Viime päivinä blogit ovat täyttyneet blogihaasteen myötä teksteistä, joissa kirjoittajat pohtivat ja kertovat, mitä heidän oma eläinharrastuksensa on heille antanut. Itseäni ei ole vielä haastettu, mutta useampia tekstejä aiheesta luettuani, haastekysymys jäi väistämättä pyörimään mieleen. Oma eläinharrastukseni on kuitenkin jatkunut jo 24 vuotta, ja sinä aikana sitä on ehtinyt tutustua moneen eri lajiin, lukuisiin eri eläinyksilöihin, monella tavalla mielettömään joukkoon kanssaharrastajia sekä oppinut lukuisia asioita, joiden olemasta olosta en varmaan olisi edes tietoinen ilman tätä harrastusta. Muutamana pintaraapaisuna (muutaman vuosien varrelta poimitun eläinkuvan kera) voisin todeta, että eläinharrastus on antanut minulle:

Mie ja veljen kani Joona

ERILAISIA ELÄINPERSOONIA Omat lemmikit ja harrastuseläimet, ystävien lemmikit. Harrastuskaverien otukset. Nettittujen karvakaverit. Vastaantulleet luonnoneläimet. Kaikki ne ovat olleet osaltaan luomassa kuvaa siitä, kuinka erilaisia eri eläinlajit ja eri yksilöt lajien sisällä ovat toisistaan. Ja kuinka niillä kaikilla voi silti olla paikkansa sydämessa, oli kyse sitten rotanpoikasesta, jonka joutuu surukseen päästämään pois sairauden uuvuttamana ennenkuin sen elämä ehtii edes kunnolla alkaa, tai pitkän elämän elänyt kanivanhus. Vuodet ovat antaneet elämääni monta persoonaa, joita muistella lämmöllä, ja maailman parhaan nääppätrion jonka kanssa elää tätä päivää. 

Heimo hurmuri

SOSIAALISIA VERKOSTOJA Jokaisen harrastamani lajin (sekä useamman, joista olen lukenut ja ottanut selvää muuten vain) myötä olen saanut elämääni lukuisia fiksuja, empaattisia ja ajattelevia ihmisiä, joilta olen saanut oppia paljon ja joihin olen voinut turvautua monissa ongelmatilanteissa. Vaikka en olekaan aktiivisesti yhteydessä kuin murto-osaan heistä, olen kiitollinen siitä että he ovat olemassa <3 Eläinharrastus olisi niin paljon köyhempää ilman ihmisiä, jotka ymmärtävät koko sydämestään mitä tarkoitat puhuessasi kuinka sinulla menee hermot kakkoihin, oksennuksiin, karvoihin, stressiin siitä kun lemmikki on syönyt jotain sopimatonta - tai kun se ei ole syönyt, puremiseen ...ja jotka tietävät tasan tarkkaan, miksi kaikesta siitä huolimatta lemmikeistä luopuminen ei ole koskaan ollut se realistinen vaihtoehto, koska se mitä niiltä saa, saa jaksamaan sen kaiken.

Ensimmäiset rottani siskonsa kera

YHDISTYSKOKEMUSTA Ilman lemmikkejä olisin tuskin koskaan päätynyt opiskelemaan näin paljoa vuosikertomuksista, toimintasuunnitelmista, pöytäkirjoista, yritystileistä yms. Ja lopulta vielä perustamaan kokonaan uutta yhdistystä (ja kasaamaan yhteen uusia ihania harrastuskavereita). Nyt sitten opettelee lisää puheenjohtajan roolissa Suomen lemmikkihaisunäädät ry:ssä :)

KOKEMUSTA TAPAHTUMIEN JÄRJESTÄMISESTÄ Jyrsijänäyttelyt, Kukkaismarssit, Ahlmannin lastenpäivät. Ständit eri messuilla. Eläinkauppapäivät. Suomi on suorastaan täynnä erilaisia vuosittaisia ja kertaluonteisia tapahtumia, joihin tuotetaan sisältöä sekä vapaaehtoisvoimin että kaupallisten toimijoiden toimesta. Vaikka nämä välillä myös väsyttävät, kyllä niihin muistoihin monesti myös mielellään palaa. Kuten siihen kertaan, kun kulki pitkin Tampereen Hämeenkatua lastenvaunujen runko täynnä jyrsijäbokseja ja kukkaiskoristeita ja pääsi poseeraamaan japanilaisturistien kanssa valokuvaan.

Kanien opistoboksi

TOTEUTUNEITA UNELMIA Silloin kun ala-asteikäisenä luin ensikertaa Heurekan koripalloilevista rotista, osasin toivoa vain, että pääsisin joku päivä katsomaan niitä. En osannut edes kuvitella, että kun se toive viimein toteutui, pelaamassa oli oma kasvattini ja pääsin pelin jälkeen tutustumaan vielä rottien tiloihinkin. Se tuntui ihan mielettömän upealta. Useamman kerran olen saanut tältä harrastukselta enemmän kuin olen uskaltanut edes toivoa.

YMMÄRRYSTÄ LUONNON MEKANISMEISTA Typen kiertokulku akvaariossa ja typenkierron käynnistäminen kypsytettävässä altaassa. Hajottajien merkitys sammakkoterraarioissa ja muissa, joissa asumuksen perusteellinen puhdistaminen olisi eläimelle turha stressi. Miksi osa lajeista on kannibaaleja ja osa taas ei. Välillä se, että saa homman kunnolla toimimaan lemmikkien kanssa on edellyttänyt perehtymistä kemiaan, fysiikkaan ja biologiaan niin mielekkäässä muodossa, ettei sitä ole edes huomannut opiskelevansa. Välillä taas hakaten päätään seinään sen suhteen, että miksi vesi ei voi olla vain vettä, kun ei keksi enää yhtään syytä, miksi jokin vesiarvo on ollut koholla.

Honni ja Lumipallo ruusukkeineen

MAHDOLLISUUDEN KOHDATA OMIA PELKOJA Halusin ajatella, että voin alkaa pitää eläinkauppapäiviä, esiintyä televisiossa tai ylipäätään esiintyä sitten joskus, kun saisin hoidettua puhevikani pois. Puhevika on ja pysyy edelleen, mutta en anna sen enää estää tekemisiäni niin paljoa. Eläinten sairastelut, tapaturmat ja kuolemat ovat aina pelottavia, mutta kun ne on joutunut kohtaamaan kyllin monta kertaa, osaa arvostaa enemmän tätä hetkeä. Voin olla melko varma siitä, että joku lemmikeistäni tulee vielä sairastumaan vakavasti, mutta osaan jo melko hyvin olla pelkäämättä niitä etukäteen ja luomasta itselleni kauhukuvia ECEStä, myanoomasta, osteoporoosista yms. Riskit on toki hyvä tiedostaa ja ennaltaehkäisyyn panostaa, mutta itse taudista ei kannata stressata stressata ennenkuin se osuu kohdalle.

ITSELUOTTAMUSTA Erilaisiin tapahtumiin osallistuminen, niiden järjestäminen, uusiin lajiympyröihin tutustuminen, haastattelut ja kaikki muut isot ja pienemmät harrastusjutut ovat pakottaneet minua pois omalta mukavuusalueeltani ja luoneet luottoa siihen, että minä pystyn siihen. Kyllä mie nykyäänkin yhä jännitän esiintymistä ja uusia ihmisiä, mutta sekään pelko ei enää rajaa elämääni yhtä paljon kuin lapsena ja nuorempana. Sitä uskaltaa koko ajan paremmin kysyä ihmisiltä apuja, neuvoja ja yhteistyötä - ja huomaa olevansa yhä useammin se, jota joku muu kysyy mukaan johonkin, ja se on hienoa.

Ensimmäinen käärmes

LOPUTTOMASTI UUTTA IHMETELTÄVÄÄ Eläinten kekseliäisyys tuntuu usein rajattomalta.
Vaikka kokoonpano, asunto ja muut olisivat pysyneet jo kuukausia samoina, sitä ei voi oikeasti koskaan todella tietää, mitä kotona on vastassa kun avaa oven. Eläinten kanssa pääsee todella harvoin tylsistymään - ja silloin kun tulee se hetki, että kaikki laumasta ovat nukkumassa ja kaikki eläinten sotkut on siivottu, sitä hetkeä osaa todella myös arvostaa. Kotiintulessa voi yhtä hyvin bongata kalojen kuteneen kuin asunnon järjestyksen vaihtuneen.

KÄYTTÖÄ ASUNNON NELIÖILLE Kannettuani valtaosan omaisuudestani kirppareille, täällä kaikuisi varmaan jo tyhjyyttään ilman nääppien vilttejä, pesiä ja mattoja ;-)

Opistonaapurin utelias pikkukissa

JATKUVUUTTA Vaikka lajit ja yksilöt ovat vuosien saatossa vaihtuneet, on eläinharrastus ollut pysyvä osa elämääni koko sen ajan mitä itse pystyn siitä muistamaan. Se on ollut helpottamassa paikkakuntien vaihdoksia ja tuonut luontevan väylän tutustua uusiin ihmisiin. Se on tehnyt sen, että koti ei ole ollut koskaan täysin tyhjä ja hiljainen edes silloin kun olen asunut yksin. Se on avannut oven elinikäiseen oppimiseen, sillä eläinharrastuksessa en voi koskaan saavuttaa pistettä, jossa uutta opittavaa ei enää olisi. Uutta opittavaa kun tulee aina: jokaisen yksilön ja jokaisen yksilön jokaisen uuden elämänvaiheen myötä.

Goshi & Nana

PERSPEKTIIVIÄ Joka lajista saadaan koko ajan uutta tietoa, ja sen myötä hoito-ohjeet ja vallitsevat käytännöt tarkentuvat ja muuttuvat jatkuvasti. Vaikka eläinpiireissä tuntuu aina olevan vallalla omat lajikohtaiset ehdottomat totuudet, sitä on oppinut suhtautumaan niihin rennommin. Kyselemään perustelut, punnitsemaan hyödyt ja tekemään sen pohjalta omat ratkaisut asioiden suhteen - ja
perustelemaan ne tarvittaessa. Sitä ei saa enää samanlailla morkkista siitä, jos häkin pohjalle valittu kuivike ei olekaan sitä käytetyintä merkkiä, jos tietää sen itse ominaisuuksiltaan yhtä hyväksi. Eikä tarvitse enää samanlailla pelätä sitä, mitä muut sanovat, sillä osaa jo paremmin erottaa aiheellisen kritiikin aiheettomasta ja näkemyserot siitä, että tekee jotain oikeasti vastoin nykyistä tietoa jonkin lajin hyvinvointivaatimuksista.

Lapsuutta ennen koripallouraa

UTELIAISUUTTA Kun tietää, kuinka paljon on vielä asioita joita ei tiedä, on välillä vain ihana tavata muita eläinharrastajia ja kuunnella heidän juttujaan. Välillä itsekin osallistuen, välillä vain kuunnellen. Tämä on monesti ihan yhtä antoisaa tuttujen itselläkin olevien lajien kanssa, kuin ihan vieraidenkin, joita ei ole koskaan edes miettinyt itselle. Sillä sitä tuleekin mielellään käytyä myös Jussin kanssa herppi- ja sammakkokodeissa, vaikka herppi- ja sammakkojutut eivät iselleni niin ajankohtaisia olekaan. Silti minusta on mukavaa päästä kuulemaan aksolotlien hoidosta, käsittelemään varaania ja kyselemään minkeistä. Tai katsomaan, miten jonkin nuolimyrkkysammakkoterraarion tekniset ratkaisut on toteutettu tai millainen lukitus liikkeen uusissa lintuhäkeissä on luukuissa. Eihän elämässä ikinä tiedä, mistä tiedoista tulee vielä olemaan hyötyä ;-D

Ja paljon, paljon muuta.

12-vuotiaana saamani chihuneiti Daisy

Tälläerää olen ihan tyytyväinen siihen, ettei äiti koskaan antanut minun ottaa norsua autokatokseen tai hevosta pihavarastoon. Sen sijaan olen hyvin iloinen siitä, että sain ottaa kaneja, marsuja, koiria, kissoja, akvaarioita, hiiriä, hamstereita, rottia ja gerbiileitä, vaikkei äiti niiden päälle aina ymmärtänytkään. Ja että äiti myöhemmin hyväksyi myös ne käärmeet ja linnut, vaikka ymmärsi niitä vielä vähemmän. Ja on ottanut nyt hyvin vastaan nämä nykyisetkin nääpät, vaikka muistikin taas alkuun kyseenalaistaa, onkohan tämä nyt ihan järkevää touhua ;-D Järkevästä en kyllä vieläkään tiedä, mutta antoisaa tämä on ollut yhtä kaikki. Myös viime viikkoina, kun on alkanut lueskella myös vieraslajikysymyksistä ja lemmikkienpidon vaikutuksista luonnonpopulaatioihin. Aihepiireistä, joita aiempina harrastusvuosina on tullut mietittyä kovin vähän.

Kuvien kertomaa kuvattomana postauksena

Kiinnitin yhtenä päivänä huomiota siihen, kuinka monenlaista sotkua eläinkuvistani löytyy. Kun koitan kuvata Miikkiksen pilkkomassa paprikaa, lattia lainehtii paprikamehussa - ja sama toistuu vesimelonin, mustikoiden ja muiden mehukkaiden marjojen ja hedelmien kanssa. Välillä taas ruokakuvissa lattialle on pirskottounut verta ja/tai rasvaa. Nyt pojan vaihtaessa karvaa, olen tullut myös varta vasten kuvanneeksi lattialla pyöriviä karvalauttoja, jotka ilmaantuvat mystisesti vain pari tuntia imuroimisen jälkeen. Erilaisissa uudemmissa ja vanhemmissa eläinkuvissa lattioilta, tasoilta ja hyllyiltä löytyy eläinten levittäminä myös multaa, maalia, ulosteita, sohvan täytteitä, tapetin riekaleita, hajotettuja vaatteita sekä rikottuja elintarvikepakkauksia. Näitä kuvia on paljon, koska harrastusvuosiini mahtuu satoja eri yksilöitä - ja olen ollut myös todella laiska siivoaja ja hyvä katsomaan eläinten aiheuttamia sotkuja läpi sormien. Hetken aikaa kuvia selattuani alan miettiä kaikkea sitä aikaa, minkä olen käyttänyt kyseisten sotkujen siivoamiseen (ja niistä vääntämiseen äitini kanssa, silloin kun asuin vielä kotikotona, ja äitini mielestä käytin aivan liian vähän aikaa niiden siivoamiseen). Samaan syssyyn huomasin uhraavani hetken myös sen miettimiselle, kuinka paljon rahaa minulla on palanut kyseisten vaurioiden ja tavaroiden korvaamiseen.

Hetken näitä mietittyäni katsoin kuitenkin kuvia uudelleen. Useimmissa niissä tapauksissa en ollut kaivanut kameraa esille dokumentoidakseni ympärillä vallitsevaa sotkua. Useimmiten kuvien keskiössä oli eläin, jolla oli todella hauskaa sen tehdessä jotain kivaa. Miikkis tyytyväisenä syömässä saamaansa herkkupalaa. Lilja-rotta innoissaan kukkaruukussa kaivamassa. Kanit makoilemassa oljissa tehtyään kivan nukkumakolon auki repimäänsä olkipaaliin. Niitä kuvia katsoessa kaikki siivoukseen käytetty aika ja vaivannäkö tuntui sen arvoiselta: lemmikit olivat saaneet toteuttaa itseään ja löytäneet itselleen kivoja virikkeitä. Joitain kuvissa olleita asioita ei ehkä oltu tarkoitettu otusten virikkeiksi, enkä ollut ainakaan ajatellut niitä käytettävän niinkuin niitä oli päädytty käyttämään. Mutta en kuitenkaan muista, että mistään niistä olisi koitunut lopulta mitään todellista vahinkoa, vaikka sillä hetkellä silloisen lempipaidan tai laturin menetys onkin voinut harmittaa urakalla.

Tajusin oppineeni lemmikeiltä ehkä tietynlaista rentoutta, vaikka asunnon sotkuisuus välillä ärsyttää ja nolottaakin minua. Se kertoo kuitenkin vain eletystä elämästä: tekiessä sattuu ja kaikki on kuitenkin suht hyvin niin kauan kuin kukaan ei telo itseään. Sotkut saa siivottua ja tavaroita saa uusia. Ja vaikka ollessani väsynyt kaikki voi aiheuttaa henkilökohtaisen maailmani romahtamisen, toisessa tilanteessa taas saatan olla se jolla on vahva usko siihen että kaikki on mahdollista. Että sen kerran kun Jussi tiputti litran munamaitoseosta lattialle ja herppikamoilleen, itse on jo rättikädessä ja suunnitelma valmiina lohduttamassa, että kyllä maito nyt kyseisiltä pinnoilta pois lähtee kun lähtee verikin.

Tänään on taas siivouspäivä. Josko sitä sotkun manaamiseen sijaan koittaisi keskittyä siihen, mistä ne ovat tulleet. Keittiöntaso ei olisi mullassa ja lehtisilpussa, ellei Snurresta olisi ollut ihan mielettömän mukava kieputtaa korianteria yhä uudestaan ympäri tasoa kuopsuttaen samalla sen lehtiä. Tiskiallas ei olisi niin täynnä tiskejä, mikäli en olisi halunnut ilahduttaa Jussia hänen lempikakullaan ja tarjota sitä samalla myös peliporukalle (minkä seurauksena sain kuulla kyseisen kakun olleen yksi parhaita leipomuksiani). Kirppiskamat eivät olisi pitkin lattiaa, ellei Snurre olisi päättänyt kipata kassin päällä ollutta koria itsensä ja Esterin päälle, jonka jälkeen ne juoksivat yhdessä putputtaen pitkin lattiaa kori päässään. En ole niin järjestälmällinen ihminen, että voisin saada kaiken tämän ilman että asunto menee välillä kaaokseen. Mutta koska minusta oli mukava seurata kaikkia näitä tapauksia, voin koettaa muistella niitä samalla kun hoidan sotkuja pois. Ja luottaa siihen, että silloin kun näitä kuvia päätyy julkisuuteen, ihmiset keskittyvät kuvassa lemmikkiin jolla hauskaa.