tiistai 5. lokakuuta 2021

Pihakettu

Nuorempana ajattelin, että nähdäkseen enemmän, on liikuttava enemmän. Matkustettava ympäri maailmaa, etsittävä uusia paikkoja. Pysyttävä liikkeellä ja vältettävä liikaa jämähtämistä omalle mukavuusalueelle. Vaikka jatkuva meneminen tai sen suunnitteleminen oli kaltaiselleni kotona viihtyvälle introvertille usein raskasta, uudet kokemukset myös ravitsivat mieltä ja ruokkivat uteliaisuutta. 

En tiedä kumpi on tehnyt nyt enempi tehtävänsä, ikä vai korona, mutta mitä enemmän olen ollut paikallani sitä enemmän olen alkanut huomata, että enemmän voi nähdä myös pysähtymällä. Mitä enemmän olen ollut kotona, sitä elävämmäksi pihapiiri on alkanut muuttua. Ja mitä useammin olen vain istunut paikoillani kirjan kanssa, sitä lähemmäksi luonto tuntuu tulevan. 


Ensimmäiseksi tähän muutettua huomasimme kauriit ja jänikset. Pikkuhiljaa kuvaan ilmestyivät rupikonnat, sudenkorennot, erilaiset linnut ja vesimyyrä. Nyt viimeisimpänä kettu. En tiedä kauanko se on tarkkaillut meitä, mutta puolitoista viikkoa sitten ihmettelin, kuinka pitkään se antoi minun hämärässä tarkkailla ateriointiaan. Tänään tyyppi peseytyi keskellä meidän pihaa kirkkassa päivänvalossa. Naapurin mainitsemaa supikoiraa tai edellisten asukkaiden mainitsemaa merikotkaa emme sen sijaan ole vielä nähneet.   

En sano, ettenkö ikinä enää aikoisi matkustaa, tai eikö maisemanvaihdoskin tekisi joskus hyvää. Mutta silti minusta tuntuu koko ajan vahvemmin, että vaikka jäisin juuri tähän loppu iäkseni, en usko että voisin koskaan nähdä kaikkea mitä lähiympäristölläni on tarjottavanaan. Että jo eri vuorokaudenajat, vuodenajat, kannanvaihtelut ja oman silmän harjaantuminen riittävät varmasti tuomaan uutta koko loppuiäkseni, vaikka lopettaisin uuden perässä juoksemisen kokonaan.

2 kommenttia: