Pentuemainoksista valtaosa on julkaistu jo useampi kuukausi takaperin, ja nyt aletaan olla pisteessä, että ensimmäiset astutukset alkavat olla pikkuhiljaa ajankohtaisia osassa frettilöitä. Sen myötä on todennäköisesti enää vajaa pari kuukautta ensimmäisiin uusiin pentukuviin, ja sitäkin vähemmän ultrauutisiin ja kuviin naaraiden kasvavista pallomahoista. Etenkin niitä onnekkaita, jotka ovat jo varmistaneet paikkansa kasvattajien pentujonoissa, kutkuttaa varmasti jo kunnolla vatsanpohjissa, kun käy klikkailemassa kasvattajan facebooksivua auki odotellen uusimpia tilannetietoja siitä, missä kiimojen ja astutuksen kanssa mennään.

Koska viimeistään siinä kohtaa kun koko some täyttyy pentukuvista frettikuume alkaa levitä kulovalkean tavoin, ja yhä useampi harkita sitä omaa pötköä, on nyt hyvä hetki muistuttaa muutamista harkitsemisen arvoisista realiteeteista mitä miettiä, ennenkuin alkaa tosissaan harkita fretinpennun hankintaa. Jokainen vastuuntuntoinen kasvattaja muistuttelee näistä varmasti myös pennunostajaa haastatellessaan, mutta koska frettejä saa valitettavasti yhä myös muualta kuin vastuuntuntoisilta kasvattajilta, on näitä hyvä kerrata muuallakin.

Mitä muuta fretinpentu siis tuo tullessaan kuin pennunpörheyttä ja poukkoilevan putputtavaa ilotulitusta mitä suloisimmassa paketissa?

Mallu 8vk

 1. Purukoulutus

Lähes kaikki fretinpennut purevat. Siinä on paljon vaihtelua, kuinka kovaa, usein ja pitkään pentu puree, mutta lähes jokainen fretinpentu tekee sitä ainakin ensimmäiset viikot tai kuukaudet uudessa kodissaan. Useimmat fretit saa koulutettua lähes täysin puruvarmoiksi ainakin omassa tutussa kodissa tuttujen ihmisten kesken, mutta tämä voi viedä yli puolivuottakin, ja senkin jälkeen fretti voi testailla hampaitaan vieraisiin huomattavasti herkemmin kuin omaan kotiväkeen. Purukouluttaminen siis jatkuu vielä usein sen alun jälkeenkin.

Osa pennuista puree niin kovaa, että veri lentää, ja pentu voi myös jäädä lukkopurennalla kiinni roikkumaan. Näin etenkin alkuun, kun pentu on uudessa vieraassa ympäristössä, eikä vielä luota uuteen omistajaansa. Pennun puremisesta kannattaakin pyrkiä eroon paitsi kieltämällä, myös rakentamalla hyvää ja luottamuksellista suhdetta pentuun. Kaikkein vilkkaimpien tyyppien kanssa onkin usein helpoin keskittyä leikkimiseen, ulkoiluun yms. virtaa vievään silloin, kun pentu on vilkkaimmillaan, ja treenata käsittelyä enemmän silloin kun pentu on vähän väsähtänyt ja jaksaa paremmin keskittyä. Erittäin monella pennulla pureminen kun liittyy ainakin osittain myös leikkiin, sillä keskenään painiessaan fretit käyttävät välillä aika koviakin otteita.

Nykyään Nuuttina tunnettu pikkumies 5 viikkoisena

2. Sisäsiisteys

Läheskään kaikki fretit eivät opi täysin sisäsiisteiksi koskaan. Kärsivällisellä kouluttamisella ja lukuisilla toistoilla fretistä voi saada melko laatikkovarman, mutta huteihin kannattaa aina varautua. Mikäli hutikakat nurkissa ovat täysin no-no juttu, kannattaa fretin hankinta unohtaa kokonaan.

Fretti käy tarpeillaan lukuisia kertoja päivän mittaan. Fretti käy tarpeillaan lähes poikkeuksetta heti herättyään. Fretin elekielestä oppii yleensä myös lukemaan melko nopeaan, milloin se alkaa skannailla sopivaa vessapaikkaa, ja pakittaa sopivan nurkan löydettyään. Näissä kohdin kannattaa siis olla tarkkana, ja siirtää pentu toivottuun sijaintiin kehujen ja namin kera, mikäli homma onnistuu. Väärään paikkaan tulleet pisut voi myös imeyttää paperiin, ja siirtää paperi vessalaatikkoon viemään sinne hajuvinkki, samalla kun lopputahra pyyhitään huolella hajuapoistavalla siivoussuihkeella. Osumistarkkuutta voi myös parantaa tukkimalla ei-toivottuja houkuttelevia nurkkia esimerkiksi asettamalla niihin vilttejä, jolloin fretti saattaa käyttää sitä vessan sijaan ennemmin petipaikkana.

Lopullinen osumistarkkuus on kiinni paitsi omistajan sinnikkyydestä, myös fretin luonteesta: osa on luonnostaan siistimpiä kuin toiset. Meilläkin osa käy vessassa lähes poikkeuksetta oikeissa paikoissa, ja vastaavasti isoin osa hudeistakin menee samojen tyyppien vastuulle.

Mallu & sisarukset viikon ikäisinä

3. Ruuan menekki

Kasvavat fretinpennut syövät ihan valtavia määriä kokoonsa nähden. Luovutusikäisen ja etenkin vähän sitä vanhemman pennun syömä ruokamäärä voi olla moninkertainen verrattuna aikuiseen frettiin. Pentujen on myös hyvä saada ruokaa useammin kuin aikuisten frettien, ja ne voi alkuun ruokkia hyvin 3-4 kertaakin päivässä. Urokset syövät isompina vielä enemmän kuin naaraat. Iästä ja sukupuolesta riippuen pentu voi hyvin syödä yhdellä aterialla esimerkiksi 2-3 hiirtä, 2-4 kanankaulaa tai jopa yli 100 grammaa jauhelihaa. Kuitenkaan yhden fretin syömät ruokamäärät eivät ole vielä niin isoja, että niille kannattaisi hankkia ruuat isoissa ja edullisissa suurkuluttajapakkauksissa. Nämä yhdessä tekevät sen, että yhden fretinpennun ruokintaan voi mennä jopa 30-50€ kuukaudessa, vaikka laumassa elävän aikuisen fretin ruuissa voi pärjätä 10-20 eurolla per fretti.

Nutsku ekoilla messuillaan edustamassa nelikuisena

 4. Uteliaisuus

Curiosity Killed the Cat kuuluu yksi englanninkielinen sanonta, ja sama voi tapahtua myös fretinpennun kohdalla, jos omistaja ei pidä varaansa. Fretinpennut kun ovat yleensä hyvin uteliaita, ja ensimmäisen fretinpennun tullessa asunto ei ole vielä yleensä täysin pentuvarma, vaikka sitä olisi koittanut kuinka ennakolta frettivarmistaa. Ennen pennun tuloa kun on oikeasti hyvin hankala uskoa, mihin kaikkialle pentu voi oikeasti mahtua ja päästä, ja mistä kaikesta se voi kiinnostua. Pennun tullessa voikin olla alkuun hyvä idea hieman rajata sitä aluetta, missä se on yksinollessaan. Häkkiä enemmän itse suosittelen tähän käyttöön yhtä huonetta tai isoa aitausta. Myöhemmin, kun kotiin muuttanut fretti-ipana on käynyt tutummaksi ja asunto saatu sisustettua uudelleen, mikään ei estä pitämästä frettiä vapaana myös jatkuvasti.

Etenkin ensimmäisinä viikkoina pennun kanssa kannattaa pitää tarkasti silmällä mitä kaikkea se hereillä ollessaan keksii. Samalla voi sitten pelastella potentiaalisesti vaarallisia liian alas unohtuneita esineitä yläkaappeihin, ja laatia listaa siitä, mihin kaappeihin voi olla hyvä hankkia lapsilukot. Myös pennulle varatut lelut ja pedit on syytä tutkia tarpeeksi usein tarkkaan läpi, ja vaihtaa tarvittaessa toisenlaisiin, jos näyttää siltä, että fretti voi saada niistä paloja irti. Meillä yksi neideistä silppusi pentuna jopa mustia kongeja, joten sille ei voinut jättää edes kaikken vahvimpia kumileluja yksinoloajoiksi.

Uteliaan pennun kanssa kannattaa panostaa ehdottomasti myös ensiapulaukkuun. Etenkin parafiiniöljy on hyvä hankinta pentukotiin. Parhaassa tapauksessa sen avulla voidaan joskus välttää jopa suolitukosleikkaus, jos huomaa ajoissa pennun nielleen kengänpohjallista/korvatulpan/kuulokkeen kappaleen/lelunpalan/mattoa/muuta kiinnostavaa, ja pala on kyllin pieni tullakseen sopivasti liukastettuna ulos.

Kaverin poika Juutas, kun väsy iski

5. Teini-ikä

Aika moni ehtii jo huokaista helpotuksesta pennun lähestyessä puoltavuotta, ja opittua käytöstapojen alkeet ja vähän jatkokurssejakin. Vähän sen jälkeen kaikki saattaa kuitenkin alkaa hetkeksi uudelleen. Pennun alkaessa lähestyä aikuisuutta ja ensimmäistä kiimaa, osalle saattaa iskeä varsinainen mörköikä päälle. Hormonit hyrräävät ja kaikki mitä edelliset kuukaudet on treenattu tuntuu pahimmillaan unohtuvan täysin. Eläin on yhtäkkiä täynnä energiaa, se saattaa sekoilla, haista  ja merkkailla ennennäkemättömästi, ja pahimmillaan alkaa taas purra - ja luovutusikäiseen pentuun nähden aikuisen mittoihin jo ehtinyt näätäjunnu voi purra kovaa. Etenkin osa uroksista voi myös lopettaa syömisen lähes tyystin, ja yrittää astua kaikkea pehmoleluista jatkojohtoihin. Ei ole sattumaa, että tässä kohtaa moni fretti päätyy vaihtamaan kotia, kun uusi omistaja hautaa viimeisetkin haaveet siitä, että siitä pienestä söpöstä pennusta kasvaisi koskaan se haaveiltu unelmanäätä. Eläimessä tai jossainhan on pakko olla jotain vikaa, kun kaikki meni jo hetken niin hienosti, ja sitten mikään ei enää sujukaan.

Teini-ikäkään ei kuitenkaan kestä ikuisesti. Lemmikkinäädän saatua ensimmäisen hormoni-implantinsa, käytös alkaa yleensä tasaantua selvästi viimeistään kuukauden tai parin kuluessa, ja omistaja saa huomata, ettei se kaikki pennun kanssa tehty työ ollutkaan hukkaan heitettyä aikaa.

Mallun kanssa Kuralan kylämäessä

Jos/kun pentu tuntuu edelleen hyvältä ajatukselta, kannattaa muistaa, että ensimmäinen vuosi on yleensä pahin. Mikäli pentu saadaan saateltua hengissä ensimmäiseen syntymäpäiväänsä ilman että omistajan mielenterveys on pettänyt lopullisesti ja aiheuttanut allergian, muuttuneen elämäntilanteen tai pitovaikeuksia, elämä helpottuu yleensä selvästi. Vuoden vanhan kanssa pureminen on yleensä loppunut tai vähintään rauhoittunut selvästi, sisäsiisteys paremmalla tolalla, syöminen tasaantunut ja pahimmat pentupölhöilyt takana. Frettiin on myös ehtinyt tutustua jo sen verran, että osaa paremmin toimia juuri sen oman tyypin kanssa.

Edellämainituista syistä johtuen Jussi myös odottaa suurella innolla ensimmäistä pentuvapaata vuotta sitten vuoden 2016. Niin paljon kuin Jussikin noista meidän tyypeistä tykkää, pennut eivät ole ikinä olleet Jussin juttu, vaan hänelle pentuaika on vain se pakollinen paha, jonka jälkeen päästään kunnolla nauttimaan lemmikkiarjesta. Itse rakastan myös kaikkea sitä, mitä nuo pörröiset pikkutermiitit tuovat tullessaan, vaikka en voi väittää, etteikö elämä aikuisten kanssa olisi huomattavasti helpompaa.

Vappu & Mallu toukokuussa 2019

Syksyisissä maisemissa

Muutamaa viime vuonna ollutta lumista päivää lukuunottamatta Turun talvi on muodostanut aukottoman jatkumon syyskeleille: maa on ollut suurimman osan ajasta täysin sula, ja kaikkialla on mutaista ja märkää. Valtaosa sateista tulee alas vetenä, ja muutaman päivän räntä- ja raesateet ovat sulaneet heti maahan osuttuaan. Ainoan piristävän poikkeuksen on muodostanut se, että tämän vuoden puolella ulos on ehtinyt useammin jopa valoisaan aikaan. Silti ulkoa on puuttunut se, mitä sinne kovasti kaipaisi, eli aurinko. Valoisaankiin aikaan taivas kun on yleensä pilvinen ja keli kauttaaltaan harmaa. Vaikka kylmästä ei ole tarvinnut juurikaan hytistä nytkään, en voi silti väittää, ettenkö odottaisi jo kovasti kevättä ja kevätaurinkoa.

Itsystä sylilenkkeily on best

Laumakin on päässyt satunnaisesti ihmettelemään ulkoilmaa, mutta Turun tämä Turun talvi ei ole vakuuttanut oikein ketään. Märkä ja mutainen maa yhdistettynä ajoittaiseen erittäin kylmään tuuleen saa useimmat neideistä pyytämään jo muutaman minuutin jälkeen takaisin syliin tai kantoreppuun. Kivat ulkoilukuvatkin ovat jääneet vähän vähiin, kun jatkuva harmaus yhdistettynä nopeasti liikkuviin pieniin hillereihin ei aina tuota kovinkaan tarkkoja otoksia - etenkään yksin tyyppien kanssa lenkkeillessä huomiota kun on vaikeampi keskittää kuvaamiseen. Sen verran sitä kuitenkin kun pyrkii aina olemaan ulkona silmät selässäkin, että kukaan ei pääse koiran kanssa yllättämään tyttöjä. Vieraista koirista kun ei ikinä tiedä, miten ne noihin pieniin oudonhajuisiin vieheennäköisiin tyyppeihin suhtautuvat, joten sen suhteen on mieluummin ottamatta turhia riskejä.

Nutskun pulloharjahäntä kertoo että tässä ollaan nyt jännän äärellä

Kivenkolosta löytyi pieni piisamirotta, eli Huisku

Seikkailureppu on silti edelleen paras, ja sinne pyritään yhä kilvan kun se nostetaan esille. Eli kai se ulkoilman nuuhkiminen silti kivaa on, vaikka märkä maa ei houkuta ja peppuun osuva tuuli on ...no pepusta. Nuo hetket lähtijöitä valitessa ovatkin niitä, kun tulee välillä mietittyä mitä hyviä puolia siinä olisi, jos lauma olisi selvästi pienempi. Niin paljon pienempi, että kaikki olisi mahdollista ottaa joka reissulle mukaan. Että ei tarvitsisi aina valita, ketkä milläkin kerralla pääsevät mukaan, ja kaikki pääsisivät ulos selvästi useammin. Sitten kun pystyisi panostamaan paljon enemmän myös lenkkeilyn opetteluun, ja ulkoilukin voisi muuttua reipastahtisemmaksi nykyisen laahuilun sijaan. Sikäli ajatus on kyllä hyvin kaukainen, että tästä yhdestätoista karvakaverista ei toivottavasti päästäisi kahteen tai kolmeen vielä vuosiin, vaikka kuinka päättäisi olla hankkimatta porukkaan enää yhtään uutta tyyppiä. Neljä nuorintakin kun on kuitenkin vasta alle vuoden, ja kissojen kohdalla elinikäennuste on jopa kolminkertainen fretteihin nähden.   

Mallu tahtoo jo reppuun Vapun seuraksi

Lysti bongasi vähän matkan päässä menevän koiran

Ikisyksyn keskelläkin Mallukin on kuitenkin löytänyt uskonsa siihen, että kevät on ehkä tulossa. Sekin on nimittäin alkanut haista aiempaa näätämäisemmältä. Toistaiseksi se on kuitenkin ainoa muutos, mikä on tapahtunut - mutta yhtä kaikki, se on ensimmäinen merkki siitä, että kiima on tekemässä tuloaan. Sen myötä onkin nyt lisätty entisestään kokonaisten ruokaeläinten osuutta ruokavaliossa, ja alettu käyttää lisiä hieman tavallista tiuhemmin ja monipuolisemmin, jotta neidillä olisi parhaat mahdolliset edellytykset onnistuneeseen tiinehtymiseen, sekä kanto- ja imetysaikaan, sitten kun vuosi vähän vielä tästä etenee.

Maunon kanssa löydettiin yksi päivä se iso A:kin

Hillerihipat -frettinäyttely

Eilen otettiin suunta kohti Vantaata ja Hillerihipat frettinäyttelyä. Edellisilta taas vähän venähti ja yöunet jäivät muutamaan tuntiin, mutta tälläkertaa se ei juurikaan haitannut, kun pohjalla ei ollut massiivisia univelkoja. Jussi oli kuitenkin varannut itselleen jo illalla aamun ajovuoron, jotta sai nukkua edes vähän pidempään, sillä itse tarvitsen ajaessani vielä vähän reilummat ajalliset puskurit mitä Jussi käyttää. Aamulla mukaan pakattiin näätien ja aitauskassin lisäksi myös iso stryroksinen kylmälaukku, sillä pitihän lauman taas saada oma Best In Home, eli Paras Lauma palkinto, jonka haku oli sovittu näyttelyn jälkeen.

Neitien näyttelylukaali

Näyttelypaikalle saavuttiin vähän kahdeksan jäljestä, ja jäätiin hetkeksi suusta kiinni ilmoittautumispisteelle Tanjan ja Kasperin kanssa. Sitten valuimme salin puolille pystyttämään näätien näyttelylukaalia. Sitä on aina jännä seurata, miten aitausmuoti vaihtelee näyttelyissä sen mukaan mitä on saatavilla ja minkä joku on ehtinyt hyväksi testata. Kun aloin käydä näyttelyissä 2015, kaikilla oli vielä käytännössä Marshallin playpenit. Sitten kun niiden saatavuus vaikeutui ja hinnat nousivat, yhä useampi siirtyi Zooplussan ruskeisiin kevytaitauksiin, jotka katollisina toimivat paremmin myös monelle hyppijälle - mutta jotka eivät puolestaan kestä innokkaimpien kaivajien kynsiä samalla tavalla. Nyt muutamassa näyttelyssä on alkanut näkyä myös muitakin kissojen kankaisia näyttelyhäkkejä kuin tuo meidän. Tänään paikalla oli myös yksi Milopetin kevytrakenteisempi kevytaitaus, joka oli mukava nähdä livenä, vaikka se myös vahvisti sen, että se ei tulisi kestämään meillä käytössä. Se oli tosin hankittukin puhtaasti sen vuoksi, että se pakkautuu paljon muita pienempään tilaan ja on paljon muita kevyempi, eli sen kanssa on helpompi lähteä ulkomaille näyttelyyn. Meille on nyt itselle tullut Zooplus-aitauksen seuraajaksi se Milopetin toinen kevytaitausmalli, joka muistuttaa enemmän Zooplussan aitausta, mutta on korkeampi. Meidän edellinen kevytaitus kun ehti taas pinttyä siihen kuntoon, ettei sitä saanut pelastettua enää edes letkulla ja mäntysuovalla. Odotan mielenkiinnolla, mitä aitauksia näyttelyissä tullaan seuraavaksi näkemään, nyt kun Zooplussan kevytaitaus näyttää poistuneen valikoimista. Toisaalta 24Pets aloitti uudelleen Marshallin aitausten myynnin. Tämä varustepuoli kun on aina kiinnostanut minua. Jonna vähän ihmetteli, kuinka sitä meidän Clearly Loved petsin pleksiaitausta ei näy enemmän meidän mukana, mutta siinä homma taas kaatuu kasaamiseen: messuilla ja kotona pitempiaikaisesti tilaa rajatessa se on täydellinen, mutta hitaan pystytyksen ja purkamisen takia se ei oikein sovellu frettipäivä tai näyttelykäyttöön.

Lysti arvostelussa (kuvassa näkyy vielä edellisen näädän vuoronumero)

Aitausten lisäksi tuli toki bongailtua myös frettejä. Omien maailman täydellisimpien lisäksi paikalla oli erityisesti vaikka mitä ihania soopeleita, ja yksi maailman söpöin härpäke: Kasperille vähän vahingossa sattunut minikokoinen frettinaaras minimiteillä. Kasperille kun piti tulla Ruotsista jalostustasoinen naaras, mutta noudon yhteydessä boksista oli sitten ilmestynyt Lilly, tullessaan vain 300 grammainen pörröpallo. Jotenkaan en ollut yhtään yllättynyt, kun myös Jussi ihastui Lillyyn heti. Sillä vaikka Jussi ei aina ymmärräkään rakkauttani soopeleihin, kun hänestä ne ovat niin perus, niin meillä kummallakin on viimeistään Snurresta asti ollut olemassa heikko kohta pikkuriikkisille tyttöille joilla on siro ja tyttömäinen pää. Samalla muita kuin omia näätiä katsellessa tajusin taas kuinka vaikea tästä pentukaudesta tulee tulemaan. Jos ja kun aion pitää Jussille lupaukseni siitä, että lauma ei tänä vuonna kasva, vastassa tulee olemaan lukuisia kiusauksia päättää toisin. Koska voin ongelmitta myöntää sen: minulla on krooninen pentukuume, jonka lisäksi ihastun erittäin herkästi myös aikuisiin uutta kotia tarvitseviin eläimiin, ja rakastan sitä kun kotona riittää vilskettä. Järjellä kyllä tiedostan, että arjen sujuvuuden ja tulevan putkiremontia takia me emme voi ottaa nyt riskiä siitä, että laumoja tulisi vielä yksi lisää, mikäli mahdollista uutta tyyppiä ei otettaisi kumpaakaan porukkaan - ja oman nykyisen jengin tuntien se voisi olla hyvinkin mahdollista. Molemmista porukoista kun löytyy aika vahvoja ja kriittisesti uusiin tapauksiin suhtautuvia persoonia. Onneksi ne pentueet, joita tulen todennäköisesti eniten katselemaan, ovat herättäneet paljon kiinnostusta, ja molempiin niistä on jo kunnolla pentujonoa.  

Lysti

Moiseen kuumeiluun on kyllä olemassa helposti saatavilla oleva lääkekin: ne omat maailman parhaat. Siinä kohtaa kun huomaa, että alkaa liikaa miettiä, millaisia pentuja kukakin tulee ehkä saamaan, on hyvä hetki vetäytyä omalle aitaukselle katsomaan niitä omia pentuja, joista ensimmäinen täyttää tänä vuonna jo neljä. Tuntuu hassulta ajatella, miten paljon Mitellakin on niiden vuosien aikana muuttunut ja aikuistunut, vaikka onkin yhä maailman ihanin höpöttäjä etenkin hepuloidessaan. Tälläkertaa olin muistanut napata mukaan myös kameran, niin pystyi vähän paparazzeilemaan ja kuvaamaan neitien nassuja ja tassuja niiden vetäytyessä kunnon kasalle aitauksessa. Sillä vaikka en voi olla ihailematta myös muiden näätiä ja miettimättä, millaisia tyyppejä omaan jengiin vielä joskus haluaisi, ovat nuo omat jotain ihan spesiaalia tuttuine kauneuspilkkuineen, omine tuoksuineen ja erilaisine tukkineen. Etenkin frettien kuonoja on välillä hauska katsella, kun kaikilla ne värittyvät vähän eri tavoin. Mikäli tyypit eivät olisi yleensä aina niin menossa, olisi kiva laatia kuvakollaasi neitien nenistä.

Mitella nekku & päpälä

Näyttelypäivä eteni totuttuun tapaan välillä ihmisten kanssa höpötellen, välillä torkkuen ja puhelinta selaillen ja vahtien aina jossain välissä omat oikeaan aikaan arvosteluun. Tälläkertaa olimme sen verran lähellä tuomaripöytiä, että sitä tuli katseltua miten osa omista käyttäytyi arvostelun kuluessa. Junnujen kohdalla taas vähän huvitti, kun Vappu vatkasi levottomana, rimpuili ja halusi pois, siinä missä Mallu otti enempi iisisti ja antoi pyöritellä ja katsoa. Vappu kun on kotioloissa neideistä se vähän rauhallisempi, mutta Mallu taas on ehkä kahtiajakoisempi: hepuloidessaan se on kunnon hurjimus, mutta silloin kun se ei sählää, se osaa itseasiassa käyttyä aika hienostikin. Ja Vappu oli tehnyt taas saman kuin siskonsa: se ei millään malttanut käydä vessassa ennen arvostelun alkua, kun väsytti eikä huvittanut - ja sitten tuomarin pöydällä oltiin levottomia, kun olisi pitänyt päästä sinne vessaan. Tätä pitää selvästi vielä treenata neidin kanssa.

Vapun päpälä

Meidän neideistä lopulta kolme kutsuttiin recalleihin: Mitella, Nutella ja Mallu. Mitella ja Nutella kilpailivat oletettavasti väriluokissa, mutta eivät tälläkertaa sijoittuneet. Mallu taas teki maminsa ja kasvattajansa ylpeäksi sijoittumalla luokkansa toiseksi. Hillerihipat oli rakennettu samalla teemalle kuin aiemminkin, eli ilmoittautumismaksut olivat totuttua pienemmät, mutta palkintoina oli vain ruusukkeet, ja mitä oli saatu lahjoituksena, siinä missä frettinäyttelyissä jaetaan yleensä todella paljon tavarapalkintoja. Tavallaan jopa pidin siitä, että tälläkertaa palkintoina tuli ainoastaan kunniakirja, ruusuke sekä puhdistusliinoja. Tämän vuoden aikana kun pitäisi muutenkin taas käydä kaikki kaapit hyvin kriittisesti läpi ja laittaa tavaraa kunnolla kiertoon ennen remonttievakkoa. Vaikka toki tavarapalkinnotkin ovat joskus todella kivoja, etenkin silloin kun palkinnot ovat itsetehtyjä, eikä vastaavia tuotteita voi ostaa mistään. Vuosien saatossa näyttelyissä kun on tullut nähtyä vaikka miten hienoja tekeleitä, ja muutamia tullut saatua kotiinkin.

Mallu oli luokkansa toinen

Näyttelyn jälkeen seurasi kuitenkin se kohta, mistä neidit tulevat taatusti saamaan iloa pisimpään, eli lauman oman spesiaalipalkinnon haku. Tälläkertaa se ei edes ollut tavaraa, vaikka yleensä se on tapani nimetä näyttelyshoppailut, vaan kävimme näyttelyn jälkeen täyttämässä mukaan otetun styroksilaukun hiirillä. Arkku täyttyikin ääriään myöten, ja mikä parasta: tälläkertaa hiiret olivat kaikenlisäksi kotimaisia. Ensimmäiset maistiaiset laitettiinkin sulamaan heti kotiinpäästyä. 

Likat ottivat näyttelyn aika rennosti

Lauman oma aarrearkku

Voihan fasaani

Innostuin todenteolla, kun huomasin jokin aika sitten Kennel-Rehun valikoimissa fasaanin rintafilettä. Frettien ruokinnassa pääpaino on siipikarjassa, jyrsijöissä ja kanissa, eikä punaista lihaa ja kalaa suositella syötettäväksi kuin kerta viikkoon. Kun siihen yhdistetään se, että sitä haluaa pitää lauman ruokavalion mahdollisimman monipuolisena, jokainen löydetty uusi sopiva ruokaeläin on pieni lottovoitto. Mutta kuten lottovoitot monesti, tämäkin osoittautui kertaluontoiseksi. Hehkuttettuani löytöäni Instagramissa, muutamakin tuli postaukseen kommentoimaan, että tuotetta ei enää näkynyt Kennel-Rehun sivuilla. Ja tuote oli nimenomaan hävinnyt kokonaan, eikä vain näkynyt "tilapäisesti loppu" -tekstin kera. Sen kuultuani aavistelin jo pelkoni käyneen toteen sen suhteen, että kyseessä oli vain rajatunkokoinen satunnaiserä, eikä pysyvä osa tuotevalikoimaa.

Puhelu Kennel-Rehun asiakaspalveluun vahvisti asian. Kyseessä oli rajattu tuote-erä, eikä heillä ole tietoa, saavatko he tuotetta uudestaan myyntiin. Onneksi tuotetta sattui kuitenkin olemaan vielä muutama laatikko varastossa, joten käyn hakemassa sitä perjantaina kolme laatikkoa lisää. Siitä riittää vaihtelua sitten ainakin joksikin aikaa. Reilu kymmenen kiloa fasaania on selvästi parempi kuin ei yhtään, vaikka olinkin toivonut, että siitä saataisiin pysyvä osa tyttöjen menua.

Pakko myöntää: rakastan näiden valmiiksi annospakattujen ruokien helppoutta

Samalla sitä pysähtyi taas pohtimaan lihansyönnin ja lihansyöttämisen problematiikkaa. Valtaosa syöttää freteilleen lähes pelkästään broileria ja kalkkunaa, koska niitä on laajasti ja helposti saatavilla, ja ne ovat edullisia. Niitä saa monessa eri muodossa jokaisesta eläinkaupasta ja eläinten ruokia toimittavalta pakasteautolta alimmillaan jopa kahden euron kilohinnalla, eikä niiden suhteen ole käytännössä koskaan toimituskatkoksia. Ainoastaan sydänlaatikot ovat välillä olleet vähän vähissä, mutta jos lasketaan että broilerin sydän painaa keskimäärin 15 grammaa ja jokaisella broilerilla on yksi sydän, yhteen kymmenen kilon laatikkoon tarvitaan noin 667 linnun sydämet. Ja jotta näitä laatikoita voidaan pitää jatkuvasti valikoimassa kotimaisina useilla eri firmoilla, se vaatii taakseen tehotuotantoa. Suomessa tehotuotanto pyörii pitkälti broilerin, munintakanojen, kalkkunan, sian ja naudan varassa, joten muiden kuin niiden osalta on hankala päästä riittävään toimitusvarmuuteen. Jo hevosia ja lampaita kasvatetaan ruuaksi sen verran vähemmän, että niiden saanti myyntiin on rajallisempaa, vaikkakin helpompaa kuin riistalintujen, kanin tai kotimaisten jyrsijöiden. Näistä etenkin kanin ja kotimaisten jyrsijöiden tuotanto on Suomessa vielä sen verran pientä, että ne menevät käytännössä aina suoramyyntinä suoraan kasvattajalta kuluttajalle. Koirien Liharingissäkin selviteltiin joskus mahdollisuutta saada kania myyntiin, mutta Suomessa kukaan ei kasvata kania sellaisessa mittakaavassa, että sitä oltaisiin saatu myyntiin riittävästi.

Niin kauan kuin tehotuotantoa on, on toki järkevää että eläintenrehuksi käytetään kaikki ne osat, joita ihmiset eivät halua käyttää ravinnoksi, kuten sydämet, kaulat ja kivipiirat, sekä kaikki se kakkos- ja kolmosluokkaan luokiteltu liha, joka ei täytä elintarvikesäädöksiä ihmisen ruokana. Näin vältetään turhaa hävikkiä, ja eläimet saavat laadukasta kotimaista ruokaa. Kuitenkin pieni idealisti minussa haluaa ajatella, että vaikka eläintuotannosta ei luovuttaisi kokonaan, tehotuotannon ei tarvitse olla ainoa tapa tuottaa lihaa. Mutta jotta Suomeen saataisiin lisää muunkinlaista tuotantoa trendin ollessa koko ajan kohti isompia yksiköitä, myös muulla kuin tehotuotannolla täytyy pystyä elämään. Mutta koska pienen toimittajan kapasiteetti ei riitä yhteistyöhön isojen toimijoiden kanssa, vaatii niiden tuotteiden löytäminen vähän enemmän salapoliisityötä ja paikallisen tarjonnan tutkimista. Moni pientila saattaa tilamyynnin ohella esimerkiksi toimittaa tilauksia oman alueensa Reko-lähiruokaringin jakoihin.

Tämä on se mihin meidän oma ruuantuotanto toistaiseksi yltää: sammakkojen ja luguvauvojen banaanikärpäset

Muut linnut kuin kana ja kalkkuna, riista, kani ja pienjyrsijät ovat Suomessa sen verran marginaalisia verrattuna eniten tuottettuihin lajeihin. että niiden tuottaminen asettaa haasteita myös tuottajalle. Elintarvikelainsäädäntö asettaa tiukat määräykset esimerkiksi teurastustilojen suhteen, mutta samanaikaisesti moni isompi teurastamo ei ota vastaan pieniä satunnaiseriä eri lajisia eläimiä tautiriskin ja sen takia, että tilat pitää puhdistaa huolella jokaisen eri eläinlajin välillä. Niinpä kustannukset per eläin nousevat monesti suuremmiksi. Mikäli kasvattajalta ei lähde yhtään eläimiä ihmisravinnoksi, pääsee byrokratian suhteen helpommalla, mutta lemmikinrehusta maksettava hinta on usein selvästi alempi kuin ihmisravinnoksi myytävissä paisteissa. Pelkkä lemmikinruuaksi kasvattaminen onkin usealle enempi sivubisnes tai harrastus, kuin kannattava pääelinkeino.   

Näistä päästäänkin takaisin alkuun: ymmärrän kyllä, miksi vakituiseen valikoimaan on käytännössä mahdoton saada riistalintuja ja vähemmän kasvatettuja lajeja. Sen myötä meilläkin jatkuu jatkuva bongailu sopivien ruokaerien suhteen. Ja vaikka sitä välillä kaipaisi samanlaista helppoutta muunkin ruuan kuin kanan ja kalkkunan ostoon, lohduttaudun ajatuksella, että nämä vaikeammin hankittavat eläimet ovat useimmiten saaneet elää lajityypillisemmän elämän, ja että niiden kasvattaja tai pyytäjä saa yleensä paremman korvauksen jokaista ruokaeläintä kohti, jolloin paine massahallien rakentamiseen on pienempi.

Frettien ruokaviikko 2

Tälläkertaa päätin pistää kuvaten kaksi peräkkäistä ruokaviikkoa, joten tässä tulee frettien ruokaviikko numero kaksi. Tämän jälkeen ajattelin pitää taas vähän taukoa annosten kuvaamisessa.

Maanantaiaamu: Broilerin olkavarrettomia siipiä (chicken wings)

Maanantai-ilta: Broilerin fileekuutioita lohiöljyn kera (iso osa kuva kuvasta näkyvästä nesteestä on vettä, öljyä on oikeasti kohtuu vähän). Seassa lisinä merilevää ja Felini Renal -lisäravinneseosta. (chicken fillet with salmon oil, sea weed and Felini Renal)

 Tiistaiaamu: Kananmunaa (chicken eggs)

Tiistai-ilta: kaksi pilkottua rottaa. Meidän lauma nirsoilee yhä isojen kokonaisten ruokaeläinten kanssa, miksi rotat ja kanit tarjotaan nyljettyinä ja paloiteltuina, eikä kokonaisina (whole rat chopped in pieces)

Keskiviikkoaamu: Broilerin sydämiä (chicken hearts)

Keskiviikkoilta: luullista kukkoa (bone-in rooster)

Torstaiaamu: Broilerin olkavarrettomia siipiä (chicken wings)

Torstai-ilta: Maukas sika-silakka-kana -kissan pakastetäysravintoa. Lauma ei ole oikein lämmennyt tälle, kuten ei millekään muullekaan mikä sisältää kalaa (pork-baltic herring-chicken meat balls)

Perjantaiaamu: Hiiriä (mice)

Perjantai-ilta: Fasaanin rintafilettä paloina. Tätä meillä oli nyt ensimmäistä kertaa, ja lauma tyhjensi kupin kokonaan. Yleensä mikään uusi ruoka ei saa meillä näin hyvää vastaanottoa (pheasant brest fillet)

Lauantaiaamu: Kivipiiroja (chicken gizzard)

Lauantai-ilta: Kalkkunan koipi. Isoin osa lihasta tuli paloiteltua neideille kuppiin, mutta annoin niille myös koivesta jääneen lihaisan luun putsattavaksi (turkey leg in pieces)

Sunnuntaiaamu: Hevosen palaliha. Minun piti ottaa sulamaan kalkkunan maksaa, mutta sotkin ilmeisesti pussit. Niinpä lauma saa sisäelinseoksensa sunnuntain sijaan maanantaina (horse meat)

Sunnuntai-ilta: Luullista kania (bone-in rabbit)

Sunnuntaina Ainokin ilahdutti minua laittamalla ennakkoluulonsa sivuun ja suostumalla syömään useita paloja kania. Aina välillä sillekin kun tulee kokeiltua tarjoiltua raakaa sen tullessa nälkäisenä huomauttamaan kupin olevan tyhjä. Maunolle ei tarvitse tarjota, sillä se hakee sitä halutessaan itse. Etenkin Maunon hiiret menevät jo oletusarvoisesti näätien kuppiin, sillä sieltä herra ne kuitenkin hakee.

Miikkiksen menu (skunk's dinner)

Miikkikselle tulee nykyään tehtyä pakkaseen omia annospusseja, joissa on yksi pulla koirien tai kissojen raakatäyravintoa täydennettyä kasviksilla. Välillä annokseen tulee lisättyä myös tilkka lohiöljyä. Kananmunaa ja sydämiä tulee Miikkikselle tarjottua usein samoina päivinä kuin freteillekin. Lihapullan seassa Miikkikselle menee Samylin-jauhe, jota se on syönyt lisäravinteena siitä asti kun sen maksa-arvojen havaittiin kohonneen.

Ensiviikon ruokateemana meillä on pakastimen pohjan kootut teokset, eli kokosin yhteen koriin kaikki pisimpään pakastimessa olleet pussit, jotta ne on helppo syöttää siitä pois. Tätä tulee tehtyä aina välillä etenkin ennen isompia täydennyksiä, jotta mitkään ruuat eivät hautautuisi arkun pohjalle ikiruotaan ja ruuissa pysyisi koko ajan kohtalaisen hyvä kierto. Meillä kun on koko ajan varsin iso kattaus erilaisia pakasteita, koska vaikka tykkäänkin hankkia lihat isommissa erissä, pyrin siihen, ettei ihan samaa ruokaa tulisi yli 3-4 kertaa viikossa. Tämän myötä on tullut kyllä välillä huomattua, että minun pitäisi oppia merkitsemään pussit paremmin. Yleensä en kyllä kaueasti sotke pusseja keskenään, mutta nykyisessä mallissa kenenkään muun kuin itseni olisi kyllä aika mahdoton löytää pakastimesta mitään tiettyä. Yleensä ei kyllä tarvitsekaan, sillä hoitajille pussit tulee merkittyä erikseen viikonpäivien mukaan, ja lyhyemmillä reissulla riittää yleensä ihan täysin hyvin, että hoitaja tietää noin suunnilleen mitkä ovat luullisia lihoja ja mitkä luuttomia, ja erottaa punaisen lihan vaaleasta. Eikä viikonlopun reissuilla sekään ole niin justiinsa, kunhan kaikki saavat jotain ruokaa. 

Pappaantuva haisunäätä

Ennen viime vuotta en ole juurikaan ajatellut Miikkiksen vanhenemista. Miikkis on ollut ajatuksissani tukevasti keski-ikäinen, mutta ei missään tapauksessa vanha. Viime vuoden mittaan se alkoi kuitenkin pikkuhiljaa iskeä: Miikkis on oikeasti pappaantumassa. Vaikka haisunäädätkin voivat elää yli kymmenen vuotta, se ei silti tarkoita sitä, etteikö Miikkis kohta seitsemän vuotiaana alkaisi olla eläkeläinen. Etenkin kun ikä ei ole Mihailin kohdalla enää vain numero, vaan viime vuoden eläinlääkärireissuilla alkoi löytyä yhä useampia muutoksia, joita nyt sitten tarkkaillaan. Seuraava terveystarkistus pojalle onkin varattu loppukuuhun.

Meidän team mustavalkoiset toissakesänä

Ylipainosta, silmäongelmista, koholla olevista maksa-arvoista ja pernan muutoksista blogissa onkin ollut jo puhetta. Niiden lisäksi viime vuoden aikana Miikkis on alkanut välillä vähän tuhnautella. Ensimmäisellä kerralla luulimme, että poika teki sen tarkoituksella, sillä kun oli muutamaan kertaan hermo vähän koetuksella Mallun ollessa nuorempi. Pian kuitenkin huomattiin, että sama toistui joitain kertoja Miikkiksen nukkuessa ihan kaikessa rauhassa omassa pedissään. Onneksi pojan tuhnautukset ovat kaukana täysimittaisesta spreijaamisesta, mutta pakko sanoa, että kyllä ne silti frettien näätäpuffit voittavat, ja tuntuvat selkeästi koko asunnossa. Silloin kun poikaa hankittiin, en muista lukeneeni mistään, että iän myötä voisi tulla myös tällaista oireilua. Toisaalta ehkä se ei lopulta ole kauhean yllättävääkään: saattaahan koirillakin olla vanhenmiten ongelmia anaalirauhasten kanssa, eikä haisunäätä ole lopulta niin erilainen eläin. Onneksi hajuongelma ei ole kuitenkaan jatkuva tai haju niin voimakas, että se olisi häiriöksi naapureille. Aktiivihiilisuodattimella varustettu ilmanpuhdistin auttaa myös asiassa jonkin verran.

Miikkis iltapalalla. Taustalla kasa arkirealismia.

Unohduttuani lukemaan vanhoja tekstejä pojan ensimmäisiltä vuosilta tajusin myös kuinka paljon poika on rauhoittunut. Ainahan Miikkis on nukkunut talvisin paljon, joten siihen ei ole kiinnittänyt juuri huomiota, että sitä ei tähän vuoden aikaan juuri näy. Mutta olin unohtanut kuinka paljon aktiivisemmin se ensimmäisinä vuosina puuhasi itselleen talvipesää ja koitti kömpiä seuroihin sohvalle ja sängylle. Yhteen aikaan Miikkis nukkuikin sängyssä, mutta se jouduttiin kieltämään, kun poika kerran laskeutuessaan satutti tassunsa. Nykyinen sänky on varsin korkea, ja Miikkis varsin kömpelö, niin emme ole halunneet ottaa riskiä siitä, että se teloisi itsensä pahemmin. Tuolla yhdellä kertaa kun selvittiin levolla ja kipulääkkeellä.

Laskiessani muutoksia yhteen en ole voinut välttyä lopputulokselta, että meidän keski-ikäisestä karvapäärynästä on tullut papparainen. Sikäli asian ei pitäisi yllättää, kun samanikäinen Justiina on ollut mummuska jo pidempään, ja haisunäädän ja fretin odotettu elinikä ei poikkea toisistaan kovin radikaalisti. Silti se pääsi jotenkin yllättämään. Mihinkään radikaaleihin muutoksiin tämä havainto ei kuitenkaan johda. Säännöllisemmät terveystarkit pojalle kun on ehditty aloittaa jo muutenkin, ja eläintapahtumien osalta poika jätettiin eläkkeelle jo silloin, kun pojan näkö alkoi heiketä.

Frettipäivä Peten Koiratarvikkeessa

Tampereen seudun fretit ry oli sopinut frettipäivän Peten Koiratarvikkeen Pirkkalan myymälään, joten mekin otimme eilen aamulla suunnan sitä kohti. Mukaan lähti lopulta mummuskatiimi. Saapuessamme paikalle Ronja oli sielä jo miehensä ja frettiensä kanssa, ja melko heti meidän jälkeen paikalle ehti myös Miranda. Ronjaa en ollutkaan tavannut aiemmin, mutta ihastuin heti kättelyssä heidän nuorempaan poikaan.

Aitauksen pystytys meni taas aika rutiinilla, vaikka playpen on meillä koko ajan vähemmän käytössä, kun se ei enää pysty pitämään kaikkia meidän tyttöjä sisällään. Meillä oli sattunut Mirandan kanssa kummallakin hyvät värikoodaukset, kun oma aitaus oli taas pinkkiä ja Mirandalla sinistä. Vaikka kyllä Mirandankin aitauksesta yksi neiti löytyi, kun myös Mallun mummu Sansa oli päässyt mukaan edustamaan. Tälläkertaa esittelykokoonpanossa oli kivasti todella erikokoisia näätiä, niin pystyi hyvin havainnollistamaan frettien kokovaihtelua. Pienin mukana ollut oli meidän Itsy 750-grammaisena, ja isoin taisi olla tuo tumma ihastukseni Bablo, joka oli kolmikiloinen. Aika moni vetikin taas sen lähtöolettamuksen, että meidän tyttöjen täytyy olla pentuja, kun ne ovat niin paljon pienempiä. Moni yllättyikin sitten todella, kun selvisi että ne alle vuoden vanhat pennut ovat tosiassa ne isot pojan jötkäleet, ja oletut pennut edustivat enempi mummukategoriaa.

Huisku

Ihmisiä riitti koko nelituntisen ajan varsin mukavasti, ja ihmisiä kiinnosti etenkin frettien ruokavalio ja toimeentuleminen muiden eläinten kanssa. Ajatus fretistä jyrsijänä elää monen mielessä edelleen aika vahvana, joten sen pääsi useamman kerran korjaamaan pienpedoksi. Sen myötä monet yllätti se, että se ei välttämättä olekaan mahdoton yhdistelmä kissan tai koiran kanssa - mutta että kani tai jyrsijäkotiin frettiä mietittäessä asia kannattaa harkita todella tarkkaan, ja miettiä saako eläimet tarpeeksi hyvin eristettyä, ja kuinka iso stressitekijä pedon tulo taloon voisi saaliseläimelle olla. Moni myös oli pelännyt fretin jyrsivän listoja tai huonekaluja, tai ajatellut sen olevan enemmän häkkieläin. Mutta senhän takia näitä päiviä pidetään, että ihmiset pääsevät kyselemään ja ihmettelemään, ja saa sitten korjattua myös niitä vääriä uskomuksia.

Justiina

Viimeistään siinä kohtaa olin erittäin iloinen, että päädyttiin edustamaan mummotiimin kanssa, kun Johanna ilmestyi paikalle miehensä kanssa. He ovat Justiinan edellinen kotiväki, ja muuttaneet sitten viime näkemän Pirkkalaan. Pääsivät hekin sitten näkemään ihan livenäkin, mitä mummuskalle kuuluu, ja kuinka hyvin meidän lumikuningatar on ottanut uuden kotiväkensä tassun alle. Itse kun en ole päivääkään katunut sitä, että Justiina tuli meille, vaikka sen myötä jouduttiinkin lopulta jakamaan lauma kahtia, kun mummuskat eivät jaksaneet nuorison häsläämistä ja nokittelua. Mutta Justiina rakastaa itse valitsemiaan seuraneitejä, ja on ehtinyt opettaa jo useammalle kaverille ja hoitajalle, missä neidin lempinameja säilytetään. Eihän tuollaista määrätietoista ladyä voi kuin ihailla.

Päivän aikana myös Bablo eksyi useamman kerran syliini. Pojat olivat vasta saaneet hormoni-implanttinsa, ja sen myötä kiimat eivät olleet vielä ehtineet väistyä, mikä näkyi sitten pienenä vääntönä ja niskassa roikkumisena poikien kesken. Niin kun aitaus kävi hetkittäin ahtaaksi molemmille, toinen pääsi aina välillä syliin, ja minä olin enemmän kuin mielelläni aina välillä nappaamassa Babloa. Meillä omassa laumassa isoimmat ovat olleet 1,2-kiloisia, niin Bablo oli niihin verrattuna ihan erilainen muhkea nallekarhu, joka täytti ihan erilailla koko sylin. Vähän minua kyllä jännitti, miten meidän neideistä herkin, eli Mitella tulee sitten reagoimaan, kun haistaa minun käsitelleen kiimaista urosta. Mitella kun ei aina niin arvosta vieraita näätiä edes hajutasolla, ja kaikkein vähiten vieraita uroksia. Yllätys olikin melkoinen, kun kotiinpäästyä Mitella tyytyi piehtaroimaan ja kiehnäämään sylissäni poikkeuksellisen pitkään peittäen vieraat hajut omallaan ihan ilman pulloharjahäntää ja näykkimisyrityksiä.

Neitien eilinen aitaus

Peteltä jatkettiin vielä Tampereen puolelle syömään. Vaikka sitä välillä huolettaakin, kuinka sekaisin ilmasto tuntuu olevan, on tämmöisessä ylileudossa tammikuussa myös puolensa. Mummuskat saattoi nimittäin jättää syömisen ajaksi huoletta autoon nukkumaan. Niille kun oli nyt tarkoituksella varattu mukaan vähän isompi boksi, mihin mahtui kunnon riippari, pari vilttiä ja enempi tilaa hoitaa mahdollisia vessa-asioita kesken matkaa. Lisävilttikin oli näillä lämpöasteilla kyllä vielä täysin turha, ja mummuskat nukkuivat syömisen ajan tyytyväisinä riippumatossa, mihin ne olivat jääneet nukkumaan lähtiessämme syömään.

Yhdessä suhteessa onnistuin myös eilen ylittämään itseni: olimme koko nelituntisen alelaarien vieressä, ja alelaareissa oli myös petejä -50% lapuilla. Silti niistä yksikään ei tarttunut matkaan. Saatoin kyllä jossain välissä mainita Jussille, että mikään ei toki estä häntä ostamasta petejä, mikäli hän haluaa niin tehdä. Muuten ihmisiäkin olikin koko ajan sen verran hyvin paikalla, että en malttanut sen enempää kierrellä ja katsella, mitä kauempana olisi ollut.

Tumma ihastukseni Bablo

Oma edustustiimi kokonaisuudessaan <3

Kylässä Kiskateilla

Saimme jo viime kesänä Hämeenlinnan kissabloggaajamiitissä alustavan kutsun tulla tapaamaan Eddien pentuja, sitten kun pennut ensin syntyisivät kasvaisivat vähän. Pennut syntyivät 5.11., ja kun kävimme perjantaina audienssilla, meitä olikin vastassa kaksi mitä hurmaavinta nuorta herraa äitinsä, isosiskonsa ja tätiensä kanssa. Meillä kävi hyvä tuuri, ja nuoret herrat Vauhtiveikko ja Veli Vikkelä olivat heränneet vain vähän ennen saapumistamme, joten vauhtia ja virtaa riitti - jopa siinä määrin, että minulta meni hetki että aloin erottaa poikia toisistaan. Kummatkin pojista kun ovat creme täplikkäitä, vaikkakin Vauhtiveikko on veljeään tummempi.

Vauhtiveikko ja kaatuneen lelukopan arvoitus

Ja kyllähän nuorten herrojen kelpasikin touhuta, kun touhuja vahtimassa oli koko ajan liuta huolehtivia sukulaistätejä. Eddie-emon pitäessä ensin poikia silmällä pentuhuoneessa, Rudi-täti ja Eppu-sisko kävivät tutkimassa laukkuni, ja nuuhkimassa tarkkaan läpi millaisia tyyppejä heille oli tullut poikia katsomaan. Selvästi läpäisimme kohtalaisen puhtain paperein, kun Rudi-täti ja Eppu-sisko liittyivät laukun tutkimisen jälkeen seuroihin pentuhuoneeseen. Pate-täti tyytyi sen sijaan pitämään meitä silmällä vähän kauempaa. Patekaan ei kuitenkaan halunnut jäädä sivuun enää siinä kohtaa, kun keittiöön siirryttyämme Satu oli esille soittokellon ja namit. Silloin kaikki toki kokoontuivat paikalle kannustamaan Eddietä, ja kysymään osaansa nameista. Kun eihän se aina voi olla niin tarkkaa kuka tempun tekee, kunhan temppu tehdään ja nameja jaetaan.

Veli Vikkelä ja kaninkorva

Keittiössä ja olohuoneessa pääsimme myös ihailemaan Ananimalabin tuotteilla toteutettua kiipeilyseinää ja muita seinille tehtyjä kulkureittejä. Viimeistään putkiremontin jälkeen haluan meillekin kissoille paremman oman valtatien kulkemaan pitkin olohuonetta ja eteistä. Vaikka Ainokin koko ajan rohkaistuu frettien kanssa, ei se silti tarkoita, etteikö kissakodissa olisi hyvä olla myös kissojen ihan omia juttuja. Ja mitä enemmän niitä on päässyt kissabloggaajamiittien myötä näkemään, sitä enemmän niitä on alkanut ideoida kotiinkin.

Kaunis Eppu

Kahvipöytään siirryttyämme seurasikin sitten illan katoamistempun vuoro, kun yhtäkkiä hävisi ensin veljeksistä toinen, ja sitten molemmat. Poikien katoaminen paljasti kuitenkin yhden aiemmin illalla tapahtuneen tempun: kamerakoteloni teleporttaamisen. Yhtäkkiä ne kaikki kun löytyivät kylppäristä: sekä Vauhtiveikko että Veli Vikkelä, Rudi-täti ja kameran kotelo. En ollut edes tajunnut kameran kotelon menneen häviksiin, kun olin olettanut Jussin siirtäneen sen laukkuun (laitoin taas Jussin leikkimään paparazzia, että sain pidettyä omat käteni enempi vapaina erittäin tärkeisiin asioihin, eli pentujen leikkittämiseen ja paijailuun). Koska emme voi mitenkään epäillä, että kukaan kissoista olisi kotelon nauhojen hurmaannuttamanakaan syyllistynyt kamerakotelon luvattomaan haltuunottoon, jää ainoaksi loogiseksi selitykseksi, että asiaan liittyy jotain magiaa, ja on varmasti täysin poikien ansiota, että kameralaukun karkumatka loppui niinkin lyhyeen. Ties mihin asti tuommoinen kuriton laukku olisi karannut, ellei se olisi päätynyt samaan tilaan poikien kanssa.

Emo Eddie ja taustalla Rudi-täti

Loppuvierailu menikin sitten rattoisasti kylppärin lattialla kissojen kanssa. Kylppärin lattia ei ole ehkä se yleisin paikka istua kylässä, mutta jokainen on varmasti kuullut sanonnan siitä, että jos haluat talon parhaan tuolin, katso missä kissa istuu. Ja jos kylppärin matolla oli kokonaiset kolme kissaa, sen parempaa paikkaa istua iltaa ei olisi varmasti löytynyt mistään. Jossain kohtaa Jussi alkoi kuitenkin vihjailla, että meidän olisi suunnattava vielä Turkuunkin. Onnistuin skippaamaan ehkä pari ensimmäisistä kommenteista, koska pennut, mutta lopulta minun oli hyväksyttävä, että emme voisi mitenkään jäädä koko illaksi ja yöksi osaksi pentukasaa.

Selvästi talon paras paikka

Tässä kohtaa olisi varmasti voinut tulla pieni kiusaus alkaa miettiä Maunolle pikkuveljeä, elleivät molemmat pojista olisi jo turvallisesti varattuja. Mutta jos ihan totta puhutaan, niin suloisia kuin nuoret herrat olivatkin, on heillä vielä vähän kirimistä jos he haluavat päästä kilpailemaan kauneudessa isosiskonsa Epun kanssa. Punapäissä kai vain on sitä jotain, ja punatabbynä Eppu on mielestäni erityisen kaunis. Olisin voinut sen vielä lähtiessäni Epulle kuiskia, mutta jotenkin uskon, että Eppu tietää sen kyllä, vaikka pikkuveljet tuntuvatkin nyt haukkaavan ison osan vieraiden huomiosta. Mutta ei mene enää kauaa, kun pikkupojat matkaavat omien palvelijoidensa luo, ja Eppu saa taas olla lauman nuorimmainen.