Kun Ruttu kuoli, totesin että en ollut vielä valmis kirjoittamaan muistokirjoitusta. Enkä tiedä olenko oikein vieläkään. Sitä kun yhä opettelee elämään ilman Ruttua.
Viime aikaisten haasteiden poistumiseen oli helpointa tottua. Ensimmäisen viikon lopetuksen jälkeen sitä katsoi aina sisään astuessaan, ettei kynnysmatolle ole pissattu. Samaten sitä aina vessaan mennessään vaistomaisesti tarkisti, ettei lattia ole märkä. Aika pian sitä kuitenkin lakkasi miettimästä, mitä keittiön tasolle uskaltaa laskea ja mihin kohtaan tasoa, siltä varalta että Ruttu taas pissaa sille.
Pidempään olleiden asioihin totuttelussa on mennyt kauemmin. Siihen että tajuaa, ettei aamuisin ja iltaisin tarvitse enää koittaa livahtaa vessaan Rutun ohi, Rutun kytätessä koska hän saa aamu- tai iltapalansa sinne. Että kellään ei enää ole sinne niin kiire.
Siihen, että muoveissa olevia leipäpaketteja voi oikeasti säilyttää jääkaapin sijaan keittiön tasolla. Ne siis voi vain jättää siihen, eikä pakettia ole silti aamulla revitty ja jokaista viipaletta maistettu.
Että kaikkea keittiöön jäähtymään jätettyä ruokaa ei tarvitse peittää välittömästi kansilla. Tässä oli kyllä ensimmäisten viikkojen ajan joku juttu, sillä Aino, joka ei ole ikinä ollut kiinnostunut yhtään ihmisten ruuista koitti paikata tässä Ruttua hetken. Eli voiko sitten olla, että Ainoakin olisi vähän ne piirakat ja muut kiinnostaneet, mutta Ruttu aina vain omi ne itselleen. Mutta nyt Ainokin on sitten taas todennut, että ne eivät ole hänen juttunsa.
Siihen, ettei sänkyyn mennessä sitä ole lämmitetty valmiiksi, eikä enää saa kehräyksiä kiitokseksi siitä, jos onnistun livahtamaan peiton alle tarpeeksi nopeasti ilman että sinne pääsee tarpeettomasti kylmää ilmaa. Tai vastaavasti kirosanoja, jos lämpötila peiton alla pääsee laskemaan liikaa, tai jos jalkani ovat kylmät.
Siihen, ettei sillä ole enää väliä, onko minulla tv:tä katsellessa tarpeeksi väljä huppari, sillä kukaan ei enää tule repimään kaula-aukkoani päästääkseen sen sisälle.
Yksin saunomiseen ja siihen, ettei saunan tai takan sytyttämisestä palkita tyytyväisillä katseilla ja tasaisella hyrinällä.
Ajan kuluminen on auttanut joissain asioissa. Kauden vaihtuminen kesästä syksyyn taas ei. Ruttu kun oli tämän talouden nisäkkäistä ainoa yhtä lämpöhakuinen kuin minä, joka johti aina ilmojen viiletessä meidän kahden tiukentuvaan symbioosiin. Minä kun siirryin aiemmin nukkumaan taas kahdella peitolla ja käyttämään huppareita, siinä missä Jussi eli vielä kesää.
Emme olleet läheskään aina samaa mieltä asioista Rutun kanssa, mutta Ruttu pystyi elämään asian kanssa, sillä hän tiesi olevansa oikeassa. Joten jos olin hankala, enkä heti ottanut häntä iholle, hän jaksoi kysyä niin monta kertaa, että tulin järkiini - ja saattoi käydä siinä välissä hakemassa vähän partaterapiaa Jussilta, kun mami oli hankala.
Yksi Rutun lempiasioita oli kun istuimme välillä yhdessä ihan kiinni uunin luukussa vahtien uunissa paistuvia asioita. Rutun mielestä niin olisi ihan hyvin voinut vahtia kinkunpaistonkin alusta loppuun.
Itku ei enää tule aina vessaan tai sänkyyn peiton alle mentäessä. Mutta se tulee hetkittäin. Kuten eilen kun Jussi laittoi chilit kuivumaan hyötykasvikuivuriin. Hyötykasvikuivuri oli Rutun kaikkien aikojen lemppari kodinkone: siis miettikää, kone minkä ainoa tehtävä on lämmittää ilmaa monta tuntia putkeen. Sen päällä kyllä sitten kelpasi istua.
Eilen sirottelimme Rutun tuhkat muistolehtoon. Silloin alkoi tuntua, että en tiedä, tulemmeko me saamaan enää lämpimämpää päivää tälle vuodelle, ja jotenkaan ei olisi tuntunut oikealta viedä Ruttua ulos kylmänä päivänä. Ei edes polttouunin jälkeen, jossa on taatusti ollut enemmän lämpöä kuin missään Rutun eläessä.
Jussi pelkää että haen vielä joskus lohtua uudesta sfinksistä, vaikka Ruttuun asti olimme yhtä mieltä siitä, ettei meille ikinä tule sellaista. Etenkin nyt, kun kaikki petivaatteet ja muutkin on ehditty vaihtaa jo niin moneen kertaan, ettei missään enää haise sfinksinhiki.
Enkä minä voi aukottomasti luvata, etteikö niin voisi joskus käydä. Jussin onneksi tässä on pienempi riski että niin kävisi vahingossa, sillä jokaista kotia etsivää sfinksiä kohden tuntuu olevan kotiehdokkaita joka varpaalle, oli kissan taustat mitkä tahansa. Enkä minä halua lähteä mukaan siihen kilpailuun. En ainakaan nyt.
Nyt koitetaan antaa haavan parantua ilman laastaria, ajan kanssa.
Olkootkin että laitan namipeleihin yhä välillä liikaa nameja, ja sitten ihmettelen, kun niissä voi olla nappuloita vielä tunteja myöhemminkin, Sillä nykyinen jengi voi olla valmis, vaikka maailmassa olisi vielä näkyvää ruokaa. Ruttu ei olisi ikinä sortunut moiseen.
 |
| Me kaksi <3 |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti