keskiviikko 28. helmikuuta 2018

Kuluseuranta 2018: Helmikuu

Helmikuussa ei ollut taas toivoakaan selvitä alle satasella, kun jo eläinlääkäriin meni yli viisisataa. Kun sitten sen lisäksi täydettiin pissa-alustavarastoa ja hankittiin kanisterillinen siivoussuihketta, täydennettiin pakastimeen lisää kokonaisia ruokaeläimiä sekä hoidettiin taas yhden näyttelyn ilmot, pienimuotoinen taloudellinen katastrofi oli valmis. Sikäli ennakoitu katastrofi kyllä, että eläinlääkärillekään ei jouduttu mistään yllättävästä jutusta, vaan kaikki sielä tehtävät jutut olivat sellaisia, joihin oli tiedetty varautua. Snurren lopetuksen osalta oltiin tietysti toivottu, että se olisi lykkääntynyt hamaan tulevaisuuteen.

Nyt on taas näädillä mihin pissiä
Tällä hetkellä en voi lohduttautua edes sillä, että kun nyt meni yli kahdeksansataa, ensikuu olisi halpa, sillä se ei ole. Silloin ei toivottavasti mennä ihan samoihin lukemiin, mutta kun kolmelle näädälle on varattu perjantaiksi hammastarkistus, ja loppukuusta tulee taas Vauhti-Raksulta pakastimen täydennystä joitain kymmeniä kiloja, niin kyllä sieläkin taas sataset paukkuu.

Tämä kuu oli kuitenkin taas loistoesimerkki siitä, kuinka isomman lauman pito maksaa enemmän kuin pienen. Välillä paljonkin enemmän. Helmikuun ostoksistakin vain yksi peti oli koko lauman yhteiseksi, ja olisi ollut samanhintainen nukkujien määrästä riippumatta. Kaikissa muissa luvuissa näkyy hyvin se kerroin mikä tulee kun yhden-kahden sijaan seitsemän näätää syö ja sotkee. Ja tarvitsee perusterveydenhuoltoa, kuten lantitusta, rokotusta, tarkistusta - ja yksi sen viimeisen matkan. Silti minusta meillä ei ole yhtään näätää liikaa. Mutta kieltämättä nämä pakottavat joskus tekemään valintoja esimerkiksi sen suhteen, paljonko muihin harrastuksiin on panostaa niin rahallisesti kuin ajallisesti. Onneksi nukkekodin voi aina jättää odottamaan parempia aikoja ja puutikut eivät paljoa maksa.

Tonttu-ukko elää vähän näätien varjossa, mutta sai silti vihdoin uudet lauteet.

Helmikuu

Näädille:

Ruuat & namit:
TubiCAT -lohitahna 9*75g 14,97€
100kpl hiiri 16-22g yht. 50€
30 kpl tipu yht. 19,50€
5kpl kaninpinkki 30-50g yht. 7,50€
pakasteiden toimitus Matkahuollolla 20€

Eläinlääkäri & lääkintä:
Huiskun & Lystin lantit, Justiinan penikkatautirokotus, Mihailin silmäkontrolli & Snurren lopetus yht. 509€
Snurren tuhkaus + uurna 44€

Tarpeelliset tarvikkeet:
Simple Solution -entsyymipuhdistusaine 4l 29,90€
Trixie Nappy pissa-alustat 5*42kpl yht. 49,95€

Lelut, pedit & muu ekstra:
Justiinan nimilaatta 6,90€
pinkit hämähäkkivaljaat 15,00€
peti näyttelystä 15,00€

Näyttely- ja yhdistyskulut:
TammerFerret -näyttelyn ilmoittautumiset (4 näätää) 69,00€

Lemmikkien hankinta:

YHT. 850,70€

sunnuntai 25. helmikuuta 2018

Yhden luvun loppu

Uusi vuosi on aina mahdollisuus uusiin alkuihin. Itsellä tämä vuosi on kuitenkin alkanut myös monella lopulla. Eilen pidetyssä Suomen lemmikkihaisunäädät ry:n syyskokouksessa tehtiin päätös niistä asioista, mistä hallituksen ryhmässä on ollut puhe vuodenvaihteen molemmin puolin: päätimme lakkauttaa yhdistyksen. Päätös oli omalla tavallaan haikea, mutta sitä kohti oli selvästi menty siitä asti, kun tieto haisunäätien lisäännyttämis-, myynti- ja maahantuontikiellosta tuli. Siinä kohtaa lemmikkiyhdistykseltä kun putosi hieman pohja. Meillä oli monta ihmistä, joita olisi kiinnostanut lähteä rakentamaan haisunäädille rekisteriä, alkaa kasvattaa niitä ja levittää niistä tietoa lemmikeinä. Mutta meillä ei ollut yhtään ihmistä joka olisi oikeasti ollut poliittisesti aktiivinen, ja joka olisi pidemmän päälle jaksanut koettaa vaikuttaa nykyiseen eksolainsäädäntöön sen mahdollistamiseksi, että saataisiin joskus vielä uusi lakimuutos, joka taas mahdollistaisi haisunäätien pidon. Ja sellaisia ihmisiä haisunäätäyhdistys olisi nyt kaivannut enemmän kuin minunkin kaltaisia lemmikkiharrastajia.

Suomen lemmikkihaisunäädät ry:n perustamiskokouksen tunnelmia
Omalta osaltani kun myönnän, että omakin into haisunäätien esittelyyn on laskenut uuden vieraslajiasetuksen myötä. Se on nimittäin aina yhtä turhauttavaa, kun törmää lajiin ihastuneisiin ihmisiin, ja voi sanoa mahdollisuuksista saada sellainen omaksi vain sen, ettei sitä ole. Minä kun puhun mieluiten eläimiä esitellessä juuri siitä lemmikkiarjesta, hoidosta ja aktivoinnista, mutta haisunäätien kohdalla ne alkavat olla Suomessa aika triviaaleja asioita: lemmikkihaisunäätiä kun on ollut enimmilläänkin vain joitain kymmeniä, ja määrä on nyt jo kääntynyt laskuun. Niiden sijaan haisunäätiä esitellessä päätyy nykyään aina puhumaan vieraslajiasetuksesta ja siitä, miksi sellainen on tehty. Kun siihen vielä yhdistää Miikkiksen viime kesänä alkaneet silmäongelmat, nykyään Miikkis lähtee aika harvakseltaan mukaan näätäpäiväilemään.

Lehtijutuissa sai aina jännittää muunmuassa otsikoita
Suomen lemmikkihaisunäädät ry:ssä jään eniten kaipaamaan sitä porukkaa, jonka sen pystyyn laittaminen toi yhteen. Onneksi heidän näkemiseensä ei tarvita yhdistystä, vaikka esimerkiksi yhteiset messuständeilyt taitavat nyt olla takana päin. Sen sijaan en jää niin paljoa kaipaamaan toimittajien kanssa käytyjä keskusteluja, lehti- ja televisiojuttuja. Ovat nekin olleet omalla tavallaan elämyksiä, etenkin se kun päätyi haisunäädän kanssa Ylen Puoliseitsemän suoraan lähetykseen. Mutta vaikka etenkin yhdistyksen ensimmäisenä vuotena niitä tuli varsin paljon, en voi sanoa päässeeni täysin eroon niiden jännittämisestä ja siitä, että niiden myötä joutui aina välillä oman eksokuplansa ulkopuolelle. Oma tuttavapiiri kun koostuu hyvin pitkälti ihmisistä, joilla on itselläänkin eksoottisia eläimiä tai jotka ovat tunteneet minut niin kauan, että ovat tottuneet minun omituisten otusten kerhooni. Niin sitä aina välillä unohtaa, kuinka kovin sanoin moni on valmis tuomitsemaan tällaisten "villieläinten" pidon. Etenkin netin anonyymissä maailmassa - lenkeillä vastaan tulleet ihmiset ovat yleensä enemmän positiivisen kiinnostuneita tai ohittavat meidät kokonaan.

Yhdistyksen ensimmäistä messuedustusta marraskuussa 2015. Kuva: Niko Ikonen
Nyt on sitten hoidettavana enää joitain käytännön asioita, joiden jälkeen on aika postittaa ilmoitus yhdistyksen purkamisesta patentti- ja rekisterihallitukseen. Sen jälkeen en ole enää Suomen lemmikkihaisunäädät ry:n puheenjohtaja, vaan haisunäätäasioissa suurin statukseni on olla maailman mahtavimman lemmikkipäärynän omistaja, mikä on itseasiassa aika loistava asema. 

Kiitos kaikille asianosaisille näistä vuosista!

perjantai 23. helmikuuta 2018

Totutuskuulumisia

Justiina on ollut meillä kohta kuukauden, ja totutuksessa tunnutaan menevän tahtia kaksi askelta eteenpäin ja yksi taakse. Etenemistä siis on tasaisesti, mutta sitä on saanut myös huomata, kuinka heittämällä aiemmat tyypit ovat laumaan uponneet. Nyt puffauttelua, huutoa ja vääntöä on ollut huomattavasti enemmän kuin aiemmilla kerroilla, mutta toisaalta: Justiina on viisivuotias. Ei se ehkä ollut odotettavissakaan että se sujahtaisi lauman jatkoksi yhtä helposti kuin juniorit. Mutta sitä minä kai silti salaa vähän odotin, kun kaikki aiemmat ovat menneet laumaan niin ongelmitta. Kaikki on mennyt kuitenkin sikäli positiivisesti, että kukaan ei ole ollut missään vaiheessa tappomeningillä, eli sitä ei ole oikeasti tarvinnut missään välissä pelätä, että nuo vahingoittaisivat toisiaan vakavammin. Jos se olisi ollut tilanne, peli olisi puhallettu siinä kohtaa poikki. Nyt on oltu enempi tekemisissä säikkymisen, ahdistuksen, ärsytyksen ja provosoitumisen kanssa. Kaikki nekin varmasti pitkään jatkuvina stressaavia näädille, mutta joiden takia en ole ollut vielä valmis luovuttamaan, kun edistystä kuitenkin tapahtuu. Ja kai se on myönnettävä: olen varsin tykästynyt Justiinaan.

Riipparista on hyvä tarkkailla muita

Ensimmäiset päivät Justiinan tultua koitettiin samaa kuin muiden kanssa: eli kaikki vain suoraan yhteen, niin siinähän tutustuvat. Justiina kuitenkin tuntui jännäävän junnuja paljon, ja ne olivat aivan liian kiinnostuneita uudesta mummuskasta, niin aika pian höllättiin tahtia ja pystytettiin playpenistä väliseinä näätähuoneeseen. Justiina sai rauhoittua yöt ja työpäivät perimmäisessä näätähuoneessa (kuitenkin niin, että näkö ja hajuyhteys muihin säilyi) ja muun aikaa kaikilla oli koko asunto käytössä. Silloin sitten koetettiin pitää mahdollisimman paljon yhteisiä lohitahnatuokioita ja puututtiin esiintyviin konflikteihin. Kun Justiina alkoi suhtautua vähän rennommin muihin mummuskoihin ja Huiskuun, alettiin sille välillä jättää seuraneitiä samaan tilaan öiksi.

Itse haluaisin noista kuitenkin yhden toimivan lauman, niin sitä mukaa kun Justiina on osoittanut rohkaistumisen merkkejä, haastetta on lisätty. Isoin ongelma kun on edelleen se, että kun Lysti ja Mitella menevät haastamaan Justiinaa leikkiin, Justiina ahdistuu ja alkaa kiljua tai koettaa napata junnuja korville - mistä ne taas joskus hermostuvat. Usein näistä selvitään kiljumalla ja pienellä hätyyttelyllä (sekin jo vaihtelee, lähtevätkö junnut Justiinan perään vai Justiina junnujen). Jonkin verran on tullut sitten isompia vääntöjä, joissa on saattanut lentää niin puffi, kakka kuin niskakin vähän aueta. Niiden jälkeen aloittanut osapuoli lähtee sitten yleensä joksikin aikaa jäähylle. Silloin kun kyse on noista pienemmistä, olen koittanut ottaa sen linjan, että lasken ensin kymmeneen, ja jos tilanne ei ole siihen mennessä ratkennut, menen katsomaan mikä on tilanne ja tarvittaessa kehoittamaan porukkaa rauhoittumaan. Sillä vaikka oma jaksaminen on ollut joinain päivinä kortilla näätien huutamisen kanssa, tiedän että minun on jätettävä niille myös tilaa setviä välejään, jos haluan niiden toimivan laumana.

Justiina ei ymmärrä, miksi Huisku nukkuu muiden kanssa samassa pinossa. Myös niiden epäilyttävien.
Nyt näädät ovat olleet taas pari viikkoa koko ajan samoissa tiloissa. Joinain päivinä tulee useampia huutosessioita Justiinan, Mitellan, Lystin ja Itsyn sattuessa olemaan yhtä aikaa hereillä - ne ovat niitä päiviä kuin mietin, kuinka reilua tällaisen jatkaminen näätiä kohtaan on. Mutta välillä tulee jo päiviä, että selvitään yksittäisellä piippauksella tai kähähdyksellä. Uusimpana edistysaskelena Justiina on alkanut käydä haistelemassa muita niiden nukkuessa pinossa, ja hakeutua nukkumaan jonnekin lähistölle, kuten viereiseen petiin tai samassa kylppärissä olevaan kestokassiin muiden nukkuessa kylppärin matolla. Eli Justiina hakeutuu selvästi aiempaa enemmän muiden läheisyyteen, vaikka Huisku ja Esteri ovat yhä ainoat, joiden kanssa mummuska on jo oma-aloitteisesti nukkunut.

Kuitenkin Justiina on ollut täällä vasta kuukauden, ja tiedän useampia joilla on mennyt kuukausia tai jopa muutama vuosi saada näädät totutettua yhdeksi laumaksi. Eli siihen nähden meillä menee todella hyvin. Mutta mitä enemmän aikaa kuluu, sen enemmän kasvavat myös panokset: Justiina ei ole vain joku näätä, joka tuli tänne koeajalle. Vaan se on koko ajan enemmän yksi mamman prinsessoista, josta olen koko ajan haluttomampi luopumaan. Justiinan kohdallahan se ovi jätettiin tytön tullessa auki: mikäli ei saada tyttöä laumaan, Johanna tulee hakemaan sen takaisin ja etsii sille kodin muualta. Sillä en heti tehnytkään Justiinan kanssa kaikkia niitä juttuja, mitkä yleensä teen kun laumaan tulee uusi näätä: hankkinut nimilaattaa, rekisteröinyt sirunumeroa Turvasiru-palveluun ja rekisteröinyt Justiinaa myös frettiliiton lemmikkirekisteriin. Nyt ne ovat alkaneet tuntua pikkuhiljaa ajankohtaisilta. Ei siksi, että Justiina olisi vieläkään kunnolla laumassa, vaan siksi, että se on koko ajan omempi. Haluan todella tehdä kaikkeni, että siitä tulee meidän lauman täysivaltainen jäsen. Ja koska kyseessä alkaa olla minulle rakas näätä, tuntuu täysin luonnolliselta varmistaa, että sen sirunumero on Suomessakin helposti jäljitettävissä.

Riittävä turvaväli osoittaa kutistumisen merkkejä
Tässäkin asiassa Jussi on ollut ihanan kannustava, vaikka tiedän, että hänellä puffit ja kakkakatastrofit ottavat kovemmalle. Mutta minä sitten siivoan, ja olen jo tainnut vähän lupailla, että sit kun saadaan Justiina laumaan meille ei tule hetkeen aikuisia kodinvaihtajia. Jussikaan ei kuitenkaan halua luopua Justiinasta, kun edistystä on koko ajan nähtävissä, ja mummuska tulee usein kutsusta luo ja alkaa pussailla sormia. Justiina siis selvästi tietää, mikä on tie Jussin sydämeen.

Huiskun kainalossa on taas tuommoinen ...toinen.

sunnuntai 18. helmikuuta 2018

Hämä-hämä-häkki

Jo ennen noita hämisvaljaita olin suunnitellut kirjoittavani jotain noista talouden hämähäkeistä. Osittain siksi, että ne ovat niitä harvoja otuksia, joiden tulosta taloon en ollut alun alkaen yhtään innoissani. Ja edellisestä pelkästään hämähäkkeihin keskittyvästi postauksestakin taitaa olla reilut pari vuotta. Olen melko avarakatseinen useimpien eksoottisten lemmikkien suhteen (poislukien monet jättilaislajit, kaikuluotaavat yms., joiden kohdalla en ymmärrä, miten niille olisi mitenkään mahdollista rakentaa riittävät olosuhteet ihmisasuntoon millään perehtymisellä), eikä minulla periaatteessa ollut hämähäkkejäkään vastaan mitään ...jonkun muun kotona. Mutta ajatus siitä, että Jussi hankkisi hämähäkkejä, ja ne sitten yhteenmuuton myötä tulisivat samankaton alle tuntui vähän epäilyttävältä. En ole missään tapauksessa araknofoobikko, mutta myrkyllinen (vaikkakin lievästi) eläin, jonka käyttäytymistä en osaa tulkita, ei vain tuntunut hyvältä. Mutta koska kyseessä on Jussin harrastus, se oli Jussin päätös, ja hämähäkit tulivat. Alkuun yksi tarantula, ja sitten toinen. Sitten kolmas, joka saapui yhtä aikaa neljännen ja viidennen kanssa - ja nyt niitä on se kolmisenkymmentä.

Höppänä oli järjestykseltään toinen saapuneista hämpyistä.
Lotta-Päivillä on nykyään jo aikuisvärit, vaikka pieni se edelleen on.
Alkuun pidin pientä välimatkaa otuksiin, ja olin jo valmiiksi vannonut, että minähän en niitä sitten hoida enkä osallistu siirtoihin. Olkootkin, että Jussin hämähäkkiesikoinen (jonka minä ristin Lotta-Päiviksi) oli sellainen sentin mittainen pikkuotus. Mutta kyllä sitä sitten pikkuhiljaa huomasi, etteivät ne olekaan niin kryptisiä otuksia mitä olin mielessäni ajatellut. Huolimatta siitä, että niillä on ihan liikaa silmiä ja jalkoja, niiden elekielestäkin alkoi ajan kanssa saada jotain otetta. Sitä oppi vähän näkemään koska otus oli varautunut tai hyökkäävä, ja millä mielellä se seurasi ympäristöään. Ja sen myötä sitä alkoi pikkuhiljaa höpöttää niille samaan tapaan kuin talouden muillekin otuksille, että mikäs sitä Fifiä noin harmittaa, että mie vaan äkkiä kostutan tän purkin, ja sit saat olla taas rauhassa. Tai että Rekku ei nyt kyllä yhtään tykkää, kun tuota purkkia piti siirtää, pikkuinen heitti heti kunnon uhot päälle.
Fifi uhoamassa ja varoittamassa, ettei kannata lähestyä.
Mitä enemmän otuksiin alkoi saada otetta, sen enemmän itsellä laski kynnys osallistua myös hoitotoimenpiteisiin, ja nykyään itsekin saattaa joskus kostutella purkkeja, ja muutaman kerran itsekin on tullut siirrettyä jokin hämpyistä isompaan terraarioon. Silti itsellä ei ole ihan samanlaista luottoa noihin kuin esimerkiksi talouden kuristajakäärmeisiin, joiden kohdalla ei käytännössä ole hoitotoimenpiteitä joista en tarvittaessa selviäisi. Meillä nuo hämähäkit kun ovat käytännössä kaikki erilajisia keskenään, ja en voi väittää muistavani täysin tarkasti joka lajin erityispiirteitä, että kuka pystyy liikkumaan lähes teleporttaamalla, ketkä kaikki pystyvät potkimaan peräpäästään pistäviä poltinkarvoja, ja kuka oli sekä muita myrkyllisempi, että aggressiivisempi. Niinpä meillä on käytössä väriluokitus: jokaisessa purkissa on joko vihreä tai punainen piste. Vihreän pisteen lajit ovat niitä, joita minunkin on turvallista itsenäisesti hoitaa. Punaisten täplien lajien kohdalla varmistan Jussilta, mitä sen kanssa piti huomioida, jos minun jostain syystä pitäisi suorittaa purkissa jokin hoitotoimenpide.
Rekun vatsapuolella on kirkkaan keltaiset varoitusraidat.
Rekku on aasialainen puuhämppy ja porukan myrkyllisimpiä.
Vaikka olenkin nimennyt monet hämähäkeistä ja seurailen välillä myös niiden touhuja, minua ei ole silti saanut käännytettyä hämähäkkiharrastajaksi. Ovathan nuo omalla tapaa kiehtovia otuksia, mutta niissä on myös paljon sellaista, mitä en omalta lemmikiltäni kaipaisi. Kuten se, että yhden yksittäisen otuksen kohdalla menee helposti päiviä, viikkoja tai jopa kuukausia, ettei se oikeastaan tee mitään, mikä lieneekin se suurin syy, miksi valtaosalla harrastajista eläimiä on useita, usein jopa useita kymmeniä. Iso osa hämähäkkien pidosta kun tuntuu olevan odottelua. Esimerkiksi hämähäkin poikasen eli slingin kasvu kuoriutumisesta aikuiseksi voi viedä lajista riippuen 2-10 vuotta, eikä iso osa poikasista selviä koskaan aikuisiksi asti. Niinpä hankittaessa poikasia, jokaisen nahanluonnin eli moltin yhteydessä jännitetään, selviääkö poikanen seuraavaan vaiheeseen ja kuinka paljon se moltissa kasvaa. Hämähäkki kun kasvaa kokoa vanhan nahkansa sisällä, niin uusi nahka ei voi heti olla yhtä kova ja kestävä kuin vanha nahka, koska se ei mahtuisi muuten sen sisään. Niinpä moltti on aina myös riski: ensin pehmeäkuorisen hämähäkin pitää onnistua vapauttamaan kaikki raajansa ja muut osansa vanhan nahkansa sisältä, ja sen jälkeen onnistuttuva löytämään kyllin rauhallinen paikka, jossa odottaa että uusi nahka saa lopullisen muotonsa. Kumpikin näistä vaiheista voi mennä pieleen ja koitua kohtalokkaaksi. Hämähäkki voi jäädä jumiin vanhaan nahkaansa ja jokin sen osa voi revetä sen koettaessa vapautua vanhasta nahastaan. Jos kyseessä on esimerkiksi jalka tai leuka, hämähäkki toipuu yleensä hyvin, ja kasvattaa puuttuvat osat takaisin tulevissa molteissaan. Mikäli jokin kriittisempi osa vauriotuu, hämähäkki voi menehtyä. Samaten uuden nahan kovettumisvaiheessa hämähäkki on hyvin puolustuskyvytön, ja silloin esimerkiksi terraarioon unohtunut ruokasirkka voi pystyä vahingoittamaan sitä kuolettavasti.
Lukki oli yksi viiden ensimmäisen joukossa.
Samoin Punahilkka.
 Mitä isommaksi poikanen ehtii, sitä enemmän odotus kääntyy siihen, kumpaa sukupuolta hämähäkki on. Ihan pienistä poikasista sukupuolta ei näe, ja hämähäkin kasvettuakin se vaatisi ennen sukukypsyyden saavuttamista sitä, että hämähäkiltä saataisiin talteen tarpeeksi ehjä nahka, josta sukupuolen tunnusmerkkejä voitaisiin katsoa. Ennen niitä sukupuolta voi vain arvailla esimerkiksi värityksen, kasvunopeuden ja raajojen pituuden perusteella, ja arvaukset voivat mennä vikaan. Sukupuolikysymys on tarantulien kohdalla aika iso: jos et ole kasvattamassa hämähäkkejä, naaras on useimmiten se mitä kaikki haluavat. Naaraat ovat usein paitsi näyttävämmän värisiä, ne myös jatkavat elämäänsä sukukypsyyden saavutettuaan toisin kuin koiraat. Etenkin kuivien alueiden naarastarantulat voivat elää jopa vuosikymmeniä. Koiraat sen sijaan usein lopettavat syömisen sen moltin jälkeen, jonka myötä ne ovat saavuttaneet sukukypsyytensä, ja alkavat pikkuhiljaa näivettyä. Olin ennen ihmetellyt, miksi niin moni on valmis luovuttamaan koiraansa lisääntymispuuhiin, vaikka useimmissa tapauksessa naaras astutuksen yhteydessä syö sen. Mutta koska vaihtoehto on se, että uros kuolee joka tapauksessa yleensä alle vuodessa hitaasti näivettyen, ymmärrän miksi se toinen vaihtoehtokaan ei tunnu niin pahalta. Etenkin kun koiraan omistaja saa sitten korvaukseksi yleensä puolet slingeistä, ja voi aloittaa kasvun seuraamisen alusta (siinä toivossa, että tällä kertaa tulisi se naaras).
Emilia on sukukypsä naaras ja elää todennäköisesti vielä parikymmentä vuotta.
Iiro molttasi juuri sukukypsäksi koiraaksi, joten hänellä on tehtävänä löytää morsian.
Lajista riippuen hämähäkeissä on toki muutakin seurattavaa kuin se onnistuvatko ne molteissa ja kumpia niistä tulee. Tarantulista löytyy esimerkiksi laaja kirjo erilaisia värejä, jonka lisäksi niiden elintavat erovat toisistaan. Osa elää maantasalla ja kaivamissaan tunneleissa, toiset seitittävät paljon ja tekevät hyvinkin monimutkaisia seittimuodostelmia. Osalla taas on kiipeilyyn erikoistuneet raajat, ja ne tekevät pesänsä purkkiensa ylänurkkiin. Värityksien suhteen muutokset tulevat useimmiten vaiheittain moltti moltilta. Jussi usein mielellään esitteleekin sitten tyyppien tunneleita, seittejä ja moltteja. Itselle toistaiseksi mielenkiintoisinta on ollut seurata, kuinka kaupanpäällisenä tullut Rehveli-hämähäkki pikkuhiljaa regeneroitui eli kasvatti itselleen uudet raajat menetettyään ennen meille tuloaan moltissa kaksi ja puoli jalkaa kahdeksasta. Nyt reilua paria vuotta myöhemmin se on jo täysin ehjä ja kunnossa.

Silti minun on myönnettävä, että nuo fretit joille sattuu ja tapahtuu koko ajan ovat enempi minun juttuni. Edes nopeimmat hämähäkit kun harvemmin liikkuvat turhaan, eli jos kyse ei ole suojautumisesta, saalistamisesta tai seittien vahvistamisesta. Eli vaikka ne periaatteessa voisivat liikkua uskomattoman nopeasti, useimmiten ne näkee seisomassa seittinsä keskellä. Mutta kyllä sitä nykyään ymmärtää jo paremmin, mikä noissa Jussia kiehtoo - ja on porukasta osa erottautunut omiksi lemppareiksi, kuten Rehveli ja Fifi.    

Valentine frettinäyttely

Eilen auto suuntasi kohti Viialaa ja frettinäyttelyä. Sitä ennen käytiin kyllä pieni koukkaus naapuriin moikkaamassa vähän erilaisia karvakavereita, ja huolehtimassa kolmen kissan aamutoimet, sekä tietenkin koristeltiin näyttelykakku. Jälkimmäisestä on tullut jo pienimuotoinen perinne niihin näyttelyihin, joihin Jussi lähtee minua kuskaamaan. Tällä kertaa näyttelytiimimme koostui kolmesta juniorista, eli mukaan kisaan lähtivät Lysti, Huisku ja Mitella. Niistä Mitella on kyllä jo virallisesti seniori-luokassa, ja kaksi muutakin siirtyvät sinne jo seuraavassa näyttelyssä. Matkaseuraksi ja kilpakumppaniksi napattiin myös Sarianna, Ahti sekä Ruut, Eetun saadessa kyydin näyttelypaikalle Riikan mukana oltuaan sielä viikon treffeilemässä.

Aitaus on pystyssä, näyttelyjumitus alkakoon!
Tälläkertaa tiedossa ei ollut mitään aitauskisaa, mutta mukaan pakattiin silti pelkkää pinkkiä ja sydäntä, kun pitihän minunkin se pinkki ystävänpäivä saada. Kakkukin vedettiin kunnolla hempeäksi. Lystikin oli nyt panostanut viimeiseen junnunäyttelyynsä aloittamalla viimeinkin talviturkin kasvattamisen, mikä on sikäli ihan mielenkiintoista, että kaikki muut ovat alkaneet jo tiputtaa omiaan pois. Meidän aitaus kun ei ollut suinkaan ainoa, missä pöllysi kunnon karvapilvet, kun irtokarvoista koetettiin hankkiutua eroon ennen tuomarille menoa.

Miten sitä olisi voinut sanoa ei pinkeille hämähäkkivaljaille? Kun taloudessa on niitä hämppyjäkin se kolmisenkymmentä...
Näyttelypaikkaan oli tullut edellisenä iltana muutos, kun varatun paikan suhteen oli tullut viime hetken ongelmia. Korvaava tila oli onneksi löytynyt viidenkymmenen metrin päästä, ja se osoittautui muuten ihan toimivaksi, mutta varsin ahtaaksi. Tunnelma oli siis varsin tiivis, mutta siitäkin selvittiin. Voin vain kuvitella sen fiiliksen, kun näin isoa asiaa on jouduttu lähtemään järjestämään uudelleen edellisenä iltana. Jussia muutoksessa harmitti eniten se, että Sampolassa olisi ollut paljon pöytiä, joiden ääreen olisi saanut pystyyn kunnollisen poikaystäväparkin. Nyt pelipöydän virkaa saivat toimittaa yksi isompi kantoboksi ja Sariannan kevytaitauksen katto.

Mansikkarahkakakkua ystävänpäivään
Tuomareilla oli arvosteluissaan todella jouheva tahti, ja päivä etenikin nopeasti. Vaikka kaikki omat olivat aika loppupäässä, ei tainnut mennä edes neljään, kun ne olivat kaikki käyneet jo arvostelussa. Siinä vaiheessa kun laitoin viimeistä valmiiksi, Jussikin tuli jo kesken peliensä hämmästyneenä ihmettelemään, että eikö Mitellan pitänyt olla meiltä eka eikä Lystin. Hän ei ollut ehtinyt huomata, että meidän muut olivat jo ehtineet käydä tuomarilla. Nopeasti tahdista huolimatta päivään ehdittiin mahduttaa myös bingo, johon minulla on jonkin sortin addiktio siitä huolimatta, että en ikinä voita siitä mitään.

Bingo!
Treffailun makuun päässyt Eetu koitti houkutella Huiskuakin lemmenleikkeihin
 Päivän aikana tuli myös juteltua taas paljon, sekä mukavista frettijutuista, kuten ostosortumisista, pennuista ja laumojen touhuista, sekä niistä ikävämmistä, kuten Snurren menetyksestä ja Itsyn hampaista. Itsylle kun pitää nyt varata taas hammaslääkäriaikaa vain neljä kuukautta edellisen kerran jälkeen, niin kyselin vinkkejä siihen, mikä kaikki voisi aiheuttaa sitä, että noin nuorella eläimellä hampaat vain kuolevat suuhun. Että mitä siitä kannattaisi tutkia. Kun ei silläkään linjalla voi jatkaa loputtomiin, että hampaita vain poistetaan 1-2 kertaa vuodessa, kunnes mitään ei ole enää jäljellä. Kehotuksia tuli niin hammasrötgenin kuin munuaisarvojen tarkistuksen suuntaan.

Aitausmeri tihenee
Ja niistä ostosortumisista... Olen oppinut varsin taitavaksi välttämään niitä eläinkaupoissa, mutta näyttelyt ovat vaikeampia. Käsintehdyissä juuri freteille suunnitelluissa tuotteissa on vain jotakin, mikä eläinkauppojen tuotteista puuttuu. Niinpä tälläkin kertaa mukaan lähti yhdet valjaat ja yksi peti. Jussi vähän pyöritteli päätään hankinnoille ja totesi, että onneksi hän sai sentään ylimääräiset hamsteritavaransa samalla reissulla myytyä. Ehkä minunkin pitäisi malttaa tehdä sama inventaario näätätavaroille. Meilläkin moni pedeistä kun on käynyt vähän pieniksi, kun tytöt nukkuvat usein mieluiten useamman näädän kasoissa, eikä pienimpiin peteihin mahdu useampaa. Ne kun on aikanaan hankittu meidän minimummuiskoille, ja Lysti painaa jo yksinään saman, mitä meidän ekat yhteensä. Sarianna kyllä taas lupasi ryhtyä minun edunvalvojakseni näätäostoksissa, ja ensitöikseen perua minun luottoni näätäkamojen suhteen, että jatkossa riittäisi että minulta evätään käteisen käyttö näyttelyissä. Näätäjuttujen suhteen kun kun olen shopaholisti.

Junnut eivät ymmärrä, miten uusi peti voisi olla huono juttu

Päivä eteni palkintojen jakoon, ja tällä kertaa Turkutiimiin ei tullut sijoittumisia. Meidänkin tyttöjen arvostelut olivat aika keskitasoa: mistään ei ollut lähtenyt isosti pisteitä, mutta monesti kohtaa oli lähtenyt vähän. Sekä sellaisista kohdista, joihin ei voi juuri vaikuttaa, kuten rintakehästä, kallon mallista, korvien koosta yms., että sitten lihaksistosta, turkin ja ihon kunnosta yms. Etenkin junnut ovat joutuneet olemaan nyt vähän neulatyynyinä, kun ensin iskettiin implantit, ja Lystillä se vaati muutaman yrityksen, ja sitten eilen otettiin vielä ADV-testit - ne tosin vasta arvostelujen jälkeen, eli niistä pistetyt reiät eivät toki vaikuttaneet arvosteluun. Sarianna sai tosin palkintonsa siinä, kun Eetu palasi astutusreissulta kotiin. Toivottavasti se tunne kantaa taas tulevat mähmärölleilyt.

Siitä tietää omistavansa paljon näätiä, kun palkintopöydällä ihastuu etenkin siivoussuihkeisiin ja pyykinpesunesteeseen.

Kotimatka sujui varsin rauhallisissa merkeissä, mutta kotona alkoi taas hepulit - junnut kun olivat olleet jumissa koko päivän. Ja niinpä kämppää vedettiin taas ympäri popcornina, ja Itsy liittyi mukaan hepulointeihin. Justiina ja Esteri taas eivät olleet näistä nuorisojuhlista yhtä vakuuttuneet, ja siinä saikin toimia vähän erotuomarina, kun eivät kakarat tahtoneet taas hepulin keskellä muistaa, ettei ketään saa pakottaa leikkimään. Mutta hetken päästä Jussi otti taas erotuomarin roolin, ja patisti minut kylpyyn testaamaan ilmokuorissa tulleita kylpypommeja - joita sain oman rasian lisäksi Tanjalta toisen hänen ensin ihmeteltyä, miksi karkkien pohjassa luki, että niitä ei saa syödä. Minäkin kun olin katsonut nuo ensin makeisiksi, ja missannut mukana olevan lapun, missä luki mitä ne ovat. Sen jälkeen sitä kyllä ilahtui totisesti, sillä rakastan kylpypommeja. Ennen kylpyhetkeä tehtiin kyllä vielä kierros kaksi naapuriin, että kisut saivat myös iltapalansa. Sitten olikin kohta oman lauman iltapalojen ja iltasiivoilun aika. 

Ollaan Lystin kanssa molemmat yhtä hyviä selfieissä.

torstai 15. helmikuuta 2018

Kuolinsiivous

Omalta osaltani tein eilen sen päätöksen, että yritän ystävänpäivää uudelleen lauantaina. Eilen se vain kaatui ja hajosi käsiin. Ensin flunssa vei yöunet, eikä kahden tunnin unilla työpäivän jälkeen jaksanut olla sosiaalinen. Illalla olleen facebook-kokouksen alunkin missasin puolella tunnilla, kun akku loppui niin itsestä kuin puhelimesta. Ja kun sitten näädillä oli koko ilta pientä vääntöä ja vielä Jäte-Joonas löytyi kuolleena, se meni vähän siinä.

Minun kun vielä piti illalla puhuessa Jussin kanssa hyvät yöt ja ystävänpäivät ihan vain äkkiä toivottaa hyvät yöt myös herppilään. Tehdä pikainen tarkistus ja vakuuttaa Jussikin siitä, että kaikki on ihan hyvin - ja miksei olisi, kun juuri sunnuntaina kaikki laitettiin kunnolla kuntoon, eikä alkuviikostakaan ollut näkynyt mitään poikkeavaa. Mutta jo heti avattuani huoneen oven kalman haju iski vastaan ja tiesin että jossain on raato. Suuntasin ensimmäisenä Böffön häkille, sillä yli kaksivuotias pappahamsteri tuntui todennäköisimmältä lähtijältä. Mutta häkissä pyörä senkuin pyöri, ja minut nähdessään Böffö kipitti luukulle kerjäämään pähkinöitä.

R.i.p. Jäte-Joonas
Sen jälkeen koitin käydä semioptimistisesti läpi keitä sunnuntaina oli ruokittu, että jos joku olisi oksentanut puoliksi sulaneen jyrsijänraadon lämpömaton päälle. Sekään ei olisi hyvä asia, mutta se selittäisi hajun, eikä olisi niin lopullista. Kaikki käärmeet kuitenkin löytyivät hengissä, eikä missään lojunut sulaneita raatoja. Sitten Jussi kysyi, että mites Jonttu. Kävelin sen terraariolle, ja ennenkuin olin edes avannut sitä, vastaus oli aika selvä. Jonttu oli ihan ihme asennossa, kuivahtaneen oloinen ja silmät painuneet kuopalle. Se oli lämpömaton päässä terraariota ja kokonaan hyppyhäntäisten peitossa, minkä myötä hajoaminen oli lähtenyt nopeasti käyntiin. Saatuani sen ruumiin pussiin, oli aika selvää, että haluan siivota myös sen terraarion pois ennenkuin Jussi palaa Porista.

Siinä istuessani herppihuoneen lattialla ikkuna auki odottamassa huoneen tuulettumista, ja kuunnellessa näätien huutoa voimat tuntui hetken olevan aika totaalisesti loppu. Vaikka ohitukset menee koko ajan paremmin, puolet laumasta on jo ok, eikä pyörityksiäkään ole enää kauheasti näkynyt, ei Justiinan ja junnujen kanssa ole vielä päästy eroon jahtaamisista ja kiljumisista. Paljon melua melko tyhjästä, mutta sillä hetkellä sitä ei olisi jaksanut yhtään. Kun vielä samaan aikaan Huisku jakaa kaiken kiimahellyytensä Miikkikselle, ja poika sit jurputtaa, kun sitä alkaa välillä ahdistaa teinittären lähentelyt.

Mutta onneksi on Jussi. Vaikka Jontun kuolema tuli shokkina, vaikka voikin 4,5-vuotiaan kanssa mennä iänkin piikkiin, hän jaksoi rauhoitella myös minua. Että kyllä tämä vielä tästä. Kun saa taas nukuttua. Ja että hän auttaa sitten näätienkin kanssa kun palaa, ja hän on kanssa vielä valmis yrittämään Justiinan kanssa. Että ei yhden väsypäivän takia kannata heittää kirvestä kaivoon, kun tytöstä jo kovasti tykkään.

Kylppärin lattialle on hyvä romahtaa. Sielä saa yleensä seuraa.
Tänään onkin ollut jo parempi päivä. Mutta elämä ison eläinlauman kanssa voi joskus olla kaukana vaaleanpunaisesta hattarasta jopa ystävänpäivänä, jolloin netti täyttyy söpöistä sydämillä varustetuista eläinkuvista söpöillä teksteillä. Mutta kyllä mie silti noita rakastan, aina. Ja ymmärrän ne söpöt eläinkuvat. Eilenkin siinä kohtaa kun ilmalle oli juuri lentäneet parit voimasanat ennen romahtamistani kylppärin lattialle, syliin kipitti se kaikkein epätodennäköisin sylinäätä eli Lysti, ja oli siinä pari minuuttia paijattavana. Ja Lystille pari minuuttia paikallaan vastaa muiden muiden tunteja.
Että on meillä vaan ihan mahtava lauma. Kaikesta huolimatta.

Mutta palataan siihen ystävänpäivään lauantaina.

maanantai 12. helmikuuta 2018

Nuoret kiimattaret

"Kyllä sen sit huomaa" on yksi piinaavin vastaus ja laihin lohtu minkä voi saada silloin, kun on uusi harrastaja ja neuroottinen jonkin asian suhteen, kuten sen, tunnistaako sitä varmasti koska naarasfretillä alkaa kiima. Vaikka kaikki ympärillä hyvää tahtoen nyökyttelevät päätään ja vahvistavat vastauksen paikkansa pitävyyden, sitä on itse täysin varma siitä, että on taatusti sitten se ensimmäinen puusilmä, joka ei huomaa, ja jonka näätä kuolee anemiaan ja jolle kukaan ei sen jälkeen myy enää ikinä mitään eläintä, jos sellaista omalta morkkikseltaan enää arvaisi edes ottaa. Koska mistä kaikki muka voivat olla niin varmoja siitä, että juuri sinäkin sen huomaisit. Ja pelissä on kuitenkin naarasfretin koko elämä, sillä katkaisematon kiima voi naarasfreteillä johtaa aplastiseen anemiaan ja sitä kautta fretin kuolemaan. Joitain olen kuullut asian pelottavan jopa siinä määrin, että naarasfrettiä ei uskalleta edes harkita, sillä urosfrettien kohdalla kiima on korkeintaan omistajalle epämukava, ei vaarallinen eläimelle itselleen.

Mitellalla ei ole kiima päällä, sen vulvan kohdalla on ennemmin sisäänpainunut kuoppa kuin turvotusta.
Kunnes sitten tulee se ensimmäinen kiima, jonka jälkeen on helppo liittyä nyökyttelijöiden joukkoon vahvistamaan, että kyllä sen sit huomaa. Minäkin olin meidän ensimmäisten tyttöjen kanssa kuin tulisilla hiilillä siihen asti, että ne ensimmäiset kiimat alkoivat. Snurre oli ollut eläinhoitolalle tullessaan puolikalju ja aneeminen katkaisemattoman kiiman johdosta, eikä kukaan ollut juuri enää antanut toivoa sen selviytymisestä. Se kuitenkin selvisi, mutta minä pelkäsin tosissani, ettei se selviäisi vastaavasta toista kertaa, ja sillä toisella kertaa se oli minun vastuullani reagoida ajoissa, ja pitää huoli siitä, ettei sen tilanne pääse enää ikinä yhtä pahaksi. Mutta sen varmistamiseksi minun olisi huomattava kiima ajoissa.

Lystillä vulva on lähtenyt turpoamaan, vaikkei se ole vielä yhtä pitkällä kuin Huiskulla.
Toki sitä oli lukenut kiiman merkeistä moneen kertaan, kuten siitä, että eläimen ominaishaju voimistuu, turkki rasvoittuu, käytöksessä voi ilmetä erilaisia muutoksia, kuten huomiohakuisuutta, muiden hoivaamista, ylivilkkautta ja etsimistä, sekä vulvan turpoamisesta. Mutta luettuna ne kaikki vaikuttivat kovin triviaaleilta, etenkin kun kun samoihin aikoihin eläin aikuistuu ja kevätkin voi vaikuttaa eläinten mielialoihin ja touhuihin. Niin mistä sitä voi olla varma, milloin kyse on kiimasta, eikä jostain muusta.

Kunnes se sitten alkaa. Eläin alkaa olla sen ikäinen, että ensimmäiset kiiman merkit ovat odotettavissa (naaraat aloittavat ensimmäisen kiimansa yleensä 6-9 kuisina) ja eläimessä alkaa näkyä muutoksia. Alkuun hienovaraisempia, kuten muutos aiemmin tutussa hajussa tai jonkin käytöspiirteen korostuminen. Sitten koko ajan selvempiä. Vulvan turvotuksen kohdallakin on jo oppinut luottamaan siihen, että jos sitä täytyy yhtään arpoa, onko se nyt turvoksissa vai ei, se ei ole - sillä kyllä sen sitten huomaa. Meilläkin junnuille iskettiin nyt vajaa viikko sitten lantit, jotka vetävät kiiman ensin huippuunsa, ennenkuin se sitten katkeaa. Siinä kohtaa kun lantit laitettiin, kummallakaan ei ollut vielä niin selvää turvotusta, mutta Huiskulla se nousi jo seuraavana päivänä, ja Lystikin seuraa nyt perässä.

Huiskun vulva on selvästi turvonnut, ja se työntyy ulospäin sormenpään kokoisena pattina.
Nyt tyttöjen pimperoita tuijotettuani päätin sitten myös kuvata ne. Jos se lohduttaisi edes yhtä naaraspentua harkitsevaa luoden jotain kuvaa siitä, mistä sen sitten huomaa. Kuvista ei tullut täydellisiä, kun kuvausassistenttini karkasi taas Poriin hajautukseen (josta käsin voi sitten pyöritellä silmiään sille, että kaikesta sitä pitääkin blogiin kuvia laittaa), mutta ainakin jonkinlaiset. Toki eroa saa tulla katsomaan myös livenä, jos pentukuumeilujen keskellä haluaa tulla tutustumaan lajiin noin muutenkin. Meillä on omien aikataulujen puitteissa aina ovi auki fretistä kuumeileville.

sunnuntai 11. helmikuuta 2018

Herppihuoneen perusteellisempi siivous

Jussi valitteli eilen pientä motivaatiopulaa harrastustensa suhteen. Menimme sitten yhdessä istumaan herppihuoneeseen ja miettimään, mikä sielä voisi tällä hetkellä syödä motivaatiota. Asioita pyöriteltyämme löysimme heti muutaman jutun, jotka olivat jääneet rempalleen ja sellaisina nostivat aloittamisen kynnystä muidenkin juttujen suhteen. Isoimpina harmituksena olivat kuolleiden otusten vielä sisustuksissaan olevat purkit (etenkin hämähäkkislingien hämähäkkien poikaskuolleisuuden ollessa joillain lajeilla hyvin suuri), sekä isot pinot pesua odottavia pikku purkkeja ja terraarioita, jotka pitäisi puunata ennenkuin osia eläimistä pääsisi siirtämään poikasbokseistaan isompiin. Kiireen keskellä myös työpöytä oli päässyt täyttymään kaikista hoitotarvikkeista, ja toi huoneeseen varastomaista tuntua. Totesimme että kaikki nämä pystyy fiksaamaan kuntoon ilman uusia hankintoja, joten sovimme että tämä päivä aloitetaan laittamalla herppihuone kuntoon.

Silmäskinkki Pätkiksen uusi terraario
Niinpä aamulla herättyä kävimme vielä eiliset suunnitelmat läpi, ja aloimme hommiin. Minä tyhjentelin asukkinsa menettäneitä purkkeja ja sisustelin uusia niille, joiden oli aika muuttaa isompaan terraarioon. Jussi vastasi terraarioiden pesusta, ja minä sitten lisäilin pinoa sitä mukaan, kun sain purkkeja tyhjättyä. Välissä Jussi kävi siirtämässä eläimiä uusiin asumuksiinsa, sillä päivän siirrettävissä oli useampi, joiden siirtohommaan en olisi itse ollut ensimmäisenä vapaaehtoinen, kuten Jussin scolopendra-juoksujalkainen Pikku-Tino jr. Ihana pieni peto, jolla on pistimet molemmissa päissä vartaloa. Samaan aikaan kun terraariot siistiytyivät, muutimme myös hieman niiden järjestystä, että keskenään samanlaiset ryhmiteltiin aiempaa tiukemmin yhteen. Uusien terraarioiden valmistuttua niitä myös kostuteltiin ja kannettin samalla kannukaupalla vettä muihin kosteisiin terraarioihin, joista pari oli päässyt vähän kuivahtamaan. Siinä vesikannuja kannellessa Jussi lisäsikin ostoslistalle vesihanaan kytkettävän liipasimellisen kasteluletkun. Akvaarion takia kylppärin hanassa kun on sellaiselle valmiiksi sopivat kierteet.

Tähän muutti tarantula nimeltään Marsu. Tieteelliseltä nimeltää joku marshall.
Tämä kaikki oli myös kovasti frettien mieleen, miksi herppihuoneen oviaukkoon viritettiinkin taittopöytä hieman blokkaamaan näätien vapaata kulkua. Sen myötä saimme hieman jaettua näitä ahkeria assistentteja niin, ettei kummallakaan ollut kerralla enempää kuin mitä pystyi valvomaan. Esteri, Mitella, Justiina ja Lysti kävivät vuorollaan auttamassa minua muun muassa möyhimällä ämpärissä olevaa turvetta ja nuolemalla pestyjä bokseja kuiviksi. Jussilla riitti kylppärissä apureita välillä enemmänkin, ja etenkin Huisku ja Mitella kunnostautuivat märkien boksien kuivaamisessa menemällä niihin pyörimään. Sen myötä meillä olikin sitten liuta likomärkiä frettejä, mutta mitäpä ne eivät tekisi saadessaan olla näin avuksi ja mukana touhuamassa.

Justiina kuivaa faunabokseja
Kolmeen mennessä kaikki päivän siirrot olikin tehty ja kaikki käyttöä odottavat purkit pesty ja kuivattu odottaamaan seuraavien slingien kasvua. Myös tyhjillään olevalle 45*45*60cm Exo-terraariolle oli saatu järjestettyä paikkansa, niin että Jussi pääsee nyt rakentamaan sinne kunnon taustaa. Siitä rakentuu sen myötä Nacho Cheddarin tuleva aikuisterraario. Tavaroita puunatessa tuli samalla tehtyä myös pientä karsintaa niin ylimääräisissä hamsteri- kuin matelijatarvikkeissa, ja tarpeettomaksi jääneet kasattiin omaksi pinokseen odottamaan, että Jussi ehtii illemmalla laatia niistä myynti-ilmoitukset. Kaapeista kun löytyi vielä muun muassa Bugin vanha häkki, vaikka Jusilla ei ole suunnitelmissa ottaa toista syyrialaista ainakaan sillä aikaa kun Böffö vielä elää.

Pikku-Tino jr. vanhassa terraariossaan
Pikku-Tino jr.:n uusi asumus
Herppihuoneurakan jälkeen siirryimme parvekkeen puolelle pitämään pientä valokuvaussessiota. Minä kun onnistuin bongaamaan yhdestä englanninkielisestä frettiryhmästä frettien virtuaalinäyttelyn, ja pitihän siihen toki tytöt heti ilmoittaa. Saimme eilen tyttöjen kuvakoodit, joten päätimme napata kuvat tänään luonnonvalossa. Sikäli niillä ei kyllä olisi ollut kiire, sillä Jussi huomasi, että kuville oli annettu palautusaikaa toukokuulle asti. Mutta ovatpahan nyt ainakin ajoissa. Blogin puolelle ne kuvat tulevat taas vasta sitten, kun kisa on ratkennut, vaikka en usko kauhean monen ei-suomalaisen blogiani seuraavan.

Bonsainäätä Mitella
Huisku tutkii pestävien pinoa
Feeniksin uusi kämppä, sitten kun se palaa talvehtimasta jääkaapista.
Lopputulos siivoilujen ja järkkäilyjen jälkeen


perjantai 9. helmikuuta 2018

Isin halipampula

Huomasin tänään blogissani vakavan puutteen yrittäessäni äkkiä etsiä Huiskun sylikuvaa linkitettäväksi. Blogin puolella tuntui olevan selvä pampulavajaus, osin ehkä siksi, että moni kuvista on taattua hämärässä otettua kännykkälaatua. Mutta koska blogi ehkä muutenkin kaipaa nyt jotain pehmoisen pörröistä, näillä mennään.

Tiedän, että freteissä angorat jakavat mielipiteitä, mutta nämä kuvat ehkä kiteyttävät sen, mitä paikkaa Huisku tuli meillä täyttämään. Mitellan astetta haastavamman pentuajan jälkeen Jussi kyseenalaisti aika vahvasti, onko freteistä todella samaan tapaan lemmikeiksi kuin kissoista. Hän kun kaipasi jotain pehmoista ja pörröistä sylikaveria menevän hepulisukkulan sijaan. Ja minä sitten myönsin, etteivät kaikki fretit ole välttämättä ihan niin meneviä ja energisiä kuin ne, mitä minä olen eniten näyttänyt (itsessä kytee yhä pieni rakkaus muun muassa hybridejä kohtaan, vaikkei niitä kotona ole). Että freteistäkin kyllä löytyy semmoisia enempi lemmikkipampuloita, vaikka Suomessa valtaosa onkin näitä menevämpiä ja virtaviivaisempia.

Niin meille tuli sitten Huisku. Ja Huisku on kyllä ollut juuri sitä, mitä lähdettiin hakemaan. Isin pörröinen halipampula.


Tämä on myös se syy, miksi yleensä aina kysyn, millaista lemmikkiä fretistä haaveilee, ennenkuin suosittelen ketään kasvattajaa (ellei sitten toiveissa ole tietty sijainti tms.). Linjoissa ja pentueissa kun on eroja, vaikka jokainen eläin on toki oma yksilönsä. Niin tiedän sitten vähän vinkata sellaiseen suuntaan, jossa saattaisi olla tulossa toivotunlaista tyyppiä, haki sitten pörröistä halipampulaa tai virtaviivaista mangustiapinaa. Vaikka onhan pennuissa aina myös se yllätyssektori: Mitellastakin tuli lopulta meidän toinen halipampula, vaikkei siitä olisi heti sitä uskonut.