Millaista on olla lemmikki?

Helena Telkänrannalta ilmestyi nyt tammikuussa kolmen tietokirjan sarja: Millaista on olla Lemmikki?, Millaista on olla kissa? ja Millaista on olla koira? Sain näistä ensimmäisenä käsiini osan Millaista on olla lemmikki?, ja kissaversioon olen kirjastossa jonossa jononumerolla yhdeksän, kun päätin taas hyödyntää tätä ilmaista tapaa hankkia käsiini kirjallisuutta. Eipä sillä, ettenkö olisi heti tämän lukemisen jälkeen päättänyt, että tämän paikka tulee kyllä olemaan myös omassa kirjahyllyssäni.  

Helena Telkänrannan kirjat eivät ole eläinten hoito-oppaita, joissa käytäisiin läpi eri eläinten hoito-ohjeita sopivine ruokavalioineen ja asumuksien mittoineen. Sen sijaan Telkänranta esittelee, mitä nykytutkimuksen valossa tiedetään eri eläinten älykkyydestä, sosiaalisuudesta, muistista ja kokemusmaailmasta. Ja miten nämä eri osa-alueet vaikuttavat siihen, miten eläin kokee ympäristöään, ja mitkä tekijät tämän myötä korostuvat sen elinympäristössä tärkeinä sen hyvinvoinnin kannalta. Eli esimerkiksi miksi linnuille tehdään erikseen lintulamppuja, ja miten ne poikkeavat tavallisista loisteputkista, tai miten laboratiokokeissa on tutkittu ei-itse-valitun kumppanin merkitystä kalojen yleiseen optimistisuuteen. 

Helena Telkänrannalta ilmestyi jo vuonna 1995 teos Ymmärrä lemmikkiäsi. Olin kyseisen kirjan ilmestyessä kahdeksanvuotias erittäin aktiivinen kirjaston eläinkirjahyllyn kuluttaja. Voin siis sanoa, että Telkänrannan teokset ovat vaikuttaneet lemmikin pitooni jossain määrin lähes alusta asti. Kaikkein isoin vaikutus niillä tahtoo olla siinä, että ne herättelevät aina miettimään, mitä sitä voisi tehdä vielä paremmin. Meillä on nykyäänkin kaikilla eläimillä harrastajamittapuulla ihan ok asumukset, mutta silti mitä enemmän tietoa karttuu, sitä riittämättömämmiltä ne tuntuvat. Sen takia meillä onkin jatkuvasti käynnissä terraariotetris, kun tyyppien terraarioita päivitetään. Nytkin ensimmäisen ajatus saatuani kirjan loppuun oli pienoinen riittämättömyyden tunne, ja koko lemmikkien pidon oikeutuksen kyseenalaistaminen, mitä on iän myötä tullut tehtyä koko ajan useammin. Sillä vaikka sitä tekisi mitä, sitä ei kuitenkaan ikinä pysty tarjoamaan lemmikeille samaa mitä niillä olisi luonnossa. Sen jälkeen sitä seuraa kuitenkin aina omassa päässä "haaste vastaanotettu" -vaihe, ja sitä alkaa mielessään skannata tyyppien terraarioita ja häkkejä ja miettiä, mitä lähdetään parantamaan seuraavaksi. Muutamien lajien kohdalla ollaan kyllä päästy jo aika hyvin siihen tilanteeseen, että niiden osalta ei niin paljoa ahdista, kuten fretit (sitten kun saadaan vielä laumakemiahommat pakettiin). Kun luki kirjasta tutkimuksesta, kuinka jo tunnin päivittäinen vapaanaolo huoneessa vaikutti suuresti koko frettien ajankäyttöön myös niiden häkissä ollessa, sitä ei voinut olla ajattelematta, kuinka joku edelleen voi pitää kissan kaltaisia aktiivisia pienpetoja suljettuna häkkiin 23 tuntia vuorokaudessa - vaikka toisaalta, jos vertaa moniin joilla on vain pari lemmikkikania eikä muita eläimiä, meilläkin esimerkiksi kanien elämä on huomattavasti rajatumpaa, vaikka ne eivät eläkään missään metrisessä tehdashäkissä. Eli työnsarkaakin löytyy.

Nostin jo aiemmin esille kokeen, jossa seeprakirjoahvenet saivat valita itselleen kumppanin useiden vaihtoehtojen joukosta, ja sen jälkeen kalat sijoitettiin samaan altaaseen joko tuon niiden itse valitseman kumppanin, tai jonkun ei-valituksi-tulleen kumppaniehdokkaan kanssa. Kalojen optimistisuutta testattiin kognitiivisen vinouman testillä sekä parin valinta vaiheessa, että sen asuttua jonkin aikaa joko itse valitsemansa tai satunnaisen kumppanin kanssa. Tutkimuksessa havaittiin, että itse valitsemansa kumppanin kanssa asuvat seeprakirjoahvenet pysyivät yhtä optimistisina kuin valintavaiheessa
testattaessa. Sen sijaan satunnaisen kumppanin seuraan laitetut alkoivat tulkita asioita pessimistisemmin. Tämä koe jäi kirjasta erityisen hyvin mieleen siksi, että itse on tosiaan kokenut hieman huonoa omaa tuntoa siitä, että meidän lehtikala Mary-Ann elää nykyään yksin kumppaninsa menehdyttyä. Mutta tämän tutkimuksen lukeminen ei kyllä myöskään helpottanut dilemmaa, sillä suurin syy sille, miksi Mary-Annille ei ole vain hankittu uutta kumppania on juuri tämä, että lehtikala on seeprakirjoahvenen tapaan kirjoahven, ja oikeasti toimivan pariskunnan muodostuminen yleensä vaatisi sen, että kalalla olisi mahdollisuus valita isommasta parvesta itseään miellyttävä kumppani. Ja koska en tällä hetkellä pysty järjestämään sopivaa valintatilaisuutta, jäljelle jää kaksi huonoa vaihtoehtoa: pitää sitä yksin, tai hankkia sille random-kumppani ja toivoa, että siitä olisi enemmän iloa kuin stressiä.  

Myönnän näiden pohdintojen olevan myös yksi syy sille, miksi yhä useampi omista tyypeistäni tulee meille kodinvaihtaja tai rescuena. Minua yhä kiinnostaa todella moni eläinlaji, ja nautin yhä isosta laumasta. Mutta ajoittaista eettistä dilemmaa pääni sisällä helpottaa, mikäli olen saanut edes parannettua jonkun eläimen oloja edes jollain osa-alueella, vaikka en voikaan ikinä yltää sinne täydelliseen asti. Vaikka toki sitä miettii aina ajoittain myös sitä, että mikäli kaikki meillä olevat resurssit jakaisi pienemmän eläinmäärän kesken, sitä voisi saavuttaa vielä paljon enemmän parannuksia paljon nopeammin. Sen takia koitankin hillitä uteliaisuuttani uusien lajien suhteen, vaikka tuttavapiirissäni houkutuksia onkin jatkuvasti. Rescueiden suhteen taas pitäisi opetella sijaiskotitoimintaan, eli vaikka edelleen hakisi lähialueella apua tarvitsevat tänne, niin tekisi sen linjauksen, että valtaosa sitten myös lähtisi täältä eteenpäin sopivan kodin löydyttyä, sen sijaan että sitä tahtoo pitää aina kaikki itse.  

Mutta tiivistettynä, suosittelen kirjaa ehdottomasti kaikille, joilla on jokin lemmikki, jotka harkitsevat sellaisen hankkimista tai joita vain ylipäätään kiinnostavat lemmikit. Sillä kirja antaa taatusti enemmän ajattelemisen aihetta kuin eläinkaupan hoito-ohjemoniste, jossa todetaan yksikantaan sopivat senttimitat asumukselle, ja kerrotaan mitä sinne häkkiin pitäisi laittaa.