sunnuntai 26. kesäkuuta 2022

Juhannus 2022

Meillä vietettiin tänä vuonna kotijuhannusta ja olimme myös suorastaan rikollisen paljon ihan sisätiloissa ikkunattomassa matelijabunkkerissa touhuamassa, vaikka kerrankin saatiin sateeton ja lämmin juhannus. Tosin se vähän vähensi rikollista oloa siitä, miten juhannusta kuuluu tai ei kuulu viettää, kun erehdyin eilen puolen päivän aikaan ihan äkkiä vain hoitamaan muutamia pihahommia ilman hattua. Niin paljon kuin rakastankin lämpöä ja aurinkoa, kestän niitä äärimmäisen huonosti, ja eilinenkin migreeni talttui kunnolla vasta illansuussa. Tuotiin kyllä juhannusta ulkoa sisälle, kun pihalla piti karsia sireenipuskaa, ja jaoimme oksat bunkkeriväelle, ja pöytä jonka ääressä nautittiin juhannuksen grilliherkut koristeltiin isolla lupiinikimpulla. Täällä kyllä iso osa tienvarsien lupiineista on jo ehtinyt siemenvaiheeseen, eli ensivuonna pitää ehkä aloittaa itsensä ilahduttaminen lupiinein jo ennen juhannusta (ymmärrän kyllä, miksi lupiini on haitallinen vieraslaji, mutta se on silti mielestäni erittäin kaunis ja yksi lempikukkiani. Mutta eipähän tarvitse ainakaan tuntea huonoa omaa tuntoa niiden katkomisesta maljakkoon).

Kasvihuone sai muutamis amppelitäydennyksiä juhannusrekosta

Muistolehdon alppiruusut ovat nyt täydessä kukassa

Bunkkerissa on sitten järkkäilty uusia terraarioita paikoilleen, ja siivottu vanhoja tyhjentyneitä kaappiin varastoon. Samalla aloitettiin leopardigekko Zolan uuden terraarion sisustus ja tulostettiin iso pinkka puuttuneita nimilappuja. Vaikka meillä on kotona sekä tulostin että laminointikone, eikä niitä tarvitse lainata mistään, en ole silti saanut aikaiseksi laputtaa uusia terraarioita sitä mukaa kun perhe on kasvanut. Nytkin mietin, olisiko pitänyt ennakoida ja tulostaa bunkkeriin lappu myös kiinankellosammakoille, mutta se saa odottaa vielä hetken. Mutta nyt jokaisesta terraariosta löytyy taas tieto, kuka asumuksesta on bongattavissa. Meillä on otettu tämä systeemi käyttöön muunmuassa siksi, että jos minulle ja Jussille tapahtuisi joskus jotain yllättävää, tai sitä pääsisi suunnitellummin karkaamaan reissuun, tällaisen lauman lomahoitoa helpottaa paljon, kun ei tarvitse luottaa pelkästään muistiinsa siinä, kuka oli missäkin ja mikä kukakin oli. Vielä täytyisi saada aikaiseksi päivittää uudet lajit hoito-ohjekansioon. Vähän mietin sitäkin, pitäisikö myös yläkerran tyypeille tulostaa jonkinlaiset laput. Jos ei nyt ihan kissoille, niin ainakin freteille frettihuoneen portille ja olkkariaitaukselle, jossa olisi lyhyesti kerrottuna ketä kumpaankin laumaan kuuluu. Etenkin nyt, kun alan kallistua sen puoleen, että yritän laumojen yhdistämistä sittenkin vasta syyslomalla, että Nava saa nyt ensin rauhassa totutella laumaelämään Tellun ja Juutaksen kanssa. Se kun on edelleen vähän jännää, vaikka välillä jo nukutaankin suht lähekkäin ja syödään samasta kupista.

Zolan terran hiekkapohjaan otettiin kokeiluun Pet Factoryn savijauhe, jonka pitäisi auttaa kovettamaan pohja

Zolan tuleva asumus

Pohja hahmottuu, loput sisusteet lisätään, kun terraario saadaan lopulliselle paikalleen.

Fretit eivät ole ottaneet iskenyttä helleaaltoa vastaan suurella riemulla, vaan päivisin laumat tuovat mieleen Salvador Dalin kellot. Iltaisin heilläkin on onneksi helpottanut, ja silloin on jaksettu hepuloida myös terassitarhassa. Olin unohtanut varoittaa Jussia siitä, että Navan fiksaatio ovat kengät, ja Jussi saikin eilen ratkaisun kadonneiden kenkiensä mysteeriin, kun näki Navan juoksevan terassille innoissaan kenkä suussa. Navan harmiksi meidän kengistä kuitenkin vain pieni osa on vapaasti frettien ulottuvissa takaoven lähellä, valtaosan kengistä sijaitessa suljetussa eteisessä ja alakerrassa takkahuoneen ovella. 

Kaneihin helteet eivät ole onneksi tuntuneet iskevän yhtä pahasti. Asiaa varmasti auttaa, että kanien leikkimökki sijaitsee yhdessä tontin varjoisimmassa kohdassa. Mietin kyllä jo kovasti, millä sen saisi ensikesänä siirrettyä alapihalle, sillä kohdan varjoisuudesta johtuen kevätalvi on kanilan nykyisessä sijainnissa erittäin hankala, kun tänäkin vuonna se meni useaan kertaan peilijäälle, ja lumi ja jää pysyivät tarhassa pitkään. Tai sitten tekee alapihalle vain uuden tarhan, joka mahdollistaisi kanien siirron tarhojen välillä tilanteen mukaan.

Bianca tuli vahtimaan, kun asentelin sireenin oksia sokruhäkkiin

Kesyhiirineidit saivat tällä kertaa kukattomia oksia

Natalhiiripojat pääsivät ihmettelemään kukkia

Enzo ihmettelemässä omaa oksaansa

Suomen kesät ovat harvemmin niin lämpimiä ja aurinkoisia, että sitä näkisi välttämättä tarvetta lähteä miettimään parta-agama Jesterille omaa ulkotarhaa. Etenkin kun ottaa huomioon sen, että silloin kun on kyllin lämmin ilman Jesterille, on selvästi liian kuuma ilma freteille. Niinpä eilenkin päätimme antaa Jesterin lainata frettien tarhaa, ja otimme sen joksikin aikaa valvotusti nauttimaan luonnollisesta ultravioletista suoraan auringosta. Tosin Jester vaikutti vielä sen verran hämmentyneeltä koko jutusta, että nauttiminen voi olla vielä turhan vahva sana. Mutta jos kesä jatkuu näin aurinkoisena, eiköhän saada Jesteriäkin vähän totutettua ulkoiluun - ja toivottavasti siinä samalla huijattua vähän maistelemaan myös kasvikunnan tuotteita pihamaalta. Jester kun ei ole vielä yhtään vakuuttunut siitä, että aikuisella parta-agamalla jopa 80% ruokavaliosta voisi muodostua kasviksista. Jesteristä kun olisi vain oikeus ja kohtuus, että se saisi meidän muiden liskotyyppien tavoin hyönteisiä jokaisella aterialla. 

Jester ihmettelemässä ulkoilmaa

Sokrujen sireenit

perjantai 17. kesäkuuta 2022

Koottuja kuulumisia

"Life is what happens when you're busy making other plans." -John Lennon

Tätä postausta tehdessä on taas sama olo kuin kesäkuun ensimmäisen postauksen kohdalla. Eli taas on sattunut vaikka mitä, mistä olisi voinut päivittää, jos olisi ehtinyt. Täytyy toivoa, että ensikuussa kun on loma ehtisi taas postata vähän laajemminkin asioista, ja uusista tyypeistä mitä on saatu elämäämme nyt kevään ja kesän aikana. Sillä vaikka taas toisin vannoin, se lista nimittäin jatkuu taas. Sekä erittäin suunnitellusti, että varsin spontaanisti. 

Viime postauksessa odotettu maanantai tuli, ja suureksi suruksemme saimme taas sektiouutisia. Eli sen osalta kaikki ei mennyt taaskaan ihan kuten oli toivottu ja odotettu. Onneksi on kuitenkin ihana työssäoppimispaikka, missä ei tarvinnut koittaa työkaverien kesken peitellä jännitystään ja levottumuuttaan, vaan kaikki ymmärsivät, kun katse eksyi välillä puhelimeen ja elivät mukana jännityksessä. Lopputulos olikin sitten parempi, kuin vuoden aiemmissa sektioissa: lopulta kun tuli viesti, että sekä emo että neljä pentua voivat hyvin. Ja kun pahin jännitys emon puolesta hellitti, pikkuhiljaa sateli myös lisää tietoa pennuista. Näyttäisi että kaikki ovat naaraita. Näyttäisi että ainakin yksi niistä on pitkäkarvainen. Itseasiassa kaksi pennuista on pitkäkarvaisia albiinonaaraita. Ja ehkä se sykähdyttävin: jos pennut selviävät, saadaan valita, kumpi kyseisistä neideistä on meidän Hattara. Ensimmäinen viikko on fretinpentujen elämässä aina se kriittisin, eikä se ole vielä kokonaan ohi, mutta koska emon maidontuotanto on käynnistynyt sektion jälkeen ja kaikki minit ovat saaneet jo painoa, sitä uskaltaa olla jo melko toiveikas sen suhteen, että kaikkien suru-uutisten jälkeen meille tulee kuin tuleekin pentu elokuussa. Olen saattanut viettää enemmän kuin muutaman tovin katsellessa ensimmäisiä pentuvideoita.

Hattara & siskot. Kuva: Riikka Piispa

Keskiviikkona meille muutti vähän yllättäin 5-vuotias frettiherra Nava, josta tuli viikonloppuna ilmoitus frettiliiton ryhmään. Perjantaisten suru-uutisten jälkeen sitä oli taas askelen lähempänä sen tosiasian hyväksymistä, ettei meille ole välttämättä tulossa pentua. Niin kun omalta kotipaikkakunnalta ilmoitettiin aikuinen uros, joka etsi frettikokenutta kotia, sitä totesi, että voidaanhan me pyörittää sitten vanhainkotiakin, jos ei lastentarhaa. Etenkin kun olin aika optimistinen sen suhteen, että eiköhän Nava meillä jompaankumpaan laumaan saataisi. Tellu ja Juutas ottivatkin herran aika sovinnolla vastaan, vaikka etenkin Juutasta alkuun vähän ihmetytti, miten kaveri heitä niin kovin säikkyi. Nava kun on ollut useamman vuoden ainoana frettinä, niin sillä oli pienoinen kulttuurishokki päätyä tänne lajitoverien keskelle. Kuitenkin jo samana iltana herra uskaltautui samalle ruokakupille Tellun ja Juutaksen kanssa, joten olen ihan optimistinen sen suhteen, että se tulee menemään hyvin porukkaan vaikkei unikasoja olekaan vielä nähty.

Nava <3

Mein pojjaat, Juutas & Nava <3

Torstaina puhelin pysyi äänettömällä taskussa klinikalla ollessa, ja kun lopulta katsoin sitä, puhelimeen oli tullut useampi viesti. Ensin pyyntö soittaa Joonakselle Herpille Koti -rinkiin liittyvissä asioissa. Sitten viesti, että hän saikin jo Jussin kiinni. Ja sitten viesti, että meille on tulossa leopardigekko ja parta-agama vähintään väliaikaisesti. Ei siinä sitten muuta, kuin kävi päässään pikaisen erän terraariotetristä, että eiköhän saada molemmille järkättyä ihan hyvät tilat, vaikka jäisivät pysyvämminkin. Etenkin parta-agamaa kun on joskus tullut mietittyä, mutta sitä on ajatellut, että kyllä tyyppi tulee jos on tullakseen. Herpille Koti -rinki auttaa uudelleen sijoittamaan matelijoita, joista omistaja syystä tai toisesta joutuu luopumaan. Tällä kertaa kyseessä oli tilanne, että omistaja oli estynyt itse hoitamasta liskoja, ja hoitojärjestelyjen hankaluudesta johtuen etenkin toinen liskoista oli päässyt laihtumaan selvästi. Koska tilanteeseen ei ollut odotettavasti muutosta lähitulevaisuudessa, omistaja teki luopumispäätöksen. Vaikka sitä toki hieman suretti nähdä hoikemman liskon kunto, ymmärrän kyllä omistajaakin. Päätös luopua eläimestä on harvemmin helppo, etenkin kun sen joutuu tekemään muutenkin kuormittavassa elämäntilanteessa. Mutta koska kumpikin liskoista on hyvin virkeitä ja hyviä syömään, uskon että Zola ja Jester saadaan kyllä pian takaisin normaalipainoon. 

Jester

Zola

Paremman terran valmistelua Jesterille

Tänään tuli klinikalla opiskeltua lisää asiakaspalvelua ja vietettyä enemmän aikaa asiakaspalvelutiskin takana. Sitä on tullut tehtyä nyt työssäoppimisessa suhteessa vähemmän, eli se on jotain, mihin parina seuraavana viikkona pitäisi koittaa panostaa - samaten kuin asiakkaiden neuvomiseen puhelimessa, mikä on itselleni ehkä se mitä jännitän vielä eniten. Tänään pääsi kyllä jatkamaan töiden jälkeen samalla teemalla, kun piti laittaa viestit kaikille Turun frettien joukkorokotukseen ilmoittautuneille, että rokoteaineen saatavuusongelmien takia joudumme siirtämään rokotuspäivän loppukesään/alkusyksyyn suunnitellusta heinäkuun lopusta.

Nyt sitten hengähdetään pari tuntia, ja sitten saan siskoni ja veljeni kumppaneineen tänne viikonloppuvieraiksi.

lauantai 11. kesäkuuta 2022

Lisää huonoja pentu-uutisia

"Huonoja uutisia :( Titanian synnytys ei käynnistynyt ja sektioon jouduttiin. Neljä pentua, vain yksi elävä"

Vaikka tämä vuosi on kohdellut kasvattajia rankemmin kuin mikään muistamani, sitä olisi taas niin toivonut toisenlaista viestiä. Titania on toinen niistä emoista, jolta odotettiin meille mahdollisesti pitkäkarvaista albiinonaarasta Hattaraa. Ja vaikka enemmän kuin mitään haluaisin kuulla, että juuri se meidän pentu on syntynyt, sitä olisi valmis vaihtamaan senkin uutisen siihen, että tulisi taas niitä viestejä, että terve ja iso pentue syntyi, mutta ilman sitä meidän toivomaa pentua. Mutta että tulisi edes jotain pentuja ilahduttamaan ihmisten arkea ja aiheuttamaan ennenaikaisia harmaita hiuksia. Koska sitä ei voi olla ajattelematta myöskään kasvattajia, joilla pennunpörheä ja äänekäs arki vaihtuu odotukseen eläinlääkäriaseman aulassa, että pääsee ilmoittamaan sijoituskodille miten emon kävi (onneksi tähän asti kaikki tänä vuonna sektioon joutuneet naaraat ovat selvinneet synnytyksestä hengissä <3). Eikä niitä lukuisia muita pentujonossa olevia ihmisiä, joista osa odottaa ensimmäistä frettiään tai kaveria ainokaiselleen. En osaa oikein edes kuvitella, miltä nämä jatkuvat huonot uutiset tuntuvat sellaisista ihmisistä, sillä itsekin suren jokaista meille syntymättä jäänyttä pentua, vaikka itsellä on täällä jo lauma lohduttamassa ja tuomassa elämää taloon.

Juutas pentuna minun sylissä frettipäivillä

Koska tämä ei ole myöskään ensimmäinen huono vuosi, tokihan sitä on ehtinyt päässään pyöritellä kaikkia mahdollisia skenaarioita mistä tällainen voisi johtua. Etenkin koska tuntuu, että nämä pahimmat vuodet ovat osuneet korona-aikaan ja fretit ovat tunnetusti herkkiä monille ihmisten hengitystieviruksille. Jussi pyörittelee monesti vieressä päätään, ja muistuttelee, että se että jotkin asiat tapahtuvat samaan aikaan ei vielä tarkoita että niillä olisi jokin yhteys. Kyllähän minä sen tiedän. Mutta silti tuntuu jotenkin käsittämättömältä, että yhtäkkiä normaali synnytys tuntuu olevan freteillä se harvinainen poikkeus, ja todella moni tiineys ei joko ala ollenkaan, menee kesken tai synnytys ei käynnisty kuten pitäisi, ja joudutaan sektioon. Etenkin kun tätä tapahtuu todella monilla kasvattajilla, eikä edes pelkästään Suomessa. Muuallakin euroopassa jo muutama seuraamani kasvattaja on ilmoittanut lopettavansa kasvatuksen kokonaan, koska tämä kaikki on vain liikaa. Ymmärrän senkin päätöksen liian hyvin. Kun kaikesta yrittämisestä ja suurista toiveista jää useamman kerran käteen enkelipennut ja iso eläinlääkärilasku, ei kaikista ole yrittämään enää uudelleen siinä pelossa että unelmat ja sydän särkyvät taas kerran. Samalla tietysti toivoo, että mahdollisimman moni jaksaisi, sillä mitä ikinä tämä onkin, eihän tällainen voi ikuisesti kestää.

Mutta nyt taas lakaistaan haaveiden sirpaleet lattialta, toivotetaan kaikki tsempit Titanialle ja Titanian ainokaiselle, jotta emo toipuisi leikkauksesta täydellisesti, ja ainokainen saisi pidettyä maidon tuotantoa yllä ja kasvaisi isoksi ja vahvaksi fretiksi. Ja keskitytään jännittämään maanantaita, kun on Hattaran toisen mahdollisen emon laskettu aika. Silloin ehkä selviää, pääsemmekö laskemaan viikkoja pentuarjen alkuun, vai joudummeko hautaamaan pentuhaaveet tämän vuoden osalta kokonaan. 

sunnuntai 5. kesäkuuta 2022

Kesken

Tänä vuonna takatalvi tuntui kestävän ikuisesti, ja kesän tulo lykkääntyvän määrättömästi. Ja sitten yhtäkkiä ihan varkain kesä olikin jo täällä. Tänä vuonna sen huomaa pihalla harvinaisen hyvin: kaikki on sielä ihan kesken. Talventörröttäjiä ei ole nypitty, eikä rikkaruohoja kitketty. Nurmikkoa ei ole ajettu eikä perunamaata laitettu. Lupiinit ovat alkaneet nousta uudelleen. Taimia on hankittu vähemmän kuin viime vuonna, eikä niihin ole oikein budjektiakaan - kuten ei oikeastaan mihinkään muuhunkaan pihajuttuun alkuvuoden eläinjuttujen jäljiltä. Terassitarhakin tuntuu autiolta, eikä sinnekään pysty vielä panostamaan uusiin kalusteisiin, ja  kaikki pihahommiin viittavakin varataan Facebookin Roskalava-ryhmässä sekunnissa. Tavallaan tilanne vähän turhauttaa - toisaalta minulla ei ole kyllä ole ollut liiemmin ylimääräistä energiaa sen enempää tehdä asialle mitään, kuin stressata siitä mielettömästi. Tässä on kuitenkin toiveissa asua seuraavat vuosikymmenet, joten jos piha onkin vähän rempallaan nyt, se kyllä ehditään laittaa kuntoon vielä miljoonaan kertaan. 


Siitä vähästäkin pihaturhautumisesta osa suli taas tänä aamuna pois. Eka asia minkä nimittäin bongasin aamulla kännykästä oli linkki uutiseen "EU aikoo kieltää eksoottiset kotieläimet". Ei tämä ole ensimmäinen aloite eksoharrastuksen kieltämiseksi, eikä tämänkään suhteen ole mitään takeita tuleeko se menemään läpi. Ja jos tulee, moneenko omista lajeista se tulisi vaikuttamaan (yksilötasolla hommaan tulisi toivottavasti samat siirtymäajat kuin vieraslajiasioissa, eli lemmikkityypeillä niiden luonnollisen eliniän loppuun). Kuitenkin uutista lukiessa ja sen taustoja selvitellessä ei harmittanut taas yhtään, että sitä on kevään panostanut enemmän eläin- kuin pihajuttuihin. Kyllä se piha sielä odottaa. Mutta voi olla, että esimerkiksi haave sokeroravista olisi voinut jäänyt pysyvästi haaveeksi, elleivät tyypit olisi tulleet nyt. Silti en koe pakottavaa tarvetta koittaa haalia nyt nopeasti kasaan kaikkia niitä lajeja, mistä olen joskus haaveillut, sillä jos pahin kävisi, ja tulisi koko EU:n kattava suppea positiivilista, sitä voisi sitten aina hankkia sen koiran, sitten kun lauma lähtisi kutistumaan luonnollisen poistuman myötä. Minua on kuitenkin aina kiinnostanut kaikki eläimet, eikä pelkästään eksot. 


Ja tuleehan itsellä vielä kesälomakin. Jos sitä silloin viimeistään mylläisi vähän taas pihaakin. Sitten voi ainakin olla jo erittäin luottavaisin mielin, ettei yksikään pihaötököistä ole enää talvilevolla lahoavien lehtien alla, ja pörhiläiset ovat ehtineet nauttia voikukista antaumuksella. Piha kun tuntuu kelpaavan tuollaisenaankin ihan hyvin myös pihakauriille ja jäniksille.  

torstai 2. kesäkuuta 2022

Kesäkuun alku

Tämä postaus on tullut aloitettua pään sisässä jo useamman kerran viime päivien aikana. Vaihtoehtoisia otsikoitakin on ehtinyt kertyä jo aika kasa "Luigin studiokeikka", "Hiirut kotona", "Mysteeriboksi aka Pusheen Cat Kit"... Eli taas on ehtinyt tapahtua vähän kaikkea, ja se aika kun ei ole tapahtunut on mennyt sitten tehokkaasti työssäoppimisessa, lauman hoidossa tai nukkuen sohvalla päikkäreitä, että jaksaa edellä mainittuja. Muuten voisikin sanoa olevansa jo aika loman tarpeessa, mutta koska en ole heti loman jälkeen palaamassa takaisin nykyiseen työssäoppimispaikkaan, loman lähestyminen tekee myös vähän haikeaksi. Vaikka koen, että oppimismielessä tulee varmasti olemaan erittäin antoisaa nähdä myös erilaisia klinikoita ja tutustua uusiin paikkoihin, pidän nykyisen paikan porukasta siinä määrin, että mikäli sinne suinkin olisi aukeamassa paikka, hakemus lähtisi aika sukkelaan. 

Vappu ei ainakaan toistaiseksi löytänyt itselleen uutta kissaa. Vapulle riittää Mauno.

Mallu olisi halunnut tämän banaanin, joka oli neidin harmiksi valitettavasti jo myyty.

Viimeiseen pariin vuoteen yksikään meidän eläimistä ei ole tainnut poistua kotoa muualle kuin eläinlääkäriin ja koululle, vaikka ennen koronaa oltiin jatkuvasti menossa vaihtelevilla kokoonpanoilla. Tai ei ollut poistunut ennen viime viikonloppua, kun lähdettiin taas muistelemaan Vapun ja Mallun kanssa ihmisten ilmoilla liikkumista Dewin kirppistapahtumaan, ja Luigi sai kutsun valokuvausstudiolle Turun keskustaan. Sitä onkin tullut puolittain vitsailtua kavereille, että viime kuukausina on tuntunut, että minun oli paljon helpompaa tottua koronarajoituksiin, kun on ollut nyt tottua siihen, ettei niitä juurikaan enää ole. Mallun ja Vapun boksikäytös oli kyllä hyvä muistutus siitä, että matkustamisen kaltaisissa arkitaidoissa on kyllä koronan jäljiltä treenaamisen varaa ennen syksyn näyttelyä. Luigi otti sen sijaan oman keikkansa erittäin rennosti, ja yllätti kuvaajatkin siinä, että käärme oli lopulta helpompi malli kuin he olivat etukäteen osanneet ajatella - ja että se oli enemmän kuin helppo saada ottamaan kietoutuen tukea mallin jalasta. Ihmismallikin pääsi aika äkkiä yli ensijännityksestään mallikaverinsa kanssa. 

Itse en voinut olla studiolla ihastelematta myös vanhan rakennuksen tiilirakenteita

Uutisia uusista perheenjäsenistä on tullut viime viikkoina tiheään, ja sillä linjalla jatketaan nytkin. Kahvihuonekeskustelu, jossa kerroin Teklan kotiutumisesta johti nimittäin siihen, että meille muutti myös neljä hiirtä. Menin yhdellä tauolla toteamaan ääneen, että meille nämä uudet perheenjäsenet tuppaavat tulemaan vähän näin, että joku tuttu joutuu luopumaan, ja sitten ne tulevat meille. Johon yksi työkaveri kommentoi, että sattuisiko meille mahtumaan vielä neljä hiirtä. Lupasin muodon vuoksi varmistaa myös Jussin kannan asiaan, mutta koska hiirten tilan ja hoidon tarve ei ole valtavan iso, arvelin kyllä heti, että Jussi ei laita stoppia asiaan. Ja niinpä toistaiseksi nimetön hiirinelikko saapui meille tiistaina. Nyt melkein tekisi mieli sanoa, että nyt eläinkiintiö on toistaiseksi täysi (ellei joku varatuista fretinpennuista synny), mutta itseni tuntien on parempi olla vannomatta yhtään mitään. Joten todettakoon vain, että nyt uusien vakiasukkaiden kodin tarvetta tai pitkäaikaisasukkaiden hoidon tarvetta joutuisi perustelemaan tavallista enemmän. Mutta ovathan nuo uudet neidit ihan mielettömän kauniita, ja niille saa käyttöön kaikki sellaiset tunnelit ja jyrsijävirikkeet, jotka ovat natskuille liian pieniä.

Uudet hiirut <3 (kuva edellisen omistajan ottama)

Maailman myllerrysten aiheuttamat logistiikkakatastrofit johtivat siihen, huhtikuulle luvattu yllätyspaketti saatiin kotiutettua vasta eilen. Nimittäin keväisen vihreä Pusheen Cat Kit, josta en tilatessa tiennyt yhtään mitään mitä se sisälsi. Mutta koska Pusheen on söpö ja pidän yllätyksistä, en voinut vastustaa Facebook-mainoksia neljä kertaa vuodessa lähetettävistä yllätyslaatikoista, vaikka järki kuinka koitti vetää jarrua, koska a) meillä on ihan liikaa eläinkamaa ja b) jenkkihullutuksissa rahdit ja tullit helposti yli tuplaavat tuotteiden hinnan, joten yllärilaatikko tulee äkkiä paljon kalliimmaksi kuin sen sisällön arvo on. Silti en voinut olla olematta vähän täpinöissäni, kun eilen pääsi vihdoin purkamaan laatikkoa. Ja olihan se ehkä vähän hömppää, eikä meillä ole kaikille tavaroille käyttöä (kuten kissojen kaulapannalle...), mutta silti. Jo maailman söpöin pieni Pusheen -riipus (jonka olisi yksinään saanut varmasti parilla eurolla lähes ilmaisilla toimituskuluilla...) sai sen tuntumaan sen arvoiselta. Fretitkin olivat onneksi heti mukana juonessa, ja päättivät että laatikossa mukana tullut pehmolelu oli paras pehmolelu ikinä, vaikka meillä ei yleensä kauheasti edes leikitä pehmoleluilla.


Laatikko itsessään oli rei'itetty hyvin fretinmentäväksi

Sisältö kortilla. Lisää kuvia sisällöstä löytyy instan puolelta @paarynaelain


Mutta tällaisia siis tällä kertaa. Kaikki uudet tulokkaat ovat alkaneet kotiutua hyvin. Kaikki vanhat tyypit ovat pysyneet terveinä, ja meillä on oikeasti pitkästä aikaa se tilanne, ettei kenenkään kanssa ole mitään akuuttia tai vähemmän akuuttia tarvetta tutkia tai kontrolloida mitään, ellei lasketa sitä, että Pampula-kani olisi tarkoitus sterkata jossain välissä. 

