Nykyisen jengin kanssa sitä tuntee välillä asuvansa eläintarhassa. Samalla huomaan että moni tuttu on alkanut suhtautua tähän sellaisena. Yhä useammin huomaan etenkin harvemmin tapaamieni tuttujen kysyvän tavattaessa nimenomaan uusien tyyppien perään. Ja aika harvassa ovat enää ne tutummatkaan, jotka olisivat perillä meidän tyyppien nimistä. Ennen kaikki lähimmät kaverit osasivat kysyä tyyppien kuulumiset nimeltä. Nykyään se on lisäkseni Jussi, joka kykenee nimeämään melkein koko meidän jengin lunttaamatta mistään. Karvakavereiden osalta tähän saattaa pystyä muutama muukin. 

Kääpiöjengi ihmettelemässä yhden tulevan projektin valmisteluja

Tämä on noussut mielen päälle enemmän nyt, kun meillä on ollut taas hyvästejä enemmän kuin uusia tulokkaita, ja menneiden joukossa on ollut yksi näistä meidän superstaroista, jonka lähes kaikki osasivat nimetä. Samalla on käyty sitten Jussin kanssa keskusteluja siitä, mihin haluamme lauman kanssa mennä, ja mitä tulevaisuuden suunnitelmia meillä on sen suhteen.   

Periaatteessa sillä ei ole toki mitään väliä, kuinka tuttuja tai vieraita nämä meidän tyypit ovat yksilöinä muille kuin meille itsellemme. Tai kykenevätkö muut edes näkemään tyyppejä yksilöinä, kun meillä on tätä jengiä näin paljon, vai onko kyseessä täällä käyville tutuille enemmän taidenäyttelyn kaltainen eksoottinen ilotutulitus erilaisia eläimiä. Mutta surun keskellä huomaan, kuinka iso juttu on, että pystyy oikeasti muistelemaan mennyttä tyyppiä jonkun kanssa yksilönä. Jonkun sellaisen, joka on myös tuntenut sen saman tyypin, ja nähnyt hänen persoonansa. Ja myönnän kaipaavani sitä. Olkootkin että tiedän, etteivät olosuhteet ole enää samat kuin nuorempana, kun kavereita näki paljon useammin, ja meillä oli jengiä paljon vähemmän. Esimerkiksi silloin, kun asuin niin, että rottahäkki oli suoraan pelipöydän vieressä ja peli-iltoja oli viikottain, luonnollisesti rotat tulivat peliporukalle hyvin paljon tutummiksi, kuin nyt, kun peli-iltoja on joskus ja jouluna ja rotat ovat omassa huoneessaan eivätkä kaikki pelikavereista välttämättä edes tiedä, että meillä on sellaisia. 

Mauno valmistautuu antamaan hoito-ohjeita iltahoitajalle, kun lähdimme viikonloppureissuun

En sano, että olisin näiden pohdintojen myötä radikaalisti pienentämässä jengiä. Enkä edes sitä, etteikö meille enää tulisi mitään uusia tyyppejä porukkaan (koska tiedän itsekin, että mitä äänekkäämmin niin vannon, sen nopeammin yleensä syön sanani). Mutta jotenkin haluaisin oppia tekemään näitä meillä nyt olevia tyyppejä näkyvämmäksi myös yksilöinä muillekin kuin itselleni. Niin etteivät he nouse nimellä esille vain silloin, kun heidät esitellään uusina tyyppeinä ja sen jälkeen seuraavan kerran kuolinilmoituksessa niin, että kaikki se muu siinä välissä jää hämärän peittoon. Olkootkin että en vielä oikein tiedä, miten sen suunnittelen tekeväni, koska tarinaa on paljon helpompi kertoa silloin, kun päähenkilöitä on yhdestä neljään, kuin että heitä on nimettynä se noin kuusikymmentä. Blogin alkuaikoina tein tämän pitämällä rajauksen tiukasti näädissä muiden ollessa puhtaasti sivuosassa, mutta sekään ei tunnu tässä kohtaa luontevalta. 

Luci ja take-away matoateria

Toki ymmärrän myös ihmisten viehtymyksen uutuuksiin. Mutta silloinkin kun meille ei ole tullut uusia tyyppejä, meidän eläintiloja pääsee erittäin harvoin näkemään kahta kertaa täsmälleen samanlaisina, ellei täällä käy oikeasti päivittäin. Sillä itselläni on ollut etenkin tänä vuonna tavoitteena, että jengiin tulisi vähemmän uusia tyyppejä, mutta sen sijaan panostetaan siihen, että upgradataan mahdollisin monen olemassa olevan tyypin tiloja ja oloja. Kesän terraariomylläyksessäkin kaikki uudet isoimmat terraariot tulivat sellaisille tyypeille, jotka asuivat meillä jo ennestään. 

Eli ei, meillä ei ole nyt mitään uusia. Mutta meillä on sitäkin hienompia vanhoja tyyppejä tupa ja sydän täysi. Ja se on aika hyvä niin.    

Kehen meidän nykyisistä tyypeistä te haluaisitte tutustua paremmin? 

Hiuskarvan varassa

Viikonloppu sai taas vähän stressaavan alun. Olimme esittelemässä laumaamme kavereille, kun huomasin että Nutun piikkien seasta pilkistää hius. Koitin varovasti nypätä hiuksen piikkien seasta, mutta se ei lähtenyt nyppäämällä irti. Siinä kohtaa stressitasot lähtivät välittömään nousuun, sillä edellinen hiusepisodi päättyi meillä kipulääke- ja antibioottikuureihin, kun hius oli niin tiukasti jalan ympärillä, että se oli saanut kudoksen turpoamaan niin, että hius oli leikannut ihosta läpi, ja Nuttu piti lopulta rauhoittaa että hius saatiin irroitettua.

Tällä kertaa tilanne ei ollut onneksi yhtä paha eikä yhtä pitkällä, vaan hius oli vain kahden varpaan ympärillä. Varpaissa oli pientä punoitusta, mutta ei vielä muuta. Hiuksen irroittaminen oli kuitenkin kaikkea muuta kuin helppoa, sillä Nuttu otti kevään pakkolääkitsemisistä niin pahasti nokkiinsa, ettei hänen kesyyntyminen ole juuri edennyt sen jälkeen. Eli neitiä ei niin vain napata syliin, oteta kiinni tassusta ja leikata hiusta poikki, vaan tassu häviää nanosekunnissa piikkipallon suojiin heti kun hommaa edes yrittää. Kylvyssä Nuttu pysyy paremmin auki, mutta sieläkin hiuksen käsittely kahden pienen varpaan välissä kohteen liikkuessa ja veden taittaessa näkymää ei ollut kovin helppoa, sillä neidin varpaita ei haluttu amputoida edes vahingossa. Hius oli myös kunnolla solmussa, joten yksi nipsaisu ei riittänyt hiuksen irroittamiseen. 

Nuttu kylvyssä

Jussi on onneksi ihan äärettömän rauhallinen ja pitkäjänteinen, joten hän otti hommasta vetovastuun. Hän googletteli ja katsoi videoita aiheesta, kokeili videon nikseja ja vaihtoi sitten uuteen videoon, jos edellinen niksi ei toiminut. Lopputuloksena oli väsynyt mies, jolla oli aika monta siilinpiikkien reikää käsissä, väsynyt ja ärsyyntynyt siili, sekä yksi monena kappaleena irroitettu hius. Yksi mikä toi hommaan vähän lisästressiä oli se, että olimme varmaan ensimmäistä kertaa tänä vuonna lähdössä yhdessä yön yli reissuun seuraavana päivänä, ja koska Nutun käsiteltävyys on edelleen mitä on, sitä ei oikein kokenut voivansa laittaa eläinten iltahoitajaa tarkistamaan neidin tassun tilaa, olkootkin että hänellä on myös itsellään ollut siili. Eli Jussi koki tarvetta tarkastaa aika moneen kertaan että hius on oikeasti kokonaisuudessaan pois varpaan ympäriltä, ettei meillä olisi sunnuntaina vastassa sama tilanne kuin keväällä.

Myönnän että perjantai-ilta oli taas niitä, kun mietti olisiko helpompi vetää itsensä kokonaan kaljuksi, tai ainakin vetää pää jollain shokkivärillä, että mahdolliset irtohiukset erottaisi varmuudella siilin karvojen joukosta. Jussi ei taaskaan innostunut kummastakaan ideasta.  

Viime viikolla sitä on jouduttu myös muuten miettimään eläinten turvallisuusasioita vähän uusiksi. Kissojen ja frettien kanssa kun vastaan alkaa tulla se piste, mitä olemme pelänneet jo pari vuotta. Meidän koti kun on ollut jo vuosia järjestetty niin, että kissojen on aina mahdollista vetäytyä omaan rauhaan paikkoihin joihin fretit eivät pääse, jos fretit sähläävät liikaa. Kissoilla on esimerkiksi pääsy portin yli alakertaan, johon freteillä ei ole ollut kulkua. Tilojen rajaamista on helpottanut se, että kissat ovat huomattavasti parempia hyppimään kuin fretit. Nyt Löllön nivelrikko on kuitenkin edennyt niin, että hänen hyppymatkansa ovat lyhentyneet ja tasapaino huonompi selän jäykkyyden takia, mikä tekee etenkin portaikon yläpäässä olevan portin yli hyppäämisestä liian vaarallista. Jos taas portin viereen lisäisi väliaskelman, myös fretit tulisivat siitä yli ihan heittämällä.  Ensiapuna laajensimme mummofretin alakertaoikeuksia, sillä mummo on edelleen niin virkeä ja menevä, että luotamme häneen enemmän rappusissa kuin Löllöön portin yli hyppäämisessä. Näin portti saadaan pidettyä auki silloin kun kukaan ei ole kotona paikalla ja auttamassa Löllöä tarvittaessa portin kanssa. Junnujen ollessa vapaana portti on edelleen suljettuna, koska vaikka junnut ovat ketteriä, niin en luota että neljän fretin pyörremyrskyllä riittäisi keskittyminen portaissa, plus Jussi ei halua koko lössiä alakertaan, joten junnut jaloittelevat vain meidän ollessamme paikalla.

Rakas pappakissa <3

Tämä on kuitenkin vain ensiapu, ja portaikko pitäisi saada ehdottomasti turvattua jotenkin paremmin. Portaikon umpeen levyttämiseen niin, että putoamisriski rappusten ja kaiteiden väleistä saataisiin minimoitua, on joskus pyydetty tarjousta remonttifirmoilta, mutta ainakin kysytyt firmat kokivat sen liian haastavaksi antaakseen asiasta edes tarjousta. Sillä vaikka Löllön vaiva on selvästi edennyt, toivomme että saisimme pitää pojan vielä luonamme. Ja vaikka Nutella-mummo vetää portaat vielä oikein ketterästi, hänkin on kuitenkin jo 7,5-vuotias. Yksi vaihtoehto tietenkin olisi, että mummon tila rajattaisiin makuuhuoneeseen silloin kun emme ole kotona, mutta mummo on edelleen niin menevä, että emme mielellään lähtisi myöskään mummo-oikeuksien rajaamiseen, etenkin kun se söisi sitten myös junnujen vapaata riehumisaikaa.  

Samaan aikaan olisi tärkeämpää kuin ikinä, että Löllöllä olisi mahdollisimman helppo pääsy rauhaan freteiltä, koska pojan tahti on hidastunut ja frettien juurikaan ei. Samalla tiedostan, että se miten hyvin saamme tai emme saa asiaa ratkaistua vaikuttaa siihen, kuinka pitkälle minun täytyy pentuhaaveet frettien osalta lykätä, koska jos noilla kaksivuotiailla riittääkin virtaa ja käytöstavat välillä unohtuvat, pennut ovat vielä ihan oma lukunsa. Eli voi olla, että koska frettien ja kissojen tilat ovat osin päällekkäiset, pentuhaaveita voisi olla järkevintä lykätä siihen asti, että vanhuksista aika jättäisi, eli toivottavasti ainakin pari vuotta, mikä taas voi frettien kohdalla hankaloittaa uusien tyyppien laumaan saamista (jolloin voisi ehkä olla järkevintä miettiä uusia pentuja vasta sitten kun nykyisestä jengistä aika jättää, eli toivottavasti ainakin 5-7 vuotta). Mutta pitää miettiä. 

Ne kohdat joista olet pois

Kun Ruttu kuoli, totesin että en ollut vielä valmis kirjoittamaan muistokirjoitusta. Enkä tiedä olenko oikein vieläkään. Sitä kun yhä opettelee elämään ilman Ruttua.

Viime aikaisten haasteiden poistumiseen oli helpointa tottua. Ensimmäisen viikon lopetuksen jälkeen sitä katsoi aina sisään astuessaan, ettei kynnysmatolle ole pissattu. Samaten sitä aina vessaan mennessään vaistomaisesti tarkisti, ettei lattia ole märkä. Aika pian sitä kuitenkin lakkasi miettimästä, mitä keittiön tasolle uskaltaa laskea ja mihin kohtaan tasoa, siltä varalta että Ruttu taas pissaa sille.

Pidempään olleiden asioihin totuttelussa on mennyt kauemmin. Siihen että tajuaa, ettei aamuisin ja iltaisin tarvitse enää koittaa livahtaa vessaan Rutun ohi, Rutun kytätessä koska hän saa aamu- tai iltapalansa sinne. Että kellään ei enää ole sinne niin kiire.

Siihen, että muoveissa olevia leipäpaketteja voi oikeasti säilyttää jääkaapin sijaan keittiön tasolla. Ne siis voi vain jättää siihen, eikä pakettia ole silti aamulla revitty ja jokaista viipaletta maistettu. 

Että kaikkea keittiöön jäähtymään jätettyä ruokaa ei tarvitse peittää välittömästi kansilla. Tässä oli kyllä ensimmäisten viikkojen ajan joku juttu, sillä Aino, joka ei ole ikinä ollut kiinnostunut yhtään ihmisten ruuista koitti paikata tässä Ruttua hetken. Eli voiko sitten olla, että Ainoakin olisi vähän ne piirakat ja muut kiinnostaneet, mutta Ruttu aina vain omi ne itselleen. Mutta nyt Ainokin on sitten taas todennut, että ne eivät ole hänen juttunsa.

Siihen, ettei sänkyyn mennessä sitä ole lämmitetty valmiiksi, eikä enää saa kehräyksiä kiitokseksi siitä, jos onnistun livahtamaan peiton alle tarpeeksi nopeasti ilman että sinne pääsee tarpeettomasti kylmää ilmaa. Tai vastaavasti kirosanoja, jos lämpötila peiton alla pääsee laskemaan liikaa, tai jos jalkani ovat kylmät.

Siihen, ettei sillä ole enää väliä, onko minulla tv:tä katsellessa tarpeeksi väljä huppari, sillä kukaan ei enää tule repimään kaula-aukkoani päästääkseen sen sisälle.

Yksin saunomiseen ja siihen, ettei saunan tai takan sytyttämisestä palkita tyytyväisillä katseilla ja tasaisella hyrinällä.  

Ajan kuluminen on auttanut joissain asioissa. Kauden vaihtuminen kesästä syksyyn taas ei. Ruttu kun oli tämän talouden nisäkkäistä ainoa yhtä lämpöhakuinen kuin minä, joka johti aina ilmojen viiletessä meidän kahden tiukentuvaan symbioosiin. Minä kun siirryin aiemmin nukkumaan taas kahdella peitolla ja käyttämään huppareita, siinä missä Jussi eli vielä kesää. 

Emme olleet läheskään aina samaa mieltä asioista Rutun kanssa, mutta Ruttu pystyi elämään asian kanssa, sillä hän tiesi olevansa oikeassa. Joten jos olin hankala, enkä heti ottanut häntä iholle, hän jaksoi kysyä niin monta kertaa, että tulin järkiini - ja saattoi käydä siinä välissä hakemassa vähän partaterapiaa Jussilta, kun mami oli hankala. 

Yksi Rutun lempiasioita oli kun istuimme välillä yhdessä ihan kiinni uunin luukussa vahtien uunissa paistuvia asioita. Rutun mielestä niin olisi ihan hyvin voinut vahtia kinkunpaistonkin alusta loppuun. 

Itku ei enää tule aina vessaan tai sänkyyn peiton alle mentäessä. Mutta se tulee hetkittäin. Kuten eilen kun Jussi laittoi chilit kuivumaan hyötykasvikuivuriin. Hyötykasvikuivuri oli Rutun kaikkien aikojen lemppari kodinkone: siis miettikää, kone minkä ainoa tehtävä on lämmittää ilmaa monta tuntia putkeen. Sen päällä kyllä sitten kelpasi istua. 

Eilen sirottelimme Rutun tuhkat muistolehtoon. Silloin alkoi tuntua, että en tiedä, tulemmeko me saamaan enää lämpimämpää päivää tälle vuodelle, ja jotenkaan ei olisi tuntunut oikealta viedä Ruttua ulos kylmänä päivänä. Ei edes polttouunin jälkeen, jossa on taatusti ollut enemmän lämpöä kuin missään Rutun eläessä. 

Jussi pelkää että haen vielä joskus lohtua uudesta sfinksistä, vaikka Ruttuun asti olimme yhtä mieltä siitä, ettei meille ikinä tule sellaista. Etenkin nyt, kun kaikki petivaatteet ja muutkin on ehditty vaihtaa jo niin moneen kertaan, ettei missään enää haise sfinksinhiki. 

Enkä minä voi aukottomasti luvata, etteikö niin voisi joskus käydä. Jussin onneksi tässä on pienempi riski että niin kävisi vahingossa, sillä jokaista kotia etsivää sfinksiä kohden tuntuu olevan kotiehdokkaita joka varpaalle, oli kissan taustat mitkä tahansa. Enkä minä halua lähteä mukaan siihen kilpailuun. En ainakaan nyt.

Nyt koitetaan antaa haavan parantua ilman laastaria, ajan kanssa.

Olkootkin että laitan namipeleihin yhä välillä liikaa nameja, ja sitten ihmettelen, kun niissä voi olla nappuloita vielä tunteja myöhemminkin, Sillä nykyinen jengi voi olla valmis, vaikka maailmassa olisi vielä näkyvää ruokaa. Ruttu ei olisi ikinä sortunut moiseen. 

Me kaksi <3

Kääpiörottaesittely Dogmanissa

Niinhän siinä sitten kävi, että oloni oli perjantaina sen verran parempi, että uskoin selviäni työpäivästä. Ja pienellä lääkitysbuustilla selvisinkin työpäivästä. Homma ampui kuitenkin itseään jalkaan jo samana iltana, kun kroppa ilmoitti aika voimalla, että lepo olisi ollut ainoa järkevä vaihtoehto. Oireet palasivat aiempaa voimakkaampina, mukanaan tämä uusi, joka on liittynyt minulla viime vuosina todella usein hengitysinfektioihin, eli minulta meni (taas!) ääni. Lauantaiaamuna olikin sitten varsin selvää, etten saisi itseäni millään tempuilla esittelykuntoon. Vaikka saisinkin lääkkeillä muut oireet kuriin, se ei muuttaisi sitä, että olin saanut nukutuksi vain pari tuntia ja ääntä ei tullut. Plus edellisestä päivästä viisastuneena tiesin, että lepo oli tällä kertaa ainoa vaihtoehto. Jussi oli luvannut tarvittaessa paikata minua, mutta koska hänelläkin oli tullut voinnissa pientä takapakkia ensimmäisen sairasloman jälkeisen työpäivän jälkeen, hänkin hieman mietti omaa esittelykuntoaan. Koska tällä kertaa kyse ei ollut meidän kahden showsta, vaan kääpiörottaesittely järjestettiin Lemmikki- ja showkesyrottien agilitykilpailujen ohessa, kehoitin Jussia juttelemaan Saijan kanssa, mikä tapahtuman muu miehitys on, ja päättämään sitten sen jälkeen miten hän haluaa toimia. Puhelun aikana selvisi, että toinenkin jonka piti tulla esittelemään kääpiörottia oli sairastunut, ja muu jengi olisi aika kiinni agilitylisassa, joten Jussi päättää jaksaa, että tapahtuma saataisiin vedettyä läpi ilmoitetussa laajuudessa. 

Tyttöjen reissuhäkki. Vakituisena kämppänä tämä olisi minimikoko 2-3 tyypille, olkootkin että isompi on aina parempi.

Jussi ei ole aiemminkin osallistunut kääpiörottien (tai rottien kanssa ylipäätään) muihin tapahtumiin kuin näyttelyihin, joten hän oli etukäteen vähän jännittänyt miten tyypit reagoisivat esimerkiksi koiriin. Aika pian tapahtuman alettua Jussi laittoi kuitenkin viestiä, että tyypit touhuilevat häkissä aivan kuin kotonaan, ja Pihlaja tulee hakemaan samalla tavalla rapsuja ihan vierailtakin tyypeiltä. Tällä kertaa jengillä kun oli vähän näyttelyboksia väljempi majoitus, kun esittelyssä haluttiin samalla vähän näyttää majoituspuoltakin, olkootkin että käytännön syistä esillä ollut häkki oli tyttöjen normihäkkiä pienempi. Sen verran olimme kuitenkin pelanneet tapahtuman suhteen varman päälle, että mukana ei ollut koko meidän lauma, vaan muunmuassa jengin ujoin eli Usva ja reippain sekä liukkaimmin häkistä omille retkille livahtava tyyppi eli Kasi jäivät kotiin. 

Esittelyn ideana oli tuoda tätä vähemmän tunnettua mutaatiota laajemmin ihmisten tietoon, sillä moni rottia kyselevä vähän vierastaa ajatusta kääpiöistä. Kääpiörotta on kuitenkin hyvin eri asia, kuin vaikkapa hiirissä afrikkalainen kääpiöhiiri. Rotissa kun kyse on kahdesta saman lajin kokomuunnoksesta, siinä missä hiirissä tuo yleisemmin myytävä kääpiö on kokonaan oma lajinsa. Kääpiörottien ja standardirottien kohdalla isoin ero liittyykin nimenomaan kokoon, vaikkakin se toki tuo mukanaan myös joitain muita muuttujia. Jussi on esimerkiksi ihastunut vahvasti nimenomaan kääpiöihin muunmuassa siksi, että pienempinä myös niiden ulosteet ovat pienempiä, joten häkki pysyy pidempään puhtaana ja hajut paremmin kurissa. Saija kuulemma joutuikin sitten käymään välillä vähän puolustelemassa stanttuja, kun Jussi intoutui puhumaan siitä, kuinka paljon stantut haisevat kääpiöihin verrattuna. Kääpiörotat poikkeavat myös hiirissä tavatuista minihiiristä siinä, että kääpiökoko on seurausta mutaatiosta, eikä siitä, että oltaisiin yhdistetty aina vain poikueiden pienimpiä niin, että koko oltaisiin saatu alas valikoivan jalostamisen kautta. Kääpiörottiin pystytään siis hakemaan geneettistä vaihtelua ja tuomaan esimerkiksi uusia väri- ja turkkimuunnoksia yhdistämällä niitä standardikokoisiin, mikä estää myös sitä, ettei kanta käy ajan kuluessa koko ajan sisäsiittoisemmaksi, mikä johtaa helposti myös terveystilanteen heikkenemiseen (minkä takia minihiiriä ei tällähetkellä taidetakaan juurikaan kasvattaa ainakaan Suomessa).  

Edessä lauman nuorin Erika ja taustalla lauman vanhin Pihlaja. Pihlaja sai paljon huomiota paitsi värityksellään, myös sillä, kuinka virkeä tyyppi on vielä 2,5-vuoden iässäkin <3 

 

Esittelyn jälkeen kotiin palasi väsynyt, mutta selvästi vähän myös ylpeä rottaiskä. Kääpiörotat ovat kivunneet Jussin lemmikkilajien top-listalla kakkoseksi heti kissojen jälkeen, ja vaikka Jussi ei olisi varmasti lähtenyt tähän esittelyhommaan, ellei minun olisi pitänyt alkuun olla mukana siinä, Jussi kyllä myös tykkää kertoa siitä kuinka hienoja tyyppejä meillä on. Olkootkin että hän usein tykkäisi vielä enemmän olla kotona pelaamassa. Mutta kyllä me sitten illalla saimme Roll player -lautapelinkin pöytään, vaikka käytännön syistä eilinen menikin enemmän tv-sarjaa katsellessa ja lukiessa omia kirjoja, sillä näissä aktiviteeteissa sanallisen kommunikaation tarve on pienempi.  

Syysflunssa täällä taas

Tästä viikosta piti tulla puuhaviikko omien projektien parissa. Tästä tulikin lepoviikko flunssan kanssa. Jussi sairastui meistä ensin, ja on ollut koko alkuviikon sairaslomalla. Valitettavasti arvasin jo siinä kohtaa, että vastustuskykyni ei ole todennäköisesti tällä hetkellä läheskään sillä tasolla, että pystyisimme pyörittämään yhteistä taloutta ilman että itsekin sairastuisin. Ja niinhän siinä sitten kävi. Eläinhommia on siis hoidettu taas vain pakolliset, ja muu aika on kulunut lepäilyn, äänikirjojen, lukemisen, kevyiden lautapelien ja leffojen katselun merkeissä. Kissat ovat olleet onnessaan saadessaan osallistua pötköttelyyn. Frettejä taas turhauttaa todenteolla, sillä junnut ovat olleet taas täysin jumitettuina aitaukseensa minimikontakteilla, sillä fretit ovat niitä harvoja eläimiä, jotka voivat sairastua moniin samoihin hengitystieinfektioihin kuin ihmisetkin. 

Toinen väliaikaisista kennolevykohteista on Donatellan talviasunnon lippa, joka on tarkoitus vaihtaa pleksiseen näkyvyyden parantamiseksi

Jussin tulevaksi harmiksi kännykkäni painaa vähemmän kuin minulla tällä hetkellä työn alla oleva romaani, joten sitä on tullut luettua paljon juttuja myös kännykällä. Eilisillasta asti etenkin aiheesta bioaktiivinen pohja rotilla. Ajatus ei ole suinkaan uusi, ja sitä on tullut pyöriteltyä aina välillä. Toistaiseksi homma on kuitenkin jäänyt, koska se vaatisi häkin pohjan laittamista uusiksi, sillä nykyiset pohjalaatikot ovat ihan liian matalat bioaktiivista pohjaa ajatellen. Homman voisi toteuttaa joko budjektimallina kennolevyllä, tai sitten enemmän panostaen pleksistä tai akryylistä. Tällä hetkellä meillä on muutamia väliaikaisia budjektiratkaisuja kennolevystä matelijabunkkerissa, ja minua ärsyttää jo niiden kohdalla huono läpinäkyvyys, joten en usko, että minun kannattaisi lähteä kennolevyratkaisuun rottalassa, mikä todennäköisesti lykkää projektia vielä jonkin verran. Vielä en osaa sanoa, tarkoittaako se päiviä vai kuukausia. Minulla kun olisi periaatteessa pari muutakin eläinprojektia jonossa, joista yhteen minulla alkaisi olla jopa materiaalit jo kasassa. Näistä yksi toki vaatisi muutaman nostajan, ja sen, että olisi itsekin siinä kunnossa että jaksaisin nostaa asioita. Eli veikkaan ettei kumpikaan niistä tapahdu tällä viikolla. Tällä viikolla toivon, että selviäisin huomenna töihin ja lauantaina Raision Dogmanin kääpiörottaesittelyyn, mutta näistä jälkimmäisen saan tarvittaessa nakitettua Jussille, jos oma oloni kehittyy väärään suuntaan.

Hanski <3

 

Isin tytöt <3

Tällä viikolla mielialaa laski vähän myös se, että sain sijoituskääpiörotta Hanskin kasvattajalta viestiä, että Hanskin osalta poikassuunnitelmista on pakko luopua. Hanski kun olisi ollut meillä seuraavana astutusvuorossa, ja olen jo kovasti odotellut meille seuraavia piippereitä. Hanskin veljistä kaksi on kuitenkin alkanut parturoida, ja parturointi on usein hyvin herkästi periytyvä käytöshäiriö. Siinä rotta alkaa putsata itseään liioitellusti niin, että siitä aiheutuu kaljuja alueita eri puolille kehoa. Joskus parturointi voi eskaloitua niin, että eläin trimmaa myös laumatovereidensa turkkeja ja viiksiä. Alkuharmituksen jälkeen oli kuitenkin pakko todeta, että sitä pitäisi kuitenkin olla enemmän iloinen siitä, että asia selvisi ennen astutusta, ja että ainakaan toistaiseksi tätä käytöstä ei ole esiintynyt Hanskilla. Eli jos hyvin käy, ja vältymme tältä, tämä uutinen ei välttämättä vaikuta mitenkään Hanskin lemmikkieloon meidän laumassa. Niitä piippereitäkin kun saamme kuitenkin varmasti vielä jossain vaiheessa, kun laumassa on Hanskin lisäksi kasvamassa kolme muutakin emokandinaattia.  

Nämä liittyvät yhteen odottavaan terraarioprojektiin

Ötökkähommia

Osa kokee syksyn ja uuden lukukauden alun energisoivana uutena alkuna, johon tartutaan kesän jälkeen hyvin levänneenä. Meillä taas palataan nyt syksyn myötä taas enemmän perusasioiden juurelle, eli koitetaan kesän jälkeen hioa rutiineita paremmalle mallille. Yksi meidän talouden peruspilari, joka pääsi kesällä keikahtamaan aika pahasti ovat talouden hyönteisviljelmät. Meillä on kotona useampia eläimiä jotka ovat joko täysin tai osittain hyönteissyöjiä, miksi olemme pyrkineet kasvattamaan ainakin osan tarvittavista ruokahyönteisistä itse. Loppukesää kohden yhä useampi viljelmä alkoi kuitenkin näyttää tyhjenemisen merkkejä, eli ruokahyönteisten lisääntymissykli ei ole pysynyt syöttömäärien tahdissa. Jonkin aikaa tätä paikattiin eläinkauppojen pienillä hyönteisrasioilla, joita meillä menee helposti useampi viikossa. Tämä on kuitenkin pitkällä tähtäimellä paitsi kallista, myös selvästi työläämpää, joten nyt koitetaan taas saada omia viljelmiä tehostettua. 

Sirkkojen set-up

Eniten panostettiin argentiinatorakkapopulaation eli dubioiden elvyttämiseen, ja dubiaviljelmään hankittiin pari isoa täydennystä. Eli nyt lisääntyviä yksilöitä on taas paljon, ja sisäsiittoisuusaste pienempi. Nyt koitetaan sitten seuraavaksi panostaa tyyppien ruokintaan niin, että lisääntyminen lähtisi hyvin käyntiin. Argentiinantorakat kun ovat sellaista hyvää perusravintoa monelle meidän tyypeistä.

Sirkkojen kasvatus ei ole ottanut itselläni oikein ikinä tuulta siipiensä alle, mutta nyt päätin kokeilla sitä taas jamaikan kenttäsirkkojen kanssa. Jussikin saa sitten siedättyä sirkkojen siritykseen kotona. Sirkkojen kanssa olen usein päässyt siihen vaiheeseen, että poikaset kuoriutuvat ja lähtevät liikkeelle, mutta minulla ei ole ollut juuri onnea pikkusirkkojen aikuiseksi kasvattamisessa. Nyt kuitenkin yksi kaveri, jolta on aina välillä haettu sirkkoja, on luopunut niiden kasvattamisesta, jonka lisäksi meillä on muutamia tyyppejä, jotka selvästi suosivat sirkkoja ruokana. Eli hommaan lähdettiin uudella motivaatiolla ja kyselemällä whatsappissa vinkkejä paremmin sirkkojen kanssa onnistuneilta. Sirkat kun olisivat muutenkin ravintoarvoiltaan hyvää ruokaa useille meidän tyypeille.  

Torakkaviljelmä. Valoisaan aikaan jengi häviää hyvin tuonne kennostoon.

 

Jauhomatoviljelmä meillä on pyörinyt tasaisen varmasti useamman vuoden, eikä se pettänyt tälläkään kertaa. Se onkin hyvä puskuri, sillä vaikka jauhomadot eivät  ole ravintosisällöltään ihanteellista ruokaa oikein kenellekään, ne maistuvat lähes kaikille hyönteissyöjille hyvin. Toukkamuodossa jauhomadot ovat kuitenkin turhan rasvaista ainoana tai jatkuvana ruokana, ja taas koppakuoriaismuodossa jauhopukkeina ne eivät maistu oikein kenellekään. 

Banaanikärpäsviljelmät ja siiraviljelmät ottivat meillä kanssa hellejaksosta vähän nokkiinsa. Minulla oli tarkoituksena, että siiroja olisi lähtenyt myyntiin myös Turun matelijamessuille, mutta nyt taidetaan sitten myymisen sijaan keskittyä omien kantojen elvyttämiseen. Onneksi omat suosikkisiirani rubber duckyt ovat osoittautuneet meillä parhaiten kuumuutta sietäviksi. Banaanikärpäsistä melangogasterit selvisivät hydeitä paremmin. Hydeiden kohdalla joudutaan starttaamaan viljelmät alusta. 

Pääkallotorakoiden kanta on päässyt kanssa varsin alas, ja niiden kohdalla on nyt mietinnässä haluanko pitää ne jatkossakin kasvatuksessa. Jos haluan, niidenkin boksiin pitäisi hankkia kannan elvytystä. Jättijauhomatoja en ole ikinä edes koittanut kasvattaa itse, vaan niitä on aina tilattu isompi satsi siinä vaiheessa, kun edelliset on syötetty pois. Samalla periaatteella meille tuli nyt myös yksi satsi akaattikotilon poikasia ja madagaskarin siheviä torakoita. Hetken kyllä mietin, olisiko pitänyt laittaa niistäkin viljelmät pystyyn, mutta totesin että tässä kohtaa olisi tärkeämpää saada homma toimimaan mahdollisimman tehokkaasti parin lajin kanssa, kuin koittaa säätää vähän kaikkien kanssa. 

Jättijauhomatojen loota, josta on taas hyvin hävitetty kaikki tuoreruuat. 

Mutta tässä näiden kanssa säätäessä on taas muistanut hyvin, kuinka tärkeitä tietyt perusasiat ovat. Silloin kun kaikki pelittää hyvin ruokaviljelmien kanssa, niitä ei tule kauheasti edes ajateltua. Ne vain ovat, ja ne hoidetaan siinä muiden juttujen sivussa. Nyt taas kun on ollut paljon muuta ajateltavaa, ja samaan aikaan olosuhteissa tapahtui selvä muutos, rutiinit eivät kantaneetkaan, ja seurauksena oli romahdus. Pidemmällä tähtäimellä bunkkeriinkin pitäisi kyllä saada hankittua ilmalämpöpumppu, jotta pystyisi terraarioiden ohella paremmin säätelemään myös koko huoneen olosuhteita. Se että matelijabunkkeri on louhittu kallioon kun puskuroi hyvin nopeita lämpötilan nousuja vastaan, mutta toisaalta sitten taas kun koko huone pääsee kuumenemaan, ei se myöskään jäähdy ihan hetkessä.  

Viljelmien paikkojen kanssa on myös vielä pientä säätämistä. Ne kun mahtuisivat hyvin Lucin terraarion päälle, ja siinä ne eivät myöskään olisi tiellä. Hoidon kannalta ne ovat kuitenkin siinä hieman hankalalla korkeudella, ja vaikka ruokahyönteiset ovat suhteellisen helppohoitoisia, ne vaativat esimerkiksi ruokaa huomattavasti useammin kuin monet meidän eläimistä. Eli sen puolesta liian hankala kohta ei ole hyvä.  

Syksyä kohti

Ennätyspitkästä hellejaksosta huolimatta kesä tuntuu jääneen tänä vuonna todella tyngäksi. Alkukesän pitkä kylmä jakso hidasti kaiken kasvua ja ulkotyyppien kesälaitumille saamista. Ja kun kelit sitten romahtivat hellejakson jälkeen kerrasta, tänä vuonna joudun miettimään sitäkin, joudutaanko Donatellaa ottamaan välissä sisälle ennen talvihorrosta. Viime vuodet Donatella on mennyt suoraan kesälaitumilta talviunille, mutta nyt lämpötilat laskevat selvästi nopeammin mitä päivä lyhenee, eikä Donatella ole vielä alkanut valmistautua unille, vaikka lämpötilojen puolesta ulkoilukausi lähenee loppuaan.  

Vaikka on vuosia, jolloin elokuukin tuntuu vielä kesältä, tämä ei selvästi ole yksi niistä. Hupparit ja villasukat on täytynyt kaivaa jo esille, ja jatkuvat sateet korostavat iltojen pimenemistä entisestään. Kanien osalta talvitiloihin siirron suhteen ei ole kuitenkaan vielä kiire. Ne kun voisivat elää ulkona periaatteessa ympäri vuoden, mutta koska en itse pysty kasvattamaan talviturkkia, haluan tyypit hoitamisen kannalta helpompiin tiloihin viimeistään ennen lumien tuloa.  

Ensiviikolla pelihyllyyn pitäisi kotiutua peli, jonka kansisuunnittelussa on mietitty enemmän myös kissoja

Nyt on samalla viimeiset hetket miettiä, mitä ensivuoden pihaprojekteja haluaa mahdollisesti koittaa pohjustaa vielä tämän vuoden puolella. Minulla kun on ollut jo pari vuotta harkinnassa, mitä haluan tehdä kasvihuoneen vieressä olevien kasvilavojen ja marjapensaiden suhteen. Isot kasvilavat kun ovat niin täynnä erilaisten rikkakasvien siemeniä, juuria ja maa-artisokkaa, ja kooltaan vähän epäkäytännölliset omiin suunnitelmiini, olen miettinyt pitäisikö ne vain purkaa ja vaihtaa pienempiin kasvulavoihin. Tätä projektia on kuitenkin hidastanut se, että haaveilen myös mansikkamaasta, mutta en tiedä, haluanko aidata koko kasvimaata peurankestäväksi. Tähän asti kuitenkin kaikki uudet kasvilajit mitä olen koittanut ulkotiloissa kasvattaa ovat vadelmapensaita lukuunottamatta päätyneet pihalemmikkien suihin. Eli mikäli haluaisin oikeasti kasvattaa kasvimaalla ihan mitä haluan, aitaaminen olisi välttämätöntä. Tänä kesänä meidän myös piti öljytä terassi ja tervata sauna, mutta kylmänkosteiden kelien myötä ne hankkeet ovat jo hypänneet ensikesän projektilistalle.  

Tänä vuonna alkukesä kului keleistä ja matelijahuoneprojektista johtuen pitkälti terraariotetriksen parissa, joten koitan ensivuonna olla kehittämättä alkukesään mitään uusia eläinprojekteja ja keskittyä enemmän pihaan. Mikä voi kyllä olla taas helpommin sanottu kuin tehty. Tämän vuotinen iso bunkkerimylläyskään kun ei ollut lopulta kauhean suunniteltu, vaan eskaloitui nopeasti muutaman edullisen terraarion ja pienen mittausvirheen myötä.  

Vaikka lämpöhakuisena kesäihmisenä koen kesän loppumisesta pientä haikeutta, pää alkaa selvästi hakeutua syksymoodiin ja rakentaa elämää taas enempi seinien suojiin. Vaikka parveketarhan ovi avataan vielä kissoille aamuisin, se myös menee koko ajan aiemmin kiinni. Loppukesän myötä myös lautapelikokoelma on kasvanut sen verran, että hankintalistalla on taas uusi pelihylly. Pian on myös aika alkaa lämmitellä takkaa. Onneksi kaikesta huolimatta kesään myös mahtui paljon. Ehdin viettää hyvin aikaa siskoni perheen ja kummityttöjeni kanssa, sekä järjestää meillä kaksi (kesä)näyttelyä.  

Vaikka itsellä syksyn ja talven tuloon liittyy aina jonkinlainen tarve käpertyä kodin kuoren sisälle ja rakentaa lämmin talvipesä, jossa selviää taas kylmän kauden yli, kalenterin katsominen paljastaa kyllä senkin, ettei tässä olla ihan talviunille vetäytymässä ja astumassa pois maailman menosta niin että minua nähtäisiin vasta keväällä (vaikka se olisikin välillä ajatuksena houkutteleva). Etenkin lokakuu tulee olemaan varsin intensiivinen, kun sielä osuu peräkkäisille viikonlopuille Turun matelijamessut, Lemmikki- ja showkesyrottien halloweennäyttely ja Finnish Ferret Festival. Sitä ennenkin olemme esimerkiksi syyskuussa Raision Dogmanissa esittelemässä kääpiörottia.  

Garden party -frettinäyttely

Viime viikkoisen rottien kesänäyttelyn ja eilisen Garden party -frettinäyttelyn välissä kävi sellainen pieni hupsista, että kesä vaihtui lennosta syksyksi. Ja vielä niin kirjaimellisesti lennosta, että juuri ennen näyttelyä annettiin myrskyvaroitus. Mikä olisikaan sen virkistävämpää, kuin ulkonäyttely ja vuoden ensimmäinen syysmyrsky samassa paketissa. Ulkonäyttelyssä kun on ideana, että tilaa ja väljyyttä saadaan kivasti siitä, että aitausten kanssa voi levittäytyä pitkin pihaa. Nyt piti sen sijaan alkaa miettiä, miten mahdollisimman moni aitauksista saataisiin mahtumaan edes jonkinlaiseen katokseen. Ja varasuunnitelman varasuunnitelmana miten saadaan pakattua koko tapahtuma taloon sisälle, jos oikeasti alkaa sataa kissoja ja koiria. 

Autotalli toimi taas näyttelyn päätukikohtana

Lopputuloksena ehdin päässäni kehitellä varasuunnitelmia ainakin sinne D:hen asti, mutta selvisimme B:llä tapahtuman loppuun asti. Ilma oli toivottua viileämpi, tuulta riitti ja päivän aikana nähtiin myös kaatosadekuuroja ja rakeita. Mutta siitä huolimatta esimerkiksi kumpikaan koirien näyttelyteltoista ei lentänyt, vaikka asiasta saattoi olla pientä vedonlyönnin tapaista autotallin puolella, sen verran voimalla tuuli välillä telttoja tempoi. 

Meidän osalta päivä alkoi kun Jussi lähti aamulla hakemaan tuomaria ja hänen kumppaniaan satamasta ja minä jäin laittamaan näyttelyn kahvionurkkaa kuntoon. Jussin palattua selvisi että meillä oli ollut jossain välissä kommunikaatiokatkos, kun minä olin olettanut tuomarin syöneen aamupalan laivalla, mutta hän oli siinä käsityksessä että aamupala on meillä. Ei siinä muuta kuin pikainen gallub ruokavaliorajoitteista, nopea kauppapyrähdys ja sitten aamiaiskattaus pystyyn. Sikäli tästä ei ollut haittaa, että olin kokonaan unohtanut miettiä omaa aamupalaani, joten se hoitui siinä samalla. 

Autokatos tarjosi vähän säänsuojaa

Kun olimme lopettelemassa aamupalaa, porukkaa alkoi valua paikalle, ja siirryimme Jussin kanssa pihan puolelle opastamaan mihin tavaroita voi purkaa ja mistä peltoparkkiin ajetaan. Samalla kaivoimme oman telttamme sivuvarastosta, sillä myrkyvaroituksen takia emme olleet uskaltaneet koota sitä valmiiksi edellisenä iltana, ettei aamua tarvinnut aloittaa etsimällä telttaa naapurien pihoilta. Jussi pääsi kuitenkin livistämään teltan kasaamisesta, sillä Adam saapui Jussin tilaamien merivesikalojen kanssa, ja Jussin oli mentävä aloittamaan niiden kotiuttaminen. Onneksi sain sitten Sariannan lisäkäsiksi telttahommaan. Tuulesta huolimatta teltta saatiin pystyyn, ja sain siirrettyä omien tyyppien aitaukset autotallilta telttaan. 

Sen jälkeen itse keskittyi katsomaan että hommat lähtivät toimimaan, laina-aitausten tarvitsijat löysivät aitauksensa ja kahvia ja vessa löytyi niitä tarvitseville. Sarianna avusti taas frettien korvien putsauksissa, eikä yhdellekään tullut miinusta likaisista korvista - liian isoista korvista kyllä, mutta siihen ei puhdistamalla voi oikein vaikuttaa. Jussi otti vastuulleen agilityn ja matelijahuoneen esittelyn, sekä hoisi siinä sivussa yleistä isännöintiä. 

Telttakylää rakentamassa

Pikkuhiljaa kaikkien löydettyä paikkansa ja arvosteluiden alettua homma rauhoittui sen verran, että sitä ehti vähän juttelemaankin ihmisten kanssa, sekä katselemaan muidenkin frettejä. Olkootkin että Sariannan mielestä voisi olla turvallisempaa, jos en edes katselisi pentuja, kun tiedetään miten pöpinä olen kaikkeen mikä liittyy pentuihin. Mutta kyllä sitä piti silti ihan vähän käydä näyttelyn oikeita junnuja kurkkimassa (meidän oman junnulauman "junnut" kun alkavat olla kaikki jo kovin aikuisia). 

Frettejä oli tällä kertaa mukana kohtuullisen kompakti määrä (poissaolijat huomioiden lopputulos taisi olla 40), joten päivä eteni varsin reipasta tahtia, emmekä päässeet tekemään uutta ennätystä kotona yhden päivänä aikana olleiden frettien määrässä. Värien recalleihin pyydettiin melko kattava määrä frettejä uudelleen arvioitaviksi, mutta siitä huolimatta värien recallit saatiin vedettyä läpi nopeasti. Sen jälkeen uudelleen katsottavaksi pyydettiin vielä joitain näätiä, joista valittaisiin ikäluokkien parhaat sekä best in show ja vastakkaisen sukupuolen paras. Näihin katselmuksiin meiltä ei kutsuttu ketään.  

Sateen tauotessa päästiin ottamaan aikaa agilityssä

Kun luokkavoittojen jako aloitettiin, kävi pian selväksi, etteivät meidän tytöt tälläkertaa sijoittuneet luokissaan. Tähän olin kyllä jo vähän varautunut, kun Nutella on jo hyvin mummo, Hattara näyttää tällä hetkellä enemmän rotalta ja loput kolme olivat varsin isossa luokassa, jossa oli paljon upeita tyyppejä. Sitten kuitenkin siirryimme värien parhaisiin, ja sielä tuli meidän mummon nimi <3 Myönnän että sitä väkisin meinasi tulla vähän kyynelet silmiin ja sitten heti sen jälkeen leveä hymy. Junnujen kanssa kun meillä on toivottavasti vielä vuosia aikaa kisata, niin niihin mahtuu tämmöisiä huonoja tukkapäiviäkin. Mutta mummon kanssa katsellaan jo näyttely kerrallaan, että vieläkö mennään ja koska jäädään eläkkeelle. Mutta eilen mummon pokkasi sen Jussille tärkeimmän palkinnon, eli paras suklaa, ja kotiutti siten sen pienen lasityön, jota Jussi oli jo käynyt varovaisesti ihailemassa. Lisäbonuksena tuomarin sihteerinä toimi hänen miehensä, joka halusi myös jakaa oman suosikkinsa, ja se tuli meidän Seralle. Silti sitäkin isompi liikutus tuli, kun palkintojen jaon yhteydessä minulle ja Jussille ojennettiin frettiaiheinen ovikyltti kiitoksena tapahtuman hostaamisesta. Se oli (ja on!) ihana, vaikka itelle olisi kyllä riittänyt kiitokseksi ihan jo se, että porukka lähti mukaan tähän hullutukseen ja tuli paikalle.  

Palkintojen jaon jälkeen porukka alkoi sitten laittaa tavaroita kasaan, ja itsekin kävi äkkiä tyhjentämässä omassa teltassa olleet tavarat autotalliin, ja nappasin teltankin sinne kuivumaan nyt kun se oli vielä ehjä ja omassa pihassa. Vikojen tyyppien lähdettyä pystyikin sitten vain sulkemaan autotallin oven ja siirtymään sisälle tuomarin ja hänen kumppaninsa seuraan. Kotinäyttelyn hyviin puoliin kun kuuluu, että loppusiivouksen deadlinen voi päättää ihan itse, ja päätin ettei se todellakaan ole tänä viikonloppuna.

Värien parhaat <3

Ilta kuluikin sitten esitellessä yövieraille eläimiä sekä iltapalan ja juttelun merkeissä. Vieraiden käytyä nukkumaan hoidettiin sitten vielä oma lauma läpi ennen yöpuulle siirtymistä. Tänäänkin kun oli aamulla aikainen herätys, kun vieraiden laiva lähti klo 8.30 ja olimme luvanneet tarjota kyydiin satamaan. Tai käytännössä minä hoisin aamupalakattauksen ja Jussi kyydityksen. Loppupäivä onkin sitten mennyt vähän koomaillessa. Kävimme myös buffassa syömässä, mikä kyllä saattoi olla vähän huono idea, kun itse olen yhä antibioottikuurilla alkuviikon hammasoperaation jäljiltä, eikä maha ollut sen myötä kovin suopealla päällä. Mutta kaikesta siitä huolimatta olen valmis vetämään tämän ensivuonna uusiksi, jos porukkaa vain kiinnostaa lähteä tähän uusiksi mukaan - mutta vasta ensivuonna uusiksi, ja sitä ennen levätään kunnolla ja koitetaan olla täyttämättä autotallia kaikella randomilla.  

Tämmöinen ihanuus saatiin <3

Lemmikki- ja showkesyrottien kesänäyttely ja -kesäpäivä

Täällä on vedetty taas aika haipakkaa, miksi ehdin kirjoitella viikonlopustakin vasta nyt. Toissaviikonloppu ja alkuviikko menivät tiiviisti veljentyttöni seurassa, ja hänen kanssaan tuli päästyä lähelle opiskelijavuosien peliennätyksiä (tosin vain pelattujen pelien määrässä, ei enää siinä, että olisimme pystyneet pelaamaan läpi kaikki hyllystä löytyneet lautapelit putkeen. Nykyisellä lautapelimäärällä se vaatisi viikkoja). Hänen lähdettyään päivät jakaantuivat töille ja edellisen viikon ja tämän viikon näyttelyiden suunnitteluun ja valmisteluun. 

Autotalliin laitettiin tilat näyttelyä varten

Perjantaina meinasi muutamassa kohdin iskeä pieni uskonpuute sen suhteen, ehdimmekö oikeasti päätellä kaikki langanpäät ennen lauantain tapahtumaa, koska omassa päässäni tapahtumia suunnitellessa kaikki on itse tapahtumissa aina viimeisen päälle, vaikka arjen kaaoksessa niin ei tietenkään ikinä ole. Mutta olen onneksi oppinut vuosien varrella huomattavaksi paremmaksi siinä, että pyrin täydelliseen niin pitkään kuin mahdollista - ja luotan siihen, että sen myötä kaikki on tapahtuman alkaessa tarpeeksi hyvällä mallilla, vaikka sinne täydelliseen olisi vielä matkaa. Kukaan ei kuitenkaan pääse näkemään pääni sisälle, joten he näkevät vain sen, mitä on ehditty toteuttaa, ei niitä muita yksityskohtia, mitä olisin halunnut vielä hioa, jos aikaa olisi ollut enemmän tai muuta elämää vähemmän. Ja mikä ehkä tärkeintä: olen oppinut rentoumaan tapahtuman alkaessa, sen sijaan että takertuisin päässäni niihin asioihin, mitä olisin vielä halunnut tehdä.

Viime ja tämän viikon tapahtumassa on kummassakin tärkeänä elementtinä myös se, ettei kumpikaan niistä ole missään määrin yhden ihmisen show. Nämä eivät ole minun tapahtumiani, vaikka tarjoan niille puitteet ja olen Jussin kanssa pitkälti ollut pystyttämässä niiden kulissit. Kummassakin on yhdistys mukana järkkäämässä, joten samaan aikaan kuin minä häärään täällä, monet asiat tapahtuvat muiden toimesta muualla, ja kun itse tapahtuma alkaa, paikalla on useita ihmisiä omine rooleineen vastaamassa siitä että kaikki sujuu. Eli senkään puolesta kaiken ei tarvitse olla viimeisen päälle valmista aamulla, vaan aamulla käydään läpi, missä ollaan nyt, ja miten siitä jatketaan.    

Stanttuboksi ja kääpiöboksi vierekkäin, eli kyllähän noilla tuota kokoeroa on. Olkootkin että kääpiöboksissa on meidän junnuosastoa. 

Mutta tämän kahden näyttelyn sarjan aloitti Lemmikki- ja showkesyrottien kesänäyttely ja kesäpäivät. Eli normaalin näyttelyn lisäksi tapahtumassa oli myös kaikille ilmoittauneille jäsenille yhdistyksen tarjoama lounas, tietovisa ja ulkopakopelityylistä ohjelmaa sekä grillailua. Tämän ohessa kiinnostuneiden oli mahdollista päästä tutustumaan myös meidän muuhun jengiin. Näistä olin toisena pääpiruna myös ulkopakopelin suunnittelussa ja toteuttamisessa, mikä oli myös aika kivaa hommaa (vaikkakin se jäi ehkä vähän päälle, ja nyt ollaankin jo aika hyvällä mallilla miettimässä ensivuodelle vielä parempaa, haastavampaa ja toimivampaa peliä, vaikka ensikesään on vielä aikaa...). Pet-näyttelyn puolella oli samaan aikaan käynnissä kaksi pet-näyttelyä, mutta meidän tytöt olivat ilmoitettuna vain toiseen, sillä toisen näyttelyistä tuomaroi meidän sijoitustytyjen toinen omistaja (olkootkin että Saijan tuntien en tiedä, olisiko se parantanut vai heikentänyt meidän tyttöjen mahdollisuuksia, mikäli ne olisi saanut sääntöjen puitteissa ilmoittaa myös hänen arvosteltavakseen, sillä Saija osaa olla välillä aika kriittinen jalostuseläintensä suhteen). 

Yleisten näyttelyvalmistelujen myötä omien rottien puunaaminen näyttelyyn jäi taas aika pintapuoliseksi ja viime tippaan, mikä on kyllä omalla kohdallani enemmän sääntö kuin poikkeus - en ole oikein kinä ollut puunaajatyyppiä, miksi yleensä aina jokin menee sen edelle, vaikka kuinka tiedän, että silloin jos näyttelyssä on kova taso, joskus juuri viimeistely on se, mikä voi tehdä sen ratkaisevan eron palkintosijoja jaettaessa. Mutta en vain nykyään osaa stressata asiasta niin paljoa, vaan itselleni riittää se, että tytöt saavat hyvät arvostelut, ja jos niissä onkin vähän sakotettu kynsistä tai pienistä sotkuista, ne ovat vain elämää. Ja ehkä sitten ennen seuraavaa näyttelyä ehtii/jaksaa/muistaa leikata ne kynnetkin. Ehkä. Tällä kertaa oli vielä siitä erittäin harvinainen tilanne, ettei yksikään meidän tytöistä ollut astutettavana, mammailemassa tai alaikäinen, vaan varmaan ensimmäistä kertaa sinä aikana kun minulla on ollut kääpiörottia ihan koko lauma oli kisassa mukana. 

Muiden toimesta paikalle oli järjestetty mm. tällaisia ylläreitä <3

Päivä meni kaikkineen oikein mukavasti. Tila riitti hyvin, sää suosi ja ihmiset tuntuivat viihtyvän. Päivään mahtui myös paljon juttutuokioita niin rotista, eläimistä yleensä kuin myös elämästä laajemmin. Ja myönnän että minusta on aina ihanaa, kun ruuan tekee joku muu kuin minä, ja voin vain mennä valmiiseen pöytään. Olenkin välillä puolivakavissaan todennut, että lempiruokaani on kaikki, mitä en ole joutunut valmistamaan itse. Se ei tarkoita, ettenkö itsekin tekisi ihan hyvää ruokaa - olen vain aina viihtynyt keittiössä paremmin leipomusten kuin ruuanlaiton parissa. Tällä kertaa en tosin edes leiponut, vaan siitäkin kopin olivat ottaneet muut.

Eikä näyttelystä tullut lähdettyä ihan tyhjin käsin, vaikkei neitien näyttelylook ollutkaan ihan viimeisen päälle hiottu: Suppis oli pet naaraiden kakkonen ja paras veteraani. Suppiksen emo Pihlaja puolestaan veteraanien kakkonen. Vaikka pakko myöntää, että minun oli kyllä ennen Suppiksen palkinnon hakua pakko pikaisesti vilkaista, minkä ikäinen neiti oikein olikaan. Minun päässäni Pihlaja ja Torvis kun ovat lauman mummoja, eikä Suppis nyt ihan vielä... Mutta kyllä hänkin on jo näyttelyasteikolla siirtynyt veteraanirajan yli. Näyttelystä voitettujen riipparien ja Sputnikin ohella minulla tuli myös joitain sortumisia myyntipöytien puolella ja sain Saijalta hänen voittamansa kissojen teltan meidän nääpille. Rotillakin kun hyödynnetään jonkin verran samoja virikkeitä mitä kissoilla ja freteillä, minkä takia meilläkin näyttelypotteja jaetaan välillä myös muiden kuin voittaneiden kesken. Ja vaikka rotat ovat varmasti ihan yhtä tyytyväisiä vanhoihin risoihin t-paitoihin ja lakanoihin riippareina, itsestä on välillä kiva saada häkkiin myös varta vasten ommeltuja pörrö- ja kerrosriippareita. 

Näyttelyn palkintopöytä

Mutta koko tämä pitkä stoori tiivistettynä: tällä porukalla oli hauskaa olla ja hyvä järjestää tapahtumaa, joten minun puolestani sama voidaan ottaa taas ensikesänä uusiksi - ovet ovat auki. Etenkin kun yksi ensivuoden pakopelisuunnitelmista saattaa liittyä uima-altaaseen, minkä siirtäminen toiseen lokaatioon voisi olla hieman haastavaa.

Eilen kävin hakemassa vähän lepoa TYKSin päiväkirurgiselta, jossa minut nukutettiin kolmen viisauden hampaan poistoa varten, joten eilinen meni puhtaasti lepopäivänä ja tänäänkin pitää vielä vähän himmailla. Sen jälkeen lähdetään sitten muokkaamaan tiloja lauantaina frettinäyttelyä varten ja kaivetaan esille muistiinpanoista, mitä kaikkea olen luvannut järjestää niihin liittyen valmiiksi.  

Löllön kuulumisia

Kun jouduimme Rutun kohdalla miettimään, kuinka hyvää elämää Rutun olisi ollut mahdollista elää spondyloosin kanssa, olemme joutuneet väkisin puhumaan myös Löllöstä. Löllöllä spondyloosi kun diagnosoitiin jo kolme ja puoli vuotta sitten, ja Löllö on ollut jatkuvalla kipulääkityksellä kolme vuotta. Etenkin nyt kun Löllön liikkuminen on käynyt tämän vuoden puolella selvästi aiempaa kankeammaksi, huomasin Jussin pelkäävän, että jos päätämme että spondyloosi rajoittaa liikaa Rutun elämää, päätös voisi vaikuttaa myös Löllöön. Jo Rutun menetys otti Jussillekin koville, mutta Löllön kanssa Jussi on ollut aina läheisempi. Ruttu kun oli meillä asuessaan ennen kaikkea minun kissani. 

Löllömies <3

Vaikka Rutun löydökset ovat hyvin samantyyppiset, mitä Löllönkin selästä oletettavasti löytyy (Löllö on kuvattu viimeksi 2022, eli sen selän tilanne on mennyt oletettavasti pahemmaksi silloin otetuista kuvista) Rutun ja Löllön tilanteessa on ollut kuitenkin alusta lähtien yksi selkeä ero: Löllöllä kaikki kipuun viittavat oireet ovat aina hävinneet, kun sillä on aloitettu uusi kipulääkitys, tai kipulääkkeen annosta on nostettu. Eli Löllön kohdalla on aina saatu selkeä hoitovaste, miksi hoitoa on jatkettu. 

Ihmissilmällä on kuitenkin myös kyky tottua tarpeeksi hitaasti tapahtuviin muutoksiin, miksi hitaasti tapahtuvia muutoksia on välillä hankalampi arvioida läheltä. Niinpä päätin kutsua kylään ihmisen, joka on nähnyt Löllöä vuosien mittaan muutamia kertoja, mutta joka on nähnyt sitäkin enemmän muita kissoja kaikenlaisista kuntoluokista ja lukuisilla eri diagnooseilla. Villasukkakirjailija Linda poikkesikin sitten eilen kopeloimaan Löllön läpi. Lindakaan ei löytänyt pojasta mitään kivunmerkkejä tai selkeitä jumeja, jotka johtuisivat siitä, ettei kroppa liiku normaalisti. Reisilihaksia Lölöllä olisi saanut olla enemmänkin, mutta ikään nähden lihaksisto oli kuitenkin vielä ihan ok. 

Löllön kohdalla uskalletaan siis jatkaa kuten tähänkin asti, eli kipulääkkeillä, lämpö- ja laserhoidoilla ja pojan tilaa tarkkailemalla. Löllön kohdalla on mahdotonta sanoa, kuinka nopeasti tila etenee ja siten kuinka paljon yhteistä aikaa meillä vielä on. Mutta toivomme vuosia, ja pyrimme tekemään pojan loppuelämästä niin laadukkaan kuin mahdollisen oli sitä jäljellä sitten kuinka paljon tahansa.  

Lepää rauhassa Ruttu

Eilen jouduimme tekemään yhden vaikeimmista päätöksistä pitkään aikaan, vaikka oikeastaan päätös oli tehty omalta osaltani jo aiemmin. Toivoin vain viimeiseen asti, ettei päätöksentekokriteeri täyttyisi. Kun aloin epäillä Rutulla alkukesästä nivelrikkoa, halusin aloittaa hoidon kipulääkekokeilulla röntgenkuvien sijaan. Pohjimmiltaan minua kun kiinnosti enemmän se, että jos Rutun oireilu johtuisi nivelrikosta, mitä me voisimme tehdä asialle, kuin se, millaisia muutoksia Rutulla mahdollisesti olisi. Onhan esimerkiksi Löllölläkin erittäin selviä muutoksia luustossa, mutta koska Löllöllä on hyvä vaste kipulääkkeisiin, hän pystyy elämään niiden kanssa ihan mielekästä elämää. 

Rutun kohdalla yhtä aikaa hyppimisvaikeuksien kanssa voimakkaasti lisääntynyt vääriin paikkoihin ulostaminen jatkui kuitenkin kipulääkityksestä huolimatta, joten kävimme alkukuusta sulkemassa pois ison joukon mahdollisia syitä, jotka olisivat olleet hoidettavissa, kuten kilppariongelmat ja pissatulehdus. Koska syyllistä ei löytynyt niiden joukosta, päätettiin Ruttu röntgenkuvata. Kuvaaminen pelotti minua jo etukäteen paljon, sillä ainoa järkevä hoitosuunnitelma mahdolliseen nivelrikkoon olisi kipulääkitys, ja Rutun oireilu oli jatkunut kipulääkityksestä huolimatta. Toki kipulääkityksessä oli vielä säätövaraa ylöspäin, mutta sille polulle lähtiessä olisin halunnut ensin nähdä, että kipulääkitys olisi ensin toiminut edes vähän aikaa tai edes vähän pienemmällä annoksella, vaikka sitä olisi pitänyt sitten vaivan edetessä nostaa. Etenkin kun Rutunkin annosta oli kerran nostettu ilman vaikutusta. 

Vaikka halusin uskoa huoleni turhaksi, kävimme maanantaina illalla ostamassa possumunkit, jotka söimme Rutun kanssa ja otin Rutun viereeni yöksi, vaikka meillä kissat eivät yleensä pääse öisin makuuhuoneeseen. Ihan vain siltä varalta, että röntgenkuvista löytyisi jotain.

Ruttua kuvatessa lähdimme liikkeelle etupäästä, ja sielä muutokset olivat melko olemattomia. Ehdin jo vähän hengähtää, että ehkä olin taas pelännyt turhaan, ja välttäisimme tämänkin luodin. Sitten pääsimme lannerankaan ja eläinlääkäri totesi heti kuvan kehityttyä, että löysimme syyllisen. Ja että tilanne oli juuri se, mitä olin pelännyt: ainoa mitä voisimme kokeilla, ovat kipulääkkeet, mutta koska Rutun vaste kipulääkkeille oli ollut niin alhainen, eutanasia olisi armeliain ratkaisu. Toisena vaihtoehtona voisimme siirtyä kipulääkitsemään Ruttua kolmesti päivässä, ja kokeilla lisätä gabapentiinin rinnalle muita kipulääkkeitä, mutta muutoksen sijainnin, oireiden voimakkuuden ja tähän astisen kipulääkitysvasteen perusteella emme todennäköisesti saisi Ruttua kivuttomaksi, ja ainoa mitä meidän olisi mahdollista edes koittaa hoitaa Rutun tilanteessa oli se kipu. Niinpä laitoin Jussille viestiä, ja pyysin häntä tulemaan töiden jälkeen katsomaan kuvat ja keskustelemaan tilanne läpi.

Jussi osasi tehdä viestistä omat johtopäätöksensä, ja hän tuli klinikalle kaupan kautta. Kaupasta hän oli käynyt hakemassa Rutulle ihan oman munkkipussin. Edellisenä iltana Ruttu oli kuitenkin saanut vain vähän maistiaisia meidän munkeista. Sitten kun päätös oli tehty, Ruttu sai syödä niin monta munkkia, kun hän vain halusi. Diili tuntui Rutusta vähän liian hyvältä ollakseen totta, niin hän tottuneesti nappasi toisella tassullaan kiinni Jussin kädestä, ettei Jussi saisi napattua munkkia kauemmaksi Rutusta. Sitten kun Ruttu ei jaksanut enää enempää munkkeja, hänet rauhoitettiin ikiuneen.

Ruttu oli niin suuri persona, että olisin halunnut tehdä tästä hänen elämäänsä juhlivan muistopostauksen, jossa olisin käynyt läpi myös niitä monenlaisia suhteita, joita Ruttu rakensi ympärillään oleviin ihmisiin. Mutta selvästi minusta ei ollut kirjoittamaan sellaista ainakaan vielä. Tässä kohtaa aivot ovat vielä liian kiinni siinä, mitä konkreettisesti juuri tapahtui. Niin ehkä fanfaarien aika on myöhemmin. 

Juuri nyt on vain ihan pirun hiljaista, ja silmät ovat itkemisestä turvoksissa. Hanat nimettäin aukesivat totaalisesti sillä hetkellä kun pääsin klinikan pihalle ja istuin autooni. 

Lepää rauhassa Ruttu

4.8.2012 - 29.7.2025 

Kissojen terveystilanne nyt

Viime marraskuussa tein päivityksen meidän kissojen kroonisista sairauksista, ja niiden tilanteesta silloin. Missä niiden osalta mennään nyt kahdeksan kuukautta myöhemmin?

Löllö ja Löllön lämpötyyny

Löllö

Löllöllä nivelrikkoa on nyt tosiaan hoidettu tammikuusta 2022. Jatkuva kipulääkitys aloitettiin Solensian muodossa joulukuussa 2022, ja Solensian rinnalle otettiin lisäksi gabapentiini helmikuussa 2024. Löllön lääkitys on pysynyt muuten ennallaan, mutta gabapentiinin annostusta nostettiin hieman tämän vuoden kesäkuussa (50mg:sta vuorokaudessa 75mg:n vuorokaudessa).

Löllön liikkuminen on tämän vuoden puolella mennyt hieman aiempaa jäykemmäksi, mutta kipulääkityksen kanssa poika ei kuitenkaan vaikuta kivuliaalta. Löllö myös edelleen leikkii ja saa kakkahepuleita. Löllölle hankittiin lääkityksen lisäksi maaliskuussa lämpötyyny, johon poika onkin kovin tykästynyt, ja jonka päällä hän tykkää venytellä selkäänsä. Lämpö tekee siis selvästi hyvää, ja Löllö on jo oppinut pyytämään lämpötyynyn päälle laittamista. Tällä viikolla sain lisäksi hankittua Löllölle kotitalouskäyttöön tarkoitetun laserlaitteen, josta toivotaan kanssa apuja pojan jäykkyyteen.

 

Ruttu ja verenpainemittari

Ruttu

Rutun tilanteesta tulikin päivitettyä jo alkukuusta ja hänen kohdallaan tilanne on yhä selvittelyn alla. Rutulla on tosiaan perussairauksina lievä hcm ja korkea verenpaine, ja nyt uudempina nivelrikkoepäily, vääriin paikkoihin ulostaminen ja laihtuminen, joita koitetaan nyt ratkoa. 

Alkukuusta otetut imeytystekijätkin tulivat takaisin täysin viitearvoissa, joten hetken ajattelin että pidettäisiin taukoa tutkimuksista, nostettaisiin ruuan annoskokoja ja katsottaisiin hetki tasaantuunko tilanne kipulääkityksellä.  

Vääriin paikkoihin ulostamista on ollut kuitenkin nyt niin paljon, että päätin että Rutusta otetaan ensiviikolla vielä röntgenkuvat. Tavallaan kuitenkin toivon, ettei niistä löydy mitään selittävää. Sillä mikäli Rutulla olisi niin paha nivelrikko, että se saattaisi selittää muutokset ulostuskäyttäytmisestä jopa nykyisellä kipulääkityksellä, hoitovaihtoehtoja olisi hyvin vähän. Tämän takia emme myöskään aloittaneet kuvaamisesta, vaan testasimme ensin vastetta kipulääkitykseen. Rutun ikäisistä kissoista jonkinasteisia nivelrikkomuutoksia löytyy kuitenkin lähes kahdeksalla kissalla kymmenestä. 

Mikäli luustosta ei löydy mitään selittävää, harkitaan Rutun kohdalla mielialalääkityksen testaamista. 

 

Mauno <3

Mauno

Maunolla diagnosoitiin krooninen suolistotulehdus toukokuussa 2024. Tilannetta lähdettiin alkuun hoitamaan pelkällä ruokavaliolla, mutta marraskuussa 2024 ruokavalion rinnalla aloitettiin suolen liikkuvuutta lisäävä Resolor-lääkitys. Lääkityksestä on ollut selvästi apua, ja se on jäänyt Maunolla jatkuvaan käyttöön.

Maunon tilanne on tällä hetkellä varsin hyvässä hoitotasapainossa, mutta emme ole vieläkään uskaltaneet lisätä Maunon ruokavalioon uusia juttuja. Mauno syö tällähetkellä vain Royal Canin gastrointestinal hydrolysed protein -kuivaruokaa ja Royal Canin gastrointestinal fibre response -märkäruokaa, ja jo pienet määrät (kuten sentin pala Primacatin herkkutikkua) vääriä ruokia voivat aiheuttaa voimakkaan oksennusreaktion. Tällä hetkellä emme edes suunnittele eliminaatiodieetin aloittamista, vaan ainakin toistaiseksi mennään näillä ruuilla, mitä Maunon suolisto tuntuu kestävän. 

 

Aino on onneksi edelleen perusterve

 

Liskon kanssa ulkona

Julkaisin eilen kuvan Lucin ulkoilusta, ja vähemmän yllättäen kuvaan tuli heti kommenttia toiminnan vastuuttomuudesta. Suomessa kun liskojen kohdalla vallitsee yhä aika vahva näkemys, että liskojen kohdalla ulkoilun riskit menevät selvästi ohi ulkoilun hyödyistä, toisin kuin vaikka kilpikonnien kohdalla, joille taas ulkoilua suositellaan erittäin vahvasti. Toki ottaen huomioon, kuinka paljon jo niitä kilpikonnia karkaa kesäisin, liskojen kohdalla ei voi ikinä korostaa liikaa valvonnan merkitystä, etenkin kun liskoilla myös tunnistemerkitseminen sirulla on huomattavasti harvinaisempaa kuin kilpikonnilla, eli hyvin harvalla niistä on karatessaan edes henkkarit matkassa. Meidänkin jengistä ulkoilua on harrastettu vain kahden liskolajin kohdalla, eli parta-agamien ja tegun, ja niidenkin kanssa vain yksittäisiä kertoja johtuen siitä, että Suomen kesän lämpötilat jäävät keskimäärin molemmille lajeille varsin viileiksi, eli sopivan lämpimiä ulkoilupäiviä on vähän. 

Karkausriskin ohella liskojen ulkoiluttamisessa riskinä nähdään liskon sairastuminen. Tämän välttämiseksi tärkeintä on tosiaan varmistaa, että ulkona on oikeasti riittävän lämmin, eikä tähän vielä riitä se, että ilma on lämmin, eli myös maan on pitänyt ehtiä lämmetä kunnolla. Tämän takia kevään ensimmäiset hellepäivät harvoin sopivat matelijoiden ulkoiluun, vaikka lämpömittari sanoisi mitä. Meillä edes kilpparit eivät mene ulos ennenkuin minä pystyn makaamaan maassa kesävaatteissa, ja kilpikonnille sopivat lämmöt alkavat kuitenkin huomattavan paljon alempaa kuin vaikkapa agamilla (nelivarpaat voi siirtää kesäksi ulos siinä vaiheessa kun yölämpötilat pysyvät yli 10 asteen, parta-agamaa en veisi ulos lämpötilan ollessa alle 25 astetta). 

Kolmas riski liskojen ulkoilussa ovat erilaiset loiset ja muut taudinaiheuttajat. Tämän riskin tosin ottaa jo silloin, jos liskoille tuo ravintoa ulkoa. Kasvikunnan tuotteiden, kuten voikukkien, kohdalla näkisin riskin kuitenkin varsin pienenä. Itselleni ei ole tullut vastaan juurikaan sellaisia taudinaiheuttajia, joita tavattaisiin Suomessa, ja jotka voisivat siirtyä kasvien mukana liskoon (esimerkiksi kanien kohdalla tämä taas on ihan todellinen riski, mikäli kania ei olla rokotettu RHD:tä ja myksomatoosia vastaan, sillä kumpikin kaneilla tavattava virustauti voi tarttua myös citykanien tai jänisten ulosteiden kanssa kosketuksissa olevien kasvien mukana). Isompi riski sen sijaan ovat ulkoa kerättävät hyönteiset, sillä sen kokoluokan hyönteisissä ja nilviäisissä mitä esimerkiksi parta-agamat syövät voidaan tavata erilaisia loisia, kuten loispistiäiset toukkia ja sydänmatoa. Tämän takia meillä ei ikinä tarkoituksella kerätä mitään tällaista elävää ravintoa ulkoa, vaikka en pidä riskiä niin isona, että jättäisin liskojen ulkoiluttamisen kokonaan väliin siksi, että se saattaa ulkoilessaan mahdollisesti napata ohikulkevan ötökän. Suoran loistartunnan riskiä Suomen kotoperäisiltä matelijoilta agamaan pidän varsin pienenä, koska suoraa kontaktia ei ulkoillessa pääse syntymään. Lisäksi tämä riski on jo välillisesti olemassa nelivarvaskilpikonnamme Donatellen kautta, sillä hänen kesäasunnollaan pyörii paljon myös sisiliskoja, ja Donatella viettää kuitenkin osan talvea samassa huoneessa missä meillä asuvat muut matelijat. 

Mutta jos hommassa on tosiaan useita riskejä, miksi osa sitten haluaa roudata niitä ulos? Itse näkisin isoimpana tekijänä luonnollisen ultraviolettisäteilyn. Vaikka markkikoilla on nykyään saatavilla erittäin päteviä uv-lamppuja, ei pimeään ihmisasuntoon tyrkätty uv-lamppu pysty kuitenkaan ikinä kilpailemaan oikean auringon kanssa. Sen takia moni kasviharrastaja siirtää osan kasveistaan pihalle tai parvekkeelle heti kun säät sen sallivat, ja ihmiset lisäävät päiväkävelyitä riittävän D-vitamiinin saannin varmistamiseksi. Samaan tapaan katson myös monien paistattelevien matelijoiden hyötyvän siitä, että ne pääsevät tekemisiin oikean auringonvalon kanssa (yöaktiivisten lajien kohdalla en näe ulkoilusta hyötyä, sillä niiden kohdalla hyödyt vs. riskit eivät ole mielestäni suhteessa, etenkin kun pimeässä eläimen valvominen olisi vaikeampaa, ja yöeläimen ulkoiluttaminen keskellä päivää täysin turha stressitekijä).

Toinen hyötynäkökulma on eläimen aktivointi. Aktiivisempien liskojen kohdalla terraarion rajattu tila on oikeasti kokemusmaailmaan aika mitätön, vaikka sen sisustaisi miten. Vaikka Lucin nykyinen terraario on selvästi isompi kuin Suomessa suositeltu minimi (minimi parta-agamalle on 150*50*50cm, Lucin nykyinen 198*70*140cm), Luci kaipaa lähes päivittäin ulkoilua sen ulkopuolella. Normaalisti ulkoilutusalueena toimii meidän alakerta, koska sinne Lucin uskaltaa laskea ilman jatkuvaa valvontaa. Ja koska Luci tätä selvästi kaipaa, emme ole halunneet tätä Lucilta kieltää, vaikka meidän alakerta on Australiaan verrattuna pimeä ja kylmä luola (alakerran lämpötila vaihtelee 25-28 asteen välillä, valaistuksena normaali ledivalaistus). Niin siihen verrattuna ulkoilu hellepäivinä ulkona tarjoaa varmasti liskon kannalta paremman jaloitteluympäristön sekä uv:n saannin että alustan puolesta. Mutta koska emme ole kokeneet järkeväksi rakentaa Lucille isoa ja pakovarmaa ulkoiluhäkkiä kesän muutamaa hellepäivää varten (etenkin kun jaloittelumielessä tarhan olisi hyvä olla huomattavasti kotiterraariota isompi), Lucin kanssa mennään siirrettävillä aitausratkaisuilla, joista puuttuu katto- ja pohjaverkko, josta taas seuraa se, että niihin Lucia ei voi tosiaan jättää hetkeksikään valvomatta, ettei se hyppää yli, kaivaudu ali tai tule pedon nappaamaksi. Ja koska itse jaksan harvemmin kovin pitkiä aikoja tuijotella helteessä paistattelevaa liskoa tekemättä mitään muuta, jäävät nämä ulkoilutuokiot väkisin suhteellisen lyhyiksi. Eli Luci tarvitsee lisäksi myös muunlaista aktivointia. 

Puhtaasti aktivointimielessä Lucia ja Mustia on (luonnollisesti eri aikoina) tullut otettua välillä myös kasvihuoneelle tutkimaan. Tämä on sikäli ulkoaitausta turvallisempi ratkaisu, sillä tila on suljettu ja huomattavasti ulkolämpötilaa lämpimämpi. En kuitenkaan koe että tämä korvaa valvottua ulkoilua, sillä lasi blokkaa kuitenkin ison osan uv-säteilystä, eli kasvihuone ei toimi samalla tavalla paistatteluun. Viime aikoina aktivoinnissa on tullut keskitettyä enemmän Luciin kuin Mustiin, sillä Mustilla on jo terraariossaan enemmän tilaa touhuta, ja Luci on selvästi Mustia kiinnostuneempi tutkimaan uusia paikkoja ja tarkkailemaan ympäristöään.  

Ulkomailla liskojen ulkoiluttaminen on huomattavasti tavallisempaa, ja toki monessa maassa myös ilmasto suosii sitä huomattavasti enemmän kuin Suomessa. Netistä löytyykin myynnistä myös esimerkiksi valjaita liskoille. Mikäli liskoaan kuitenkin päätyy viemään ulos, ja hakee tietoa turvallisesta ulkoilusta ulkomaalaisista lähteistä, on syytä muistaa, että ilmaston ohella myös lainsäädäntö poikkeaa maittain. Suomesta laista löytyy esimerkiksi kohta, joka kieltää matelijan kytkemisen muuten kuin sen ollessa välttämätöntä eläimen siirtämisen tai jonkin pakollisen hoitotoimenpiteen takia. Tätä lakia on Suomessa tulkittu niin, että matelijan ulkoilutusta ei voida pitää tällaisena poikkeukseen sopivana eläimen siirtämisenä tai välttämättömänä hoitotoimenpiteenä, eli valjaita ei sovi käyttää liskon ulkoiluttamiseen, vaikka se voisikin äkkiseltään tuntua hyvältä idealta karkausriskin minimoimiseksi. Suomessa ulkoilun on siis aina syytä tapahtua häkissä/aitauksessa, ja mikäli ulkona haluaa touhuilla yhtään mitään muuta liskon ulkoillessa, kannattaa aitauksen olla ehdottomasti katettu ja pohjaverkollinen (eikä vain liskoilla, vaan myös kilpikonnilla, sillä myös ne ovat halutessaan yllättävän hyviä kaivamaan ja kiipeilemään).

Itse en suoraan suosittele matelijoiden ulkoiluttamista kenellekään (kilpikonnia lukuunottamatta), mutta aion jatkossakin jatkaa sitä muutamien meidän tyyppien kanssa. Mikäli samaa harkitsee omien tyyppien kanssa, kannattaa miettiä tarkkaan läpi oman pihan riskitekijät ja ottaa huomioon oman tyypin luonne ja tavat miettiessä riskejä ja hyötyjä sekä sitä, millaisessa viritelmässä lähtee omiaan ulkoiluttamaan, jos lähtee.  

EDIT. Jussi intoutui lukemaan aiheeseen liittyen vielä muutamia tutkimusjulkaisuja ja tiedustelemaan asiaa eksoottisia eläimiä hoitavalta eläinlääkäriltä. Eläinlääkärillä ei ollut tullut vastaan tapauksia, joissa matelija olisi sairastunut ulkoa saamaansa patogeeniin. Hän piti kuitenkin mahdollisena samaa kuin tutkimuslähteet, eli että joissain tapauksissa ulkoilun aiheuttama stressi voi johtaa siihen, että eläimessä jo itsessään olevat patogeenit, kuten mykobakteeri, voi sairastuttaa eläimen. Tämä riski ei toki liity suoraan ulkoiluun, vaan eläimen kokemaan stressiin ylipäätään. Eli tämäkin on hyvä huomioida, kun arvioi, vaikuttaako eläin ulkoillessaan enemmän uteliaalta kuin stressaantuneelta. Meillä Lucia stressaa selvästi enemmän se, jos hän joutuu jumittamaan vain terraariossaan.