kääpiövauvoja vielä ennen vuodenvaihdetta. 

Tähti isojen tyttöjen kanssa <3 Kuva: Tellu

 

Suppis. Kuva: Saija

Ja vaikka sitä voisi luulla, että kun kutsuu kotiinsa joukon rottaihmisiä, keskustelut pyörivät suhteellisen turvallisesti rotissa ja rottaharrastuksessa. Mutta koska monilla rottaharrajilla on myös muita eläimiä, keskustelut sivusivat myös muunmuassa aivan liian vapaita siniviiriäistipuja, myytäviä terraarioita ja marsujen majoitusratkaisuja. Jussi on ollut koko päivän Ropeconissa, joten hän on ollut toistaiseksi turvassa keskustelujen synnyttämiltä uhkakuvilta. 

Kiitos kaikille asianomaisille päivästä ja törmäillään rotakkaissa merkeissä toivottavasti taas pian uudelleen <3 Ainakin jos Saija kutsuu teidät tänne. En ole nimittäin vieläkään ihan vakuuttunut, saanko raahatuksi itseäni yhdistyksen seuraavaan näyttelyyn Pukkilaan ensikuussa. Vaikka sitä kyllä jo vähän puhuttiin, että jos me Jussin kanssa lähdemme, voisimme ehkä saada kaapatuksi mukaan myös Jennyn.

Suppiksen minit 5vk

Suppiksen minit täyttivät tänään viisi viikkoa, ja Saija kävi eilen kuvaamassa minit. Ja ite on ehkä vähän nolona nyt, kun Saija oli kysynyt, ovatko kaikki mineistä dumboja, ja ite olin ihan kirkkain silmin vastannut että joo, olkootkin että omaan silmääni osalla korvat olivat laskeutuneet vähän hienommin kuin toisilla. Eiköhän se syy sille, miksi osan korvat olivat laskeutuneet vähän hienommin kuin toisilla ollut se, että ne joilla ne olivat laskeutuneet enempi olivat dumboja ja ne kaksi muuta eivät olleet. Piti sit laittaa heti Seitallekin viestiä, että kun on välillä mietitty, että oonko mie vaan niin puusilmä, kun en erota noita sokruja toisistaan, niin vastaus on mitä todennäköisemmin että ehdottomasti. Tän takia minä en ole myöskään ikinä harkinnut kouluttautumista minkään lajin ulkomuototuomariksi. Etenkin kuvissa toinen näistä pojista tuntuu pitävän korviaan vielä tavallistakin pystymmässä kuin huutomerkkinä, että kato nyt vähän :D

Tähti <3 Postauksen kuvat: Saija Forsström

Suppiksen minit ovat olleet muuten oikein reippaita, mutta yksilökuvat kirkkaasti valaistussa kuvausteltassa järjestelmäkameran naksutellessa olivat selvästi muutamasta ministä tosi jännä juttu. Etenkin nenätäplämies oli selvästi sitä mieltä, että kuvausteltassa turvallisin paikka olisi ollut teltan takimmaisessa kulmassa oksan alla. Saija vain oli hieman eri mieltä siitä, kuinka kuvauksellinen pelkkä pieni kaistele peppua olisi ollut. Nenätäplämies on noista muutenkin eniten emonsa oloinen muutenkin kuin ulkonäöltään: sellainen utelias, mutta vähän herkkis. Suppis kun oli nuorempana aina ensimmäisenä tutkimassa kaikkea ja moikkailemassa, mutta sitten kun neitiä otettiin syliin, tuli itku, kun ei olisi saanut tarttua kiinni. Ainakaan vielä kukaan mineistä ei ole kuitenkaan osoittanut taipumusta samaan, sen sijaan mineistä useampikin on aloitellut sylissä naksuttelun jo pari viikkoisina. Suppiskin on kyllä nykyään hyvin syliteltävä tapaus, ja usein änkemässä muksujen kanssa samaan kasaan, kun minejä menee vaikka rapsuttelemaan niiden ollessa riipparissa.

Poju 1, joka on ollut meillä lempinimeltään Pahkis

 

Poju 2, eli Salama

Poju 3, eli Nenätäplämies

Poika 4, jota onn kutsuttu vähän tylsästi vähempi läikikkääksi laukilliseksi

Poika 5, joka on ollut sit kirjavampi laukillinen.

Kaikilla viidellä pojalla myös pallit ovat laskeneet siihen malliin, että päädyimme eilen erottamaan Suppiksen ja Tähden pojista. Suppis ja Tähti pääsivät toiseen meidän poikashäkeistä tutustumaan aikuisiin likkoihin, siinä missä minimiehet saivat jäädä tuttuun poikashäkkiin ihmettelemään eloa ilman emoa toistaiseksi vielä tutulla porukalla. Aikaisintaan viikon päästä aletaan sitten katsoa luovutuksia, jos kaikkien minien painot menevät yli 60 gramman. Tuntuu jotenkin ihan uskomattomalta, että viikot ovat menneet taas niin äkkiä, ja pian pitää alkaa valmistautua muksujen maailmalle lähtöön.  

Ensiviikolla ehkä myös selviää, saadaanko Tähdelle toinen muksu kaveriksi, kun Saija menee katsomaan yhtä poikuetta, josta sellainen voisi löytyä. Vaikka Tähti on todella reipas aikuistenkin seurassa, niin olisi ikätoveri lauman sisällä kuitenkin aina ikätoveri. Tällähetkellä lauman toiseksi nuorin kun on Suppis, joka on nyt 9kk, ja rottamittapuulla se on jo hyvinkin aikuinen ikä. Alkuun kun olin vähän kysellyt Saijan tuontilikoista kavereita Tähdelle, mutta voi nyt olla, että ne jatkavat karanteenia astutuksiin asti, joten heistä ei olisi oikein seuraa tähän vaiheeseen.

Kuumentunut bunkkeri

Muutamia päiviä sitten Jussin huomio kiinnittyi siihen, että merivesialtaan korallit näyttivät vaisuilta ja useampi niistä oli alkanut sulkeutua. Altaan vesiarvot lähtivät selvitykseen, mutta ainoa mikä näytti olevan isommin pielessä oli lämpötila. Altaassa ei ole tällä hetkellä lämmitintä, koska bunkkerin monet terraariot tekevät siitä jo lähtökohtaisesti muuta asuntoa trooppisemman tilan. Mutta nyt yleislämpö oli alkanut kohota osalle lajeista jo haitalliselle tasolle. Osasta terraarioista lämmöt on kytketty pois jo aiemmin yleislämpötilan noustua kesän tullen, mutta koska osa tyypeistä vaatii selvästi lämpimämmän lämmittelypaikan, kaikkien lämpöä tuottavien laitteiden sammutus ei onnistu edes keskellä kesää. Niinpä bunkkerin yleislämpötila oli saatava laskuun muuta kautta. 

Sen seurauksena kissoillakin on ollut nyt bunkkeriin avoimet ovet aina kun ollaan kotona, jotta bunkkeri on saatu vahvemmin samaan ilmatilaan takkahuoneen kanssa. Takkahuoneessa kun on ilmastointipömpeli, joka työntää kuumaa ilmaa ulos. Sen lisäksi laitettiin sitten takkahuoneeseen bunkkerin oviaukolle tuuletin työntämään sinne viileämpää ilmaa. Eilen illalla päästiin viilennyksessä siihen pisteeseen, että merivesialtaan lämpötila lakkasi antamasta punaista varoitusta ja palasi vihreälle alueelle. Samalla lämpötila on sitten turvallisemmalla tasolla myös esimerkiksi nuolimyrkkysammakoille sekä siiroille. Meillä monet tyypit kun tykkäävät kyllä lämpimästä, mutta yli 25 asteen yleislämpö alkaa olla liikaa useammallekin lajille. 

Nyt on myös alettu sumplimaan kuvauspäivää ensikuun alkuun, että saataisiin taas tyypeistä uusia muotokuvia ja blogin banneri päivitetyksi. Yksi päivä blogin banneriakin katsellessa en voinut olla miettimättä, että ehkei ole ihme, että omatkin varoitusvalot tahtovat tällä hetkellä vääntää heti punaiselle, jos laumassa jollakulla on yhtään mitään poikkeavaa, ja miksi sitä on alkanut ahdistua aiempaa enemmän siitä, että en esimerkiksi näe sokerioravia joka ilta. Nykyisen bannerin kuvat on otettu heinäkuussa 2022, ja nyt bannerin 20 tyypistä meidän kanssamme on enää 11. Kaikkein isoin muutos on tapahtunut frettijengin kokoonpanossa, ja bannerin seitsikosta meillä on enää Nutella. Vaikka joukossa on ollut monta odotettavissa olluttakin lähtöä vanhusten myötä, mukaan on mahtunut myös niitä, jotka ovat onnistuneet vetämään maton kunnolla jalkojen alta. Niin jotenkin alitajuisesti sitä alkaa aina pelätä heti pahinta, jos jotakuta ei näy. Samasta syystä olen ollut ehkä suhteettomankin ahdistunut Suomessa rotilla yhä pyörivästä sieniepidemiasta, vaikka se ei kohdalle osuessakaan olisi mikään kuolemantuomio kenellekään. Sitä pitäisi varmaan alkaa ottaa tavaksi kirjoittaa joka päivä ylös asioita, mitkä laumassa ovat hyvin, jos se auttaisi aijatuksia takertumaan enemmän myös niihin kuin kaikkiin mahdollisiin uhkiin ja poikkeamiin.

Harkinnassa luopuminen sokerioravista

Sokruihin liittyy monia asioita, joiden kanssa olen kipuillut jo pitkään. Osan kanssa oikeastaan koko sen 2,5 vuotta kun meillä on sokerioravia ollut. Kuvittelin olevani hyvin valmistautunut ja valmis näiden tyyppien tuloon, ovathan nämä yksi niistä lajeista, mikä on tullut taloon vartavasten hankittuna ja haaveiltuna yli parinkymmentä vuotta lajiin ensitutustumisen jälkeen. Eli sokrujen tulossa kyse oli kaikkea muuta kuin parissa minuutissa tehdyssä päätöksestä, joita niitäkin meidän jengiin mahtuu "ainakin tilapäisesti" tulleiden kodinvaihtajien kohdalla. Silti sitä on alusta asti paininut toistuvien riittämättömyyden ja epäonnistumisen tunteiden kanssa, koska en koe pystyväni tarjoamaan tyypeille läheskään niin paljon kuin haluaisin, tai edes tarkkailemaan tyyppien perustarpeiden täyttymistä sillä tasolla kuin haluaisin. 

Aina sokrujen tuloon asti kuvittelin olevani yöihminen ja meillä on vuosien saatossa ollut paljon hämärä-/yöaktiivisia eläimiä aina klo 23 heräilevistä syyrialaisista hamstereista vähän eksoottisempiin tyyppeihin. En siis osanut pitää yöaktiivisuutta minkäänlaisena ongelmana, koska aika usein meillä muutenkin hääräillään eläinten kanssa vielä keskiyön molemmin puolin. Pikemminkin meillä on ollut enemmän haasteita hyvin tiukasti päiväaktiivisten tyyppien kanssa, jotka menevät nukkumaan jo alkuillasta, ja jättävät syömisenkin väliin, jos ruoka ei ole tarjolla ennen valojen sammumista. Silti sokrujen kanssa tuntuu, että riippumatta siitä, kuinka myöhään minä jaksan valvoa, parhaat bileet alkavat vasta kun olen jo sängyssä käymässä nukkumaan. Nyt viikonloppuna hääräilin eksolassa vaatehuoneprojektin tiimoilta useamman tunnin 23-03 välillä, ja näin silti täydessä touhussa ainoastaan Biancan. Silloin sitä ehkä vähän lopullisesti luovutin sen suhteen, että voisin saada meidän rytmit kohtaamaan. Että jos en pysty tarkkailemaan tyyppejä edes silloin, kun minulla on käyttää tunteja samassa huoneessa keskellä yötä, niin koska sitten. Niin aamuihmistä minusta kun ei saa, että pystyisin viettämään tyyppien kanssa aikaa aamun puolella ennenkuin ne menevät nukkumaan. Sitä tuli yritettyä tarpeeksi monta vuotta varastohommissa ollessa. 

Se, että meidän rytmit eivät kohtaa, on tehnyt myös sen, että tyyppejä ei ole tullut käsiteltyä ollenkaan, koska lähes ainoa vaihtoehto käsittelyyn olisi ollut kaivaa ne kesken unien pöntöstä, mihin en ole halunnut lähteä. Meillä on myös paljon muita katselulemmikkejä, joten jos neitejä edes näkisi, se että en pääse koskemaan, ei olisi kynnyskysymys. Olkootkin että esimerkiksi lihavuuskunnon tai terveydentilan tarkistamista helpottaisi, jos tyypit saisi otettua käteen. Noilla kun on kuitenkin turkki peittonaan toisinkuin useimmilla meidän katselueläimillä. Silloin kun meillä oli poikalauma hoidossa viereisessä häkissä, tytötkin muuttuivat jotenkin paljon avoimemmiksi, uteliaammiksi ja enemmän näkyvillä oleviksi. Silloin sitä pääsi usein silittelemään tyttöjä ja sai jo vähän uskoa siihen, että voitaisiin päästä käsittelyväleihinkin - kunnes pojat lähtivät ja tytöt palasivat vanhoihin rutiineihinsa. Vaikka siinä hetken mietti, että pyytäisi pojat takaisin, ei kyseinen järjestely olisi toiminut pidemmän päälle, koska pojille ei olisi mahtunut tänne pysyvään asumiseen sopivaa häkkiä, eikä niitä leikkaamattomina olisi voinut yhdistää samaan häkkiin. 

Mistä päästäänkin yhteen ongelmaan eli siihen häkkiin. Tyttöjen häkki on 200*100*200cm eli ei sieltä pienimmästä päästä. Silti se tuntuu ainoana 24/7 pitopaikkana noille turhan naftilta. Meillä ei kuitenkaan ole kauheasti mahdollisuutta laajentaa häkkiä, ja koska emme ole aktiivisena samaan aikaan eivätkä tyypit ole käsikesyjä, meillä ei ole myöskään mitään mahdollisuuksia päästää tyyppejä jaloittelemaan vapaasti häkin ulkopuolelle. Mikäli meillä ei olisi kääpiörottia, tai ne saisi majoitettua muualle, koko tuon huoneen saisi toki muutettua sokrujen valtakunnaksi, jolloin liikkumatilaa olisi jo vähän paremmin, eikä se olisi riippuvaista siitä, olemmeko hereillä samaan aikaan. Mutta jos ihan rehellisiä ollaan, niin tällähetkellä minun tekisi enemmän mieleni antaa tuo koko huone kääpiörottatouhuihin kuin sokerioraville, koska kääpiörottiin olen saanut lähes alusta asti paremmin kontaktia, ja niihin on päässyt tutusttumaan paljon paremmin yksilöinä (olkootkin että niilläkin ihan alkuun, kun neitejä oli vain kaksi, ne vaikuttivat paljon aremmilta ja vetäytyvämmiltä kuin meidän aiemmat stantturotat, mutta niillä laumakoon kasvu käänsi tilanteen täysin). 

Sokrujen kohdalla minun on taas edelleen erittäin vaikea ja välillä jopa mahdotonta erottaa noita yksilöinä. Tyypit ovat liikkeellä niin vähän samaan aikaan kanssani ja niin hämärässä, ja silloin kun ne liikkuvat, ne liikkuvat usein niin nopeasti, että pienten yksilöllisten erojen havaitseminen on vaikeaa. Tiedän että tyypit eivät ole identtisiä, mutta tyyppien ollessa liikkeellä en useimmiten pysty sanomaan kuka on kuka. Sen verran toki erotan, onko kyseessä standardi (eli Bianca tai Dumble) vai valkokasvo (eli Evangelinen tai Esmeralda). Sekin tuntuu jotenkin etäännyttävältä, kun suurimman osan ajasta nuo kaikki ovat vain "joku sokruista", siinä missä esimerkiksi Suppiksen poikaset opin erottamaan luotettavasti jo niiden ollessa kolmipäiväisiä. 

Niinpä nyt on vähän pattitilanteessa. Ajatus myynti-ilmoituksen laatimisesta ja kotiehdokkaiden läpikäynnistä tuntuu lähes ylivoimaiselta. Sitä kun toivoisi, että tyypit saivat uudessa kodissaan vähintään yhtä paljon tilaa ja laumaa kuin niillä on nykyään. Että sokrujen osalta tilanne ei ainakaan huononisi. Ideaalitilanteessa uudessa paikkaa toki sokrut olisivat paitsi iloksi omistajalleen, ne saisivat itselleen ehkä jopa enemmän tilaa, tutkimismahdollisuuksia ja mahdollisesti jopa isomman lauman. 

Toistaiseksi olen kuitenkin maininnut näistä pohdoinnoista vasta omassa somessani ja nyt täällä. Välillä kun miettii, että sitä olisi ehkä kuitenkin paras pitää tyypit täällä elämänsä loppuun, ja sitten vain olla ottamatta uusia. Mutta koska meilläkin nämä ovat vasta nuoria aikuisia, se voisi tarkoittaa yli kymmentä vuotta mössökuutioiden valmistusta ja mahlan laskua, mikä tuntuu tällähetkellä hyvin pitkältä ajalta. Ja sittenkin ongelmaksi tulisi, mitä tekisi sitten, kun porukasta alkaisi aika jättää eikä tyyppejä olisi kotona enää laumaksi asti. Nämä kun ovat aika ehdottomasti laumaeläjiä. 

Pahimmalta ehkä tuntuu, että en voi olla usein miettimättä, onko ongelmana kuitenkin jokin, joka on täällä meillä. Koska kasvattajansa luona tyypit ovat olleet avoimempia ja uteliaampia. Että tarvitsivatko tyypit rohkaihtuakseen vieläkin enemmän omanlajistaan porukkaa ympärilleen. Tai voiko olla, että esimerkiksi meillä olevat hajut tekevät noista epäileväisempiä, ja sen takia porukka aina katoaa kun minä tulen huoneeseen. Neitien kasvattaja pitää tätä kuitenkin epätodennäköisenä skenaariona, sillä tyypit kyllä lähtevät liikkeelle sitten myöhemmin yöllä ja käyttävät silloin koko tilaa hyväkseen.

Operaatio vaatehuone järjestykseen

Yksi meidän talouden kaoottisimpia paikkoja on ollut pitkään eksolan vaatehuone. Vaatehuoneen ainoat kiinteät kalusteet ovat olleet kaksi katonrajassa olevaa hyllyä ja pitkä vaatetanko, eikä tilassa ole säilytetty yhtään mitään henkaritavaraa. Tilaan on koitettu luoda jotain pientä järjestyksen tynkään bunkkerista napatulla Elfan korihyllyllä ja ylijääneellä Kallaxilla, mutta käytännössä valtaosa vaatehuoneessa säilytetyistä tavaroista on pyörinyt lattioilla joko irtonaisina tai niissä samoissa Ikean pyykkikoreissa, joilla rottien kamat kannetaan pesuun kylppäriin ja pesun jälkeen takaisin ylös eksolaan. Olen kyllä säännöllisen epäsäännöllisesti katsellut sinne sopivia säilytysratkaisuja, mutta Ikea-versioinakin niiden hintalaput ovat olleet kahdensadan euron luokkaa, eikä se ole ollut budjekteja laatiessa kärkisijoilla. 

 

Lähtötilanne vaatehuoneessa oli tällainen astetta vähemmän organisoitu

Kun saimme kylmiön tyhjennettyä tavaroista häitä varten, ja häiden mentyä on alettu pikkuhiljaa suunnitella kylmiön muuttamista terraarioksi Mustille, katse kiinnittyi luonnollisesti myös sielä oleviin hyllyihin. Mustia kun ei voi parhaalla tahdollakaan sanoa meidän atleettisimmaksi tyypiksi, joten Mustille ei todellakaan voitaisi jättää korkeita hyllyjä kiipeilyä varten. Se nimittäin pääsisi kyllä todennäköisesti jossain vaiheessa ylös - ja hyvin todennäköisesti taittaisi niskansa singotessaan alas, heti kun näkisi jotain liikkuvaa, joka voisi mahdollisesti olla ruokaa. Osista hyllyjä aloin heti ajatella kiipeilytasoja kissoille terassitarhaan tai parvecatiolle, mutta aloin viime viikolla mittailla, että niistä voisi löytyä ratkaisu myös vaatehuoneen säilytyspulmiin.

Mutta sieltähän sitä hyllymateriaalia löytyisi

Ehdottaessani projektia Jussille perjantaina illalla, arvioin sen suhteellisen simppeliksi ja nopeaksi - mehän lähinnä vain leikkaisimme vanhasta hyllystä osan erilleen ja siirtäisimme sen toiseen sijaintiin. Minulta jäi huomioimatta muutamia sellaisia muuttujia, kuten että hyllyt oli rakennettu varta vasten kyseiseen kylmiöön ja asennettu sinne kiinteästi, joten niiden irroittaminen mikäli hyllyjä ei halunnut purkaa ihan täysin atomeiksi olikin kaikkea muuta kuin helppoa. Hyllyt oli myös tehty erittäin tukevasta laudasta, joten ne painoivat ihan eri tavalla kuin halvimmat puiset säilytyshyllyt. Meidän ylä- ja alakerran välissä oleva portaikko on yllättävän ahdas. Ja viimeisimpänä muttei vähäisimpänä, vaatehuoneessa oli kodintekniikasta johtuen seinillä erilaisia putkia, letkuja ja koneellisen ilmanvaihdon suodatinyksikkö, joten hyllyä ei ihan niin vain työnnettykään paikoilleen. Sen lisäksi vaatehuoneen tyhjentäminen tavaroista ja sopivan työskentelytilan raivaaminen bunkkeriin sai koko olohuoneen ja takkahuoneen näyttämään siltä kuin pyörremyrsky olisi rymynnyt läpi koko talon raahaten tavaroita mukanaan. 

Ensin vaatehuone piti toki tyhjentää

Projekti startattiin lauantaina aamupäivästä ja saatiin maaliin sunnuntaina illalla - vaatehuoneen osalta. Tälle viikollekin jäi vielä puuhaa, kuten vaatehuoneesta puretun parketin ja koko kämppään levinneen sahanpurun hävittämistä, ja bunkkerin tavaroiden paikoilleen asettelua. Tällekin kaikelle on pienoinen deadline, sillä olen emännöimässä Lemmikki- ja showkesyrottien kasvattajapäivää lauantaina.  

Totesimme hyllyn kokonaisena liian paivaksi kantaa, joten osa hyllylaudoista piti jättää matkasta ja siirtää ensin pelkkä runko

Mutta olo on tämän hankkeen osalta silti lähestulkoon euforinen, sillä uuden hyllyn myötä tavarat tuntuvat katoavan vaatehuoneeseen ennen näkemättömällä tavalla ollen silti helposti käyttöön otettavissa. Ja jos ei lasketa hankkeen kirvoittamia pikaruuanhakureissuja, budjetiksi tuli puöreä nolla.

Hylly ei sitten mahtunutkaan taittumaan päätyseinän putkien ja suodatinyksiön välistä paikoilleen, joten jouduimme lyhentämään sitä tässä kohtaa vielä vähän lisää

Lopputulos on aikas paljon lähtötilannetta parempi

Heinäkuun hoidokkeja ja keittökohellusta

Jos viime kuussa meidän jengi kasvoi väliaikaisesti muutamalla fretillä, tässä kuussa on jyrsijöiden vuoro. Heinäkuun hoidokeista löytyy useampia hiiriä ja hamsteri, ja sen myötä kodinhoitohuone on muuttunut hetkellisesti jyrsijähuoneeksi. Hoitohamsu sai reissukämpäkseen yhden meidän vara-asumuksista, ja jos yksien rescuehamstereiden kohdalla tulinkin hetken leikkineeksi ajatuksella, että mitä jos tuohon 100*50cm dunaan muuttaisikin hamsteri, en leiki enää. Duna nimittäin kutistui sekunnissa ihan olemattomaksi, kun sinne lisäsi edes perustarvikkeet ja muutamia syrkkikoon virikkeitä. Olin kyllä jo vähän uumoillutkin sitä, ja yksi syy sille, miksi jätin hamsterin ottamatta oli se, että arvelin että duna pitäisi kuitenkin vaihtaa terraan viimeistään viikon jälkeen, ja isolle lasiterralle taas ei olisi tällä hetkellä paikkaa muualla kuin bunkkerissa. Kodinhoitohuone kun on varattu vain tällaiseen satunnaiseen eläinkäyttöön, eli hoidokeille, karanteenitilaksi ja puolueettomaksi totutustilaksi. Näissä se on ollut ikkunallisellina ja oman vesipisteen omaavana ihan kätevä.

Hoitohamsu on tällainen klassisen kaunis tyty

Yksi hoitohiiruista <3

Tälläviikolla olen saanut myös ikävän muistutuksen siitä, kuinka salakavalia palovammat voivat olla. Kokkaillessani maanantaina tortilloja, öljyä pääsi räiskähtämään kädelleni lisätessäni jauhelihan pannuun. Iholle osuessaan öljy kirpaisi, mutta tunne meni nopeasti ohi. Heitin kuitenkin käden hetkeksi hanasta virtaavan kylmän veden alle, koska niin kuuluu tehdä. Minulla on kuitenkin hyvin alhainen kylmäkipukynnys, joten en malttanut pitää kättä kylmässä vedessä kovinkaan kauaa, kun kipukin oli jo hellittänyt, ja kylmä vesi sattui enemmän. Ajattelin selvinneeni säikähdyksellä, kun ihokaan ei osumakohdassa isommin punoittanut. Tiistaina kahteen kohtaan kättä oli kuitenkin noussut vesikellot, ja kahdessa muussakin kohdassa näkyi ihomuutoksia. Käsi ei kuitenkaan edelleenkään ollut juurikaan kipeä. Keskiviikkona kaikissa neljässä kohdassa oli vesikellot, ja kun vesikellot illalla puhkesivat, tuli se kipukin. Nyt kättä on tullut hoidettua tiistaista asti paikallisesti pihkavoiteella ja huolehtimalla palovamma-alueen puhtaudesta. Puhjenneiden rakkuloiden ympärystä on turvonnut, punoittaa ja koko käsi on kipeä, joten jos tulehdusoireet eivät pian helpota, seuraavana on vuorossa sitten antibioottikuuri. Kaikenlisäksi onnistuin eilen puukottamaan itseäni toisen käden kämmeneen veitsenkärjellä, ja siinäkin on nyt pieni vekki. Mutta muistutuksena siis kaikille: kudostuho palovammatapauksissa etenee hyvin pitkään, joten se kylmähoito heti vamman tapahduttua on oikeasti todella tärkeää ja sitä kannattaa jatkaa tarpeeksi pitkään kudostuhojen rajaamiseksi.

Väliaikaisjyrskälä

Sosiaalisia kotipäiviä

Siskonperhe lähti sunnuntaina, mutta alkuviikko on mennyt silti sosiaalisissa merkeissä, vaikka en ole poistunut kotoa muuten kuin poliisilaitokselle antamaan käsialanäytteen uutta passia varten. Muutamilla kavereilla on nyt alkanut kesälomat, ja sen kunniaksi Linda kävi eilen moikkaamassa eläimiä ja hakemassa Dewille pari kassillista kaapeista siivottuja kissakamoja. Samalla pääsi sitten pitkästä aikaa juttelemaan pidemmin Lindan kanssa eläimistä ylipäätään, kissoista ja eläinsuojelusta. Ihan liian usein Lindan kanssa kun tulee nähtyä vain pikaisesti tapahtumissa tai ohimennen työpaikalla, kun jommalla kummalla tai yleensä molemmilla on kiire. Tänään meillä kävi puolestaan muutamia työkavereita, jotka eivät ole ehtineet mukaan aiemmille rundeille. Ja koska olin vapaalla, sitä sai nauttia sellaisesta luksuksesta, että ehti ennen työkavereiden saapumista käydä takapihalla mustikassa, leipoa mustikkapiiraan, sekä prepata illallisen valmiiksi jääkaapiin. Mauno on ollut ihan onnessaan, kun on saanut viettää enemmän aikaa bunkkerissa useamman ihmisen kanssa.

Lässähtänyt Löllö

Eilisen ja tämän päivän aikana olen myös ehtinyt touhuilla hyvin eläinten kanssa, kuunnella useamman jakson Koira Haudattuna ja Raharesepti-podcasteista, sekä kuunnella loppuun Eläinten turvakoti tuulispäästä kertovan kirjan. Katson yksin kotona ollessa äärimmäisen harvoin televisiota, mutta minulla pyörii lähes poikkeuksetta mukana jokin äänikirja tai podcast touhuilun taustalla. Ne kun eivät sido samalla tavalla paikoilleen kuin televisio, niin niitä ei tarvitse keskeyttää kun käy laittamassa pyykit, kastelemassa kasvihuoneen, hoitamassa pihatyypit tai muuten vain vaihtaa huoneesta toiseen. Tuulispäästä kertovassa kirjassa minuun kolahti etenkin Tuulispään perustajan Piian ajatukset väsymisestä, resurssien riittävyyden mietinnästä sekä siitä, millaisen riskin nämä aina aiheuttavat ihmisestä riippuvaisille muunlajisille. Että kuinka monet isoimmista eläinsuojelukatastrofeista tulevat siitä, kun haluaa auttaa, mutta taakka käy lopulta ylivoimaiseksi, jos unohtaa asettaa omat rajansa tai resurssit loppuvat. Ne teemat kun sivuavat myös omia pahimpia pelkojani, kun omallekin vastuulle on tullut kasattua aikamoinen katras. Se on myös yksi syy, miksi pidän siitä, että meillä käy välillä ihmisiä katsomassa eläimiä. Koska meidänkin eläimet ovat aika hiljaisia ja suljettujen ovien takana, niin ellei täällä kävisi ikinä kukaan, kukaan ei välttämättä huomaisi, jos homma alkaisi karata itseltä käsistä. Siksi etenkin tämänpäiväinen, kun työkavereita aidosti kiinnosti esimerkiksi eri lajien hyvinvoinnin mittarit ja heillä oli paljon kysymyksiä niihin liittyen, auttaa varmistamaan että omat silmät pysyvät auki. Tänä vuonna on tullut panostettua viime vuosia enemmän omaan jaksamiseen myös teatterikäyntien muodossa, eli ottamalla välillä pieniä breikkejä jonkin itselle tärkeän ei-eläimiin liittyvän parissa. 

Ja lässähtänyt Mauno <3

Löysin eilen myös Mel Moon Comedyn ja niitäkin videoita on ehtinyt kuluttaa jo aika urakalla. Mel Moon alkoi tehdä parodiavideoita pandemian aikana, ja itseäni jaksaa yhä hämmästyttää ja ilahduttaa kuinka paljon luovuutta, huumoria ja kykyä heittäytyä uuteen pandemia-aika rajoituksineen veti esille ihmisistä.

Herkkuhiiri Mymski

Fretit ovat kissojen tapaan täysin lihansyöjiä, ja meillä yleisesti ottaen pidetään melko tiukasti kiinni siitä, että edes kissojen ja frettien namit eivät sisällä mitään sokereita ja viljatuotteita. Lohitahna on meidän namivalikoimassa se sisällöltään kyseenalaisin Heseosasto, siinä missä valtaosa nameista sisältää pelkkää lihaa. Osien tyyppien kanssa tämä rajanveto on äärimmäisen helppoa, sillä suurin osa meidän tyypeistä ei ole osoittanut ikinä mitään mielenkiintoa ihmisten ruokiin. Sitten on se toinen ääripää, johon kuuluvat etenkin Ruttu ja Mymski.  

Kaikista meillä ikinä olleista freteistä Mymski on pahin herkkuhiiri, ja äärimmäisen kiinnostunut etenkin majoneesista ja jäätelöstä. Saatuaan vainun saaliista, Mymski on valmis tekemään useita hyökkäyksiä raivatakseen tiensä herkkujen ääreen. Useimmiten nämä hyökkäykset torjutaan neidin oman terveyden nimissä, ja saalis jää saamatta. Mutta tuo meidän mini osaa olla niin äärettömän suloinen pyrkiessään määrätietoisesti kohti tavoitettaan, että joskus harvoin sitä tulee katsottua vähän läpi sormien ja annettua neidin ihan vähän maistaa.

Tänään jälkkäriosastolta löytyi sekä dippiä että Ben&Jerry's Strawberry cheesecake -jätskiä, joten Mymski oli ihan pitelemätön, ja hyökkäyksissä jaeltiin niin pusuja kuin tanssittiin sotatansseja. Pienen näädän määrätietoisuus sai aikaan kunnon naurut ja pari hyökkäyksistä päästettiin läpi.   

Hyökkäykset olivat paikoin niin hurjia, ettei kamerakaan pysynyt perässä

Löllö flashback

Vaikka minulla onkin krooninen pentukuume, meidän nykyistä eläimistä moni on tullut meille aikuisina. Tässä yhtenä päivänä reilu viikko sitten sainkin Löllön entiseltä omistajalta viestiä, kun hänellä oli tullut vastaan Löllön vauvakuva. Vastasin siihen sitten käymällä ottamassa Löllöstä tuoreen kuvan siitä, mitä herra teki juuri sillä hetkellä. 

Löllö pentuna

Pennuissa minuun vetoaa ehkä eniten leikkisyys, aktiivisuus ja se kuinka kaikki on vielä alussa ja edessä. Etenkin verrattuna noihin vanheneviin tyyppeihin. Löllö saapui meille 9-vuotiaana perusterveenä aikuisena, mutta ei ehtinyt olla meillä kauaakaan, kun ensimmäiset merkit nivelrikosta alkoivat näkyä. Ja vaikka en vaihtaisi näistä vuosista yhtäkään pois, ja toivon, että näitä yhteisiä vuosia on vielä useampi edessä, sitä ei pysty aina välttämään pientä melankoliaa kun joutuu rutiinisti seuraamaan, että vaste lääkitykselle pysyy riittävänä. Nyt se on kuitenkin taas pysynyt, ja lääkityksessä on vielä säätövaraa nivelrikon edetessä.

Löllö nyt kesällä

En minä silti Löllöä ikinä mihinkään pentuun vaihtaisi. Mutta voipi olla, että seuraavat kissat tulevat taas pentuina. Tuommoisina yläkuvan nassikoina, joita mikään mahti maailmassa ei toivottavasti hidasta vielä vuosiin.

Sekalaisia kuulumisia

Meillä on ollut perhettä käymässä koko viikon, joten se aika kun en ole ollut töissä on mennyt melko tehokkaasti pelaillessa, saunoessa, uidessa ja seikkaillessa vähän pienellä saariston rengastiellä. Uima-altaankin suodatin, jonka piti olla kunnossa juhannukseen mennessä saatiin viimein pelittämään maanantaina. Normieläinarki on toki pyörinyt koko ajan siinä rinnalla. Suppiksen muksut kasvavat ja koitamme edelleen etsiä sopivaa ruokavaliota Maunolle.  

Tähti <3

Velipoikia <3

Heti diagnoosin jälkeen Mauno sai hetken Britin gastromärkistä, koska eläinlääkärin suosittelema Speficin hydrolisoitu märkis oli kaikkialta loppunut. Gastrolla oksentelu pysyikin hetken poissa, mutta kun sitten saimme hydrolisoitua märkistä, jonka pitäisi olla vielä siedetympää, oksentelu alkoi taas. Sen lisäksi Mauno ei myöskään oikein tykännyt ruuan koostumuksesta, joten se söi joka toisella aterialla huonosti ja ahmi sitten joka toisella, kun nälkä kävi liian kovaksi. Koitimme kuitenkin jatkaa jonkin aikaa Speficillä, jos tilanne olisi kuitenkin tasaantunut. Ongelma ei kuitenkaan poistunut, joten nyt Maunolla on testissä hydrolisoitu gastrokuivaruoka, jonka lisäksi olemme tilanneet lisää tuota Britin gastromärkistä, joka maistui hyvin, ja jonka kanssa oksentelua ei ainakaan viimeksi ollut. Eli voi mennä vielä tovi, ennenkuin pääsemme edes ajattelemaan Maunon kanssa mitään loppuelämän dieettejä, kun nyt etsitään yhä sitä, jolla saataisiin tilanne edes kunnolla rauhoittumaan.

Toinen siskon kissoista eli Ilo

Suppiksen minien vauhti kasvaa päivä päivältä, olkootkin että mamma pitää minit vielä varsin visusti pesän suojissa. Silloin kun minit pääsevät karkaamaan mammansa vahtivan silmän alta, kokeillaan jo kovasti kiinteitä ruokiakin. Samaten itsensä pesemistä harjoitellaan kovasti, ja välillä se jo hoituukin kuin isolta rotalta konsanaan. Tämän poikueen kanssa olen saanut apuja minien käsittelyyn siskonlapsilta, joten tästä tulee ensimmäinen meillä syntynyt poikue, jolla on jotain kosketusta myös lapsiin muutenkin kuin jonkin yhden yksittäin lyhyen visiitin osalta. 

Luguterrasta löytyi pitkästä aikaa ihan minejä

Löllö on ihan ihastunut parvekecatioon, ja monesti hän on aamuisin ensimmäisenä parvekkeen ovella odottamassa, että ovi aukeaa. Jos ovi aukeaa liian hitaasti, Löllö koittaa avittaa asiaa tassulla. 

Eväspysähdys Airistolla

Nutella-mummuska tuntuu sopeutuneen melko hyvin elämäänsä soolo-frettinä laajemmilla mummo-oikeuksilla. Etenkin nyt, kun Nutella on saanut huomattavasti enemmän jaloitteluaikaa kuin junnut, sillä en ihan täysin luota junnuihin siskoni ja siskon kissojen kanssa. Niinpä junnujen villit on pyritty ajoittamaan enemmän sellaisiin ajankohtiin kuin ihmiset ovat ulkona ja siskon kissat vierashuoneessa.   

Perjantaina illalla pelivuorossa oli Nemesis