Tekla ja Löllö terassilla

    
Juutas <3


torstai 26. toukokuuta 2022

Teklakin on kotona

Onnistuin sitten pitämään päätökseni pysyä yhdessä frettilaumassa jopa kuusi viikkoa. Asiaa tuli kyllä mietittyä pitkään, paljon pidempään kuin se kuusi viikkoa. Kun minulta joulukuussa ensimmäisen kerran kysyttiin, että mikäli muut vaihtoehdot eivät toimi, ja luopuminen tulee eteen, olisiko minulla tarjota kotia, kysymys koski Juutaksen lisäksi myös hänen kämppäkaveriaan Teklaa. Teklan kohdalla päädyin kuitenkin vastaamaan, että en viime kesäisen jälkeen usko, että minulla olisi mitään toivoa saada sitä täällä laumaan, ja silloin meillä oli vielä kaksi laumaa. Eli että Juutakselle olisi kyllä tarvittaessa paikka, mutta Teklan osalta olisi varmasti parempi, jos löytyisi paikka, johon hän voisi mennä Juutaksen kanssa yhdessä, tai jossa hänelle olisi uusi lauma. Asia jäi silloin siihen, koska toiveissa oli, että homma kuitenkin ratkeaisi jotenkin tiloja rajaamalla tai muuten sumplimalla. 

Juutas ja Tekla

Asiat kuitenkin etenivät siihen, että luopumispäätös tehtiin, ja koska Juutakselle oli tuttu paikka tarjolla, Juutas tuli tänne. Teklalle löytyi paikka, jossa oli kaksi muuta naarasta kaveriehdokkaiksi. Aikuisten frettien saaminen laumaan voi kuitenkin olla välillä aika kinkkistä, ja huomasin kuinka tilanne ahdisti frettien edellistä omistajaa. Sitä mietti jo silloin, pitäisikö sitä sitten kuitenkin ottaa vain molemmat, vaikka se todennäköisesti tarkoittaisi sitten kahta laumaa. Mutta kuitenkin jos Teklan saaminen laumaan muualla onnistuisi, se tarkoittaisi ettei tarvitsisi taas lähteä jaloitteluvuorojen jakamiseen ynnä muuhun sellaiseen, mikä olisi kyllä arjessa selvästi helpompi. Toisaalta takaraivossa painoi se, että Teklassa on paljon samaa kuin Mitellassa. Kumpikin on nyt kunnolla aikuistuttuaan ihan perushelppoja frettejä (kunhan Teklan kohdalla muistaa, ettei päästä sitä ikinä naaman lähelle), mutta kumpikin on pohjimmiltaa hyvin epävarma ja tarpeeksi jännittäessään voi mennä lukkoon. Eli että vaikka kodinvaihto oli nykyisessä tilanteessa paras vaihtoehto, Tekla ei voisi tehdä sitä montaa kertaa ilman että siitä hyvin suurella riskillä tulisi kiertävä ongelmanäätä. Niinpä päädyin lopulta kompromissiin, ja lupasin ottaa Teklan, mikäli homma ei toimisi uudessa laumassa.

Aikuisten laumakemioiden setviminen on monesti viikkojen tai kuukausien prosessi, joten tuli pienenä yllärinä, kun sainkin jo eilen aamulla viestin, että Tekla tulee meille. Kyllä siinä tuli vedettyä ehkä pariin kertaan henkeä, että nytkö jo, ja mitä tuli luvattua, kun täällä oli alkanut näyttää kohtuu mahdolliselta, että Juutaksesta voisi tulla osa laumaa. Mutta mitä enemmän asiaa päivän aikaan mietti, sitä enemmän se alkoi tuntua parhaalta vaihtoehdolta. Koska tiesin, että ottaisin kuitenkin Teklasta taas kopin, jos se lähtisi kokeilemaan laumaantumista jonnekin muualle, eikä homma toimisi sieläkään. Ja jos sama olisi toistunut vielä uudessa paikassa, Tekla olisi ollut taas edellistä stressaantuneempi ja Juutas toivottavasti täällä tiiviimpi osa laumaa. Nyt Juutas oli kuitenkin vielä helppo napata Teklalle seuraksi omaan aitaukseen. 

Tyypit saivat tukikohtansa olohuoneeseen. Aitauksen sisustus on vähän vielä vaiheessa.

Jussi asetti hommaan sen ehdon, että kuitenkin edes kokeilen Teklaa täällä laumaan, vaikka kumpikin tietää todennäköisimmän lopputuloksen. Mutta ompahan sitten ainakin katsottu sekin kortti, josko meillä sittenkin voisi olla vain yksi lauma. Se saa kuitenkin odottaa todennäköisesti heinäkuuhun kun minulla on loma, että Tekla saa tässä välissä hengähtää ja kotiutua kunnolla, ettei homma kaadu ainakaan siihen, että tulee liikaa kaikkea liian lyhyen ajan sisään. 

Tällä hetkellä on vielä vähän ristiriitaiset fiilikset, kun miettii mitä taas tuli tehtyä, ja olenko ihan hullu. Toisaalta taas hyvin varma olo, sillä tiedän että tämä oli Teklan kannalta paras vaihtoehto, ja nyt meillä on taas tumma tyty laumassa. Ei taas yhtään niikuin asian suunnittelin, mutta milloimpa aiemminkaan elämä olisi onnistunut kauhean hyvin seuraamaan mitään käsikirjoituksia. Teklan elämää on tullut kuitenkin seurattua ihan sielä alusta asti, ja Juutaskin on ihan onnessaan kun sai tutun kaverin takaisin kotiin. 

Tuttu kaveri ja tutunhajuinen nukkupussi on parasta <3

Vähän frettien edellistä omistajaa jännitti, että enhän varmasti tulisi katumaan tätä, kun olen ihan rehellisesti alusta asti käynyt läpi sitä, miksi olin alkuun ottamassa vain Juutaksen. Mutta pakko myöntää, että katuminen on jotain, jossa olen eläinasioissa suhteellisen huono. Kyllä sitä aina välillä kyseenalaistaa oman mielenterveytensä ja miettii, millaista olisi jos olisi enemmän vapaa-aikaa, rahaa ja mahdollisuus reissata vapaammin ilman tätä eläintarhaa ankkurina. Mutta toisaalta jokaisen tuloon on ollut jokin syy, ja sillä hetkellä kun olen sitoutunut ottamaan jonkun tänne ilman reunaehtoja ja koeaikoja, silloin tietty tiikeriemo vaihde naksahtaa päälle. Että sitten ei enää käytetä aikaa sen jossitteluun, miten muuten olisi voinut mennä, vaan keskitytään lauttamaan homma toimimaan niistä lähtökohdista jotka ovat nyt. Ja Teklan kohdalla on ollut alusta lähtien selvää, että jos neiti tulee, se tarkoittaa taas kahta laumaa. Eli sillä mennään nyt, ja sillä tavalla homma on toiminut viimeiset kolme vuotta. Nyt pitää vain keksiä laumoille uudet nimet, kun molemmissa on ihan samanikäistä keski-ikäistä sakkia mummojen ja junnujen sijaan.

sunnuntai 22. toukokuuta 2022

Juutas on kotona

Olin odottanut tätä viikonloppua ilolla ja jännityksellä. Juutaksen muutto meille oli sovittu lauantaiksi, joka oli samalla myös Biancan pentujen laskettu päivä. Juutaksen tulossa herraa itseään enemmän jännitin, millaisen vastaanoton se tulisi saamaan. Biancan pennuissa taas jännitti kaikki: miten synnytys menisi, kuinka monta pentua tulisi, miten niiden sukupuoli jakauma menisi... 

Ensitutustumisten jälkeen iski vähän väsy

Jussi jo vähän testaili, olisiko Juutaksesta hänelle sylipojaksi

Juutaksen kohdalla alku lähti liikkeelle paremmin kuin olin osannut edes odottaa: neidit lähinnä nuuhkaisivat sitä, ja jatkoivat sitten omia touhujaan. Uskalsin jopa heittää herran eilen jo frettihuoneeseen muiden joukkoon, mitä ei tapahdu aina edes pentujen kohdalla. Toki sitä eilen jo aavisti, että ihan jupinoitta tuskin päästään laumaksi asti, mutta silti ero aikuisten naaraiden saamaan vastaanottoon oli ihan tähtitieteellinen. 

Tänään niitä jupinoita onkin sitten saatu vähän, ja Mitella ja Nutsku ovat käyneet poikaa vähän tukistamassa. Juutas ei kuitenkaan lähde mukaan välien selvittelyyn, vaan koittaa pakittaa tilanteesta pois. Joten eiköhän nuo leidit pian usko, ettei Juutaksesta ole uhkaa niiden keskinäiselle arvojärjestykselle, vaan se on vain ekstramuhkea halijäänalle, jota voi hyvödyntää muunmuassa patjana, kuten herran edelliset kaverit tekivät. 

Tänään poika auttoi pissa-alustojen vaihdossa

Ja testaili vähän jo pyörää

Juutas on meidän eka oma poika yhdentoista naaraan jälkeen, joten se tuntuu tavallaan oudolta. Vaikka poika on lantitettu jo maaliskuun lopussa, sen kiima ei ole vielä täysin väistynyt, vaan sillä näkyy yhä pienet pallit ja osa miehekkäästä aromistakin on tallella - tosin kuulemma huomattavasti lievempänä kuin keväällä. Silti yhtä aikaa Juutaksessa on jotain mielettömän tuttua. Vaikka se on täysin eri värinen ja miljoonasti laiskempi ja mukavuudenhaluisempi, siinä on jotain hyvin samaa kuin herran edesmennessä Lysti-tädissä. Juutaksen myötä koenkin saaneeni palan sydämestäni takaisin.

Vähän on vielä havaittavissa selkeää me vs. muut -asetelmaa

Vaikka kyllä putkeen mahtui muitakin

Saatuani Juutaksen kotiin jatkoin kovasti kännykän kurkkimista siinä toivossa, että Juutakselle olisi jo syntynyt pikkuveli (ja ideaalitapauksessa myös pikkusisko). Biancan synnytys ei kuitenkaan käynnistynyt eilen. Tänään tuli kasvattajalta viesti, että neiti joutui sektioon, eikä yksikään mahassa olleista kolmesta pennusta selvinnyt. Jotkut väittävät, ettei mitään sellaista voi menettää, mitä ei vielä ollut edes olemassa. Mutta valitettavasti en voi olla samaa mieltä, kun viikkojen laskeminen pentujen luovutusikään vaihtui taas surutyöhön siitä, ettei meille tänä vuonna tulekaan välttämättä yhtään pentua.  

Onneksi meillä on kuitenkin Juutas tuomassa uutta eloa frettilaumaan.

keskiviikko 18. toukokuuta 2022

Käytännön tentti

Tänään oli toinen klinikkaeläinhoitajaopintoihin liittyvä käytännöntentti. Uskon tentin menneen heittämällä läpi (ainakin jos se viimeinen tehtävä oli todella tai-muotoa, kuten sen olin lukevinani, eikä ja, kuten aloin autossa kotimatkalla stressata), joskaan ei ihan täysin pistein. En voi täysin syyttää menetetyistä pisteistä sitä, että olisin jännittänyt tenttiä kauheasti, vaan ennemmin melkein päinvastoin: jos olisin jännittänyt enemmän, olisin ehkä kerrannut asioita enemmän, ja käynyt tilanteet päässäni läpi useampaan otteeseen. Samaten se, että tilanteissa oli oikean potilaan sijaan pehmolelu, johti ehkä siihen, että sitä tuli hieman oiottua sellaisissa kohdissa, joissa ei pehmolelupotilaan kohdalla ole väliä, kuten käsien pesussa ja desifioinnissa. 

Tentissä oli kolme osiota. Ensimmäisenä leikkaussalin valmisteleminen kastraatiota varten, johon sisältyi myös anestesiavalvontalaitteiden kiinnitys ja niiden antamien lukemien tulkitseminen. Toisena VD röntgenkuvan ottaminen ja latti röntgenkuvan laadun ja rajauksen arviointi. Ja kolmantena asiakassähköpostiin vastaaminen joko ruotsiksi tai englanniksi. Kahdesta ensimmäisestä osiosta saimme osan palautteesta heti tenttitilanteessa. Kolmas osio tarkastetaan kokonaisuudessaan myöhemmin. 

Ensimmäisessä osiossa olisin voinut toimia aseptisemmin, vaikka kyseessä ei ollut oikea tilanne. Eli muistaa oikeasti pestä ja desinfioida ne kädet ennen leikkausaliin menoa, ja laittaa maskin ja myssyn päähän jo valmiiksi, vaikkei avausviiltoa oltu vielä tekemässä. Jotenkin ne vain unohtuivat, kun tällä kertaa tehtävänantoon ei kuulunut potilaan valmistelu leikkausta varten, jolloin se on jotenkin selkempää, missä kohtaa siirrytään likaisemmasta puhtaampaan. Minulla meni myös turhan pitkä tovi muistellessa, miten koulun leikkurin anestesiakone toimikaan, sillä en ole varma, olenko tehnyt sille vuototestiä ikinä aiemmin. Koulun klinikalla kun hammaspuolen anestesiakone on selvästi enemmän käytössä kuin leikkurin. Meinasin myös unohtaa verenpainemasetin, sillä en ole tottunut juurikaan käyttämään sitä anestesiavalvonnassa.

Röntgenkuvaa otettaessa olisin voinut parantaa työturvallisuuttani laittamalla koiralle kuonokopan, ja parantaa kuvan onnistumista merkittävästi muistamalla heti ensimmäiseksi varmistaa onko kasetti paikoillaan röntgenkoneessa. Olisin myös voinut tajuta opettajan vihjeen siitä, että toinen pehmolelukoiraan teipattu merkki oli napa, ja käyttää sitä apuna kuva-aluetta rajattaessa. Nyt jos kuva olisi oikeasti otettu laittamillani rajauksilla siitä olisi todennäköisesti tullut hieman turhan iso, eli siitä olisi todennköisesti kyllä näkynyt haetut asiat, mutta samaan lopputulokseen olisi voitu päästä hieman pienemmänkin alueen säteilyttämisellä. Vaikka röntgenkuvauksessa käytettävät säteilymäärät ovat suhteellisen pieniä, silti röntgenkuvauksessa yksi keskeisimmistä tavoitteista on pyrkiä minimoimaan kaikkien osapuolten altistuminen säteilylle.  

Sekä ykkös- että kakkoskohta muistuttivat siitä osa-alueesta, johon minun olisi opittava panostamaan koko ajan enemmän etenkin tehtäessä käytännöntenttejä, näyttöä tai työskennellessä osana tiimiä, eli ääneenajattelusta. Minun olisi opittava tuomaan enemmän myös puheen kautta esille sitä, mitä olen tekemässä, ja miksi toimin joissain tilanteissa niinkuin toimin. Se että tiedän tai uskon tietäväni miten toimin, ei aina auta tilannetta eteenpäin yhtä paljon kuin se, että kertoisin mitä olen tekemässä, niin että muut ympärillä saisivat otettua paremmin kopin siitä, missä vaiheessa olen, ja mihin olen etenemässä. Tentissä tämä olisi toki tärkeää ennenkaikkea osaamisen näyttämiseksi. Työelämässä siksi, että kaikki pysyvät selvillä siitä, mitä on jo tehty, ja mikä on seuraava vaihe. Töissä yksi tärkeä ääneenajattelun muoto, jota osin vielä opettelen, on takaisinluenta. Eli kun joku pyytää minua esimerkiksi vetämään lääkkeen, sen sijaan että kuittaisin vain ok, toistaisin aina ääneen pyydetyn lääkkeen nimen ja annoksen, jotta kumpikin voi olla varma siitä, että viesti on tullut oikein perille.

Vaikka jokainen tehty virhe hieman harmittaa, ja hetkellisesti vanha hikari jolle ainoa oikeasti hyvä arvosana oli 10+ meinaa nostaa päätään, olen alkanut iän myötä antamaan enemmän arvoa myös virheille. Ne eivät missään nimessä ole tavoiteltavia, mutta koska en pidä niistä, muistan huomattavasti paremmin kaikki tekemäni virheet kuin valtaosan onnistumisista. Eli mokattuani kerran jossain, teen sen todennäköisemmin paremmin jatkossa kuin onnistuttuani samassa asiassa muutaman kerran (poislukien kanylointi ...tällä logiikalla minun pitäisi olla siinä jo mestari!). Virhe kun pakottaa oikeasti pysähtymään siihen hetkeen, ja käymään asian uudelleen läpi vaihe vaiheelta. Onnistumisesta on helpompi jatkaa suoraan seuraavaan vaiheeseen pysähtymättä miettimään koko asiaa. Samasta syystä käytännöntenttien yksi tarkoitus on viedä paineita pois näytöistä: niiden kautta on turvallista harjoitella näytöntapaisia tilanteita, ja ottaa niistä opiksi varsinaista näyttöä ajatellen.

Nyt meillä on vielä huomenna koko päivä ruotsintunteja, ja sen jälkeen palaamme taas ensiviikosta alkaen tössäoppimispaikoille. Tuntuu vähän odolta, että palaamme koululle huomisen jälkeen seuraavan kerran vasta syyskuussa, sillä kesään on laskettu neljä viikkoa lomaa, ja seuraava työssäoppimisjakso on kestoltaan 12 viikkoa.    

Alkutaival sokrujen kanssa

Sokerioravat ovat olleet meillä nyt kuukauden. Ihastuin lajiin ensimmäisen kerran jo vuosituhannen vaihteessa noin neljännesvuosisata sitten. Sokerioravien hankinta nousi uudelleen vakavammin harkintaan reilu vuosi sitten, kun kaveri alkoi kasvattaa lajia, ja sen myötä alkoi löytyä Suomessa syntyneitä poikasia. Tässä välissäkin sokerioravia oli tullut vuosien saatossa nähtyä tuttujen luona. Uskoin siis olevani ihan hyvin valmistautunut siihen, millaiset tyypit olivat kyseessä, kun näkemisen lisäksi lajista oli tullut myös luettua paljon sekä suomeksi että englanniksi, ja itselläni oli ennestään kokemusta hyvin yökyöpeleistä eläimistä. Silti en voi väittää, että nämä ensimmäiset viikot olisivat olleet pelkkää onnea ja auvoa yhden lapsuuden haaveen toteuduttua. Heti alkuun tuli nimittäin vastaan pari juttua, joihin en ollut osautunut varautua: oma vuorokausirytmini on muuttunut aikaisemmaksi, ja vaikka kuvien perusteella uskoin oppivani erottamaan tyypit toisistaan nopeasti, se ei käytännössä ollutkaan yhtään niin helppoa. 

Dumble(?) kurkkii kopista

Etenkin arkisin nukahdan useimpina iltoina ennenkuin tyypeistä näkyy vilaustakaan. Siinä kohtaa kun vien neideille tuoreet hedelmäsoseet ja ötökät yötä vasten, kaikki ovat vielä tiiviisti pesäkopin uumenissa. Olen usein sikeässä unessa ennenkuin bunkkerista kuuluu haukahdustakaan, eli tyyppien yölliset bileet eivät ole myöskään onnistuneet valvottamaan minua vähäisimmässäkään määrin. Etenkin ensimmäisinä iltoina tämä turhautti, sillä miten minun olisi tarkoitus koittaa bondailla tyyppien kanssa tai edes tarkistaa että niillä on kaikki kunnossa, jos en ikinä näe niitä, ellen avaa koppia kesken päivän - mikä taas ei ole pidemmän päälle toimiva vaihtoehto eläimien stressaantumisen vuoksi. Tähän onneksi löytyi semitoimiva vaihtoehto huomattuani, että tyyppien bileet jatkuvat usein varsin pitkälle aamuun. Eli jos säädän omaa herätystäni hieman aikaisemmaksi, sokruilla on yleensä täysi vauhti päällä vielä 6-8 aikaan aamusta, kun bunkkeri on vielä pimeänä. 

Tunnistamisongelma ei ole sen sijaan ratkennut täysin vieläkään. Olin etukäteen kuvista katsonut, että vaikka Bianca, Claudia ja Dumble ovat kaikki väriltään luonnollisen harmaita, niiden pääkuviot poikkeavat hieman toisistaan. En ollut kuitenkaan ottanut huomioon, että pääkuvioiden vertailu on huomattavan paljon helpompaa tarkoista liikkumattomista kuvista, kuin eläinten hyppiessä nopeasti oksalta toiselle kännykän taskulampun pienessä valokeilassa. Hämärässä valaistuksessa varjojen vaihdellessa ne pienet ero tuntuvat häviävän tyystin, eikä minulla ole suurimman osan aikaa mitään varmuutta siitä, kuka on kuka. Joinakin hetkinä sitä on toivonut hartaasti, että olisi päätynyt odottamaan että kaverille syntyy lisää valkonaamoja tai muita kuviollisia, jolloin yksilöiden väliset erot olisi huomattavasti helpompi bongata, eikä sekoittamisen riskiä olisi. Se, että en pysty varmuudella erottamaan tyyppejä toisistaan, tuntuu välillä äärimmäisen turhauttavalta. 

Nopeasti liikkuvien kohteiden kuvaamisessa hämärässä on haasteensa
(Melko varmasti) Bianca tulossa syliin

Sitä on kuitenkin ottanut tavaksi hengittää syvään aina kun turhautuminen meinaa saada vallan. Sokerioravat ovat kuitenkin moneen muuhun lajiin nähden varsin pitkäikäisiä tyyppejä, ja voivat elää jopa yli 12 vuotta. Meillä on siis reilusti aikaa löytää toimivat yhteiset rutiinit ja opetella sitä tunnistamista. Ja viimeistään sitten kun Bianca erotetaan jossain kohtaa kolmikosta mammailemaan, vaikeustaso hetkeksi laskee, kun erotettavia on vain kaksi. 

Huolimatta siitä, kuinka nämä kaksi asiaa hiertävät, ovat tyypit myös omalla tavallaan valloittavia. Silloin kun saa työnnettyä sivuun epätoivoiset yritykset tunnistaa kuka on kuka ja keskittyy vain katselemaan neitien touhuja, niiden liikkumista on ihana seurata, ja niiden ketteryys hämmästyttää kerta toisensa jälkeen. Bianca, Claudia ja Dumble ovat myös valloittaneet minut uteliaisuudellaan. Kaikki häkkiin laitettavat uudet lelut tutkitaan perusteellisesti läpi (ja jos mahdollista, puretaan kappaleiksi siinä tutkimisen tiimellyksessä). Samoin jos häkkiin menee istumaan tyyppien ollessa valveilla, aika usein sitä saa yhden tai kaksi neideistä päälleen kiipeämään, haromaan hiuksia tassuillaan ja testaamaan, etteikö sormi olisi kuitenkin ihana pullea mato. Ja aina joskus, jossain välissä, sitä pääsee silittämään sormella ohimennen maailman pehmeimpiä plyysiturkkeja.

Tässä vaiheessa en vielä osaa sanoa, osaisinko suositella näitä yökyöpeleitä lemmikiksi kenellekään. Olen kuitenkin samalla aika myyty, enkä todellakaan enää vaihtaisi omiani pois, vaikka joku kuinka tarjoaisi vaihdossa helpomman värisiä. Kyllä minä varmasti vielä opin. Joskus.  

Neidit tarjoavat myös kampaamopalveluja sukimalla hieksia

maanantai 16. toukokuuta 2022

Uusia perheenjäseniä

Viime viikolla meidän lauma kasvoi kaikkiaan kahdella uudella tulokkaalla, kun perheeseen liittyi sinikirjoahven Kapu ja mummosiili Tuukka. Kumpikaan ei ollut varsinaisesti suunniteltu lapsi, mutta kumpikin tarvitsi uuden kodin, ja vaikutti sopivan meidän omituisten otusten kerhoon. 

Kapu tuli meille Turun eläinsuojeluyhdistyksen kautta jonkun jätettyä sen pakasterasiassa roskisten päälle. Kapu vietti eläinhoitolalla lakisääteisen 15 vuorokauden ajan, ja siihen päälle joitain päiviä päälle ollessani kipeänä. Sen takia uskalsinkin siirtää Kapun suoraan omaan altaaseen täällä ilman lisäkaranteeneja. Kapu on kirjoahvenmaiseen tapaan hyvin ahne ja pitää ruoka-aikaan puolensa, mikä on voinut olla syynä sen saamiin lähtöpasseihin, jos se on aiemmin jakanut altaansa pienempien kalojen kanssa, tai tilaa on ollut vähemmän. Meillä on akvaariossa nykyään lähinnä aika samankokoista sakkia, niin kukaan ei Kapun jalkoihi - tai oikeammin eviin. Taustansa takia Kapun ikä on täysi mysteeri.

Kapu

Mummosiili Tuukka tuli puolestaan Facebookissa olleen ilmoituksen kautta. Olin ajatellut että meille voisi vielä joskus tulla siili, mutta että asia ei olisi mitenkään ajankohtainen vielä nyt. Että katsottaisiin sitä sitten joskus, kun sopiva kodinvaihtaja tulisi kohdalle. Sitten luin Tuukasta. Arviolta 3,5-vuotiaasta tyttösiilistä, joka oli ollut jo kolmessa kodissa, osin varmasti siksi kun ei ollut sellainen kivan sosiaalinen ja käsiteltävä. Katsoin ilmoitusta hetken, ja mietin ettei Enigmakaan ollut, ja hyvin me silti pärjättiin, ja ihan hauskaakin meillä oli. Joten miksi emme ottaisi Tuukkaa kiroilemaan ja olemaan epäsosiaalinen tänne, kun olisihan meillä kaikki jo valmiinakin siilin tulla. Ilmoituksen lukemisesta ei mennyt pariakaan päivää, kun Tuukka muutti meille. Koska koteja on ollut aiemmin useampia, tieto Tuukan syntymäpäivästä ja alkuperästä on hävinnyt jonnekin matkan varrelle. Mutta sen perusteella mitä edellinen omistaja siilin omistushistoriaa tiesi, hän arvioi Tuukan noin 3,5- ehkä 4-vuotiaaksi. Afrikkalaisten kääpisiilien eläessä keskimäärin 3-5-vuotta se tekee Tuukasta mummoikäisen. Ja jos joku miettii tuota Tuukka nimeä, veikkaan että hän on saattanut olla jossain vaiheessa elämäänsä miesoletettu, mutta väliäkös tuolla. Tuukka on ihan hyvä nimi.

Tuukka heti meille tulonsa jälkeen

Nyt sitten ihmetellään uusia tulokkaita, ja varaudutaan samalla seuraavan uuden kasvon tuloon. Lauantaina meille muuttaa nimittäin ensimmäinen oma urosfretti ikinä, kun Juutas tulee taloon. Meille ei pitänyt tulla aikuisia kodinvaihtajia niin kauan kuin Nutella elää, mutta koska Nutsku ei ole ollut yhtä torjuva vieraita uroksia kuin naaraita kohtaan, enhän minä voinut sanoa Juutakselle ei. Juutas on kuitenkin Lystin siskonpoika, jota olen pallutellut ensimmäisen kerran jo ennenkuin poika oli edes luovutusikäinen. Juutaksen nykyiselle kotiväelle luopuminen on kuitenkin kova paikka, ja asia on ollut harkinnassa kuukausia. Sillä pojan tuloon on jollain tasolla osattu varautua jo pidempään, vaikka lopullinen päätös asiasta syntyi vasta nyt. Isoin harmistus asiassa itselleni on se, että tiedän lähes satavarmaksi ettei Nutsku päästäisi Juutaksen nykyistä kämppistä Teklaa meillä porukoihin. Niinpä en uskaltanut tarjota suorilta kotia molemmille, sillä se olisi vaatinut lähes varmasti kahden lauman pitoa. Nyt pidänkin kaikki peukut pystyssä, että tutun naaraspari ottaisi Teklan hyvin vastaan, niin että se saisi uuden lauman tästä läheltä.  

Edellisen omistajan ottama kuva, jossa näkyy vähän naamaakin <3