Kissanpentuja katsomassa

Moni teistä varmasti jo tietääkin, että Jussi on henkeen ja vereen kissaihminen. Vaikka me emme ikinä suunnitelleet hankkivamme viittä kissaa, kun se tapahtui, Jussi rakasti sitä. Vaikka se oli välillä kallista ja raskasta tyyppien sairastellessa, kissalauman pieneneminen on ollut Jussille kova paikka paitsi menetettyjen upeiden persoonien kautta, myös siksi, että hänen aamu- ja iltapalakutsuihin vastaava kissaparvensa on kutistunut, samoin kuin soolopelien virallisten valvojien määrä. Oma suhtautumiseni kissoihin on ehkä enemmän luokkaa kuin Jussilla fretteihin: rakastan kaikkia meille päätyneitä tyyppejä, enkä haluaisi luopua yhdestäkään - mutta en koe yhtä isoa tarvetta kasvattaa laumaa juuri kyseisen lajin osalta.

Kissalauman jatkosta keskusteltiin ensimmäisiä kertoja jo silloin kun Minttu kuoli, mutta silloin tulimme siihen tulokseen, ettei asia ole vielä ajankohtainen. Paitsi tasolla, että Jussi ilmoitti että haluaa että meillä on jatkossakin lauma. Kun sitten viime vuonna jouduimme hyvästelemään Rutun, aihe nousi aktiivisempaan keskusteluun. Tässä kohtaa Jussi oli jo päättänyt, että haluaa seuraavaksi ehdottomasti rotukissan terveystutkituista vanhemmista, joten aloimme keskustella rodusta. Aluksi Jussi oli vahvimmin pyhän birman kannalla, koska onhan Jussin ensimmäinen oma rotukissakin pyhä birma. Kävimme kuitenkin katselemassa myös muita rotuja ja kyselemässä eri rotujen terveystilanteesta, ja pikkuhiljaa vaaka alkoi kallistua norjalaisen metsäkissan puolelle, etenkin kun läheltä löytyi kasvattaja joka teettää jalostuseläimilleen pakollista laajemmat terveystutkimukset. Tässä kohtaa nostin keskusteluun myös oman ehdotukseni siitä, että mikäli päätyisimme rotukissaan lähellä asuvalta kasvattajalta, olisiko sijoitusnaaras poissuljettu ajatus - itse kun rakastan touhuilla kaikenlajisten pentujen kanssa, ja osallistua vastuullisen kasvatuksen tukemiseen myös sitä kautta. 

Puhuimme myös siitä, koska kissalauman kasvattaminen olisi ajankohtaista lähinnä Löllön näkökulmasta. Eli siitä, olisiko Löllö loistava roolimalli tulevalle pennulle tai pennuille, vai olisiko pentu/pennut liian iso rasite meidän hidastuvalle pappakissalle. Tässä kohtaa kun olimme alkaneet kallistua jo sen puoleen, että meidän nykyiset pentukissat eivät oikeasti ole enää pentukissoja tai edes nuoria aikuisia, joten laumadynamiikan kannalta voisi olla parempi ottaa kaksi pentua, niin että seniorit voisivat osallistua pentujen leikkeihin jaksamisensa mukaan, mutta pennuilla olisi myös yhtä energinen riehukaveri. Ajankohta-asiaakaan ei tarvinnut ratkaista heti, sillä päädyttyämme siihen, että toinen pennuista voisi olla sijoitusnaaras, tarkoitti se myös sitä, että meidän pitäisi odottaa sopivaa tyttöä - ja kasvattajan kolmeen edelliseen pentueeseen tuli pelkkiä poikia. Näistä pojistakin on näkynyt kuitenkin vähän kuvia instan puolella, kun on käyty tutustumassa rotuun ja kasvattajaan.  

Vappupäivää seuraavana yönä, eli Löllön eutanasiapäivänä, tuli sitten viesti, että kasvattajan uusimmasta pentueesta voisi nyt löytyä hänen kasvatussuunnitelmiinsa sopiva tyty sijoitukseen, ja sille kaveriksi toinen pentu lemmikkisopparilla. Että hänen pitäisi vielä vähän katsoa kun pennut kasvavat että kuka heistä lähtisi mihinkin milläkin sopparilla, mutta saimme jo tiedon kumpi naaraista voisi alustavasti olla todennäköisempi sijoitustyty. Totesimme Jussin kanssa molemmat, ettei kyseinen viesti olisi voinut tulla parempana päivänä. Siinä kohtaa meidän ei tarvinnut enää miettiä, tulisivatko pennut rasittamaan liikaa meidän pappaa, ja samalla saimme surun keskelle myös jotain mitä odottaa. Pennut olivat siinä kohtaa vasta reilun viikon ikäisiä, eli meillä olisi hyvin aikaa itkeä isoimmat itkut ennen pentujen kasvamista luovutusikään. 

Eilen kävimme sitten tapaamassa minejä ensimmäistä kertaa heidän täytettyään juuri viisi viikkoa. He olivat yhtä aikaa niin kovin pieniä ja kovin isoja. Liikkeissään vielä vähän kömpelöitä, mutta kovalla vauhdilla opettelemassa vaanimisen ja sohvalle kiipeilyn saloja sekä kiinteän ruuan syömistä. Esitimme myös oman toiveemme siitä, kuka olisi suosikkiehdokkaamme lemmikkipennun paikkaa täyttämään. Mutta en ole tällähetkellä ollenkaan pahoillani siitä, ettei minun tarvitse lukita sitä päätöstä, vaan päätöksen tekevät ensisijassa kasvattaja ja Jussi sitten kasvattajan valitsemista vaihtoehdoista - sillä myönnän että siinä pentukasassa istuessani olisin ollut valmis ottamaan vaikka heidät kaikki neljä.  

Olisin voinut vain istua katsomassa nukkuvia pentuja vaikka koko illan, mutta jossain vaiheessa oli pakko lähteä, ja sovimme että menemme katsomaan pentuja uudestaan viimeistään siinä vaiheessa, kun kasvattaja saa lukittua kumpi tytöistä tulee sijoitukseen ja tiedetään ketkä ovat sitten ne meidän tyypit. Jussin kanssa on kovasti puhuttu myös minien nimistä, mutta niiden julkaisu saa kanssa odottaa siihen, kun päästään julistamaan ketkä mineistä ovat meidän. Mahan pohjassa on asiaan liittyen yllättävän paljon perhosia siihen nähden, ettei pentueessa ole yhtään huonoa vaihtoehtoa. Mutta etenkin yksi mineistä toi kovin mieleen Maunon samassa iässä, ja Mauno on ollut nyt vähän orpona Löllön lähdettynä.