Sokruihin liittyy monia asioita, joiden kanssa olen kipuillut jo pitkään. Osan kanssa oikeastaan koko sen 2,5 vuotta kun meillä on sokerioravia ollut. Kuvittelin olevani hyvin valmistautunut ja valmis näiden tyyppien tuloon, ovathan nämä yksi niistä lajeista, mikä on tullut taloon vartavasten hankittuna ja haaveiltuna yli parinkymmentä vuotta lajiin ensitutustumisen jälkeen. Eli sokrujen tulossa kyse oli kaikkea muuta kuin parissa minuutissa tehdyssä päätöksestä, joita niitäkin meidän jengiin mahtuu "ainakin tilapäisesti" tulleiden kodinvaihtajien kohdalla. Silti sitä on alusta asti paininut toistuvien riittämättömyyden ja epäonnistumisen tunteiden kanssa, koska en koe pystyväni tarjoamaan tyypeille läheskään niin paljon kuin haluaisin, tai edes tarkkailemaan tyyppien perustarpeiden täyttymistä sillä tasolla kuin haluaisin.
Aina sokrujen tuloon asti kuvittelin olevani yöihminen ja meillä on vuosien saatossa ollut paljon hämärä-/yöaktiivisia eläimiä aina klo 23 heräilevistä syyrialaisista hamstereista vähän eksoottisempiin tyyppeihin. En siis osanut pitää yöaktiivisuutta minkäänlaisena ongelmana, koska aika usein meillä muutenkin hääräillään eläinten kanssa vielä keskiyön molemmin puolin. Pikemminkin meillä on ollut enemmän haasteita hyvin tiukasti päiväaktiivisten tyyppien kanssa, jotka menevät nukkumaan jo alkuillasta, ja jättävät syömisenkin väliin, jos ruoka ei ole tarjolla ennen valojen sammumista. Silti sokrujen kanssa tuntuu, että riippumatta siitä, kuinka myöhään minä jaksan valvoa, parhaat bileet alkavat vasta kun olen jo sängyssä käymässä nukkumaan. Nyt viikonloppuna hääräilin eksolassa vaatehuoneprojektin tiimoilta useamman tunnin 23-03 välillä, ja näin silti täydessä touhussa ainoastaan Biancan. Silloin sitä ehkä vähän lopullisesti luovutin sen suhteen, että voisin saada meidän rytmit kohtaamaan. Että jos en pysty tarkkailemaan tyyppejä edes silloin, kun minulla on käyttää tunteja samassa huoneessa keskellä yötä, niin koska sitten. Niin aamuihmistä minusta kun ei saa, että pystyisin viettämään tyyppien kanssa aikaa aamun puolella ennenkuin ne menevät nukkumaan. Sitä tuli yritettyä tarpeeksi monta vuotta varastohommissa ollessa.
Se, että meidän rytmit eivät kohtaa, on tehnyt myös sen, että tyyppejä ei ole tullut käsiteltyä ollenkaan, koska lähes ainoa vaihtoehto käsittelyyn olisi ollut kaivaa ne kesken unien pöntöstä, mihin en ole halunnut lähteä. Meillä on myös paljon muita katselulemmikkejä, joten jos neitejä edes näkisi, se että en pääse koskemaan, ei olisi kynnyskysymys. Olkootkin että esimerkiksi lihavuuskunnon tai terveydentilan tarkistamista helpottaisi, jos tyypit saisi otettua käteen. Noilla kun on kuitenkin turkki peittonaan toisinkuin useimmilla meidän katselueläimillä. Silloin kun meillä oli poikalauma hoidossa viereisessä häkissä, tytötkin muuttuivat jotenkin paljon avoimemmiksi, uteliaammiksi ja enemmän näkyvillä oleviksi. Silloin sitä pääsi usein silittelemään tyttöjä ja sai jo vähän uskoa siihen, että voitaisiin päästä käsittelyväleihinkin - kunnes pojat lähtivät ja tytöt palasivat vanhoihin rutiineihinsa. Vaikka siinä hetken mietti, että pyytäisi pojat takaisin, ei kyseinen järjestely olisi toiminut pidemmän päälle, koska pojille ei olisi mahtunut tänne pysyvään asumiseen sopivaa häkkiä, eikä niitä leikkaamattomina olisi voinut yhdistää samaan häkkiin.
Mistä päästäänkin yhteen ongelmaan eli siihen häkkiin. Tyttöjen häkki on 200*100*200cm eli ei sieltä pienimmästä päästä. Silti se tuntuu ainoana 24/7 pitopaikkana noille turhan naftilta. Meillä ei kuitenkaan ole kauheasti mahdollisuutta laajentaa häkkiä, ja koska emme ole aktiivisena samaan aikaan eivätkä tyypit ole käsikesyjä, meillä ei ole myöskään mitään mahdollisuuksia päästää tyyppejä jaloittelemaan vapaasti häkin ulkopuolelle. Mikäli meillä ei olisi kääpiörottia, tai ne saisi majoitettua muualle, koko tuon huoneen saisi toki muutettua sokrujen valtakunnaksi, jolloin liikkumatilaa olisi jo vähän paremmin, eikä se olisi riippuvaista siitä, olemmeko hereillä samaan aikaan. Mutta jos ihan rehellisiä ollaan, niin tällähetkellä minun tekisi enemmän mieleni antaa tuo koko huone kääpiörottatouhuihin kuin sokerioraville, koska kääpiörottiin olen saanut lähes alusta asti paremmin kontaktia, ja niihin on päässyt tutusttumaan paljon paremmin yksilöinä (olkootkin että niilläkin ihan alkuun, kun neitejä oli vain kaksi, ne vaikuttivat paljon aremmilta ja vetäytyvämmiltä kuin meidän aiemmat stantturotat, mutta niillä laumakoon kasvu käänsi tilanteen täysin).
Sokrujen kohdalla minun on taas edelleen erittäin vaikea ja välillä jopa mahdotonta erottaa noita yksilöinä. Tyypit ovat liikkeellä niin vähän samaan aikaan kanssani ja niin hämärässä, ja silloin kun ne liikkuvat, ne liikkuvat usein niin nopeasti, että pienten yksilöllisten erojen havaitseminen on vaikeaa. Tiedän että tyypit eivät ole identtisiä, mutta tyyppien ollessa liikkeellä en useimmiten pysty sanomaan kuka on kuka. Sen verran toki erotan, onko kyseessä standardi (eli Bianca tai Dumble) vai valkokasvo (eli Evangelinen tai Esmeralda). Sekin tuntuu jotenkin etäännyttävältä, kun suurimman osan ajasta nuo kaikki ovat vain "joku sokruista", siinä missä esimerkiksi Suppiksen poikaset opin erottamaan luotettavasti jo niiden ollessa kolmipäiväisiä.
Niinpä nyt on vähän pattitilanteessa. Ajatus myynti-ilmoituksen laatimisesta ja kotiehdokkaiden läpikäynnistä tuntuu lähes ylivoimaiselta. Sitä kun toivoisi, että tyypit saivat uudessa kodissaan vähintään yhtä paljon tilaa ja laumaa kuin niillä on nykyään. Että sokrujen osalta tilanne ei ainakaan huononisi. Ideaalitilanteessa uudessa paikkaa toki sokrut olisivat paitsi iloksi omistajalleen, ne saisivat itselleen ehkä jopa enemmän tilaa, tutkimismahdollisuuksia ja mahdollisesti jopa isomman lauman.
Toistaiseksi olen kuitenkin maininnut näistä pohdoinnoista vasta omassa somessani ja nyt täällä. Välillä kun miettii, että sitä olisi ehkä kuitenkin paras pitää tyypit täällä elämänsä loppuun, ja sitten vain olla ottamatta uusia. Mutta koska meilläkin nämä ovat vasta nuoria aikuisia, se voisi tarkoittaa yli kymmentä vuotta mössökuutioiden valmistusta ja mahlan laskua, mikä tuntuu tällähetkellä hyvin pitkältä ajalta. Ja sittenkin ongelmaksi tulisi, mitä tekisi sitten, kun porukasta alkaisi aika jättää eikä tyyppejä olisi kotona enää laumaksi asti. Nämä kun ovat aika ehdottomasti laumaeläjiä.
Pahimmalta ehkä tuntuu, että en voi olla usein miettimättä, onko ongelmana kuitenkin jokin, joka on täällä meillä. Koska kasvattajansa luona tyypit ovat olleet avoimempia ja uteliaampia. Että tarvitsivatko tyypit rohkaihtuakseen vieläkin enemmän omanlajistaan porukkaa ympärilleen. Tai voiko olla, että esimerkiksi meillä olevat hajut tekevät noista epäileväisempiä, ja sen takia porukka aina katoaa kun minä tulen huoneeseen. Neitien kasvattaja pitää tätä kuitenkin epätodennäköisenä skenaariona, sillä tyypit kyllä lähtevät liikkeelle sitten myöhemmin yöllä ja käyttävät silloin koko tilaa hyväkseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti