Per-Erik Sundgren: Lemmikkieläinten jalostus

sunnuntai 5. helmikuuta 2023

Tänä viikonloppuna tuli otettua pieni nostalgiatrippi, kun sain Tellulta hänen Ekotorilta löytämänsä Per-Erik Sundgrenin Lemmikkieläinten jalostus -teoksen. Kyseessä on 90-luvun alussa ilmestynyt klassikko, jota olen lukenut ensimmäisiä kertoja jo ala-asteella haaveillessani siitä, kuinka minustakin joskus isona tulisi kasvattaja. Kasarikäännöskirjallisuuden parissa ilman nettiä kasvaneena kasvattajat kun edustivat minun lapsuudessani sitä korkeinta tietämyksen tasoa monissa eläinkysymyksissä. Kirja keskittyy kasvatus ja genetiikka-asioissa hyvin perustason asioihin, minkä myötä se on kestänyt yllättävän hyvin aikaa (jos unohdetaan esimerkiksi se, että syyrialaisten eli kultahamsterien mainitaan olevan genetiikasta kiinnostuneille paljon marsuja tylsempiä eläimiä kokeilla geenien vaikutusta käytännössä, sillä kultahamstereilta puuttuvat marsuille ominaiset lukuiset eri väri- ja turkkimuunnokset). 


Vaikka kirjan nähdessään Jussi jo hieman huolestuikin, alkaako kasvatuskipinä taas nostaa päätään minussa, kirja myös muistutti hyvin siitä, miksi aikoinani lopetin rottien kasvatuksen. Jotta kasvatuksessa ei ajauduttaisi umpikujaan sisäsiitoksen ja geenikadon kanssa, kirjassa neuvotaan kuinka erityisesti pienten populaatioiden kanssa täytyy olla erityisen suunnitelmallinen ja tarkka eläimiä yhdistäessään. Esimerkkinä tälläisestä pienestä populaatiosta annetaan, että kasvattajalla on käytettävissään vaikkapa vain yhdeksänkymmentä eläintä, joista 15 on uroksia ja 75 naaraita. Koska käytännössä ainoastaan muutamilla hiirikasvattajilla on resursseja pitää edes noin isoa eläinmäärää itsellään kotona, käytännössä kaikki muut joutuvat tasapainoilemaan sen kanssa, paljonko kotona on mahdollista pitää eläimiä, kuinka paljon löytää sijoituskoteja ja kuinka paljon on sopivia yhteistyökasvattajia, joiden tavoitteet ja jalostuseläimet sopivat edes joiltain osin omiinkin kasvatussuunnitelmiin. Etenkin lajeilla, joiden jalostusikä on erittäin lyhyt, tavoitteellinen kasvatus ei mitenkään onnistu niin, että kotona on vain muutama jalostusyksilö kerrallaan - ellei niitä jalostusyksilöitä siirrä sitten jalostuskäytön jälkeen eläkekoteihin muualle, mikä ei ole kiva vaihtoehto silloin, kun kyseessä on samalla omat lemmikit, tai sijoita niitä jo poikasina muualle jättäen itselleen vain jalostusoikeuden eläimiin. Moni kasvattajien isoihin eläinmääriin kriittisesti suhtautuva näkisi vaihtoehdoksi sen, että poikueita vain teetettäisiin harvemmin, ja poikasista jätettäisiin sitten vain se yksi paras jatkoon, mutta tällöin otettaisiin valtavia riskejä geneettisen variaation menettämisen suhteen, koska silloin jatkoon pääsee vain pieni siivu vanhempien geeneistä, ja nekin vain, jos kyseinen yksi jätetty yksilö osoittautuu myös kasvaessaan jalostuskelpoiseksi, tiinehtyy ja sen poikaset selviävät. Tämän mallin ongelmat näkyvät nyt etenkin frettien kohdalla, kun niitä on useimmilla kasvattajillakin kotonaan vain 2-5, mikä on nyt parin huonon pentuvuoden jälkeen johtanut siihen, että osalla ei ole enää eläimiä millä jatkaa, vaikka Suomessa harrastetaan myös eläinten sijoittamista selvästi enemmän kuin monissa muissa maissa.

Vaikka kirjaa lukiessa aivoni alkoivat toki rakentaa yhtälailla omia kääpiörotta kuin frettilinjojakin, kun sitä lukiessa sijoitteli eri kirjan kohtiin omia lajejaan ja niissä tärkeinä pitämiään ominaisuuksia, yhteenlaskun tulos on silti sama: meidän nykyinen eläintarha ja yhden eläinlajin tavoitteellinen kasvatus eivät onnistu yhtäaikaa nykyisillä resursseilla. Etenkin kun ottaa huomioon, että koin rottamäärän säätelyn kasvatuksessa hankalaksi jo silloin, kun minulla oli rottien lisäksi vain muutamia muita eläimiä. Silloinkin sitä koki usein ristiriitaa siinä, kuinka paljon sitä olisi pitänyt jättää ja hankkia eläimiä riittävän kasvatusmateriaalin varmistamiseksi, ja kuinka paljon sitä halusi pitää rottia kotona, jotta sai niistä eniten irti sosiaalisina lemmikkeinä, ja jotta jaksoi ja pystyi tarjota niille riittävästi tilaa ja virikkeitä. Mutta mikäli kasvatus kiinnostaa, kirja antaa genetiikan perusteiden ohella myös paljon pohdittavaa siitä, miten käytettävissä olevan jalostusmateriaalin määrä vaikuttaa kasvattajan valinnanmahdollisuuksiin.

Niinpä tämä kirja pääsee nytkin takaisin hyllylle hyvänä perusteoksena ja rakkaana muistona - ja siirryn odottamaan seuraavien sijoitusmuksujen syntymää. Etenkin rottien kanssa pääsen nappaamaan siinä rusinat pullasta, saadessani kotiini piippavia poikasia ilman kasvattajan vastuita - ja silti poikaset ovat osa jonkun pidemmän linjan suunnitelmia, eivätkä vain minun huvikseni syntyneitä.

 

Kielo on kotona

perjantai 3. helmikuuta 2023

Toissa postauksessa jo mainitsinkin, että loppu vuodesta meille varatun Kuusama-kääpiörotan kotiutuminen vähintään lykkääntyi, ja sen myötä kääpiörottajengiin muutti nyt topaz badger neiti Kielo. Kielo haettiin kotiin eilen, ja se pääsi heti totuttautumaan Opuntian ja Lupiinin seuraan. Naarasrotat ovat yleisesti ottaen sen verran sosiaalisia, että Kielon olisi voinut koittaa lisätä suoraankin likkojen linnaan. Mutta koska tässä on nyt viime kuukaudet hakattu päätä seinään frettien laumakemioiden kanssa, totesin että en halua ottaa nyt pienintäkään riskiä ylimääräisistä kinoista, jos ne suinkin voi välttää, ja päätin mennä rottienkin totuksessa astetta pidemmän kaavan mukaan. Eli siirsin kaikki kolme neitiä pienempään reissuhäkkiin ei-kenenkään-maalle, ja siirrän kolmikon likkojen linnaan vasta huomenna, kun tyypit ovat saaneet vähän tutustua ja olen ehtinyt putsata vanhan häkin. Tänään Opuntia, Lupiini ja Kielo löytyivät jo kaikki samasta riipparista nukkumasta. 

Ylempi blondi on Kielo, alhaalla Opuntia

Kielon kotiutuminen tuli sikälikin hyvään väliin, että Saija on nyt päättänyt, että astuttaakin vain Opuntian tai Lupiinin, niin nyt toisen neideistä ei ainakaan tarvitse jäädä yksin toisen mammailessa. Astuttamisajankohtaa ei ole lyöty vielä täysin lukkoon, mutta asia saattaa tulla ajankohtaiseksi jo loppukuusta. Eli voi olla, että maalis-huhtikuun kieppeillä meillä piippaa. En voi väittää, että en olisi ikävöinyt sitä ääntä. Jussikin huomasi sen varsin hyvin, sillä kun haimme Kielon Tellulta, sielä oli pesissä useampi poikue ja minulla saattoi tuikkia silmissä pienet sydämet, kun piippailu alkoi.

Koko kolmikko <3

Frettien laumakemiat taas ovat edenneet monessa suhteessa hyvin, mutta takapakkejakin edelleen esiintyy. Kuten nyt kun osa laumasta oli tosiaan keskiviikkona mukana koululla. Kotiin palattua Nutsku ja Mallu ottivat sitten taas astetta pahemmin yhteen Tellun kanssa, mikä harmittaa minua vietävästi, ja osaltaan vahvistaa sitä, että meidän frettihäppeningit saavat nyt oikeasti jäädä tauolle siihen asti, että lauma on kunnolla vakiintunut. Edellinen näin paha yhteenotto kun tuli Lemmikki Tampere -messujen jälkeen, ja silloin kohteeksi taas joutui Hattara. Toimivassa laumassa pienet erillään olot tai poikkeuspäivät kun eivät haittaa, mutta nykyisessä kuviossa kaikki tälläiset poikkeamat selvästi sotkevat vielä haurasta pakkaa. Tämä on yksi niistä syistä, miksi meitä ei tulla bongaamaan myöskään Valentine-näyttelystä parin viikon päästä. 

Pieni uitettu Hattara

Nämä takapakit ja koko laumalta useamman kuukauden hukassa ollut alkeellinenkin sisäsiisteys ovat muutenkin hieman rasittaneet. Joinain päivinä, kuten tänään, jopa siinä määrin, että saatoin heittää Jussille ilmaan ajatuksen, mitä hän olisi mieltä, jos palattaisiin luonnollisen poistuman kautta siihen, että frettejä olisi jatkossa vain 2-3 kerrallaan, mutta että ne olisivat sitten taas jatkuvasti vapaina. Pienempi lauma olisi Jussille enemmän kuin ok, mutta etenkin tämän hetkisen kakkamayhemin keskellä Jussi ei ole kauhean lämmennyt ajatukselle jatkuvasta vapaana olosta, vaikka 2-3 tyyppiä luonnollisesti sotkisi huomattavan paljon vähemmän. Mutta koska toivon hartaasti, että lauman radikaali pieneminen ei tule tapahtumaan äkkiä, ideaa on aikaa kypsytellä.

Pupui ja fretei

keskiviikko 1. helmikuuta 2023

Alkuviikko on mennyt tavallista eksovaltaisemmin sekä töissä että vapaa-ajalla. Meillä töissä ehdottomasti suurin osa potilaista on kissoja ja koiria, mutta tähän alkuviikkoon meille on sattunut tavallista enemmän myös kaniasiakkaita. Ja itselläni on sattunut tuuri työvuorojen suhteen, kun olen päässyt valvomaan kaikkien kanien anestesiat ja olemaan mukana rokotuksissa. Vaikka pidänkin kaikista eläimistä, myönnän silti, että jokainen meille sattuva ekso kyllä nostattaa vähintään yhtä ison hymyn huulille kuin koirien pentutarkit. Ja koska meidän klinikka ei ole erikoistunut eksoottisiin, sitä toki tuntee eksoharrastajana vielä tavallistakin tärkeämmäksi tehdä parhaansa jokaisen eksoasiakkaan eteen, jotta tyyppi saisi parhaan mahdollisen hoidon ja tyyppien erityisvaatimukset tulisivat huomioiduiksi saapumisesta aina lähtöön asti. Olkootkin että Jussia vähän naurattaa, kun pakkaan kanipäivinä lounasboksiini vähän ekstrayrttejä siltä varalta, että joltain kaniasiakkaalta olisi unohtunut eväät, että on sitten varmasti jotain tuoksuvaa ja maistuvaa, mitä tarjota heti heräämössä. Tai pakkaan varuiksi tahnatuubia mukaan, jos odotettavissa on frettiasiakas. Koirille ja kissoille kun löytyy paremmin jo klinikan puolesta edes jotain nameja ja ruokia.

Toki silloin kun samaan päivään sattuu ekstrapaljon kaniasiakkaita, ainoa työhöni millään tasolla vaikuttava allergia tahtoo nostaa vähän päätään - olen nimittäin lievästi allerginen kaneille. Oireet eivät onneksi ole ilman lääkkeitäkään kuin luokkaa silmien punoitus ja silmien ja käsien kutina, ja muutamalla allergialääkkeellä saan estettyä nämäkin oireet kokonaan. Mutta sen missä asian huomaa, on että illalla iskee normaalia kovempi väsymys, kun keholla on ollut ekstra-aktiviteettia allergeenien kanssa painiessa. Silti minulle ei tulisi mieleenikään vältellä kaniasiakkaita töissä, vaan ennemmin päinvastoin.

Tämän päivän olin taas pyytänyt jo hyvissä ajoin vapaaksi, että pääsin karkaamaan välillä opetushommiin. Livian puolelta tuli jo edesmenneelle paikalliselle frettiyhdistykselle yhteydenotto, että he kaipaisivat koululle vierailijaa puhumaan freteistä. Alkuun koitimme sumplia, että olisimme menneet meidän vikaksi jääneen puheenjohtajan kanssa molemmat (kun yhdistys haudattiin, minä olin silloin sihteerin paikalla), mutta kun hän ei saanut sumplittua päivää vapaaksi, menin lopulta yksin. Sikäli Livia on itselleni tuttu paikka, että olen suorittanut sielä sekä eläinhoitajan perustutkinnon että klinikkaeläinhoitajan tutkinnon, jonka lisäksi meillä kotona on käynyt Liviasta opiskelijaryhmiä tutustumassa eksoihin. Silti sitä väkisinkin huomasi, että useamman tunnin monologin pitäminen edes itselleni erittäin rakkaasta aiheesta vaatii selvästi lisää harjoitusta. Olin varannut turhan paljon aikaa kysymyksille, kun taas dioja olisi saanut olla aika paljon enemmän. Yksi hyyvin iso unohdus oli myös se, että en ollut tajunnut ottaa vesipulloa mukaan. Vaikka olen nyt vakaasti luvannut pitäväni jonkinlaisen tauon kaikista opiskelujutuista, sitä ei voinut mitään sille, että mielessä käväisi ajatus, että pystyisiköhän töiden ohella suorittamaan jotain pedagogiikan opintoja, joista voisi saada lisää varmuutta heittää joskus jatkossakin satunnaista opetuskeikkaa.

Koululle päädyin lopulta ottamaan mukaan meidän jengistä Navan, Mallun ja Nutellan. Saatoin kyllä mainita turhan monessa kohtaa, kuinka fretit saattavat purra etenkin vieraita ihmisiä, sillä kun päästiin siihen vaiheeseen, että frettejä olisi saanut käsitellä, koko luokasta löytyi vain kolme vapaaehtoista. Toki tyypit olivat myös saattaneet kuulla, että kun kerran aiemmin kuin koululla oli frettejä käymässä, joku opiskelijoista oli saanut yhden roikkumaan korvaansa. Mutta joka tapauksessa ero oli iso, kun vertasi siihen, että kun joukko ensimmäisen vuoden opiskelijoita bongasi fretit ovelta ja kysyivät, saako niitä tulla moikkaamaan, kaikki halusivat frettejä myös syliin. Mutta eipä tuota puremispuolta voi frettien kohdalla jättää mainitsemattakaan, etenkin siinä kohtaa kun puhutaan vaikka yleisimmistä ongelmista frettien kanssa. Pureminen on kuitenkin yksi isoimpia syitä sille, miksi osa freteistä päätyy kiertoon.   

Menetyksiä

sunnuntai 29. tammikuuta 2023

Tammikuu ei ole sujunut täysin menetyksittä. Olemme joutuneet viimeisten parin viikon aikana sanomaan hyvästit kolmelle bunkkerin asukkaalle. Ensimmäisenä meni brasiliantarantula Höppänä kuolettavaan tautiin nimeltä sukukypsyys. Sen jälkeen kukkasirkka Kukkis epäonnistuneeseen nahanluontiin ja kolmantena yksi arosopuleista telottuaan oikean takajalkansa.

Höppänän kuolema oli näistä vähiten yllättävä. Monella tarantulalajilla on varsin tavallista, että saavutettuaan sukukypsyyden aikuiset urokset lakkaavat syömästä ja alkavat etsiä maanisesti lisääntymiskumppania. Tätä jatkuu yleensä niin kauan, että uros joko onnistuu, ja tulee naaraan syömäksi parittelun yhteydessä, tai epäonnistuessaan nääntyy hengiltä. Höppänänkin kohdalla Jussi harkitsi daamin etsimistä, kun kävi selväksi, että Höppänä on menettänyt mielenkiintonsa ruokaa kohtaan. Mahdolliset treffit kuitenkin lykkääntyivät, ja Jussikin alkoi vähän empiä, että jos Höppänästä kuitenkin olisi vielä eläjäksi. Meillä kun ei ole enää kuin muutamia hämähäkkejä, Jussi ei ollut kauhean innoissaan laittamassa Höppänää maailmalle. Höppänän kohdalla lopullinen romahdus tuli kuitenkin yllättävän äkkiä, ja se löytyi kuolleena terraariostaan.

Yksi sopulineideistä

Kukkis meni vain muutamia päiviä Höppänän jälkeen. Kukkarukoilijat kasvavat samalla tavalla kuin hämähäkit molttaamalla, eli kehittämällä uuden isomman nahan vanhan nahan alla, ja sen valmistuttua ryömimällä ulos vanhasta nahastaan, jonka jälkeen uusi nahka saavuttaa lopullisen muotonsa ja kovettuu. Molttaaminen on kuitenkin aina monella tavalla riskialtis prosessi, sillä sen aikana eläin on suojattomillaan. Joskus eläin myös jää jumiin vanhaan nahkaansa, eikä onnistu vapautumaan siitä joko kokonaan tai osittain. Moltin epäonnistuessa osittain eläin voi menettää esimerkiksi osan jaloistaan niiden jäädessä jumiin vanhan nahan sisälle ja revetessä irti moltin yhteydessä. Tällöin hämähäkit, skorpionit ja rukoilijat voivat onnistua renegeneroimaan eli kasvattamaan uudestaan irronneet raajat seuraavien molttien yhteydessä. Joskus kuitenkin asiat menevät vielä isommin pieleen, ja eläin menehtyy moltin yhteydessä, kuten Kukkikselle mahdollisesti kävi. Se ei jostain syystä saanut vietyä nahanluontiaan loppuun, ja kuoli. Tämä on harmillista, mutta suhteellisen yleistä nuorilla yksilöillä: hyönteismaailmassa lisääntymisessä kun luotetaan määrään laadun sijaan, jolloin luonnossakin on varaa siihen, että läheskään kaikki jälkeläiset eivät kehity aikuisiksi asti. Toki silloin kun kyseessä on yksittäinen lemmikkityyppi, se yhden tyypin menetys sattuu.

Kaikkein ikävin menetys oli kuitenkin tänään, kun Jussi huomasi yhden arosopuleista ontuvan pahasti. Pian kävi selväksi, ettei se kävellessä varaa ollenkaan painoa oikealle takajalle, ja vaikka vauhtia yhä riitti, turkki oli mennyt pörröiseksi ja hapsottavaksi, eli eläin oli selvästi kipeä. Koska lukuunottamatta jalkaa ja turkkia neiti vaikutti virkeältä, en voinut olla miettimättä, pitäisikö sitä koittaa vielä kipulääkitä tyyppiä ja laittaa sille pienempi toipilaskämppä, jos se kuitenkin tuosta vielä tokeentuisi. Aika pian tultiin kuitenkin siihen tulokseen, että tyyppi pyöri kuin väkkärä toiseksi pienimmässä kantoboksissakin, ja kaiveli ja pomppi sen minkä kolmella jalalla pystyi. Eli lepoon sitä ei saisi millään, saati että noin pientä kinttua saisi millään kipsattua oikeaan asentoon, vaikka se saataisiinkin tutkittua ja paikannettua tarkka syy ontumiselle. Koko pieni otus myös selvästi kavahti kosketusta kipeään kohtaan. Pienen tarkkailun jälkeen päädyimme sitten Jussin kanssa yhteisymmärryksestä laittamaan kaverille viestiä, voitaisiinko tuoda pikku tyyppi lopetettavaksi jo tänään. Tai voisiko Jussi tuoda, sillä itsellä pamahti flunssaoireet kunnolla päälle eilen, ja koitan parhaani mukaan doupata itseni huomiseksi työkuntoiseksi.


Kukkis

Kehenkään näistä kolmesta itsellä ei ollut yhtä vahvaa sidettä, kuin noihin sosiaalisempiin lemmikeihin, mikä tekee menetyksistä enemmän haikeita kuin murskaavan surullisia. Silti menetykset tuntuvat aina ikäviltä. Etenkin kun eilen menetimme ainakin joksikin aikaa myös yhden meidän tyypeistä, jota emme ole vielä edes saaneet. Saimme nimittäin kuulla, että osa Kuusaman kasvattajan kääpiörotista on sairastunut, eikä Kuusama sen takia voikaan muuttaa meille suunnitelmien mukaisesti ensi viikolla. Mikäli Kuusaman lauma välttyy rohinoilta, ja tautitilanne menee rottalassa ohi, ei ole kuitenkaan mitenkään mahdotonta, etteikö Kuusama voisi liittyä meidän jengiin joskus myöhemmin. Mutta tällä hetkellä riski olisi liian iso. Opuntian ja Lupiinin kasvattaja kuitenkin lupasi, että voisimme saada yhden toisen neidin meidään laumaamme kolmanneksi, nyt kun Kuusaman kotiutuminen lykkääntyy. Niinpä haemme torstaina kääpiörottajengiin kolmanneksi Kielon. Rottien ja etenkin kääpiörottien kohdalla pieni lauma on aina paria parempi, ja niinpä mekin olemme nyt sopineet, että Kielosta huolimatta myös Kuusama on edelleen tervetullut jengiin, sitten kun rottalan terveystilanne sen sallii. Että jos tänä vuonna päästäisiin kääpiörottien kanssa sellaiseen 4-6 yksilön pikkulaumaan, jossa niillä olisi enemmän tukea lajitovereista, mutta jonka siivoaminen ei käy kuitenkaan vielä mahdottoman työlääksi.

Millaista on olla lemmikki?

lauantai 28. tammikuuta 2023

Helena Telkänrannalta ilmestyi nyt tammikuussa kolmen tietokirjan sarja: Millaista on olla Lemmikki?, Millaista on olla kissa? ja Millaista on olla koira? Sain näistä ensimmäisenä käsiini osan Millaista on olla lemmikki?, ja kissaversioon olen kirjastossa jonossa jononumerolla yhdeksän, kun päätin taas hyödyntää tätä ilmaista tapaa hankkia käsiini kirjallisuutta. Eipä sillä, ettenkö olisi heti tämän lukemisen jälkeen päättänyt, että tämän paikka tulee kyllä olemaan myös omassa kirjahyllyssäni.  

Helena Telkänrannan kirjat eivät ole eläinten hoito-oppaita, joissa käytäisiin läpi eri eläinten hoito-ohjeita sopivine ruokavalioineen ja asumuksien mittoineen. Sen sijaan Telkänranta esittelee, mitä nykytutkimuksen valossa tiedetään eri eläinten älykkyydestä, sosiaalisuudesta, muistista ja kokemusmaailmasta. Ja miten nämä eri osa-alueet vaikuttavat siihen, miten eläin kokee ympäristöään, ja mitkä tekijät tämän myötä korostuvat sen elinympäristössä tärkeinä sen hyvinvoinnin kannalta. Eli esimerkiksi miksi linnuille tehdään erikseen lintulamppuja, ja miten ne poikkeavat tavallisista loisteputkista, tai miten laboratiokokeissa on tutkittu ei-itse-valitun kumppanin merkitystä kalojen yleiseen optimistisuuteen. 

Helena Telkänrannalta ilmestyi jo vuonna 1995 teos Ymmärrä lemmikkiäsi. Olin kyseisen kirjan ilmestyessä kahdeksanvuotias erittäin aktiivinen kirjaston eläinkirjahyllyn kuluttaja. Voin siis sanoa, että Telkänrannan teokset ovat vaikuttaneet lemmikin pitooni jossain määrin lähes alusta asti. Kaikkein isoin vaikutus niillä tahtoo olla siinä, että ne herättelevät aina miettimään, mitä sitä voisi tehdä vielä paremmin. Meillä on nykyäänkin kaikilla eläimillä harrastajamittapuulla ihan ok asumukset, mutta silti mitä enemmän tietoa karttuu, sitä riittämättömämmiltä ne tuntuvat. Sen takia meillä onkin jatkuvasti käynnissä terraariotetris, kun tyyppien terraarioita päivitetään. Nytkin ensimmäisen ajatus saatuani kirjan loppuun oli pienoinen riittämättömyyden tunne, ja koko lemmikkien pidon oikeutuksen kyseenalaistaminen, mitä on iän myötä tullut tehtyä koko ajan useammin. Sillä vaikka sitä tekisi mitä, sitä ei kuitenkaan ikinä pysty tarjoamaan lemmikeille samaa mitä niillä olisi luonnossa. Sen jälkeen sitä seuraa kuitenkin aina omassa päässä "haaste vastaanotettu" -vaihe, ja sitä alkaa mielessään skannata tyyppien terraarioita ja häkkejä ja miettiä, mitä lähdetään parantamaan seuraavaksi. Muutamien lajien kohdalla ollaan kyllä päästy jo aika hyvin siihen tilanteeseen, että niiden osalta ei niin paljoa ahdista, kuten fretit (sitten kun saadaan vielä laumakemiahommat pakettiin). Kun luki kirjasta tutkimuksesta, kuinka jo tunnin päivittäinen vapaanaolo huoneessa vaikutti suuresti koko frettien ajankäyttöön myös niiden häkissä ollessa, sitä ei voinut olla ajattelematta, kuinka joku edelleen voi pitää kissan kaltaisia aktiivisia pienpetoja suljettuna häkkiin 23 tuntia vuorokaudessa - vaikka toisaalta, jos vertaa moniin joilla on vain pari lemmikkikania eikä muita eläimiä, meilläkin esimerkiksi kanien elämä on huomattavasti rajatumpaa, vaikka ne eivät eläkään missään metrisessä tehdashäkissä. Eli työnsarkaakin löytyy.

Nostin jo aiemmin esille kokeen, jossa seeprakirjoahvenet saivat valita itselleen kumppanin useiden vaihtoehtojen joukosta, ja sen jälkeen kalat sijoitettiin samaan altaaseen joko tuon niiden itse valitseman kumppanin, tai jonkun ei-valituksi-tulleen kumppaniehdokkaan kanssa. Kalojen optimistisuutta testattiin kognitiivisen vinouman testillä sekä parin valinta vaiheessa, että sen asuttua jonkin aikaa joko itse valitsemansa tai satunnaisen kumppanin kanssa. Tutkimuksessa havaittiin, että itse valitsemansa kumppanin kanssa asuvat seeprakirjoahvenet pysyivät yhtä optimistisina kuin valintavaiheessa
testattaessa. Sen sijaan satunnaisen kumppanin seuraan laitetut alkoivat tulkita asioita pessimistisemmin. Tämä koe jäi kirjasta erityisen hyvin mieleen siksi, että itse on tosiaan kokenut hieman huonoa omaa tuntoa siitä, että meidän lehtikala Mary-Ann elää nykyään yksin kumppaninsa menehdyttyä. Mutta tämän tutkimuksen lukeminen ei kyllä myöskään helpottanut dilemmaa, sillä suurin syy sille, miksi Mary-Annille ei ole vain hankittu uutta kumppania on juuri tämä, että lehtikala on seeprakirjoahvenen tapaan kirjoahven, ja oikeasti toimivan pariskunnan muodostuminen yleensä vaatisi sen, että kalalla olisi mahdollisuus valita isommasta parvesta itseään miellyttävä kumppani. Ja koska en tällä hetkellä pysty järjestämään sopivaa valintatilaisuutta, jäljelle jää kaksi huonoa vaihtoehtoa: pitää sitä yksin, tai hankkia sille random-kumppani ja toivoa, että siitä olisi enemmän iloa kuin stressiä.  

Myönnän näiden pohdintojen olevan myös yksi syy sille, miksi yhä useampi omista tyypeistäni tulee meille kodinvaihtaja tai rescuena. Minua yhä kiinnostaa todella moni eläinlaji, ja nautin yhä isosta laumasta. Mutta ajoittaista eettistä dilemmaa pääni sisällä helpottaa, mikäli olen saanut edes parannettua jonkun eläimen oloja edes jollain osa-alueella, vaikka en voikaan ikinä yltää sinne täydelliseen asti. Vaikka toki sitä miettii aina ajoittain myös sitä, että mikäli kaikki meillä olevat resurssit jakaisi pienemmän eläinmäärän kesken, sitä voisi saavuttaa vielä paljon enemmän parannuksia paljon nopeammin. Sen takia koitankin hillitä uteliaisuuttani uusien lajien suhteen, vaikka tuttavapiirissäni houkutuksia onkin jatkuvasti. Rescueiden suhteen taas pitäisi opetella sijaiskotitoimintaan, eli vaikka edelleen hakisi lähialueella apua tarvitsevat tänne, niin tekisi sen linjauksen, että valtaosa sitten myös lähtisi täältä eteenpäin sopivan kodin löydyttyä, sen sijaan että sitä tahtoo pitää aina kaikki itse.  

Mutta tiivistettynä, suosittelen kirjaa ehdottomasti kaikille, joilla on jokin lemmikki, jotka harkitsevat sellaisen hankkimista tai joita vain ylipäätään kiinnostavat lemmikit. Sillä kirja antaa taatusti enemmän ajattelemisen aihetta kuin eläinkaupan hoito-ohjemoniste, jossa todetaan yksikantaan sopivat senttimitat asumukselle, ja kerrotaan mitä sinne häkkiin pitäisi laittaa.

Kissabloggaajat goes Päärynäeläin

torstai 26. tammikuuta 2023

Päivät pitenee ja seuraava kissabloggaajamiitti lähenee. Huhtikuussa suuntana on Turku, ja Turussa ensin ravintola Teini ja sen jälkeen meidän kotieläintarha. Mikäli siis kiinnostaa tutustua meidän jengiin hyvässä seurassa, ilmoittautuminen on nyt auki Tassulinna-blogissa.

Tervetuloa mukaan!



Pentukausi lähestyy

tiistai 24. tammikuuta 2023

Monena vuonna olen postannut näin tammi-helmikuussa jotain frettien pentukauteen liittyvään. Esimerkiksi siitä, mihin on syytä varautua, jos on tuomassa oman naskalihampaan kotiin. Yleensä lähestyvään pentukauteen on liittynyt itsellä innostunutta odotusta, uteliaisuutta ja paljon sydänhymiöitä riippumatta siitä, olenko odottanut itselleni pentua vai en. Frettien kohdalla kiimat liittyvät hyvin voimakkaasti valon määrään, ja sen myötä lähes kaikki fretit tulevat kiimaan alkuvuodesta ja synnyttävät pentueensa kevät-kesällä. Meilläkin Vappu ehti tosiaan jo aloittaa oman kiimansa, ja mikäli se olisi jalostuskäytössä, täällä oltaisiin jo kohta valmiita astutuspuuhiin. Sen sijaan nyt odotellaan, että hormoni-implantti alkaa vaikuttaa, ja kiimaoireet hävivät.  

Mallu 8vk

Pari viime vuotta ovat olleet kuitenkin niin epäonnisia pentuvuosia, että iloisen odotuksen sijaan sitä odottaa tätäkin pentukautta enemmän huolella ja jännityksellä. Viimeisen parin vuoden aikana todella moni tuttu on menettänyt frettinsä, eikä ole hankkimassa enää uusia. Pari tuttua on päättänyt lopettaa kasvattamisen, ja muutama muukin arpoo lopettamisen kanssa, etenkin jos tänäkään vuonna pentueet eivät onnistu. Jalostuseläimillä alkaa olla liikaa ikää, eikä monen budjekti sen enempää taloudellisella kuin henkisellä puolella kestä jatkuvia keskenmenoja ja sektioita, mitä viime vuosina on riittänyt. Itsekin viime vuonna odotin ja jännitin niin montaa pentuetta ja sain niin monet huonot uutiset, että tällä hetkellä tuntuu enemmän helpottavalta, ettei sitä ole nyt jonossa missään.

Silti sitä toivoo, että tämä vuosi olisi se vuosi, kun frettiharrastus alkaisi taas elpyä ja nousta pandemiakuopastaan. Josko tänä vuonna astutukset onnistuisivat, ja syntyisi monia isoja ja terveitä pentueita, jotka suloisuudellaan saisivat monet pyörtämään päätöksensä olla hankkimatta enää uusia frettejä, ja toisivat harrastukseen paljon kaivattuja uusia kasvoja. 

Maailman söpöin pieni mittitassu, josta melki olisi saattanut tulla meidän eka poika

Kyllähän fretin pennut osaavat olla myös kamalia riiviöitä, jotka puremalla ja sotkemalla koettelevat uusien omistajiensa hermoja jopa kuukausi kaupalla. Pahimpien tapausten kohdalla monella voi ensimmäiseen vuoteen mahtua myös pienoinen pentublues, kun se haaveiden frettikaveri onkin pureva kiusanhenki. Silti jokainen syntyvä fretinpentu on pienoinen ihme, ja jokaisen joka sellaisen aarteen saa, kannattaa muistaa vaalia omaa spesiaalia timanttityyppiään huolella. Koska niin moni fretistä haaveillut on joutunut siirtämään haavettaa vuosi toisensa jälkeen sitä omaa naperoaan odottaessa. Maailmakin on onneksi alkanut nyt sen verran avautua, että vertaistukeakin on taas helpompi etsiä muualtakin kuin netistä, jos itselle osuu vähän haastavampi lapsi. Useimmat fretit kuitenkin tasaantuvat selvästi toisena elivuotenaan (tai viimeistään jossain 7+ vuoden kieppeillä).

Mallun minit <3
 

Pian alkavaa kasvatuskautta lähestyttäessä ajatukseni ovat kuitenkin nyt ennenkaikkea kasvattajien luona. Toivottavasti tämä vuosi on teille kaikille edellisiä helpompi. Toivottavasti suunnitelmanne toteutuvat, ja löydätte kasvatukseenne uutta verta ja kipinää, joka kantaa teitä seuraavatkin vuodet. Sillä vaikka omalla kohdallani frettiperheenlisäys ei ole tänä vuonna ajankohtainen, haluan että te olette olemassa vielä silloinkin, kun meillä taas aukeaa vauvan mentävä paikka. Ja sitä odotellessa haluan nähdä kuinka some täyttyy pentukuvista uusien omistajien esitellessä ylpeinä pentujaan.

Koe-eriä suoraan tehtaalta

lauantai 21. tammikuuta 2023

Myönnetään se jo heti kättelyssä: tämän kokoisen eläinlauman, josta iso osa on lihansyöjiä, pitoa ei saa millään kauhean ekologiseksi, ekonomiseksi eikä monella mittapuulla välttämättä eettiseksikään. Se ei silti estä yrittämästä niiltä osin kuin se on mahdollista. Etenkin ruokinnassa pyritään koko ajan lisäämään kotimaisten ruokien osuutta ja lyhentämään ruokien toimitusketjuja. Fretit syövät nykyään sataprosenttisesti pelkkiä kotimaisia lihoja, ja hankkimalla osa lihoista isoissa 10-20 kilon laatikoissa, joissa myydään ihmisravinnoksi tuotettujen eläinten ei niin ihmisiä kiinnostavia ruhonosia, kuten kauloja, kivipiiroja ja sydämiä, saadaan vastaavasti panostettua vähän enemmän rahaa siihen, että saadaan hankittua kanit ja hiiret suoraan kotimaisilta kasvattajilta.

Rutusta pääasia on heti kunnossa: ruokia on monta laatikollista ja ne on nostettu esille. Puskun paikka.

Kissanruokien osalta on menty enemmän sisältö ja hinta edellä, ja niille on hankittu paljon muunmuassa Ruotsalaista Bozitaa, sekä Wild Freedomia, Carnyä ja Smillaa, joita on saanut isommissa erissä edullisesti Zooplussalta. Ainon ykköslemppari ZiwiPeak taas ei ole halpaa ja se käyttää ainoastaan vapaana kasvatettujen free-range kanojen lihaa - mutta se roudataan kirjaimellisesti toiselta puolelta maapalloa, kun kyseessä on Uusi-Seelantilainen ruokamerkki. Sitä onkin seurannut mielenkiinnolla, kun viime vuosina kotimainenkin eläinruokatuotanto on alkanut taas nostaa päätänsä, ja kissoillekin on alkanut tulla enemmän kotimaisia vaihtoehtoja. Monesti kuitenkin kilohinnat ovat olleet selvästi korkeampia, ja sisällötkin jättäneet välillä toivomisen varaa niin lihapitoisuudessa, viljojen määrässä kuin sisällön ilmoittaumisen tarkkuudessa.

Jokin aika sitten tuli kuitenkin huomattua, että Dagsmark myy tehtaansa omilla sivuilla vielä nimeämättömien ruokien koe-eriä edullisemmilla kilohinnoilla. Ruuille ei ole vielä kehitetty hienoja pakkauksia, ja reseptiäkin saatetaan vielä vähän viilata, mutta ainakaan meidän käytössä osana muuta ruokavaliota nämä eivät haittaa. Pienille tilauksille toimituskulut ovat suhteessa kohtuu kovat (määrästä ja toimitustavasta riippuen alkaen 7,90€, joka nousee äkkiä tilauksen painon kasvaessa), mutta mekin teimme tilauksen yhdessä siskoni kanssa, niin saimme ilmaisen toimituksen rajan ylittymään. Hienojen pakkausten puuttumista enemmän itseäni hieman harmittaa se, ettei näissäkään ole esimerkiksi tarkemmin eritelty, mitä hyönteistä kana-hyönteinen pateessa on käytetty, tai tarkempia prosenttilukuja sille, paljonko ruuassa on kanaa ja paljonko hyönteistä. Mutta näiden osalta annetaan nyt vähän anteeksi, kun yhtiön oma tehdas sijaitsee 63 kilometrin päästä meiltä, ja yhtiön kuivaruokia valmistavat alihankkijat vieläkin lähempänä. Yhtiö myös suosii lähiraaka-aineita ja kiinnittää huomiota hiilijalanjälkeensä ja ekologisuuteen. Kokonaan näihin ruokiin ei varmastikaan olla siirtymässä, etenkin kun Dagsmarkin märkäruuista monet ovat täydennysravintoja, ja meillä nappulat ovat käytössä vain aktivoinnissa eivätkä pääasiallisena ravinnon lähteenä. Mutta jos näiden kanssa saataisiin edes vähän vähennettyä sitä logistiikkarumbaa, jossa meidän käyttämät ruuat roudataan ensin ympäri maailmaa Saksaan, ja sieltä taas vihreänauhaisissa laatikoissa meille. Etenkin kun logitiikkakustannusten nousu näkyy myös siinä, että hintaerokaan ei ole enää niin iso kuin aiemmin, kun Zooplus on joutunut nostamaan merkittävästi monien tuotteiden hintoja.

Palvelu voisi kyllä olla kissojen mielestä vähän nopeampaakin. Ruuat kuuluvat masuun eikä nenään!

Kana-hyönteinen mininappula kelpasi meillä välittömästi koko raadille. Sen sijaan kana-hyönteinen patee jakoi ainakin alkuun vähän mielipiteitä: Mauno ja Ruttu hyväksyivät uuden tuotteen heti. Minttu, Löllö ja Aino sen sijaan vähän närppivät, tosin osa närppisestä saattoi johtua myös siitä, ettei Jussi ollut mössännyt pateeta tyyppien lautasille, vaan laittanut sen siihen könttänä, mikä saattoi olla vähän liikaa meidän ei-niin-suurille ja vähemmän ahneille saalistajille. Muut maut odottavat vielä vuoroaan.

Tämä postaus ei ole tehty yhteistyössä Dasgmarkin kanssa, ja kaikki ruuat on hankittu ihan omalla rahalla. Saatan kyllä linkata tämän postauksen Dagsmarkille, enkä valita, mikäli meidän laumaa halutaan käyttää myöhemmin koekaniineina, tai sponssata vaikka maistiaiset kevään kissabloggaajamiittiin. En kyllä pidätä henkeä odotellessa, kun blogi on nykyään melko monilajista sillisalaattia ja kuvat taattua kännylaatua.     

Frettikuulumisia

keskiviikko 18. tammikuuta 2023

Freteillä laumautuminen etenee hiljalleen. Välillä on yhä vääntöä, eikä ruvista olla täysin päästy, mutta pikkuhiljaa on alkanut löytyä unipinoja joissa on sekaisin uuden ja vanhan lauman tyyppejä. Joten ehkä se vielä tästä. Hattara on yhä muihin verrattuna ihan hyperaktiivinen, mutta Mallukin on nyt alkanut herätä kevääseen näin hyvissä ajoin tammikuussa, ja alkanut nostattaa kierroksiaan. Tänään Hattara saikin Mallusta rikostoverin kierrätyskaapin ratsaamiseen. Vapulla kevääseen herääminen on tapahtunut toisella tapaa, ja se päätti aloittaa kiiman jo nyt. Asia huomattiin viime viikolla, ja turvotus onkin edennyt aika reipasta tahtia. Tänään Vappu pääsisikin vuorostaan töihin mukaan, ja sai itselleen hormoni-implantin. Tällä hetkellä kukaan meidän frettijengistä ei ole enää kasvatuskäytössä, eli nyt kaikkien osalta kiimat päästään katkaisemaan heti kun ne alkavat. Kiimaisen fretin värkin koko herätti pientä hämmennystä töissäkin, yhden työkaverin sanoin "Tuonhan voisi astua jo russelikin". Mutta toivotaan että kiima lähtee menemään nyt nopeasti ohi. 

Vapulla alkoi olla jo varsin selvää turvotusta alapäässä
Tänään haettiin meille myös lisää vilinää ja vilskettä vähäksi aikaa, kun Sariannan jengi tuli meille pitkästä aikaa hoitoon. Hoitojengissä on paitsi Mallun pappa ja veli, Eetu ja Hauer, kuin pari oikein tummaa itselle uudempaa tuttavuutta, Brutus ja Tesla, joita olen nähnyt ihan liian vähän. Tesla on Hattaran tapaan viime kesän pentuja, ja kunnon hybridin tavoin äärimmäisen aktiivinen ja kekseliäs tapaus.

Hauer näyttää ihan emoltaan Nutellalta etenkin kun sen jumittaa syliin

Hoitotummiaiset: takana Tesla, edessä Brutus

Myös matelijapuolella on tehty pientä terraariomylläystä, ja parta-agama Jester muutti eilen uuteen terraarioon yläkertaan. Tänään onkin sitten ollut ohjelmassa ihmettelyä molemmin puolin, kun kissoja ja frettejä on kiinnostanut mikä tyyppi lasikuutiossa oikein liikkuu - ja Jesteriä miten nuo valtavat karvamadot saisi napattua suuhun. Jesterin yläkertaan on muuttamassa vielä kuningaspyton Pamela, kun saamme viritettyä sille tekniikat ja sisustettua terraarion valmiiksi. Jesterin uuden terraarion hakureissulla meille lähti mukaan astutuslainaan myös kuningaspytonherra Bruce, joten sijoituslapsien lisäksi meille saattaa tulla tänä vuonna myös omia vauvoja (tai Jussinhan projekti tuo pytikkojen treffailu enemmän on).

Eetu-pappa

Huomenna töihin tulee lähdettyä puolestaan kanien kanssa, kun Petteri ja Pampula saavat RHD-Myxo -rokotteensa. Sen jälkeen pidetään toivottavasti pieni tauko näistä "oma lapsi mukaan töihin" -päivistä. 

Rutun kontrolli

torstai 12. tammikuuta 2023

Ruttu oli töissä mukana viimeksi kuukausi sitten, ja silloin sen rakossa näkyi ultrassa mahdollisia muutoksia, jotka Roosa halusi kontrolloida kuukauden kabapentiini-kuurin jälkeen. Virtsarakon seinämä oli näyttänyt hieman paksuuntuneelta, ja sielä oli näkynyt tiiviimpi, musta alue, josta ei oltu saatu kunnolla selkoa, mitä se on. Tämän päiväisessä kontrollissa rakko näytti kuitenkin täysin normaalilta, eikä tiivistymää enää näkynyt, eli mahdollinen virtsarakon kasvain saatiin kanssa suljettua pois epäiltyjen joukosta. Rutun vääriin paikkoihin pissailulle ei ole siis löytynyt sen enempää tulehduksellista kuin elimellistä syytä, joten todennäköisemmiksi jää että kyseessä on ahdistusreaktio, sillä hutipissat liittyvät useimmiten ruokaan liittyviin tilanteisiin, ja Ruttu on pohjattoman ahne. Ruttu saattaa siis esimerkiksi pissata keittiöön, kun kerään kissojen kupit tiskikoneeseen, kun Ruttu ehtii innostua tulossa olevan ruokaa, mutta kun ruokaa ei sitten kuitenkaan tule. Tai kun Ruttu suljetaan vessaan syömään oma annoksensa, sillä se ei anna muiden syödä rauhassa, se saattaa pissata vessan lattialle ahmittuaan oman annoksensa, kun sitä ahdistaa kuunnella kun muut syövät ilman että se pääsee kärkkymään muiden jämiä. Seuraavaksi Rutun kohdalla otetaankin kokeiluun, että se saa vessaan oman annoksensa lisäksi jonkin aktivointilelun, jossa on muutamia ekstranameja, tai nuolumaton, jotta sillä on jotain mielekästä tekemistä, joka toivottavasti vie sen huomiota pois ahdistuksesta. 

Ruttu pussailemassa kollegaa


Veikkaan että muutama työkaveri saattaa silti toivoa, että tilanne vaatii vielä lisätutkimuksia myöhemmin. Ruttu on nimittäin onnistunut saamaan osan henkilökunnasta aika hyvin tassunsa alle, ja se sai tänäänkin puhuttua itselleen ekstra syliaikaa ja nameja, vaikka minä ilkeästi keskityin omiin töihini Rutun palvelemisen sijaan. Ekstranamejaan Ruttu joutui kyllä odottamaan siihen asti että rakko oli ultrattu, siltä varalta että siitä olisi jouduttu tutkimaan muutakin. Mutta ei kerrota Rutulle, että tämän aamuinen paasto oli turha, sillä Ruttua ei tarvitsee rauhoittaa ultratutkimuksia varten. 

Kotona puolestaan Jussille meinasi iskea pieni paniikki, sillä olin maininnut Rutun kontrollista viimeksi viikko sitten, eikä Jussi muistanut sitä enää aamulla. Ja kun Ruttu ei sitten tullut muiden mukana aamupalalle, Jussi oli ensin säikähtäneenä etsinyt, onko Ruttu jäänyt jumiin johonkin huoneeseen. Ja kun sitä ei löytynyt minkään oven takaa, hän oli vielä isomman paniikin vallassa alkanut etsiä, onko Ruttu kuolleena jossain (kuten sanottu, Ruttu on erittäin ahne, eikä todellakaan vapaaehtoisesti missaa yhtään ateriaa). Vasta siinä kohtaa hän oli havainnut yhden kantoboksin puuttuvan, ja alkanut muistella, mikä päivä se Rutun kontrolli olikaan. Asiaa ei luonnollisesti auttanut se, että minulla on puhelin töissä äänettömällä, eli siinä kesti oma aikansa, että huomasin viestit ja sain kuitattua Rutun olevan minun matkassa.


Mintun ja Löllön osalta molemmilla on nyt jatkettu Solensiaa ainakin toisen pistoksen verran. Mintun osalta tilanne ei ole toistaiseksi pahentunut eikä parantunut, vaan sillä on edelleen selviä karvattomia alueita vatsassa, jaloissa ja hännässä. Minttu on kuitenkin meidän kissoista stressiherkin, ja joulu on kuitenkin aina muutos arkirutiineihin, joten en sen kohdalla kokenut, että vielä voisi todeta, ettei Solensiasta ole ollut apua. Mikäli muutosta ei ala näkyä seuraavan kuukaudenkaan aikana, pitää Mintun kohdalla miettiä jatkoa uudelleen. 

Löllö taas on vaikuttanut nyt hieman aiempaa virkeämmältä, ja se tuntuu vetävän enemmän rallia Maunon kanssa ja kiipeilevän enemmän kiipeilypuihin. Sillä tuntuu siis olevan hyvä vaste Solensiaan, vaikka se ei päällepäin näyttänyt kivuaalta ilmankaan, vaan ennemmin vähän kankealta etenkin portaissa.

 
BLOG TEMPLATE BY MAIJA SUNI