Se on kesä nyt, ja niin paljon kuin kesästä pidänkin, etenkin löytöeläintahoja se työllistää ikävästi. Ilmojen lämmettyä villiintyneet kissapopulaatiot lähtevät lisääntymään ja moni leikkaamaton lemmikkikissakin saa lähtöpassit ei-toivotun tiineyden myötä. Mikäli siis kodissasi ja sydämessäsi on kissanmentävä aukko, nyt on hyvä hetki ottaa yhteyttä Pesuun, tai omalla paikkakunnallasi toimivaan eläinsuojaan. Jo tilapäinen kotihoitopaikka auttaa paljon, jos oma elämäntilanne ei mahdollista nyt sitoutumista seuraavaksi kahdeksikymmeneksi vuodeksi.

Meillä Jussin kanssa nykyinen kahden yksiön malli ei sijaiskotitoimintaa vielä suosi, mutta ehkä vielä joku päivä meillekin vielä ainakin väliaikaiskisu tulee. Ja todennäköisesti pysyvämpikin, mikäli oma allergiataipumukseni ei muodostu esteeksi.

Pirkanmaan Pesu kertoo tilanteestaan sivuillaan  (kopioitu suoraan pesun sivuilta facebookista) :

Jo joutui armas aika... ja kissa jos toinenkin. 

Maalaiskissalaumat työllistävät väkeä ympäri Suomen eniten juurikin kesällä ja syksyllä. Tänäkin vuonna avuntarvitsijoita Pirkanmaalla on kymmenittäin useammassa laumassa. Yhdessä laumassa on usein vähintään 20 kissaa, usein kuitenkin 30–50. Jos kissalaumaa ei uudelleensijoiteta ja jäljellejääviä leikkauteta, lauma tuplaa kokonsa seuraavaan vuoteen mennessä. Kissa kun lisääntyy jopa kolmesta neljään kertaan vuodessa olosuhteiden ollessa otolliset.

PESU ry pyrkii auttamaan mahdollisimman monta näistä epäonnekkaista, ettei niistä tulisi syksyllä kesäkissoja. Tänä vuonna kissoja on tullut jo lähes sata, ja tahti kiihtyy mitä pidemmälle vuotta mennään. Meillä kuitenkin on rajalliset resurssit: emme voi auttaa kuin niitä, joille meillä on tilapäiskotipaikka. Kaikki PESU:n kodittomat eläimet majoittuvat vapaaehtoisten luona yhdistysten tilapäiskodeissa. Tilapäiskotipaikoista on siis jatkuva pula.

Ilmoittaudu sähköpostitse osoitteeseen tilapaiskodit@pesu.org. Jokainen tilapäiskodiksi haluava haastatellaan ja perehdytetään toimintaan mukaan.

PS. Maalaiskissojen auttaminen syö myös rahaa! Sitä kuluu eläinlääkärikustannuksiin, ruokaan, hiekkoihin ja loukutuspaikoille ajettuihin kilometreihin. Lue lisää kampanjasta ja lahjoita maalaiskissoille: http://pesu.org/index.php/ajankohtaista9/maalaiskissojen-auttaminen

 

 

 

Lauantain eläimellisyyksiä

Eilinen oli taas eläimellistä menoa aamusta iltaan. Kahdeksan jälkeen aamulla pakattiin nääpät autoon ja suunnattiin kohti Helsinkiä ja Itäkeskuksen Faunatarta näätäpäivän merkeissä. Takaisin Turkuun selvittiin vasta yhdeltä yöllä, kun iltatunnit Joonaksen luona Villa Grodassa Karjalohjalla kuluivat kovin nopeaa, kun oli hyvää seuraa ja tupa täynnä mitä erilaisimpia eläimiä.

Ajomatka Itäkeskukseen sujui suuremmitta kommelluksitta, ja matkalla piti pysähtyä tankkaamaan
vain auto ja ihmiset. Lämpötilakin on ollut niin alhaalla jo monta päivää, että ei tarvinnut yhtään huolehtia, että lämpötila olisi aamusta noussut autossa liikaa. Ehdittiinkin sitten liikkeelle ennen Sinnaa, Tiaa ja Peteriä ja aloimme laittaa aitausta pystyyn.

Oli kyllä oikein hauska edustaa vaihteeksi viiden ihmisen voimin, koska se mahdollisti paremmin tauottamisen ja pentujen palluttelun. Tialla ja Peterilla kun oli mukaan paitsi emo Loa. myös viisi juuri luovutusikään tullutta frettinaperoa. Niin oli ihana kun pystyi välillä jättämään Sinnan, Jussin ja yhden Miikkis-fanin vastailemaan haisunäätäkysymyksiin ja saattoi poimia pentuja syliin. Vaikka pakko sanoa, että pentujen emo Loa oli vähintään yhtä ihana mitä pennut: tosin siinä missä pennut olivat unisia ja pehmoisen pörröisiä, Loa oli virtaviivaisen kaunis ja varsin valmis jättämään aitauksen pentuineen heti tilaisuuden tullen, millä sekin sai toki osansa sylittelyistä, vaikkei se sylissä kerrallaan kauaa viihtynyt. 

Sinnan Wilmalle tämä oli nyt toinen edustuskeikka, ja Wilmasta huomasi, että se ei ole vielä ihan vakuuttunut tämmöisestä näätäpäiväilystä. Siinä missä frettiosasta siirtyi hyvin pian unimoodiin ja Miikkis vietti taas suurimman osan ajasta tyynesti ihmisten syleissä (etenkin huomattuaan Wilman ilmestyneen aitaukseen), Wilmalla kesti vähän kauemmin rauhoittua. Alkuun se koittikin maastoutua kangasputkeen, näyttää peppua ja mahakin meni vähän sekaisin. Loppupäivää kohden Wilmakin kuitenkin rauhoittui ja alkoi viihtyä paremmin sylissäkin.

Näätäpäivästä suunnattiin Mc Donald'sin kautta Espooseen, jossa Jussi pääsi testaamaan
Lambourginia. Miikkis ja tytöt liittyivät sieläkin varikkotiimiin, kun tuli mainittua mitä porukkaa meillä on omassa autossa mukana. Elämyslahjatiimiläisille haisunäätä tuntui olevan paikalla olevia ferraria ja lambourginia eksoottisempi ilmestys, siinä missä ohikulkijoilla tuntui riittävän ihmeteltävää niin autoissa kuin pojassakin. Snurren harmiksi Snurre ei päässyt syliteltäväksi keskellä toria, sillä minulla ei ole kuitenkaan kauhean suurta luottoa siihen, etteikö se lähtisi tilaisuuden tullen omille tutkimusmatkoilleen, etenkin tilanteessa, jossa valjaat ovat kotona.

Huomattuaan meidän olevan Pk-seutu-Turku välillä liikkeellä, Joonas esitti meille kutsun tulla käymään kotonaan Villa Grodassa, jossa hän vaimoineen voisi mielellään esitellä meille eläimiä. Jussi oli kutsusta yhtä iloinen mitä itsekin, sillä Joonaksen ja Niinan tilalla on monia molempia kiinnostavia lajeja - joiden lisäksi jo eläinten tilat itsessään oli oikein kiinnostavaa päästä näkemään. Jussin kanssa kun on välillä juteltu, kuinka hienoa olisi hankkia vanha kyläkoulu tai muu vastaava paikka ja muuttaa se eksotaloksi, ja Villa Groda on pitkälti juuri sitä: sielä asuu paitsi Joonaksen ja Niinan omia eläimiä, myös Heko-ringin kautta uutta kotia etsiviä matelijoita ja Loviisan kissatalon erikoishuomiota vaativia asukkaita, kun juuri loukutettuja sosiaalistettavia kissanpentuja. Eläimiä siis riitti, mutta vanha maalaistalo tarjoaa hyvät puitteet niin lentohäkeille kuin tuplasti oman asuntoni kokoisille ulkoaitauksille.

Snurre ja Esterikin tykkäsivät kovasti, kun Joonas totesi että ne voi päästää vierailumme ajaksi yhteen eläinhuoneista jaloittelemaan. Oltuaan koko päivän aitauksessa eläinkaupassa, tytöistä oli ihan mielettömän kiva päästä vilistämään terraarioiden keskelle isompaan tilaan. Samalla sitä alkoi kyllä kyseenalaistaa meidän tyttöjen saalistusvietin aiempaa vahvemmin, kun edes lasin takana pomppivat viiriäisen tiput eivät kyenneet kilpailemaan huomiosta lattialla olevan turvelaatikon kanssa. Kuka jaksaisi katsella mitään tipuja,

kun voi kaivaa! Itseen tiput kyllä vetosivat sitäkin enemmän, viiriäisissä kun on jotain uskomattoman hellyyttävää. Jussi ihastui etenkin Joonaksen salamantereihin, joita hänellä olisi varmasti itselläänkin, ellei tasaisen kuuma kerrostaloasunto olisi käytännössä lähes mahdoton muokata niille sopivaksi. Sen sijaan taskurapuja lähti Jussille mukaankin, kun niiden terraarion kohdalla tuli puhe sekä siitä, että Jussillakin on niitä ollut, mutta ne kuolivat, että siitä, kuinka Joonaksella ne lisääntyvät koko ajan ja porukasta voisi hyvin pakata muutaman meidän matkaamme.

Kaikkein eksoottisimmat tuttavuudet löytyivät kuitenkin muualta kuin terraarioista. Kun elää nääppien, matelijoiden, hämähäkkieläinten ja sammakoiden keskellä, niitä tulee nähtyä paljon useammin mitä esimerkiksi kanoja, kaneja ja kissoja. Jussille eilinen oli ensimmäinen kerta, kun hän piti kanaa sylissä, ja itsestä oli ihana päästä silittelemään kissanpentuja, sen verran mitä kolme päivää sitten loukutetut pennut vielä antoivat silittää.

Vierailu kyllä vahvisti haavetta entisestään. Se ei vaikuttanut todellakaan yhtään hullummalta vaihtoehdolta, että hankkisi lasten sijaan ison talon täynnä itseä kiinnostavia ja apua tarvitsevia eläintuttavuuksia.

Mitä eläinharrastuksesi on sinulle antanut?

Viime päivinä blogit ovat täyttyneet blogihaasteen myötä teksteistä, joissa kirjoittajat pohtivat ja kertovat, mitä heidän oma eläinharrastuksensa on heille antanut. Itseäni ei ole vielä haastettu, mutta useampia tekstejä aiheesta luettuani, haastekysymys jäi väistämättä pyörimään mieleen. Oma eläinharrastukseni on kuitenkin jatkunut jo 24 vuotta, ja sinä aikana sitä on ehtinyt tutustua moneen eri lajiin, lukuisiin eri eläinyksilöihin, monella tavalla mielettömään joukkoon kanssaharrastajia sekä oppinut lukuisia asioita, joiden olemasta olosta en varmaan olisi edes tietoinen ilman tätä harrastusta. Muutamana pintaraapaisuna (muutaman vuosien varrelta poimitun eläinkuvan kera) voisin todeta, että eläinharrastus on antanut minulle:

Mie ja veljen kani Joona

ERILAISIA ELÄINPERSOONIA Omat lemmikit ja harrastuseläimet, ystävien lemmikit. Harrastuskaverien otukset. Nettittujen karvakaverit. Vastaantulleet luonnoneläimet. Kaikki ne ovat olleet osaltaan luomassa kuvaa siitä, kuinka erilaisia eri eläinlajit ja eri yksilöt lajien sisällä ovat toisistaan. Ja kuinka niillä kaikilla voi silti olla paikkansa sydämessa, oli kyse sitten rotanpoikasesta, jonka joutuu surukseen päästämään pois sairauden uuvuttamana ennenkuin sen elämä ehtii edes kunnolla alkaa, tai pitkän elämän elänyt kanivanhus. Vuodet ovat antaneet elämääni monta persoonaa, joita muistella lämmöllä, ja maailman parhaan nääppätrion jonka kanssa elää tätä päivää. 

Heimo hurmuri

SOSIAALISIA VERKOSTOJA Jokaisen harrastamani lajin (sekä useamman, joista olen lukenut ja ottanut selvää muuten vain) myötä olen saanut elämääni lukuisia fiksuja, empaattisia ja ajattelevia ihmisiä, joilta olen saanut oppia paljon ja joihin olen voinut turvautua monissa ongelmatilanteissa. Vaikka en olekaan aktiivisesti yhteydessä kuin murto-osaan heistä, olen kiitollinen siitä että he ovat olemassa <3 Eläinharrastus olisi niin paljon köyhempää ilman ihmisiä, jotka ymmärtävät koko sydämestään mitä tarkoitat puhuessasi kuinka sinulla menee hermot kakkoihin, oksennuksiin, karvoihin, stressiin siitä kun lemmikki on syönyt jotain sopimatonta - tai kun se ei ole syönyt, puremiseen ...ja jotka tietävät tasan tarkkaan, miksi kaikesta siitä huolimatta lemmikeistä luopuminen ei ole koskaan ollut se realistinen vaihtoehto, koska se mitä niiltä saa, saa jaksamaan sen kaiken.

Ensimmäiset rottani siskonsa kera

YHDISTYSKOKEMUSTA Ilman lemmikkejä olisin tuskin koskaan päätynyt opiskelemaan näin paljoa vuosikertomuksista, toimintasuunnitelmista, pöytäkirjoista, yritystileistä yms. Ja lopulta vielä perustamaan kokonaan uutta yhdistystä (ja kasaamaan yhteen uusia ihania harrastuskavereita). Nyt sitten opettelee lisää puheenjohtajan roolissa Suomen lemmikkihaisunäädät ry:ssä :)

KOKEMUSTA TAPAHTUMIEN JÄRJESTÄMISESTÄ Jyrsijänäyttelyt, Kukkaismarssit, Ahlmannin lastenpäivät. Ständit eri messuilla. Eläinkauppapäivät. Suomi on suorastaan täynnä erilaisia vuosittaisia ja kertaluonteisia tapahtumia, joihin tuotetaan sisältöä sekä vapaaehtoisvoimin että kaupallisten toimijoiden toimesta. Vaikka nämä välillä myös väsyttävät, kyllä niihin muistoihin monesti myös mielellään palaa. Kuten siihen kertaan, kun kulki pitkin Tampereen Hämeenkatua lastenvaunujen runko täynnä jyrsijäbokseja ja kukkaiskoristeita ja pääsi poseeraamaan japanilaisturistien kanssa valokuvaan.

Kanien opistoboksi

TOTEUTUNEITA UNELMIA Silloin kun ala-asteikäisenä luin ensikertaa Heurekan koripalloilevista rotista, osasin toivoa vain, että pääsisin joku päivä katsomaan niitä. En osannut edes kuvitella, että kun se toive viimein toteutui, pelaamassa oli oma kasvattini ja pääsin pelin jälkeen tutustumaan vielä rottien tiloihinkin. Se tuntui ihan mielettömän upealta. Useamman kerran olen saanut tältä harrastukselta enemmän kuin olen uskaltanut edes toivoa.

YMMÄRRYSTÄ LUONNON MEKANISMEISTA Typen kiertokulku akvaariossa ja typenkierron käynnistäminen kypsytettävässä altaassa. Hajottajien merkitys sammakkoterraarioissa ja muissa, joissa asumuksen perusteellinen puhdistaminen olisi eläimelle turha stressi. Miksi osa lajeista on kannibaaleja ja osa taas ei. Välillä se, että saa homman kunnolla toimimaan lemmikkien kanssa on edellyttänyt perehtymistä kemiaan, fysiikkaan ja biologiaan niin mielekkäässä muodossa, ettei sitä ole edes huomannut opiskelevansa. Välillä taas hakaten päätään seinään sen suhteen, että miksi vesi ei voi olla vain vettä, kun ei keksi enää yhtään syytä, miksi jokin vesiarvo on ollut koholla.

Honni ja Lumipallo ruusukkeineen

MAHDOLLISUUDEN KOHDATA OMIA PELKOJA Halusin ajatella, että voin alkaa pitää eläinkauppapäiviä, esiintyä televisiossa tai ylipäätään esiintyä sitten joskus, kun saisin hoidettua puhevikani pois. Puhevika on ja pysyy edelleen, mutta en anna sen enää estää tekemisiäni niin paljoa. Eläinten sairastelut, tapaturmat ja kuolemat ovat aina pelottavia, mutta kun ne on joutunut kohtaamaan kyllin monta kertaa, osaa arvostaa enemmän tätä hetkeä. Voin olla melko varma siitä, että joku lemmikeistäni tulee vielä sairastumaan vakavasti, mutta osaan jo melko hyvin olla pelkäämättä niitä etukäteen ja luomasta itselleni kauhukuvia ECEStä, myanoomasta, osteoporoosista yms. Riskit on toki hyvä tiedostaa ja ennaltaehkäisyyn panostaa, mutta itse taudista ei kannata stressata stressata ennenkuin se osuu kohdalle.

ITSELUOTTAMUSTA Erilaisiin tapahtumiin osallistuminen, niiden järjestäminen, uusiin lajiympyröihin tutustuminen, haastattelut ja kaikki muut isot ja pienemmät harrastusjutut ovat pakottaneet minua pois omalta mukavuusalueeltani ja luoneet luottoa siihen, että minä pystyn siihen. Kyllä mie nykyäänkin yhä jännitän esiintymistä ja uusia ihmisiä, mutta sekään pelko ei enää rajaa elämääni yhtä paljon kuin lapsena ja nuorempana. Sitä uskaltaa koko ajan paremmin kysyä ihmisiltä apuja, neuvoja ja yhteistyötä - ja huomaa olevansa yhä useammin se, jota joku muu kysyy mukaan johonkin, ja se on hienoa.

Ensimmäinen käärmes

LOPUTTOMASTI UUTTA IHMETELTÄVÄÄ Eläinten kekseliäisyys tuntuu usein rajattomalta.
Vaikka kokoonpano, asunto ja muut olisivat pysyneet jo kuukausia samoina, sitä ei voi oikeasti koskaan todella tietää, mitä kotona on vastassa kun avaa oven. Eläinten kanssa pääsee todella harvoin tylsistymään - ja silloin kun tulee se hetki, että kaikki laumasta ovat nukkumassa ja kaikki eläinten sotkut on siivottu, sitä hetkeä osaa todella myös arvostaa. Kotiintulessa voi yhtä hyvin bongata kalojen kuteneen kuin asunnon järjestyksen vaihtuneen.

KÄYTTÖÄ ASUNNON NELIÖILLE Kannettuani valtaosan omaisuudestani kirppareille, täällä kaikuisi varmaan jo tyhjyyttään ilman nääppien vilttejä, pesiä ja mattoja ;-)

Opistonaapurin utelias pikkukissa

JATKUVUUTTA Vaikka lajit ja yksilöt ovat vuosien saatossa vaihtuneet, on eläinharrastus ollut pysyvä osa elämääni koko sen ajan mitä itse pystyn siitä muistamaan. Se on ollut helpottamassa paikkakuntien vaihdoksia ja tuonut luontevan väylän tutustua uusiin ihmisiin. Se on tehnyt sen, että koti ei ole ollut koskaan täysin tyhjä ja hiljainen edes silloin kun olen asunut yksin. Se on avannut oven elinikäiseen oppimiseen, sillä eläinharrastuksessa en voi koskaan saavuttaa pistettä, jossa uutta opittavaa ei enää olisi. Uutta opittavaa kun tulee aina: jokaisen yksilön ja jokaisen yksilön jokaisen uuden elämänvaiheen myötä.

Goshi & Nana

PERSPEKTIIVIÄ Joka lajista saadaan koko ajan uutta tietoa, ja sen myötä hoito-ohjeet ja vallitsevat käytännöt tarkentuvat ja muuttuvat jatkuvasti. Vaikka eläinpiireissä tuntuu aina olevan vallalla omat lajikohtaiset ehdottomat totuudet, sitä on oppinut suhtautumaan niihin rennommin. Kyselemään perustelut, punnitsemaan hyödyt ja tekemään sen pohjalta omat ratkaisut asioiden suhteen - ja
perustelemaan ne tarvittaessa. Sitä ei saa enää samanlailla morkkista siitä, jos häkin pohjalle valittu kuivike ei olekaan sitä käytetyintä merkkiä, jos tietää sen itse ominaisuuksiltaan yhtä hyväksi. Eikä tarvitse enää samanlailla pelätä sitä, mitä muut sanovat, sillä osaa jo paremmin erottaa aiheellisen kritiikin aiheettomasta ja näkemyserot siitä, että tekee jotain oikeasti vastoin nykyistä tietoa jonkin lajin hyvinvointivaatimuksista.

Lapsuutta ennen koripallouraa

UTELIAISUUTTA Kun tietää, kuinka paljon on vielä asioita joita ei tiedä, on välillä vain ihana tavata muita eläinharrastajia ja kuunnella heidän juttujaan. Välillä itsekin osallistuen, välillä vain kuunnellen. Tämä on monesti ihan yhtä antoisaa tuttujen itselläkin olevien lajien kanssa, kuin ihan vieraidenkin, joita ei ole koskaan edes miettinyt itselle. Sillä sitä tuleekin mielellään käytyä myös Jussin kanssa herppi- ja sammakkokodeissa, vaikka herppi- ja sammakkojutut eivät iselleni niin ajankohtaisia olekaan. Silti minusta on mukavaa päästä kuulemaan aksolotlien hoidosta, käsittelemään varaania ja kyselemään minkeistä. Tai katsomaan, miten jonkin nuolimyrkkysammakkoterraarion tekniset ratkaisut on toteutettu tai millainen lukitus liikkeen uusissa lintuhäkeissä on luukuissa. Eihän elämässä ikinä tiedä, mistä tiedoista tulee vielä olemaan hyötyä ;-D

Ja paljon, paljon muuta.

12-vuotiaana saamani chihuneiti Daisy

Tälläerää olen ihan tyytyväinen siihen, ettei äiti koskaan antanut minun ottaa norsua autokatokseen tai hevosta pihavarastoon. Sen sijaan olen hyvin iloinen siitä, että sain ottaa kaneja, marsuja, koiria, kissoja, akvaarioita, hiiriä, hamstereita, rottia ja gerbiileitä, vaikkei äiti niiden päälle aina ymmärtänytkään. Ja että äiti myöhemmin hyväksyi myös ne käärmeet ja linnut, vaikka ymmärsi niitä vielä vähemmän. Ja on ottanut nyt hyvin vastaan nämä nykyisetkin nääpät, vaikka muistikin taas alkuun kyseenalaistaa, onkohan tämä nyt ihan järkevää touhua ;-D Järkevästä en kyllä vieläkään tiedä, mutta antoisaa tämä on ollut yhtä kaikki. Myös viime viikkoina, kun on alkanut lueskella myös vieraslajikysymyksistä ja lemmikkienpidon vaikutuksista luonnonpopulaatioihin. Aihepiireistä, joita aiempina harrastusvuosina on tullut mietittyä kovin vähän.

Kirppistelyä ja kissajuttuja

Meillä on ollut taas maanantaista lähtien kirpputoripöytä, tälläkertaa neljän kimppana. Minä taidan silti olla se joka on sitä eniten innostunut täyttämään, pääsääntöisesti kirjahyllystä vähennetyillä kirjoilla ja joillain karsituilla keittiövälineillä. Jätkille on kyllä edelleen yksi ikuinen ihmettelun aihe, miten tästä asunnosta voi löytyä tavaraa kirpputorille vietäväksi kassi toisensa jälkeen. Samaa ihmettelen kyllä välillä itsekin, niin monta viimeistä kirpputoripöytää itselläni on tähän mennessä jo ollut. Tälläkertaa asetin itselleni yhden lisähaasteen kirpputorimyynnin suhteen; oma osuuteni myyntituloista ratkaisee ensi kuun ruokabudjektini. Palkan käytin sitten luottokorttivelkani lyhentämiseen ja muutamaan harvemmin tulevaan laskuun, kuten vakuutuslaskuun. Eipä sillä, että minun välttämättä tarvitsisi tässä kuussa pahemmin kaupassa käydä, sillä jääkaappi, pakastin ja ruokakaappi ovat kaikki varsin täynnä. Minulla kun on paha tapa hamsrata ruokaa alennuksesta kaappeihin ja tehdä heräteostoksia ruokakaupassa käydessä. Nykyään nuo heräteostokset on onneksi kuitenkin saanut kääntymään suklaasta, sipseistä ja limppareista erilaisiin kasviksiin, juustoihin ja mausteisiin. Se ei silti muuta sitä tosiasiaa, että minulla menee lähes joka kerta ruokakauppaan enemmän rahaa (ja aikaa) kuin olin suunnitellut. Siispä minulle on usein sen edullisempaa, mitä harvemmin eksyn kauppaan.

Kissajuttuja on sattunut tälle viikolle kaksi. Ensimmäisenä, ikävämpänä, sain siskoltani viestin että kotikotona asuvalle kissalleni on jouduttu varaamaan lopetusaika. Latzi oli ollut huonona jo pitkään, mutta nyt sen kunto oli lopullisesti romahtanut. Isäpuoleni, jolle kissa on ollut jo vuosia hyvin rakas, kaivoi sille haudan heidän kotipihaansa. Kyllähän Latzista jo näki, että sen aika oli tullut, mutta uutinen veti silti vähän haikeaksi. Siitä kun Latzi tuli meille ollessani neljännellä luokalla vuonna 1997 tuntui olevan yhtäaikaa ikuisuus ja pieni tuokio. Muistan edelleen sen välitunnin, kun kuulin koulukaveriltani hänen naapurissaan olevasta vahinkopennusta joka aiottiin lopettaa, sekä sen saman päivän iltapäivän kun äidin kanssa pidetyn palaverin jälkeen lähdettiin jalkapatikalla kissaa hakemaan. Kotiinpäin kävellessä kissanpentu poukkoili pitkin boksia ensimmäistä kertaa moiseen lukittuna ja itse oli onnellinen, kun oli ehtinyt pelastaa kissan. Kotona pojan nimi vaihtui Luciferista Latziksi ja yli 17 vuotta kestänyt yhteinen taival alkoi. Viime vuodet välit ovat tosin olleet etäisemmät, sillä siinä vaiheessa kun muutin omilleni opiskelemaan Latzista oli jo tullut niin vahvasti koko perheen kissa, että en olisi sitä mukaani edes saanut. Niinpä se jäi asumaan äitini luo, alkuun muun lauman seurana ja lopulta ainoana, kun Daisystä ja Santrasta jätti aika.

Latzi

Toisena kissajuttuna meille saapui tänne viikoksi vieras. Elli-kissa on minulla kaveriltani hoidossa ensiviikon sunnuntaihin asti, ja nyt kun hoitoaikaa on reilu viikko, koin helpommaksi ottaa neidin tänne meille. Mihail ja Elli kun ovat tavanneet toisensa jo aiemmin Paulan luona, uskalsin luottaa siihen, että vaikkeivat nuo toistensa seurasta niin välitäkään, sietävät ne kuitenkin toisiaan ongelmitta - kunhan kumpikin saa ruokansa yhtäaikaa ja kohtelias välimatka säilytetään. Vaikka Elli on ehtinyt olla täällä vasta vuorokauden, olen alkanut muistaa kuinka paljon olen ehtinyt unohtaa siitä millaista on kun talossa on kissa. Mihailin kanssa eläneenä tuntuu ihan uskomattomalta mihin kaikkialle kissa pääsee yhdellä vaivattomalla hypyllä. Ja Latzin jäätyä äitini luo lähdettyäni opiskelemaan, minulla ei ole ikinä sen jälkeen ollut kotonani kissaa. Se tarkoittaa aikaa montaa kissatonta vuotta ja kissatonta asuntoa. En ole silti huolissani huonekalujeni puolesta, pikemmin uteliaan hämilläni. Jussi sen sijaan on ihastunut. Vaikka hän tuleekin toimeen Mihailin kanssa ja omistaa matelijoita, on hän kuitenkin ennenkaikkea kissaihminen. Ja hänestä on aivan ihanaa kun Elli hyppää sohvalle viereen ja alkaa jutella. Olen ollut myös positiivisesti yllättynyt siitä etten ole vielä saanut yhtään allergiaoireita. Yötä vasten otin kyllä varuiksi allergialääkkeen, koska halusin varmistaa että saan kunnolla nukutuksi.

Elli

Mustavalkoista huomiohakuisuutta

Ilta on koittanut ja valtaosa väestä on untenmailla. Mihail heräsi touhuilemaan taas sillä sekunnilla kun viimeinen pojalle vieraampi painoi pään tyynyyn. Sitten olikin monta kriisiä. Iltapala oli myöhässä kun sitä ei voinut tulla aiemmin syömään ja halipula valtaisa, kun ne eivät sisarusten tytöiltä kelvanneet.

Yöllä pojan mummulaelossa on vain yksi ongelma. Sänkyyn kömpii toinenkin mustavalkoinen, jolla on sama käsitys parhaasta paikasta; syliin ja kaikkuun olisi päästävä. Onneksi sylejä on nyt kaksi ja Jussi kissaihminen. Latzi luottaakin jo siihen, että Jussi on olemassa häntä varten ja mie olen sängyssä vain vähän tiellä. Välillä pojat eksyvät kyllä vahingossa toistensakin viereen, ja mustasukkaisuus draamaan tulee pieni tauko.

Sain tänään myös pienen pikkujoululahjan siskoltani. Hän oli nähnyt miehensä äidillä käydessään pitkävartiset punaoranssit villasukat, jotka hän toi sitten minulle. Nyt minulla on sen tyyliset sukat, joita myyjäisissä ollessa mietin. Eikä sisko ollut edellistä postaustani edes nähnyt, kun en ollut sitä hänen anoppilavisiittinsä aikaan vielä edes kirjoittanut. Nyt mie pystyn sitten viemään yhdet villasukat myös Jussin asunnolle, niin että voin paremmin kotoilla myös sielä. On miulla aika ihana sisko <3

Blogirukkailua

Miikiksen lainattua blogille jo toisen lempinimensä, ajattelin sen ansaitsevan myös enemmän omaa bloginäkyvyyttä. Niinpä olen viime päivinä alkanut väsätä blogiin kiinteitä sivuja, jotka löytyvät bannerin alta yläreunasta. Niistä löytyy nyt jotain juttua pojasta muutamin kuvin höystettynä. Täytyy katsoa, löytäisikö sitä jossain välissä aikaa myös hoito-ohjeen kirjoittelulle. Sitä odotellessa haisunäätien hoidosta voi käydä lueskelemasta vaikka Skunk Haven -sivustolta.

Janina poikkesi äsken ohimennen hakemassa viimeisen asunnosta löytyneen jyrsijähäkin. Nyt ei sekään sitten enää pyöri

Kurre

olohuoneen sohvalla, johon se myynti-ilmoituksen laatimisen yhteydessä jäi, kun en jaksanut viedä sitä takaisin kellariin. Ilokseni olen kuitenkin saanut huomata, ettei rottien poislähdöstä huolimatta jyrsijätauostani tule täydellistä. Ikkunani edessä olevissa pihapuissa touhuilee usein useampi orava, joiden touhuja unohdun välillä seurailemaan pitkäksikin toviksi. Tänään yksi junnuista sattui olemaan vieressäni olevassa puussa, kun odotin häkin kanssa Janinaa saapuvaksi. Orava laskeutui runkoa pitkin alas, ja jäi siihen hetkeksi katselemaan minua. En voinut vastustaa kiusausta, vaan nappasin kuvan uteliaasta otuksesta. Kurre ei kuitenkaan ollut samaa mieltä ajatuksesta, vaan syöksähti heti kuvan oton jälkeen kovasti säksättäen runkoa ylöspäin. Siihen se kyllä jäi vielä toviksi istumaan, parin metrin korkeuteen, koko ajan kovasti kommentoiden ennenkuin jatkoi matkaansa viereisen puun kautta kauemmaksi.

Oravien ja Mihailin lisäksi pihapiiristä löytyy myös paljon kissoja, joista joskus saadaan Mihailin kanssa lenkkiseuraa. Kissat kun ovat hyvin uteliaita tuon skunkkipojan suhteen, ja tulevat usein varovaisesti lähistölle pyörimään ja jäävät joskus hetkeksi seurailemaankin. Pari päivää sitten yksi uudempi tuttavuus teki meidän kanssa täyden lenkin, juosten koko matkan parin metrin päässä häviten välillä puskien suojaan. Ja uskaltautuipa se sieltä kerran melkein tassullakin poikaa koskemaan, kunnes poika kääntyi kohti. Mihail on kissojen suhteen melko neutraali, ja keskittyy usein mieluummin omiin askareihinsa. Joskus sitä alkaa kuitenkin ahdistaa innokkaimmat seuraajat, jolloin se juoksee kohti ja tömäyttää tassut maahan. Silloin kissat katsovat usein viisaimmaiksi siirtyä nurkan taakse, kun eivät ole saaneet päätetyksi mikä tuo poika on ja miten siihen pitäisi suhtautua. Uteliaimpien kuono kyllä välistä pilkistää nurkan takaa vielä sen jälkeenkin, mutta sitä Miikkis ei yleensä enää huomaa.  

Töissä tuli nyt loppuviikosta kokeiltua uudenlaista taukojen jäsentelyä, kun ulkona on ollut niin kiva ilma. Ensimmäinen kahvitauon olen viettänyt perinteisesti kirjan kanssa, ruokatunnilla olen päivittänyt blogia ja toisella kahvitauolla lähtenyt pyöräilemään. Näistä etenkin jälkimmäisin on selvästi auttanut vähentämään iltapäiväväsymystä. Sitä pitääkin nyt jatkaa niin kauan kuin ilmat suosivat :)