Romahdus

Olen toki aina ollut surullinen, kun olemme menettäneet laumasta jonkun. Tähän mennessä olen kuitenkin aina säilyttänyt niissäkin tilanteissa toimintakykyni, jos ei lasketa sitä että elämäni toistaiseksi ainut työtapaturma sattui Mihailin lopetuspäivänä. Nyt itsellä onkin ollut hyväksymistä siinä, että olen tällä hetkellä varsin romuna. Sunnuntain jälkeen nukkuminen on tehnyt aika tiukkaa, sillä joko olen niin tukossa itkemisestä että en tahdo saada henkeä, mikä hankaloittaa nukahtamista. Tai jos nukahdan näen painajaisia, joissa milloin Mauno on jäänyt auton alle ja milloin taas tyhjennän kanien käytössä ollutta leikkimökkiä ja joka välistä löytyy kuolleita sokerioravia. Yksin ollessa lähinnä itken, ja kummallakin kerralla kun olen koittanut hetkellisesti koota itseni poistuakseni yksin kotoa olen saanut paniikkikohtauksen. Edellinen oli eilen, kun päätin hakea äkkiä pari kirjastonkirjaa lähikirjaston itsepalvelupisteeltä. Lopputuloksena minulla kesti viisi minuuttia saada auto parkkiin kirjaston pihassa ja takaisin kotipihaan päästyä itkin autossa yli puolituntia ennenkuin pystyin siirtymään sisälle kotiin. 

Tänään oli Mintun pissaongelman kontrollikäynti. Jussi oli aikaa varatessaan muistanut työvuoronsa väärin, joten tokihan minä talouden toisena autollisena pystyn viemään Mintun. Mitä sitä sen takia siirtää aikaa myöhemmäksi, tai koittaa lyhentää Jussin työvuoroa, kun minä olen kuitenkin kotona ja minulla on auto käytettävissä. Kyse oli kuitenkin vain kontrollikäynnistä kotikaupungissa. Paitsi että autossa iski iski taas ahdistuskohtaus. Pääsin kyllä klinikalle asti, sain kasattua itseni ja pystyin käyttäytymään varmasti päällisin päin suht normaalisti käynnin ajan. Mutta en uskaltanut enää ajaa kotiin, vaan jouduin soittamaan Jussin hakemaan minut, ja nyt toinen automme on jumissa klinikan pihassa kunnes saan itseni paremmin kasaan. 

Mintun tulehdus näytti onneksi vähän helpottaneen, joskaan tulehdusoireet eivät olleet vielä täysin poissa, jonka vuoksi se sai uuden kipulääkereseptin eri valmisteeseen. Minun kohdallani Jussi diagnisoi akuutin stressireaktion. Hyvänä puolena en ole tällähetkellä töissä tai koulussa, niin ei tarvitse koittaa saada sairaslomaa vaan voin kasata itseäni rauhassa kotona. En osaa sanoa, miksi tämä tuli juuri nyt. Johtuuko se siitä, että menetyksiä on ollut nyt lyhyen ajan sisään aivan liikaa. Vai enemmän siitä, että en pysty antamaan itselleni anteeksi sitä mitä kaneille kävi, ja saa sitä näkyä pois mielestäni. Vai onko itselläni nyt vain ensimmäistä kertaa ikinä tarpeeksi aikaa antaa kaikkien tunteiden tulla, kun minun ei tarvitse tsempata töiden tai koulun takia, ja koittaa pitää itseäni väkisin kasassa. Mutta oli syy mikä tahansa, pahoin pelkään, että tässä hommassa voi mennä hetki, ennenkuin palat alkavat asettua taas paremmin paikoilleen.