Levätkää rauhassa, Mihail ja Huisku

Edelleenkin jotenkin mahdoton käsittää, mitä eilen tapahtui. Me menetimme molemmat, sekä Mihailin että Huiskun. Asiat eivät todellakaan menneet, kuten niiden olisi pitänyt mennä. Mihailin osalta lopetus meni suunnitellusti, mutta Huisku: Huisku lopulta vain löytyi kuolleena sairastuvastaan päivää ennen kun sillä olisi ollut neurologiaika Vantaalle.

Viikko alkoi aika raskaissa merkeissä. Kummallakin meillä loppui sairasloma, ja piti koittaa keskittyä pyörittämään arkikuvioita samalla kun Miikkis oli saattohoidossa ja emme vieläkään tienneet, mikä Huiskulla on. Itsellä alkoi maanantaina uusi työssäoppiminen lattiakanalassa, ja uusi täysin aiemmista poikkeava paikka todella aikaisine aamuineen toimi jossain määrin myös hyvänä harhautuksena, kun oli välillä pakko ajatella muuta. Päivisin jäi kuitenkin aikaa sille, että itse viesteilin Huiskun tilasta tuttujen frettiharrastajien kanssa, ja Jussi selvitteli puolestaan ulkomaisilta nettisivuilta vastaavia tapauksia. Muutaman varsin lupaavan ensipäivän jälkeen Huiskun tilanne kun jämähti varsin huolestuttavalle tasolle. Siinä missä ihan alkuun kipulääke tuntui selvästi piristävän Huiskua ja ehkä jopa hieman lisäävän vasemman takajalan käyttöä, parin päivän jälkeen se lopetti vasemman takajalan käytön taas kokonaan. Ja koska Huiskusta oli selvästi hankalaa pomppia kolmella jalalla, välillä se ei suostunut käyttämään kumpaakaan takajaloistaan, vaan koki selvästi helpommaksi raahautua etujaloillaan tai vain kierähtää paikasta toiseen. Tästä huolimatta Huisku ei vaikuttanut kivuliaalta, ja vaikka liikkuminen oli selvästi hankalaa, halusi se tulla aina aitauksen reunalle moikkaamaan, ja selvästi tykkäsi kun pääsi valvottuna tekemään tarkastuskierroksiaan bunkkeriin. Mutta koska liikkuminen ei mennyt kipulääkkeillä paremmaksi, alkoi olla selvää, että Huiskun kohdalla tarvitaan lisätutkimuksia.

Koska tilanne näytti pahalta, halusimme Huiskun tälläkertaa tutulle lääkärille, ja otimme yhteyttä Raulioon. Oireista kuultuaan Raulio pyysi meitä kuitenkin lähettämään ensin edeltä kaiken aineiston mitä meillä on, jotta hän pystyisi paremmin kommentoimaan, pystyykö hän auttamaan meitä. Nähtyään Huiskun röntgenkuvat, sairaskertomuksen sekä videon siitä miten Huisku liikkuu, hän pahoitteli ettei voi olla avuksi, ja ohjasi meidät ottamaan yhteyttä Eläinsairaala Aistiin, joka on erikoistunut neurologiaan. Saimmekin Huiskulle ajan sinne perjantai aamupäiväksi. Tässä kohtaa oli jo yhtä aikaa peloissaan, että myös pienesti toiveikas: Aistissa Huisku saataisiin ainakin tutkittua kunnolla, joten ehkä sieltä löytyisi myös apu.

Tuli torstai. Se päivä mitä olimme alunperin pelänneet, sillä sille oli varattu Mihailin lopetus. Päätin mennä sitä ennen kuitenkin vielä töihin, sillä nykyisessä paikassa päiväni alkavat kuudelta, ja aika oli vasta kahdeksi. En osannut pyytää sairaslomaa lemmikin lopetuksen takia, etenkin kun kyseessä oli tällainen suunniteltu tapaus, eikä mikään äkillinen romahdus. Uskoin selviäväni. Olin kuitenkin väärässä. Jokaisena vähän hiljaisempana hetkenä kyynelet tahtoivat puskea pintaan, ja ajatus lähteä harhailemaan kodin suuntaan. Sain kuitenkin koko ajan kasattua itseni, ja jatkettua työntekoa. Juteltua työpaikkaohjaajani kanssa, ja kyseltyä asioista, vaikka olinkin ehkä vähän vaisu. Kerroin töissäkin mikä tilanne on, ja sovittiin että voisin lähteä ehkä vähän aiemmin, jotta ehtisin olla vielä pojan kanssa. Sitten kävi kuitenkin se, mitä ei olisi saanut tapahtua: elämäni ensimmäinen työtapaturma. Vielä vieraat koneet ja koko ajan hieman poissaoleva mieli johtivat siihen, että en heti edes tajunnut mitä tapahtui, kun menin sammuttamaan munanpakkauskonetta ja yhtäkkiä käteni jäi kiinni johonkin, tempautui ylös ja alkoi vääntyä koneen sisälle. Olin jäänyt hanskastani kiinni siihen kelkkaan, mikä nostaa kennon ylös, ja kääntää kennot oikein päin niin että ne saa pinottua. Ennenkuin kunnolla edes käsitin mitä oli käynyt, istuin polvillani lattialla, käsi jyskytti, ja työpaikkaohjaaja oli vieressä kysymässä miten kävi. Ensishokin mentyä ohi tulimme onneksi siihen tulokseen, ettei pientä ihorikkoa lukuunottamatta mikään vaikuttaisi olevan rikki. Siinä kohtaa hain autosta sopivat särkylääkkeet, ja jäin hetkeksi kahvittelemaan että sain itseni rauhoittumaan ja särkylääkkeet alkoivat purra, niin että uskalsin lähteä ajamaan kotiin.

Vielä kotonakin olin väsynyt ja vähän vapiseva, joten istuin hetken Miikkiksen seurana ja menin sitten vähäksi aikaa nukkumaan kipua pois. Havahduin vähän ennenkuin Jussi kysyi mitä ruokaa haluan. ja lupasi tehdä Mihailille kunnon herkkulautasen heti kun olemme saaneet syötyä. Saisi poika sitten syödä vielä viimeisenä päivänään niin paljon juustoa, lihapullia ja pähkinöitä kuin haluaisi. Miikkis valitsi buffetistaan ensimmäiseksi hieman vahvemman ja oikein rasvaisen sveitsiläisen juuston, jollaista se olisi normaalioloissa saanut korkeintaan mummolassa, sillä mummolassa pojalla oli aina vähän spesiaalisäännöt. Sitten eläinlääkäri jo tulikin.

Koska olimme päättäneet, ettei Mihailia lähdetä enää tutkimaan, päätimme kutsua eläinlääkärin kotiin. Pojan ei tarvitsisi lähteä sitten enää minnekään vieraiden hajujen ja äänien keskelle. Se ei ole koskaan ollut juuri moksiskaan pistämisestä, ja nytkin kaikki meni Mihailin näkökulmasta rauhallisesti: se sai syödä juustoa, kunnes sitä alkoi hieman nukuttaa, missä vaiheessa nostin sen syliini nukkumaan. Alkuun olin pyytänyt Jussia, jos Jussi voisi pitää poikaa, sillä en tiennyt miten käteni kestäisi pojan painon, mutta päätin kuitenkin että haluan kivusta huolimatta pitää poikaa itse. Jotenkin siinä sai pidettyä itsensä kasassa. Kerrottua tarinoita Mihailin elämän varrelta, esiteltyä moikkaamaan tulleet kissat, ja kun kaikki oli Mihailin osalta ohi, esiteltyä vielä lyhyesti meidän muun eläintarhan, sillä tulemme tapaamaan eläinlääkärin kanssa myös toukokuussa seuraavan työpaikkaoppimiseni merkeissä. Siinä kohtaa kun kiersimme bunkkerin, vilkaisin nopeasti Huiskua, mutta koska tyttö oli nukkumassa, en nostanut sitä sen kummemmin esiin. Sen kohdalla kuitenkin jo Rauliokin oli todennyt, ettei osaa auttaa, niin tiesin että sen kohdalla meidän oli vain odotettava perjantaita, että saadaan sitten erikoislääkärin näkemys. Eläinlääkärin lähdettyä nukahdin taas hetkeksi.

Illalla aloin sitten touhuta, että sai ajatuksia hetkeksi johonkin muuhun. Siivosin Miikkiksen aitauksen, että sain siirrettyä mummut yläkertaan ikkunapaikalle. Purin mummujen alakerran aitauksen, jotta sain kissanvessat vähän suojaisampaan paikkaan rappusten alle. Tuntui hyvältä keskittyä eläviin. En kuitenkaan itse ehtinyt vielä bunkkeriin asti, kun Jussi sanoi vievänsä Huiskulle lääkkeen ja iltapalan. Totesi käyneensä aamullakin Huiskun luona, ja se oli tullut taas heti moikkaamaan, ollut kaikesta huolimatta yhä se tuttu Huisku. Jussi lupasi heittää samalla myös Nipsun iltapalan, ja sovittiin että ruokitaan käärmeet ja hyönteissyöjät seuraavana päivänä. Ei kuitenkaan kulunut kuin hetki kuin Jussi tuli bunkkerista täysin hiljaisena, vakavana ja alkoi itkeä. Huisku oli löytynyt aitauksestaan kuolleena.

Olimme toki tienneet, ettei Huiskun ennuste ole hyvä. Mutta silti ihan viimeisiin asti pidimme pahimpana mahdollisena skenaariona sitä, ettei Huiskua saataisi enää kuntoutettua nelijalkaiseksi, ja meidän olisi tehtävä päätöksiä sen suhteen, onko sen elämä riittävän hyvää siinä pisteessä, mihin kuntoutus olisi riittänyt, vai olisiko se jouduttu kuitenkin lopettamaan. Kumpikaan meistä ei osannut edes ohikiitävän sekunnin pelätä, että se voisi olla niin huonossa kunnossa, että kuolisi omia aikojaan petiinsä, ei ennen kuin se löytyi kuolleena. Löytöhetkellä Huisku oli alkanut jo viiletä ja jäykistyä, joten sen on todennäköisesti täytynyt mennä aika pian sen jälkeen, kun kiersimme päivällä bunkkerissa. Loppuyö menikin sitten itkiessä. Olimme toivoneet, että perjantai ja Huiskun erikoislääkärikäynti toisi vihdoinkin niitä kovin kaivattuja hyviä uutisia. Nyt sekin toivo oli hiipunut lopullisesti.

Jussi ilmoitti heti yöllä ettei halua Huiskua avattavaksi. Ettei mikään tieto pystyisi kuitenkaan tuomaan Huiskua takaisin. Että hän haluaisi Huiskun tuhkat vain mahdollisimman äkkiä takaisin kotiin, että Huisku voisi liittyä sitten Snurren, Esterin ja Mihailin seuraan alppiruusun juurelle. Päätimme sitten kysyä, ehtisikö Huisku samaan tuhkaukseen Mihailin kanssa. Huisku kuitenkin aina rakasti Mihailia yli kaiken, vaikkei Miikkis aina arvostanutkaan sinnikästä fanityttöään. Huisku pääsee sitten seuraamaan Mihailia viimeiselle matkalleen. Käärimme Huiskun saman sarjan makuupussiin, mistä se Mihailin lempipeti oli tehty, missä poika vietiin. Nyt Huisku odottaa vielä kotona, että saatamme hänet isoveljensä luo.