Toiveluukku

On vilinää, melskettä, helinää helskettä pienten tiukujen
On korvia, tassuja, pulleita massuja, häntiä vilisten
Ja tähtöset tuikkivat lyhtyinä kilpaa noin hangelle loistaen
Kun kaikki nyt juhlahan kulkunsa suuntaa arvannet kai sen
Kas, nythän on joulu ja nythän on joulu ja nythän on joulu taas
Ja metsän pikkuväki juhlii, kun on rauha maas
Ja valmiina riihellä tonttujen keittämä joulupuuro on
Ja kaikki saapuu piiloistansa joulun viettohon
Hupsis tupsis huppelirupsis, ne piirissä pyörivät puppelijupsis
Puuroa täynnä on saavit ja kiulut, tanssihin tahtia antaa viulut
 

Hupsis tupsis pimpelipompeli, hiiri se kissalle takkia ompeli
Kaikki vain joukkohon leikkiä lyömään ja puuroa syömään kun joulu on
 

Musti ja Mirri ja pikkuinen Pirri on riihelle saapuneet
Ja Pupulan kiltit, pienoiset piltit on leikit jättäneet
No, tähtien lyhdyt ne paikalle kutsuvat polkua valaisten
On nallekin noussut maistamaan nyt puuroa tonttujen
Nyt läävästä saapuvat Nisset ja Nasset apinanlehti suus
On hiirellä lapsia mukanansa kaksikymmentäkuus
Voisilmässä puuroa ne itseään peilaa ja viiksiä vääntelee
Ja varpusrouvat tyytyväiset oksilla ääntelee
Hupsis tupsis Nisset ja Nasset, polkassa nousevat käpälät ja tassut
Musti ja Mirri ja pupu sekä nalle, pienet on vaarassa jäädä alle
 

Hupsis tupsis pimpelipompeli, hiiri se kissalle takkia ompeli,
Kaikki vain joukkohon leikkiä lyömään ja puuroa syömään kun joulu on
Kas, nythän on joulu ja nythän on joulu ja nythän on joulu taas
Ja metsän pikkuväki juhlii, kun on rauha maas
Ja valmiina riihellä tonttujen keittämä joulupuuro on
Ja kaikki saapuu piiloistansa joulun viettohon

-Nissepolkka

Kuten eilen mainitsin, tänä vuonna blogissa ei esiinny varsinaista joulukalenteria. Mutta ajattelin tehdä toivepostauksista tällaisia irtoluukkuja ehtimisen ja toiveiden mukaan. Eilisessä postauksessa Sari kysyi kommenteissa: "Mua kiinnostaisi tietää miten päädyitte näin isoon eläinkatraaseen? Onko jo alusta asti ollut suunnitelmissa vai lähtikö ns.lapasesta?"

Tähän on helppo vastata, että oikeastaan yhtä kauan kuin olen tiennyt, että en halua lapsia, olen haaveillut suurperheestä. Eli haave on lähtenyt kytemään jo ollessani alle kymmenvuotias. En jotenkaan ikinä osannut kuvitella itseäni äidiksi ihmislapsille, mutta olen tykännyt nuoresta asti olla vähän sellainen höösäävä pullantuoksuinen Muumimamma. Ja vaikka välillä on ihana kutsua pöydän ääreen isompi joukko ihmisiäkin ja laittaa pöytää koreaksi, olen kumminkin sisimmältäni vähän ihmisarka introvertti. Eläinten seurassa en useimmiten kuormitu samalla tavalla kuin ihmisten, vaikka toki eläinten kanssakin välillä stressaa, jos on sairastumisia ja muita haasteita. Ison eläinlauman kanssa pääsen olemaan suurperheen äiti omilla ehdoillani, vaikkakin sitä välillä puoliharmissaan vitsailee, että onhan se vähän epistä, kun näistä ei saa samalla tavalla äitiysvapaita ja lapsilisiä. Mutta muuten arki on välillä samaa mitä isommissa perheissä muutenkin ruokasuunnitteluineen ja monen koneellisen pyykkipäivineen.

Minulla on ollut nuorempanakin välillä isompia eläinlaumoja, mutta ennenkuin tapasin Jussin, sitä tuli elettyä välissä taas hetki pienemmän lauman kanssa, kun asuin yksin yksiössä ja olin pienipalkkaisessa työssä. Mutta jo ennen tämän nykyisen jengin kasvua minulla oli olemassa jonkinlainen käsitys siitä, mitä useampikymmenpäinen eläinlauma vaatii. Ihan näin isoa laumaa minulla ei ole kuitenkaan ollut ikinä aiemmin, etenkään näin, että porukassa on paljon myös jyrsijöitä isompia ja pidempi-ikäisiä tyyppejä. Mutta sillä tavalla kuitenkin, että tiesin varoittaa Jussiakin, että haluaisin kyllä taas joskus isomman jengin. Ihan silloin kumpikaan ei kuitenkaan tiennyt, mitä tuleman piti, vaan lauma lähti kasvamaan hiljalleen. Jussi oli haaveillut matelijoista ja kissoista muksusta asti, mutta ei ollut nähnyt niiden ottamista realistisena asuessaan yksin opiskelija-asunnossaan. Itse olin haaveillut freteistä jo lapsena, mutta ne eivät olleet sopineet samaan pieneen asuntoon aiemmin olleiden jyrsijöiden kanssa. Siinä kohtaa kun aloimme katsoa ensimmäistä yhteistä asuntoa, oli jo selvää, että tulisimme tarvitsemaan paljon tilaa, vaikka lapsihaaveita ei ollutkaan. Myöhemmin Jussin valmistuminen hyväpalkkaiseen ammattiin ja muutto omakotitaloon toi vielä lisää resursseja aiempaan nähden. Etenkin kun itse vaihdoin samaan aikaan eläinalalle ja hankin ajokortin, joten emme olleet eläinlääkärireissujenkaan osalta enää pelkästään Jussin varassa. 

Toki hommaan on vaikuttanut paljon myös se, että minua ovat aina kiinnostaneet kaikki eläimet. Siis ihan kaikki. Joten jossain välissä oma ajattelu alkoi kallistua enemmän sen suuntaan, että koska en pysty rajaamaan omia mielenkohteitani vain muutamaan lajiin, joihin voisin sitten panostaa täysillä, niin otetaan sitten vastaan se mitä tulee olemassa olevien resurssien puitteissa. Että jos minusta parta-ajama on ihan yhtä hieno kuin uroplatus henkeli ja nelivarvaskilpikonna yhtä hieno kuin kreikankilpikonna, miksi näkisin kauheasti vaivaa koittaessani päättää kumpi niistä olisi itselleni jotenkin ylivoimaisesti parempi tai sopivampi, kuin voin ilmoittautua Herpille Koti -rinkiin vapaaehtoiseksi ja tarjota kodin sellaisille tyypeille jotka ovat kotia vailla. Ja mitä enemmän meille alkoi tulla eläimiä "sattumalta", sitä enemmän myös muut tutut alkoivat kysellä, olisiko meidän jengissä tilaa milloin millekin tyypille. Jussin kanssakin meillä on melko pitkälti sovittuna, että silloin jos tulokas ei vaadi merkittävästi lisää resursseja (etenkään ajankäyttöön ja rahaan liittyviä), kumpikin voi tehdä tahollaan yksinkin päätöksen uudesta perheenjäsenestä. Sitten jos eläin vaatii seurantarpeen, monimutkaisen ruokavalion, tilan tai muun suhteen enemmän resursseja, varmistetaan etukäteen toiseltakin, mitä hän on tulokkaasta mieltä. 

Vaikka on meillä käynyt myös ihan rehellisiä vahinkojakin. Esimerkiksi minäkään en ole niin hullu, että ottaisin meille sen isompia harkitsematta kolme seniori-ikäistä kissaa kerralla - paitsi hoitoon. Siinä kun täyttyy moni vaativuuskriteeri niin seuran- ja tilan tarpeen, laumakemioiden kuin kustannustenkin osalta. Mutta täyttä kriteeristöä sovelletaan vain silloin, kun harkitsemme ottavamme jonkun eläimen meille pysyvästi. Hoidokkien kohdalla useampia asioita katsotaan vähän eri kantilta, kun kyseessä on väliaikainen tilanne, joten mahdolliset erikoisjärjestelyt vaikuttavat vain hetken, ja kustannusvastuukin on muualla. Niinpä Ruttu, Löllö ja Minttu tulivat sen isommin suunnittelematta meille kuukaudeksi, ja kun homma toimi ja hoidon tarve jatkui, kuukausi vaihtui useammaksi, ja lopulta tilanne jäi pysyväksi. Tämä "vahinko" ei ole kuitenkaan ihan ainutkertainen, minkä takia Jussi oli hyvin iloinen, kun yksi sahelinsuurkilpikonna ei ikinä saapunutkaan meille sijaiskotiin, sillä Jussi pelkäsi, että olisin tullut jossain vaiheessa senkin kanssa samaan lopputulokseen, että jos se kerta jo olisi meillä, niin olkoot sitten.

Vuosien mittaan tästä on tullut yhtä aikaa osa identiteettiä ja olemisen tapaa. Minun on usein jopa vähän vaikea kuvitella, mitä sitä tekisi, jos ei olisi kiinni kotona tämän jengin kanssa. Asian kuvittelua toki hankaloittaa osaltaan sekin, että hyvin iso tuttavapiiristäni elää samanlaisessa kuplassa, sitä kun on harrastuksen "hiekkalaatikoiden" ympärillä tutustunut sen verran moniin samanlaisessa elämäntilanteessa oleviin, että sitä välillä melkein unohtaa, että tilastollisesti se "yksi koira ja pari lasta" taitaa olla normaalimpi tapa elää. Ja kun kavereissa on paljon samanlaisia, sitä ei koe somea selaillessakaan menettävänsä mitään, kun eivät ne muutkaan matkustele sen enempää.

Toki sitä myös tiedostaa, että tällainen lauma vaatii monella tasolla paljon ja jatkuvasti. Niinpä sitä koittaa olla innostumatta liikaa silloin, jos on vaikka työttömyyden tai opiskeluiden takia tavallistakin enemmän kotona. Vaan on koittanut väliaikaiseksi toivotuissa tilanteissa kasvattaa laumaakin vain väliaikaisesti. Eli esimerkiksi silloin, kun olin eläintenhoitajatutkinnon ja klinikkaeläinhoitajatutkinnon välisen kesän kotona, meillä oli sinä kesänä ihan poikkeuksellisen paljon hoitofrettejä. Samaten nyt tänä kesänä, kun olin hetken työttömänä, sovittiin sijoitusrottien kasvattajan kanssa molempien silloin astuttujen tyttöjen voivan synnyttää täällä. Tällä tavalla sitä pääsee myös tutustumaan uusiin eläimiin niinä hetkinä, kun kokee että siihen on enemmän resursseja. Mutta pystyy paremmin sopeuttamaan tilannetta omaan jaksamiseen. Kuten nyt syksyllä kun aloitin osa-aikatyön uudessa paikassa ja omassa laumassa oli paljon sairasteluja, sitä ei ole ottanut omien lisäksi hoidokkeja ja viimeisin sijoitusrottapoikue syntyi kasvattajan luona.