Ajouupumus

Nykyistä työssäoppimista on nyt takana 1,5-viikkoa, ja ajaminen on alkanut hieman puuduttaa. Tai ei oikeastaan ajaminen itsesssään, vaan se kuinka ison siivun se vie päivästä paitsi ajallisesti, ja kuinka paljon se verottaa jaksamista ja keskittymiskykyä. Ärsyttää kun tuntuu, että ei jaksa panostaa täysillä sen enempää työssäoppimispaikalla kuin kotonakaan. Toki oman osansa siihen, että tuntee itsensä hitaaksi ja taantuneeksi tekee sekin, että uudessa työssäoppimispaikassa minulla menee yhä aikaa asioiden etsimiseen, jonka lisäksi moni työpaikan laitteista on erilaisia kuin koululla ja ensimmäisessä työssäoppimispaikassani. Kun on jo jonkin aikaa pyörittänyt itsenäisesti labranäytteitä edellisessä paikassa, on turhauttavaa kun pitää uudessa kiireen keskelläkin sanoa, että en koe muistavani vielä miten edes jokin yksittäinen verikoe ajetaan sillä varmuudella, että uskaltaisin käydä hoitamassa labroja ominpäin. Se turhauttaa, vaikka kuinka järjellä tietää, että oppiminen ottaa aikansa, ja nimenomaan halusin nähdä erilaisia paikkoja, jotta oppisin mahdollisimman monia erilaisia tapoja hoitaa tietyt asiat. Väsymys myös saa olon herkemmin turhautuneeksi, mikä korostaa myös niitä negatiivisia ajatuksia.

Toisaalta joskus hyvin pienetkin onnistumiset riittävät piristämään koko päivän ja muistuttamaan mitä olen tekemässä ja miksi. Kuten se, kun onnistuin kahden kissan kanyloinnissa peräkkäin, vaikka toisella oli niin nahkea nahka, että olin ihan varma että en ikinä onnistu saamaan kanyyliä paikoilleen (kissojen nahka on monesti paljon sitkeämpi ja nahkeampi kuin koirien, jonka lisäksi niiden verisuonet ovat pienemmät, mikä tekee kissojen kanyloinnista vaikeampaa kuin monien koirien). Sen jälkeen jaksoi taas loppupäivän uskoa, että kyllä tämä vielä tästä.

Kotona väsymys ja vähäisemmät kotona vietetyt tunnit tuovat tunteen että jokin on koko ajan kesken. Kaikki aika tuntuu menevän lauman perushoitoon, eikä aikaa jää mihinkään ekstraan, kuten uusien virikkeiden miettimiseen, valjasteluun ja muuhun sellaiseen. Perushoitokin tuntuu menevän välillä kauhean nihkeästi ja pahimpana väsymyspäivänä teki melkein mieli perua kaikki nykyiset ja sovitut hoitoeläinjutut, kun ei tästä vain tule yhtään mitään. Vaikka eipä nuo nykyiset hoidokit kyllä vie ajallisesti ihan valtavaa siivua omiin verrattuna. Eli eipä siitä tulisi itselle merkittävää muutosta tämän hetkiseen tilanteeseen, vaikka kaikki hoitoeläimet lähtisivät heti, toisin kuin niiden omistajille, jos lomahoitosuunnitelmat menisivät lennosta uusiksi. Etenkin kun ei noita tämän hetkisiä hoidokkeja edes osaa ajatella minään ylimääräisinä ekstraeläiminä, vaikka ne eivät meidän vakijengiin kuulukaan. Meidän porukkaa ne ovat silti. Jussi on jo valmiiksi haikeana siitä, kun Tulppa joskus lähtee, ja Nekku muistuttaa koko ajan enempi emoaan. Eivätkä Nekku ja Käpy muutenkaan ole meillä kuin huomiseen.

Tässäkin auttaa kyllä paljon se, että en asu yksin. Jussi on ottanut kopin arkipäivällisistä, ja etenkin myöhäisemmistä työvuoroista pääsen lähes suoraan ruokapöytään. Arkilounaat teen aina viikoksi kerrallaan pakkaseen meille molemmille. Pahimpina väsypäivinä saan myös nakitettua isomman osan lauman perushoidosta Jussille. Kaikkein eniten tässä kuitenkin auttaa se, että tiedän että kyseessä on väliaikainen tilanne. Muutaman viikon kun seisoo vaikka päällään. Kuitenkin tämä auttaa rajaamaan sitä aluetta jolta valmistuttua hakee töitä vähän pienemmäksi, koska pidemmän päälle näin pitkä työmatka pakottaisi miettimään lauman pienentämistä. Ilman pakottavaa syytä sitä ei kuitenkaan halua tehdä muuta kuin luonnollisen poistuman kautta, mikä on toivottavasti hyyyvin hidas tie. Kuitenkaan tätä jaksamisongelmaa ei ole ollut samassa mittakaavassa silloin, kun työssäoppiminen on ollut Turussa, tai kun koululla lähipäiviä on ollut vain neljä. Eli sen myötä kyllä uskon, että pystyn löytämään tasapainon ison eläinlauman ja työnteon suhteen tällä uudellakin alalla joko lähempänä olevan työpaikan tai osa-aikatyön kautta. Mutta sitä odotellessa koitan saada parhaani mukaan mahdollisimman paljon irti nykyisesti tilanteesta, vaikkakin vähän väsynsekaisessa mielentilassa.