Meillä on tällä hetkellä kaikki hyvin. Ja samaan aikaan elämme erittäin haastavaa aikaa. Meillä on suuri onni siitä, että olemme saaneet pitää kolme aivan erityisen mahtavaa tyyppiä luonamme vanhoiksi, ja valtava onni siitä, että he ovat täällä yhä. Mutta samalla ääretön haaste siinä, että osaisi rauhoittaa mielen tänne, tähän hetkeen, heidän luokseen. Ja se haaste käy sitä suuremmaksi, mitä useampia vanhuuden merkkejä tulee näkyviin.
Menettämisen pelko nostaa päätään.
Suru siitä, mikä on edessä.
Voimattomuus sen edessä, että hiekka tiimalasissa käy vähiin.
Ne tahtovat kaikki nostaa päätään, vaikka sitä on niin monet kerrat nähnyt, ettei ennalta sureminen auta mitään. Me emme tiedä, paljonko meillä on päiviä jäljellä. Järjellä tiedän, että tässä kohtaa viikot ja kuukaudet alkavat olla ehkä todennäköisempiä kuin vuodet. Kuitenkin etenkin parin kohdalla vuosi tai ehkä parikin ovat yhtä mahdollisia kuin päivät.
Me emme myöskään tiedä, onko kukaan näistä kolmesta meidän seuraava lähtijä. Tiedän, että Löllöstä, Nutellasta ja Pihlajasta on tullut vanhoja, eikä Torviskaan tule kaukana perästä. Kuitenkin tiesin sen jo ennen Petterin ja Naavan kuolemaa, kuolemaa jota en heidän kohdalla osannut vielä pelätä. Tiesin sen jo ennenkuin hain meidän rescue-viisikon ja aloin pelätä heidän toipumisensa puolesta (mikä näyttää nyt erittäin mahdolliselta).
Löllöstä on tullut vuoden sisään selvästi kankeampi ja mukavuudenhaluisempi. Löllö nukkuu enemmän, eikä jaksa enää aina hakeutua seuroihin. Silloin kun hän jaksaa, hän on vielä vaativampi rapsutusten suhteen kuin aiemmin - pitäähän pappa-kissalla olla oikeuksia. On hetkiä, jolloin Löllön on vaikea päästä porttien yli tai hän ei halua hypätä sohvalle. Silti Löllö yhä myös leikkii, saa kakkahepuleita ja pesee Maunoa ja on Maunon pestävänä. Kaikesta näkee, ettei vielä ole aika, mutta että olemme siirtyneet eri vaiheeseen kuin missä olimme vuosi sitten.
Nutellaa ei vielä ikä hidasta, ja hän on oikeastaan joissain asioissa jopa levottamampi kuin nuorempana. Nutsku ei joutaisi olla yhtään jumissa vain siksi, että nuorisokin tarvitsee muka jotain oikeuksia. Nutella myös juoksee rappuset nopeammin mitä minä ehdin kaivaa kameraa esille. Silti nyt on ensimmäinen vuosi, kun mummo ei ole tehnyt kunnon talviturkkia. Sen lisäksi hänen lihasmassa on alkanut selvästi hävitä, mikä saa mummon näyttämään pienemmältä kuin koskaan. Nutellan ratkaisu ongelmaan olisi namien lisääminen.
Pihlaja on nyt 2v9kk ja kaivelee yhä tunneleita siinä missä nuoremmatkin. Ja jos ihan rehellisiä ollaan, ulkoisesti Torvis tuntuu alkaneen mummoutua Pihlajaa nopeammin. Torviksellakin tulee tässä kuussa täyteen 2,5 vuotta. Pihlaja rakastaa rapsutuksia ja huomiota, ja ihan viime aikoina hän tuntuu tulleen aiempaa persommiksi niiden suhteen, ja hän tuntuu välistä jopa närkästyvän, jos häntä ollaan nostamassa takaisin häkkiin kesken paijausten. Kuitenkin Saija sanoi nähneensä hänen hengityksessä hetkittäin pientä pumppausta, mikä voisi viitata sydämen heikkenemiseen. Itse en pysty tai halua nähdä sitä vielä ainakaan mitenkään selkeänä.
Tiedän, että nyt olisi tärkeämpää kuin koskaan unohtaa tulevaisuus ja keskittyä siihen mitä on nyt. Unohtaa pelko, ja avata sydän kaikelle sille rakkaudelle ja näiden tyyppien ihmeellisyydelle, mistä saamme nyt nauttia. Koska en kuitenkaan voi itkeä yhtään niistä itkuista valmiiksi, vaikka itkisin ja stressaisin nyt kuinka. Eikä etukäteen murehtiminen voi tuoda päiviä yhtään lisää, se vain käyttää niitä sellaiseen, minkä ehtii aivan hyvin tehdä sitten kun sen aika on.
Vaikka olemme tänäkin vuonna menettäneet monta tyyppiä, osa heistä on vienyt isomman palan mennessään kuin toiset. Kaikkien kanssa välit kun eivät vain rakennu yhtä läheisiksi kuin toisten. Ruttu on yksi isoimman palan vieneistä, ja hänen osaltaan meillä on enää muistot ja kaipaus.
Löllö, Nutsku ja Pihlaja ovat spesiaalityyppejä, joiden kanssa voimme vielä rakentaa uusia muistoja. Ehkä hetken. Ehkä pidempään.
Löllö sai juuri viimeisimmän Solensia-pistoksensa ja nyt taas jännitetään, mitä parin päivän päästä tapahtuu. Että olisiko edes osa kankeudesta taas sitä, että edellisestä pistoksesta alkoi olla taas aika. Että nyt kun pistos taas uusittiin, lähteekö papalta taas pari vuotta jouluksi. Toivotaan niin.
Ja koitetaan välttää ajattelemasta, että kumpa saisimme vielä yhden joulun tyyppien kanssa. Vaikka olen aina ollut jouluiminen, tässä kohtaa joululla ei ole mitään väliä. Kaikki päivät jotka saamme ovat yhtä spesiaaleja, ja toivon, että niitä tulisi vielä monta. Mielellään se joulukin. Vielä mieluummin parikin, vaikka en tiedä uskallanko edes toivoa sitä. Mutta toivomista enemmän koitan rauhoittaa pääni tähän hetkeen.
Yhä uudelleen aina kun se karkaa. Ja se tulee karkaamaan toivottavasti vielä monet kerrat.
Sillä se tulee karkaamaan niin kauan kuin tyypit ovat vielä täällä.
Mutta toivottavasti se myös ehtii palaamaan hetkeen vielä monet kerrat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti