Tammikuu ei ole sujunut täysin menetyksittä. Olemme joutuneet viimeisten parin viikon aikana sanomaan hyvästit kolmelle bunkkerin asukkaalle. Ensimmäisenä meni brasiliantarantula Höppänä kuolettavaan tautiin nimeltä sukukypsyys. Sen jälkeen kukkasirkka Kukkis epäonnistuneeseen nahanluontiin ja kolmantena yksi arosopuleista telottuaan oikean takajalkansa.
Höppänän kuolema oli näistä vähiten yllättävä. Monella tarantulalajilla on varsin tavallista, että saavutettuaan sukukypsyyden aikuiset urokset lakkaavat syömästä ja alkavat etsiä maanisesti lisääntymiskumppania. Tätä jatkuu yleensä niin kauan, että uros joko onnistuu, ja tulee naaraan syömäksi parittelun yhteydessä, tai epäonnistuessaan nääntyy hengiltä. Höppänänkin kohdalla Jussi harkitsi daamin etsimistä, kun kävi selväksi, että Höppänä on menettänyt mielenkiintonsa ruokaa kohtaan. Mahdolliset treffit kuitenkin lykkääntyivät, ja Jussikin alkoi vähän empiä, että jos Höppänästä kuitenkin olisi vielä eläjäksi. Meillä kun ei ole enää kuin muutamia hämähäkkejä, Jussi ei ollut kauhean innoissaan laittamassa Höppänää maailmalle. Höppänän kohdalla lopullinen romahdus tuli kuitenkin yllättävän äkkiä, ja se löytyi kuolleena terraariostaan.
Yksi sopulineideistä |
Kukkis meni vain muutamia päiviä Höppänän jälkeen. Kukkarukoilijat kasvavat samalla tavalla kuin hämähäkit molttaamalla, eli kehittämällä uuden isomman nahan vanhan nahan alla, ja sen valmistuttua ryömimällä ulos vanhasta nahastaan, jonka jälkeen uusi nahka saavuttaa lopullisen muotonsa ja kovettuu. Molttaaminen on kuitenkin aina monella tavalla riskialtis prosessi, sillä sen aikana eläin on suojattomillaan. Joskus eläin myös jää jumiin vanhaan nahkaansa, eikä onnistu vapautumaan siitä joko kokonaan tai osittain. Moltin epäonnistuessa osittain eläin voi menettää esimerkiksi osan jaloistaan niiden jäädessä jumiin vanhan nahan sisälle ja revetessä irti moltin yhteydessä. Tällöin hämähäkit, skorpionit ja rukoilijat voivat onnistua renegeneroimaan eli kasvattamaan uudestaan irronneet raajat seuraavien molttien yhteydessä. Joskus kuitenkin asiat menevät vielä isommin pieleen, ja eläin menehtyy moltin yhteydessä, kuten Kukkikselle mahdollisesti kävi. Se ei jostain syystä saanut vietyä nahanluontiaan loppuun, ja kuoli. Tämä on harmillista, mutta suhteellisen yleistä nuorilla yksilöillä: hyönteismaailmassa lisääntymisessä kun luotetaan määrään laadun sijaan, jolloin luonnossakin on varaa siihen, että läheskään kaikki jälkeläiset eivät kehity aikuisiksi asti. Toki silloin kun kyseessä on yksittäinen lemmikkityyppi, se yhden tyypin menetys sattuu.
Kaikkein ikävin menetys oli kuitenkin tänään, kun Jussi huomasi yhden arosopuleista ontuvan pahasti. Pian kävi selväksi, ettei se kävellessä varaa ollenkaan painoa oikealle takajalle, ja vaikka vauhtia yhä riitti, turkki oli mennyt pörröiseksi ja hapsottavaksi, eli eläin oli selvästi kipeä. Koska lukuunottamatta jalkaa ja turkkia neiti vaikutti virkeältä, en voinut olla miettimättä, pitäisikö sitä koittaa vielä kipulääkitä tyyppiä ja laittaa sille pienempi toipilaskämppä, jos se kuitenkin tuosta vielä tokeentuisi. Aika pian tultiin kuitenkin siihen tulokseen, että tyyppi pyöri kuin väkkärä toiseksi pienimmässä kantoboksissakin, ja kaiveli ja pomppi sen minkä kolmella jalalla pystyi. Eli lepoon sitä ei saisi millään, saati että noin pientä kinttua saisi millään kipsattua oikeaan asentoon, vaikka se saataisiinkin tutkittua ja paikannettua tarkka syy ontumiselle. Koko pieni otus myös selvästi kavahti kosketusta kipeään kohtaan. Pienen tarkkailun jälkeen päädyimme sitten Jussin kanssa yhteisymmärryksestä laittamaan kaverille viestiä, voitaisiinko tuoda pikku tyyppi lopetettavaksi jo tänään. Tai voisiko Jussi tuoda, sillä itsellä pamahti flunssaoireet kunnolla päälle eilen, ja koitan parhaani mukaan doupata itseni huomiseksi työkuntoiseksi.
Kukkis |
Kehenkään näistä kolmesta itsellä ei ollut yhtä vahvaa sidettä, kuin noihin sosiaalisempiin lemmikeihin, mikä tekee menetyksistä enemmän haikeita kuin murskaavan surullisia. Silti menetykset tuntuvat aina ikäviltä. Etenkin kun eilen menetimme ainakin joksikin aikaa myös yhden meidän tyypeistä, jota emme ole vielä edes saaneet. Saimme nimittäin kuulla, että osa Kuusaman kasvattajan kääpiörotista on sairastunut, eikä Kuusama sen takia voikaan muuttaa meille suunnitelmien mukaisesti ensi viikolla. Mikäli Kuusaman lauma välttyy rohinoilta, ja tautitilanne menee rottalassa ohi, ei ole kuitenkaan mitenkään mahdotonta, etteikö Kuusama voisi liittyä meidän jengiin joskus myöhemmin. Mutta tällä hetkellä riski olisi liian iso. Opuntian ja Lupiinin kasvattaja kuitenkin lupasi, että voisimme saada yhden toisen neidin meidään laumaamme kolmanneksi, nyt kun Kuusaman kotiutuminen lykkääntyy. Niinpä haemme torstaina kääpiörottajengiin kolmanneksi Kielon. Rottien ja etenkin kääpiörottien kohdalla pieni lauma on aina paria parempi, ja niinpä mekin olemme nyt sopineet, että Kielosta huolimatta myös Kuusama on edelleen tervetullut jengiin, sitten kun rottalan terveystilanne sen sallii. Että jos tänä vuonna päästäisiin kääpiörottien kanssa sellaiseen 4-6 yksilön pikkulaumaan, jossa niillä olisi enemmän tukea lajitovereista, mutta jonka siivoaminen ei käy kuitenkaan vielä mahdottoman työlääksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti