Kun sanat alkavat loppua

Eilen illalla fretit olivat joutuneet jumittamaan lähes koko päivän huoneessaan, joten päätimme päästää ne illalla vielä hetkeksi villeille yläkertaan. Koko porukka lähtikin lähes heti liikkeelle, mutta kohta Jussi kysyi liikkuuko Huisku minustakin jotenkin oudosti. Tässä kohtaa Huisku oli ehtinyt jo keittiöön, ja kellahtanut tapansa mukaan jääkaapiin eteen kerjäämään lohitahnaa. Mutta valitettavasti Jussi oli oikeassa: Huisku ei liikkunut normaalisti. Tarkempi tutkiminen paljasti ettei se varaa ollenkaan painoa toiselle takajalalleen. Tässä kohtaa kello oli päälle kymmenen illalla, joten päätimme, että emme edes koita saada sitä päivystykseen, sillä se oli muuten oma virkeä itsensä, liikkui ja söi. Meillä oli kuitenkin yhä kipulääkettä jäljellä näätien lääkekaapissa, joten pystyimme antamaan sen, ja odottamaan aamuun että saamme varattua Huiskulle sellaisen ajan että se pääsee varmasti röntgeniinkin. 

Maailman mahtavin Huisku <3

Ilta meni pitkälti itkiessä ja jossitellessa. Kummatkin olimme jo valmiiksi äärettömän väsyneet, ja Huisku on Jussin maailman tärkein terapiapampula. Kävimme läpi kaikki mahdolliset vaihtoehdot revähdyksestä alkavaan halvaantumiseen, ja ennusteita laidasta laitaan täydestä paranemisesta välittömään lopetustuomioon, vaikka kuinka tiesimme, että ennen röntgeniä on aikaista sanoa mitään. Huiskun oli vaikea ymmärtää, miksi Jussi oli niin poissa tolaltaan, ja se juoksi kolmella jalalla Jussin perässä, ja kellahti aina syliin saadessaan Jussin kiinni. Hetken Huiskun menoa katseltuamme haimme sille yöksi autollista koirien pentuaitauksen, jotta se saisi levätä rauhassa. Aamuseitsemältä saimme soitettua ajan samalle aamupäivälle.

Huiskun sairastukikohta

Odotellessamme eläinlääkäriin lähtöä huomio kiinnittyi myös Mihailiin. Vähän aikaa kun tuli katsottua, onko meillä yhtäkkiä samana päivänä halvaantunut kaksi eläintä, kun näytti ettei Mihailkaan saa takajalkoja allensa. Asia tuntui täysin epätodelta, mutta kun Miikkis sai lopulta jumpattua takajalkansa alleen olimme kummatkin valitettavan yksimielisiä siitä. että tämä vahvisti, ettei Miikkiksen vähäistä liikkumisintoa voi enää mitenkään laittaa pelkän talven piikkiin. Miikkiksellä kun on ollut nivelrikkoa jo pidemmän aikaa, mutta koska kyseessä on vanha herra, on päätetty että poika saa olla niin kauan kuin se vaikuttaa silti selviävän askareistaan. Nyt nouseminen oli jo niin vaikean näköistä, että koimme, ettei päätöstä voinut sen osalta enää pitkittää. Jussi ei halunnut kuitenkaan yhdistää Miikkiksen viimeistä matkaa samaan reissuun Huiskun tutkimuksen kanssa, joten päätimme tilata sille kotilopetuksen. Miikkiksen tilanne on kuitenkin kehittynyt pitkällä aikavälillä, joten totesimme, että poika voi saada vielä viimeisen viikon vapailla herkuilla, ja lähteä sitten kotona. Niinpä Miikkiksen aika on vasta ensiviikon torstaille.

Aamun namituokio

Huiskun osalta klinikalla heräsi hetkeksi toivo: eläinlääkäri tuntui pitävän positiivisena, että jalassa oli selvästi vielä tuntoa, eikä se ollut kylmä. Aloimme jo toivoa, että kyseessä olisi vain revähdys tai pieni murtuma, joka paranisi muutamassa päivässä tai viikossa itsekseen, kun huolehtisi että Huisku vain lepää. Valitettavasti röntgenissä paljastui kuitenkin epämuodostunut lanne-ristinikama ja nivelrikkoa. Sen myötä ei tullut välitöntä lopetustuomiota, vaan vaivaa lähdetään nyt hoitamaan kipulääkkeellä ja levolla. Kumpikin hoitaa kuitenkin vain oireita, joten jos oireet eivät häviä kipulääkityksellä ja levolla, tai ne palaavat uudelleen kipulääkityksen ja levon loputtua, täytyy miettiä uudelleen, miten tässä edetään.

Tässä kohtaa kumpikaan ei ole kuitenkaan siinä kunnossa, että pää kestäisi murehtia yhtään pidemmälle kuin on pakko. Huiskun aitaus siirrettiin bunkkeriin, jossa ei ole kissoja, ja jossa on karheampi lattia ja enemmän mattoja, joten Huiskulla on parempi pito. Neiti saa nyt pitää sairastukikohtaansa sielä. Tällähetkellä en halua ajatella edes huomista.