Eilen otettiin suunta kohti Inkoota ja käytiin hakemassa meidän frettitytöt kotiin. Hakureissulle lähtö jännitti ihan valtavasti, vaikka ensimmäinen juttu freteistä tuli luettua jo vuonna 1997 ja sen jälkeen niitä on aina välillä miettinyt, nyt pari viime vuotta vakavammin. Silti sitä väkisinkin mietti, tietääkö sitä nyt kuitenkaan oikeasti mihin on lähdössä ja onko sitä valmistautunut kyllin hyvin. Vatsassa tuntui olevan miljoona perhosta, kun sitä kaivoi kantoboksia vaatehuoneesta ja mietti mitä muuta sitä tarvitsee mukaan. Autossakin sitä tuli vielä lueskeltua frettijuttuja Jussin kanssa keskustelun lomassa, ihan kuin kyseessä olisi tentti, jossa viime hetken tärpeillä voisi saada pelastettua itselleen vielä muutaman pisteen.
Skeppsdal Familyyn päästessä Esteri oli meitä jo frettihuoneen ovella vastassa ja Snurre kömpi häkistä esille heti kun tulimme huoneeseen. Kumpikin tyttö pääsi hetkeksi käymään sylissä ja sen jälkeen Snurre pakkasi itsensä reppuuni ja Esteri jäi auttamaan muiden tavaroiden pakkaamisessa. Hetken tyttöjen touhuja tarkkailtuani siirryin tekemään Päivin kanssa paperitöitä sillä välin kun Jussi kantoi tyttöjen muuttokuormaa autoon. Kummastakin tytöstä tehtiin luovutussopimus, jonka lisäksi itselle mukaan lähtivät tyttöjen rokotustodistukset. Tyttöjen mukana tuli niin paljon kaikkea tavaraakin, ettei minun olisi varmaan tarvinnut tilailla juuri mitään: tytöt saivat mukaansa pari lempipesäänsä, putken, valjaansa, lempilelut, ison kasan ruokaa, paljon erilaisia fleecejä ja vauvan makuupusseja... Mutta kai se vain kuuluu osana odotusprosessiin, että sitä haluaa ostella asioita pienten huoneeseen ja sisustaa sitä jo hieman valmiiksi. Ja kyllä tytöt ovat jo keksineet käyttöä yhdelle minunkin ostamalleni touhukuutiolle ja pienelle kissojen kiipeilypuulle.
Automatka Inkoosta Turkuun kului Esterin osalta lunkisti: tyttö koitti koko matkan etsiä itselleen hyvää nukkuma-asentoa, mitä Snurren häsläys hieman hankaloitti. Snurre taas vuorotteli etuluukun repimisen ja päivätorkkujen välillä sen verran aktiivisesti, että opin kerrasta miksi monet peittävät frettibokseissa etuverkon pienellä pleksilevyllä. Nyt sitä jo onneksi tietää, mistä sellaisen saa tilattua valmiiksi leikattuna. Siinä missä Miikkis tyytyy tiirikoimaan boksia auki kynsillään, Snurre kun roikkui etuverkossa puolet ajasta hampaiden kanssa koittaen vetää sitä irti (askare, missä useampi fretti on ilmeisesti onnistunut katkomaan kulmahampaansa, kun eivät ole suostuneet uskomaan, että hammas voisi antaa aiemmin periksi kuin rautatanko). Jo autossa tyttöjen touhuja seuratessa minusta alkoi tuntua siltä, että en tehnyt väärää päätöstä Esterin kohdalla, vaikka se viettikin puolet ensivisiitistä roikkumalla kiinni ranteessani. Esteri kun taitaa olla oikeasti varsin lunki neiti.
Ja pakko todeta tuohon äskeiseen: huolimatta siitä, että Esteri vietti puolet ensivisiitistä roikkumalla hampaillaan kiinni ranteessani, ei se ole nyt toisella näkemisellä purrut enää kertaakaan. Ainoastaan näykkäissyt kevyesti kerran, ja sekin tilanteessa jossa nappasin sen kesken leikin muovipussista, johon tyttö oli jo ehtinyt sukeltaa. Eli tyttö ei vaikuta ollenkaan aggressiiviselta, vaikka päättikin ensimmäisellä kerralla kunnolla testata, kuinka paljon saa puremisella periksi. Pikemminkin tuntuu että minulla on käsissäni kaksi hyvin helppoa ja valloittavaa frettineitiä, jotka tunkevat kilvan syliin kun otan lohituubin esiin, ja istuvat sitten vierekkäin silmät kiinni nuollen nannaa tuubista.
Esteri onkin eilisen päivän ja tämän aamun aikana tehnyt minuun aikamoisen vaikutuksen. Esterissä vain on jotain hyvin ylvästä, ja siitä on tullut silmissäni myös yksi kauneimpia näkemiäni frettejä, vaikkei minulle koskaan pitänyt tulla albiinoa. Snurre on ulkonäöltään ja olemukseltaan enemmän söpö: sellainen pirpana pussailija tai minimalli touhutäti.
Miikkistäkin tytöt ovat nähneet jo hiukan, kun poika halusi seuroihin keittiöön ja nostin sen sinne hetkeksi sylissäni. Snurrea poika ei tuntunut kiinnostavan ollenkaan, Esteri olisi sen sijaan ollut heti valmis tekemään läheisempää tuttavuutta. Miikkistä tuo utelias ja aavistuksen tungetteleva neiti jännitti kovasti. Niinpä otin kouran täyteeni pojan nameja, ja annoin sen syödä niitä koko sen ajan, kun poika antoi Esterin haistella itseään. Pienen haistelutuokion jälkeen nostin Miikkiksen omalle puolelleen namien kanssa.
Portin takaakin Mihail vähän tuhahtelee ja nostaa häntää tytöille, jos ne tulevat kuopsuttamaan porttia. Pojan maneereista tulee ihan mieleen joku piirrettyjen vanha äksy setä, jota ärsyttää naapuriin muuttanut eloisa lapsiperhe. Mutta toivotaan että ajan kanssa ja lahjomalla naapurisopua saadaan edistettyä. Tällähetkellä olen iloinen siitä, ettei kukaan osapuolista vaikuta ainakaan aggressiiviselta toista kohtaan. Mihailin puoleltakin tuo kun selvästi enemmän jännittynyttä uhoamista: "minä en tiedä mikä sinä olet, mutta katso: minä olen iso ja pelottava haisunäätä, joten sinun ei kannata käydä minun kimppuuni". Eli Miikkis pitäisi saada vielä vakuutettua siitä, että fretit eivät syö haisunäätää (tai haisunäädän nameja). Sitä odotellessa portti on hyvä välissä: pojan unirauha on taattu, ja pikkunääpät saavat viipottaa rauhassa ilman että poika on koko ajan vieressä komentamassa.
Eilen Miikkis sai myöhemmin yöllä omaa laatuaikaa kun käytiin sen kanssa tavallista pidemmällä iltalenkillä. Jatkossa pikkunääppiä on tarkoitus päästää pojan lenkkien ajaksi pojan puolelle tutustumaan (ja toisin päin), mutta eilen arvelin tytöillä olleen ihan tarpeeksi muutoksia ja uusia juttuja muutossa ja omassa huoneessakin. Vaikka ei tytöillä kauhean kauaa mennytkään siihen, kun keittiössä touhuttiin jo siihen malliin kun sielä oltaisiin asuttu pidempäänkin: käytiin syömässä ja koitettiin kaataa vesikuppia.
Isoimpina yllätyksinä tähän mennessä on tullut frettien ketteryys ja äänimaailma. Tiesin kyllä, että fretit saavat itsensä välillä mitä ihmeellisimpiin paikkoihin, mutta olin silti aliarvioinut sen, kuinka ketteriä ne ovat kiipeämään. Tämän koin kuitenkin näin alkuun positiivisena asiana: olin turhaan huolissani siitä, miten tytöt pääsevät yhteen lempipesäänsä, nyt kun eivät voi enää kiivetä sinne häkin kautta (hoitolalla tyttöjen nukkumatynnyri sijaitsi tyttöjen tukikohtana toimineen häkin vieressä ja tytöt kulkivat sinne aina avoimen yläluukun kautta). Samaten äänimaailmasta olin kyllä tietoinen, mutta on se silti ihan eri asia kuulla niitä ääniä omasta keittiöstä kuin YouTubesta ;-) Tässäkin suhteessa pleksiportti on ollut kyllä ihan ehdoton: kun kuulen tyttöjen vetävän putput-rallia en joudu keskeyttämään leikkiä avaamalla ovea tai porttia, vaan voin seurailla leikkiä olohuoneen puolelta.
Tervetuloa kotiin tytöt!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti