Elämää teinidinosauruksen kanssa

"Se on melkein kuin koiranpentu", Jussi argumentoi vastaehdotustaan taas nousseeseen koirakuumeeseeni. Miikkis-haisunäädän eläessä koiran hankkiminen samaan talouteen pojan kanssa olisi ollut mahdotonta, mutta pojan kuoltua olin alkanut taas vähän leikkiä ajatuksella, vaikka tiesin ettei idea ollut millään tasolla järkevä. Edellisen kerran olin miettinyt koiraa vakavammin ennen kuin Miikkis muutti meille, ja silloin minulla oli jopa hetken aikaa kotikokeilussa yksi kiinanharjakoira nimeltä Nyytti. Valitettavasti kyseinen tyyppi pelkäsi kuitenkin niin paljon monia arkeeni kuuluvia asioita, että jouduimme toteamaan ettemme olleet sopiva matchi.  

Mutta niin siinä sitten kuitenkin kävi, että koiran sijaan meille tuli Musti.

Musti-ipana

Olimme me jostain isosta liskosta keskustelleet aina välillä vuosien mittaan, mutta asia oli aina jäänyt odottamaan parempaa hetkeä. Lajivaihtoehtoina olimme miettineet tegun ohella myös erilaisia varaaneja. En tiedä oliko se hetki kun päätimme Mustin tulosta lopulta sen parempi kuin mikään muukaan, mutta päätös syntyi lopulta istuessamme Koira-Kissaklinikan aulassa odottaen Vappu-fretin eläinlääkäriaikaa. Vapun nopean laihtumisen takia pelkäsimme huonoja uutisia, joten puhuimme sitten odotellessa vielä kaikesta muusta, kuten vastaantulleesta mustavalkoisen argentiinan tegun myynti-ilmoituksesta. Lopulta päädyimme kysymään myyjältä pojasta heti vähän lisää, siltä varalta että kohta emme pystyisi hetkeen viestimään mitään. Lopulliset huonot uutiset tulivat kuitenkin vasta viikkoa myöhemmin, kun Vappu lopetettiin maksakasvainten vuoksi. Jotenkin valmistautuminen pojan tuloon pehmensi vähän Vapun lähdön aiheuttamaa iskua, olkootkin että se sattuu yhä, että Vappu ei ollut ehtinyt täyttää edes neljää vuotta diagnoosin tullessa.

Musti on edelleen lajisekseen pieni, mutta tullessaan hän oli ihan kakara. Kaunis kuin koru, mutta vähän ujo ja nirso syömään. Olin etukäteen vähän jännittänyt tegujen kasvutahtia, kun olin nähnyt monia videoita, joissa niistä tuntui tulevan jättiläisiä ihan silmänräpäyksessä, ja osa saattoi saavuttaa aikuispainon vain vuodessa. Musti taas ei tuntunut kasvavan millään. Tyypiltä karkasivat suusta pakastepinkitkin, ja hän päätti vetää kunnon talvisiestan. Tiesin lukemani perusteella, että mikäli tegu päättää talvehtia, kasvukin on luonnollisesti hitaampaa. Kuten myös, että tässä kohtaa hidas on hyvä, sillä siinä missä rauhassa kasvanut tegu voi elää jopa 15-20 vuotta, nuorena nopeasti ylipainoisiksi syötetyillä elinkaari saattoi jäädä alle kymmeneen vuoteen. Kuitenkin niinä hetkinä, kun Musti onnistui karkuuttamaan yhdeksän torakkaa tarjotusta kymmenestä, ja ravistamaan hiiren pinkkiä niin, että se lensi kaaressa terraarion toiseen päähän ja katosi, sitä ei voinut olla miettimättä, miten tällä lajilla on luonnossa mitään mahdollisuuksia.   

Mustilla on piiiitkä kieli

Ensimmäisen talven jälkeen poika löysi ruokahalunsa, ja sitten oltiinkin uusien ongelmien äärellä. Musti kun alkoi kiinnostua kaikesta mikä liikkui, eikä hän juuri tehnyt eroa ruuan ja sormien suhteen. Pienikin mahdollisuus ruuan ilmaantumiseen sai pojan syöksymään päättömästi paikalle. Mustille oli laitettu alkuun poikasasunnoksi Simon nykyinen terraario, mutta silloin siinä oli vielä yksi kiinteä taso, ja aloin pelätä että poika vielä joku kerta ruuan perään sinkotessaan taittaisi niskansa tullessaan hallitsemattomasti tasolta alas. Niin Musti muutettiin Jesterin vanhaan terraarioon, joka oli yksitasoinen. Tämä toimi pojalla vähän paremmin, mutta senkin kanssa sai olla tarkkana, ettei poika päässyt sinkoamaan aukeavasta ovesta ilmalennon kautta lattialle. Tässä auttoi vähän kun pojan houkutteli ennen ovien avaamista terraarion toiseen päätyyn. Silti pelko pojan lattialle lentämisesti pysyi, ja pojan käytös kävi koko ajan haastavammaksi. Poikaa kun ei oikein voinut edes käsitellä, sillä sitä ei saanut otettua terraariosta ilman hitsaushanskoja tulematta purruksi. Terraarion ulkopuolella Musti oli kyllä käsiteltävissä, sitten kun oli saanut pojan vakuutettua siitä, että ei ole ruoka-aika. Saatuani pojan kuitenkin taas kerran näpeilleni hänen päätettyä maistaa matosormiani totesin Jussille, ettei kämppä vaihtoehto numero kaksikaan toiminut. 

Musti suosii selvästi kokonaisia ruokaeläimiä ja hyönteisiä. Kasvispuolelta hänelle kelpaavat parhaiten pensasmustikat, voikukat ja sitruunakurkku.

Siinä kohtaa Donatella oli muuttanut taas kesäasunnolleen, joten ehdotin Jussille että kokeilisimme Mustia kilpparien talvikämppään. Siinä kun olisi huomattavasti paremmin tilaa, ja se olisi lattianrajassa, joten putoamisista ei ollut enää pelkoa. Jussia vähän mietitytti, tulisiko Musti yli laidoista, mutta päätimme kokeilla. Lisätilan ja sen myötä, että Mustia pystyi lähestymään muutenkin kuin ovenraosta, pojan kanssa bondailu helpottui. Kun aitaukseen meni hetkeksi istumaan, tai käveli pojan viereen ennen käsien tarjoamista, poika ei ollut enää yhtä vahvasti ruokamoodissa ja tulossa heti näpeille. Meillä valtaosaa matelijoista ei juurikaan käsitellä, eikä käsikesyys ole minulle matelijoissa kovinkaan tärkeä ominaisuus. Mutta Mustin tulevan koon takia hänen kanssaan asiaa haluttiin harjoitella enemmän. Ja myönnän että se hetki, kun sain Mustin ensimmäistä kertaa syliini ja pääsin ensimmäistä kertaa silittämään hänen päänsä isoja suomuja kuuluu ehdottomasti yksiin vahvimpiin eläinkokemuksiini. Sillä hetkellä Jurassic park leffojen maailmassa kasvanut lapsi sai ensimmäistä kertaa elämässään koskettaa dinosaurusta (ei millään pahalla agamia tai kaikkia kohtaamiani lintuja kohtaan, mutta tässä suhteessa Musti vain tuntuu huomattavasti enemmän dinosaurukselta). 

Musti kylvyssä

Samalla hetkellä kun sovimme Mustin tulosta, päätimme myös projekti Iisakin kirkosta, eli Mustin tulevasta asunnosta. Päätimme kuitenkin, että muutosprojekti kylmähuoneesta Mustin terraarioksi alkaisi aikaisintaan häiden jälkeen, jotta kylmähuone olisi käytettävissä vielä häissä kakuille ja kukille. Lopulta projekti valmistui vasta vuosi häiden jälkeen, kun se ei ollutkaan ihan niin nopea homma kuin olimme ajatelleet (totta puhuen projektin nimi kun ei ollut vielä aloitettaessa Iisakin kirkko, vaan nimi muuttui matkalla jostain ihmeen syystä...).  

Nyt Musti on kolmevuotias ja asunut meillä vähän reilu pari vuotta. Musti on edelleen kaukana siitä, minkä kokoiseksi hän lajinsa puolesta voi kasvaa, mutta poikaa ei voi taas syyttää yrityksen puutteesta. Pojalla on nimittäin ollut taas koko kesän kunnon massakausi päällä, ja ruokaa uppoaisi vaikka kuinka. Ihmisiä saakin varoitella viemästä näppejään liian lähelle poikaa, sillä Musti saattaa joskus yllättää ja hypätä kohti, jos uskoo saavansa sapuskaa. Niinä hetkinä poika myös sinkoaa yllättävän nopeasti paistattelupaikaltaan portille. Poika piti kuitenkin taas viime talvena kunnon lepokauden, ja saattoi löytyä välillä jopa kaivautuneena korkkikaarnan alta, mikä on varmasti ollut hillitsemässä pojan kasvua.

Pojan kasvua on seurattu vauvavaa'alla. Tänään vaaka näytti 1170g. Heinäkuun alussa paino oli 895g

 

Minä olen ollut meistä välillä malttamattomampi sen suhteen, että poika ei kasva. Mustista kun piti tulla se meidän ensimmäinen iso lisko. Ja hänestä voi yhä tullakin. Mustista myös piti tulla se meidän koiramaisin lisko, jota voisi pitää hyvin myös vapaana bunkkerissa, joka olisi koostaan huolimatta hyvin käsiteltävissä ja jolle olisi mahdollista laittaa myös esimerkiksi koirien aktivointipelejä. Ja voi hänestä yhä tullakin. Tällä hetkellä Musti kuitenkin häviää lemmikkimäisyydessä parta-agama Lucille, jolla on tämän myötä myös Mustia laajemmat jaloitteluoikeudet alakerrassa. Lucin suhteen kun ei tarvitse pelätä, saisivatko varpaat ja kissat kyytiä. Toisaalta Musti on kolmivuotiaana vielä aika kakara, siinä missä Luci on kahdeksanvuotiaana jo selvästi aikuinen. Joten odotan mielenkiinnolla, millainen pojasta lopulta kasvaa. Matelijat kun poikkeavat siinä paljon nisäkkäistä, että niillä olosuhteet, kuten ruuan määrä ja lepokaudet sanelevat kasvua paljon enemmän kuin ikä, eli eläimet voivat kasvaa täyteen kokoonsa hyvin eri tahtia keskenään. Ja vaikka pojan kasvu tuntuu välillä ihan äärettömän hitaalta, niin samaan aikaan kuitenkin poika on siirtynyt syömään hiiren pinkkien ja raasteinen sijaan aikuisia hiiriä ja lohkoja, ja ne uppovat nykyään nopeimmillaan sekunneissa. Isoimmat torakatkin ovat enää vain pieniä välipaloja. 

IIsakin kirkkoa rakentaessa Ruttu hyppäsi tasolle ja jätti siihen jälkensä. Jussi kysyi haluanko ne tasoitettavaksi pois. Annoimme jälkien jäädä <3

Mutta vaikka Musti ei ainakaan vielä ole kaikkea sitä, mitä pojasta kuvittelimme, olen yhtä kaikki lumoutunut pojasta. Ja niissä hetkissä, kun loikoillaan yhdessä matelijahuoneen nojatuolissa pojan lämmitellessä päälläni ja minun silittäessä hänen päänsä suomuja on yhä jotain taianomaista. Olkootkin että niiden hetkien ulkopuolella poika osaa olla välillä ruokaorintoinut ohjus, joka koittaa syödä kaiken eikä muista juurikaan pysähtyä miettimään miten esimerkiksi tasoilta olisi fiksuinta tulla alas (minkä takia pojalla ei olekaan juuri muita tasoja kuin paistattelukieleke ja sekin suht matalalla).   

Mustin kämppä