Rottanäyttelyissä alkuvuonna havaitut sienitartunnat lykkäsivät meidän minineitien miehelään pääsyä, kun kaikki liikenne rottaloiden välillä meni seis siihen asti. että sienitestien tulokset alkoivat tulla. Ja koska ainoastaan positiivinen tulos voi tulla alle kolmessa viikossa, testeihin menee aina oma aikansa. Meidän neitien kasvattajista toinen sai negatiivisen tuloksen viime viikolla, ja toiselle negatiivinen tulos tuli tämän viikon alussa.

Kääpiörottajengin uusi tulokas Pihlaja

Niinpä tällä viikolla rottamukset pääsivät vihdoin liikkumaan, ja meidän neideistä ensimmäisenä miehelään lähti Lupiini. Sovittiin nimittäin Saijan kanssa, että astutetaan ensin tämä yksi neiti, ja hän tulee synnyttämään tänne meille. Ja sitten vähän myöhemmin astutetaan Opuntia ja Kielo niin, että heistä toinen tulee synnyttämään tänne meille ja toinen synnyttää Saijan luona. 

Opuntia näyttää nyt niin kovin isolta uuden kämppiksensä vierellä, vaikka on itsekin luovutusikäistä standardikesyrottaa pienempi

Kääpiöistä nyt ensimmäisenä reissuun lähtenyt Lupiini on meidän pieni kippurahäntä, sillä vaikka olin kuinka lukevinani ja katsovinani minkä kokoisen juoksupyörän kääpiörotille voi hankkia, arvioin selvästi väärin. Ja vaikka poistin pyörän heti kun huomasin Lupiinin kantavan häntäänsä poikkeavasti, Lupiinin hännästä jäi pysyvästi kaartuva. Vaikka häntä ei tunnu haittaavan Lupiinia mitenkään, tämä harmittaa toki itseäni valtavasti, sillä likkojen linnan kokoisessa häkissä juoksupyörä ei ole millään tasolla välttämätön rotille, vaan vain yksi virike muiden joukossa. Ja nyt sillä yhdellä huonolla virikevainnala tuli sitten aiheutettua neidille tuollainen haitta. Vaikka liian pienen juoksupyörän haitallisuudesta etenkin hiirille ja rotille on puhuttu jo vuosia, en olisi silti itsekään ikinä uskonut, kuinka nopeasti ongelma voi ilmaantua, ja kuinka pysyvä vaiva siitä voi jäädä. Pyörä kun ehti olla neideillä ehkä muutaman viikon, ja nyt on menty jo kuukausia ilman sitä. Nytkään kun kyse ei ollut edes mistään ihan miniministä pyörästä, vaan 28 sentin halkaisijan omaavasta, jollaista olen käyttänyt ongelmitta myös nuorilla standardikokoisilla rottanaarailla. 

Neidit saavat taas laumautua ensimmäiset päivät reissuhäkissä ennen likkojen linnaan pääsyä

Vaikka Lupiini lähti nyt miehelään, meillä on kotona silti yhä kolme kääpiörottamusta. Nyt kun rottamukset kerran voivat taas liikkua, Saija nimittäin kysyi haluaisinko meille samalla neljännen neidin. Kielon kasvattajalla kun olisi yksi marble badger -neiti, jonka Saija voisi sijoittaa meidän laumaamme. Kääpiörotille lauma tuntuu olevan vieläkin tärkeämpi kuin standardeille, ja koska opuntia ja Lupiini reipastuivat niin selvästi Kielon tultua, olin erittäin mieluusti kasvattamassa laumaa vielä vähän lisää. Niinpä samalla kun Saija kävi hakemassa Lupiinin miehelään, hän toi tänään mukanaan pienen Pihlajaksi nimetyn neidin. 

Lupiinia odottaa oma seikkailu

Seuraavaksi pidetään kaikki peukalot pystyssä sen suhteen, että lähes kymmenen vuoden tauon jälkeen meillä kuuluu ensikuussa pienten rottanakkien piippailua.

Lauman jako

Edellisen frettien laumakemiapostauksen jälkeen sovittiin Jussin kanssa takarajaksi kesäloman alku. Että jos siihen mennessä yöpiippaillut eivät ole selvästi vähentyneet, tai jos kellään on silloin rupia niskassa, lauma jaetaan. Tänä vuonna meillä molemmilla on kesäloma yhtäaikaa, ja alkaa toukokuun loppupuolella. Ajattelin että siihen mennessä Mallunkin hormonitoiminnalla olisi ollut taas aikaa tasaantua. Eli silloin ainakin tämän viimeisimmän kriisin pitäisi olla laumassa selätetty, jos se on ratketakseen. 

Hattara & Mitella, meidän nuorin ja vanhin

Tälleviikolle sattui kuitenkin muutamia tavallista pahempia piippailuöitä, ja kun en eilen ehtinyt kuin työpaikan pihalle kun lähiesimies ehdotti voivansa tehdä minun kassavuoroni, kun näytin vähän seinääpäin juosteelta, ilmoitin Jussille että lauma jaetaan nyt. Vaikka asia hieman harmitti Jussia, ei minun tarvinnut sen kummemmin perustella päätöstä, koska olen ollut tälläviikolla kotonakin etenkin toissailtana kuin perseeseen ammuttu karhu, kun yöunien katkonaisuus on rassannut hermoja. Vaikka frettien saaminen yhdeksi laumaksi helpottaisi ajan ja tilankäyttöä, ei siitä ole pidemmän päälle mitään iloa, jos sen hinta maksetaan yöunissa ja frettien stressitasoissa (joita niitäkään ei ainakaan laske se, että mie ärripurraan kun en nuku).

Tekla, Juutas ja Nava muuttivat takaisin pleksiaitaukseen, jossa asuivat alkuunkin

Yhtenä syynä edelliseen deadlineen oli myös se, että ehtisin rauhassa miettiä, miten laumojen tilajaon tekisi niin että kaikille saisi mahdollisimman kivat tilat. Nyt päädyttiin siihen helpoimpaan vaihtoehtoon, eli koottiin olkkarissa ollut pleksiaitaus takaisin vanhalle paikalleen. Lyhyillä yöunilla luovuus ja jaksaminen kun ei oikein kukkinut. Samalla lyhensin toisen jengin Marshall-aitausta hieman, niin että sen kiinnitystä on helpompi vaihtaa päivittäin niin, että pleksiaitaukseen muuttaneille on mahdollisuus avata kulku tarhaan aina niiden jaloitteluvuorolla. Jaon suhteen päädyttiin palaamaan tilanteeseen joka vallitsi ennen laumojen yhdistämistä, eli Hattara, Nutella, Mallu ja Mitella muodostavat nyt toisen lauman, ja Tekla, Juutas ja Nava ovat omana jenginään. 

Mallusta eilinen järkkäily on kertakaikkisen uuvuttavaa

Toki näitäkin systeemeitä voi varmasti vielä kehitellä ja pyöritellä, sitten kun pää on taas siinä kunnossa, että ajatus kulkee kunnolla. Missä auttoi paljon jo se, että minulle tuli tähän päivään vähän poikkeuksellinen iltavuoro, niin että on saanut nukkua tavallista pidempään (tämä oli sovittu jo ennen minun eilistä ilmestymistäni töihin, eikä minulle sentään kehitetty ihan omaa vuoroa vain sen takia, miltä eilen näytin). 

Orginaalijengin tukikohta

Tulokasjengin jaloitessa niille pystyy avaamaan kulun tarhaan kiinnittämällä Marshall-aitauksen oven toiseen laitaan.

Simo on kotona

Talviloman loppupuolikin meni vilauksessa, ja nyt ollaan eletty taas pari päivää arkea. Ennen arkeen paluuta käytiin kuitenkin hakemassa Simo kotiin. Osa saattaakin muistaa, että Simosta on mainittu blogissa jo aiemmin. Simo kun varattiin jo marraskuun puolivälissä pian sen jälkeen kun Nipsusta aika jätti. Pikkusiilitanrekit, jollainen Simo on, nukkuvat kuitenkin talviunta. ja marraskuussa poika oli ehtinyt painella unille. Niinpä pojan luovutusta piti odottaa siihen asti, että herra ensin herää, alkaa syödä kunnolla ja että sen paino alkaa nousta talvilevon jäljiltä. Pikkusiilitanrekkien talvinuni on myös yksi niistä syistä, miksi pitkään jännitin, uskallanko ottaa meille tanrekkia, sillä ajatus nisäkkään talviunesta tuntui paljon pelottavammalta kuin matelijatyyppien talvilepo tai horros. Sikäli ehkä vähän turhaankin, koska onhan meillä ollut jo aiemmin nisäkkäitä, joilla aktiivisuus vaihtelee selvästi vuodenkierron mukaan: nykyisestä jengistä sellaisia ovat fretit, ja vielä frettejä huomattavasti enemmän sellainen oli Mihail-haisunäätä, jota ei pimeimpinä talvikuukausina juurikaan näkynyt pesän ulkopuolella muuta kuin pikaisesti syömässä, juomassa ja nukkumassa. 

Kotimatka nukuttiin boksissa

Simon nouto sovittiin viime viikon viikonloppuun, sillä Jussi on menossa tämän viikon perjantaina leikkaukseen, josta seuraa ainakin parin viikon sairasloma. Eli sen jälkeen on sitten vähän Jussin toipumisesta kiinni, koska pidempi automatka olisi ollut taas mahdollinen. Kuitenkin Simo ja yksi sen veljistä oli jo luovutuskunnossa, joten saimme valita kahdesta pojasta, joilla paino oli jo noussut riittävästi. Kumpikin pojista vaikutti oikein mukavilta tyypeiltä, mutta toinen herroista päätti napata minua sormesta (todennäköisesti johtuen tyyppien huonosta näköaistista ja vieraan hajuisesta kädestä). Ja koska valinta piti kuitenkin tehdä, päädyin tällä kertaa valitsemaan pojista sen, joka ei purrut minua. Eli meille muutti veljeksistä hieman pienempi, kasvatusnimeltään Frozen Scales' Ruffia.

Jussi on positiivisen yllättynyt, kun Simoon saa koskea

Tervetuliaismadot maistuvat

Olin loman aikana sisustanut Simon tulevan kämpän loppuun, mutta poikaa hakiessa ja aikuisten tanrekkien kämppiä lähemmin tarkastellessa juoduin toteamaan että olen ehkä tottunut liiaksi rottien ja opossumin ketteryyteen. Niinpä terraarioon lisättiin heti hakupäivänä muutamia paksumpia oksia lisää, ja viimeistään kun saan lisää korkkiputkia, täytyy ehkä purkaa koko systeemi ja rakentaa se alusta asti selvästi helppokulkuisemmaksi, että Simo saa tilasta varmasti maksimaalisen hyödyn irti.

Simo tutkimassa uutta terraariotaan

Näin parin ensimmäisen päivän jälkeen on ehkä eniten yllättänyt, kuinka paljon matoja noin pieneen tyyppiin mahtuu. Pikkusiilitanrekit ovat pääsääntöisesti hyönteissyöjiuä, ja ötököitä totisesti menee. Onhan Simo kyllä myös talvilevon jäljiltä tankkaava nuori, eikä sellaisenaan suoraan verrattavissa esimerkiksi eläkeläissiileihin Tuukkaan ja Enigmaan. Sen lisäksi, että pikkusiilitanrekki ei ole siilimäisestä ulkomuodostaan huolimatta mitään sukua siileille.

Muun lauman osalta isoimmat uutiset liittyvät kääpiörottiin, mutta niiden tarkentumista joudutaan odottamaan vielä hetki. Maaliskuussa otetut sieninäytteet ovat alkaneet valmistua kasvattajilla, ja meidän kannalta kriittisimmille tyypeille on tullut negatiiviset tulokset. Eli heti kun saamme aikataulut yksiin, meiltä on lähdössä ensimmäinen meidän sijoituksessa olevista kääpiörottatytöistä miehelään. Toivottavasti ensikuussa pääseekin sitten spämmäämään poikaskuvia blogiin.

Uusi arkistointijärjestemä eläinpapereille

Edellinen eläinpapereiden arkistointijärjestelmä ehti olla käytössä aika tarkkaan kaksi vuotta. Silloin vaihdoin eläinpaperit kodinkansiosta kolmeen perinteiseen kansioon, koska kodinkansio alkoi käydä niille liian ahtaaksi. Ja saihan paperit luokiteltua kansioihin oikein näppärästi eri alaryhmiin välilehtien ja muovitaskujen avulla. Aika pian aloin kuitenkin huomata, että olen pohjimmiltani erittäin laiska paperien kanssa. Kansiosysteemin käyttö vaati, että aina uusien papereiden tullessa minun piti ensin kaivaa esille muovitaskut, sen jälkeen sujauttaa jokainen uusi paperi omaan muovitaskuunsa, jonka jälkeen jokainen paperi piti vielä sijoittaa omalle paikalleen. Esimerkiksi jos olin näyttelyssä viiden fretin kanssa, joista kaksi sijoittui, arkistoitavia papereita tuli seitsemän, jotka kuuluivat viiteen eri välikköön kansiossa. Ei periaatteessa iso homma, mutta jäi hyvin usein tekemättä. Jopa niin usein, että aloin pikkuhiljaa huomata, että meillä seilasi eläinpapereita milloin minkäkin hyllyn päällä, josta sitten siirtelin niitä joutessani kansioiden vieressä olevaan muovitaskuun odottamaan mapittamista. Odotusaika koitui myös joidenkin papereiden kohtaloksi, kun joku freteistä päätti arkistoida eväitään samaan muovitaskuun. 

Vanha systeemi. Huomaa siisti muovitaskupaperihässäkkä kansioiden vieressä.

Toiseksi ongelmaksi kansiomallissa muodostui, että osalla meidän eläimistä on papereita vaikka millä mitalla: on rekisteritodistusta, kauppakirjaa, CITES-todistusta, eläinlääkäripapereita, näyttelyarvosteluja, kunniakirjoja... Ja vastaavasti taas hyvin isolla osalla meidän tyypeistä ei ole yhden yhtäkään paperia. Joko ei ole ikinä ollutkaan, tai sitten ne eivät vain ole ikinä päätyneet tänne meille asti. Sen takia frettikansio ja muistokansio tahtoivat täyttyä, siinä missä kissojan ja muiden eksojen kansio pysyi lähes tyhjänä. Kaikkein eniten alkoi kirveltää se, että kun lemmikin kuoltua siirsin kaikki kyseisen eläimen paperit aina muistokansioon, meidän muistokansio alkoi olla jo nyt niin täysi, että olisimme tarvinneet pian uuden. Minulla ei ole varsinaista tarvetta siivota kuolemaa pois näkyvistä, mutta koska näin ison lauman kanssa kuolemaan törmää muutenkin ihan liian usein, en halua kuoleman vievän liikaa tilaa elämältä. En halua että minulla on lopulta enemmän kansioita kuolleiden kuin elävien papereille. Samasta syystä meillä on myös käytössä muistolehto uurnien tai yksittäisten hautamonumenttien sijaan: haluan kuolleiden perheenjäsenien pysyvän lähellä, mutta en halua koko pihan muuttuvan vuosien saatossa isoksi hautausmaaksi.   

Ensimmäinen yritys mahdottaa kaikki riippukansioihin.

Uutta arkistointisysteemiä mietittäessä otinkin ensin työn alle selata, mitkä paperit ovat jääneet meillä helpoiten seilaamaan, ja mitä papereita meillä on eniten. Eri arkistointijärjestelmiä harkittuani päädyin sitten hankkimaan yhden riippukansiolaatikon, johon tulivat kaikki tärkeimmät ja ajankohtaisimmat paperit tarpeeksi suurpiirteisinä kategorioina. Eli ei siis enää erikseen lokeroa jokaiselle fretille ja kissalle erikseen, vaan yksi lokero frettien tärkeille papereille, yksi näyttelypapereille, yksi kissojen papereille, yksi muiden eläinten papereille, yksi eläinlääkäripapereille ja yksi kuolleille. Niistä ne olisi kyllin nopea löytää, mutta saattaisin silti esimerkiksi eläinlääkäristä tai näyttelystä tullessani tiputtaa koko nipun yhteen välikköön tekemättä papereille mitään ja lajittelematta niitä. Kahdelle isoimmalla kategorialle, jotka olisivat muuten vaatineet kumpikin useampia riippukansioita, hankin lisäksi ylivuotolaatikot. Tällaisia kategorioita meillä olivat eläinlääkäri ja näyttelypaperit. Niistä jatkossa tuoreimmat tulevat löytymään samasta kansiosta muiden tärkeiden eläinpapereiden kanssa, mutta riippukansion täytyttyä vanhemmat ja siten ei-niin ajankohtaiset siirtyvät arkistolaatikoihin. Aika harvoin sitä kun tulee selattua kaikkein vanhimpia eläinlääkäripapereita tai näyttelyarvosteluja, vaan useimmiten arjessa riittävät ne pari uusinta, jos tarkistaa vaikka, miten jokin veriarvo on muuttunut tai mitä lihaksistosta oli mainittu viimeksi. Kun edesmenneiden papereistakin seuloi eläinlääkäri- ja näyttelypaperit erilleen, sain edesmenneidenkin muut paperit mahtumaan helposti samaan säilytyslaatikkoon nykyisten tyyppien papereden kanssa.

Riippukansioiden avuksi hankitut arkistolaatikot, joiden myötä pääsin purkámaan muistokansionkin.

Riippukansiolaatikon ja kahden arkistolaatikon lisäksi meiltä löytyy vielä yksi muovilokero, jossa on frettien, kissojen ja kanien rokotuskortit. Nekin periaatteessa mahtuisivat nyt yhteen riippukansioista, mutta toisaalta erillinen kansio on helpompi ottaa mukaan rokotusreissuille, silloin kun rokotukset tapahtuvat muualla kuin kotona. Valitettavasti frettien kohdalla rokotteen saatavuusongelma on nyt jatkunut yli vuoden, minkä takia meidän nykyisestä jengistäkään kolmella ei edes ole rokotuskorttia, eikä ole vieläkään varmuutta, pääsemmekö järjestämään frettien joukkorokotusta tänäkään vuonna täällä meillä. Sen takia kanit käytettiin jo rokotuksilla muualla, ja viimeistään kesällä on myös kaikkien viiden kissan rokotukset.   

Uusi eläinpaperiarkisto

Eläimellinen viikonvaihde

Viime viikonloppuna olisi ollut Lemmikkimessut Helsingissä, mutta tänä vuonna jätimme Helsingin messut kokonaan väliin samaan aikaan olevien lapsimessujen takia. Mitä on viikonlopun aikana kuullut messuista kavereilta ja lukenut messukävijöiden kommentteja, päätös oli täysin oikea. Lemmikkimessut ja Lapsimessut oli tänä vuonna sijoitettu vieläpä samaan halliin, mikä entisestää lisäsi näiden messujen samanaikaisuudesta aiheutuneita ongelmia.

Aten riutta-allas (Jussilla on tähän vielä vähän matkaa)

Lemmikkimessuille pääsi kulkemaan vain Lapsimessujen läpi, mikä teki ne vaikeasti löydettäviksi. Koska tapahtumat sijaitsisivat samassa hallissa, hälyä oli paljon normaalia enemmän, sillä kaikki lasten huudot, itkut, poksahtelevat ilmapallot ja muut kuuluivat suoraan myös Lemmikkimessujen puolelle. Moni vanhemmista ei myöskään millään tavalla puuttunut siihen, jos heidän lapsensa eivät noudattaneet ständeillä olevia ohjeita, vaan tunkivat esimerkiksi sormiaan aitauksiin, joissa oli laput että koskeminen kielletty. Lapsilta tämän vielä ymmärtää, että intoa on enemmän kuin taitoa, eivätkä kaikki välttämättä osaa vielä edes lukea. Mutta aikuisten luulisi tajuavan, että ohjeet on annettu ihan syystä, ja että niiden rikkominen voi haitata paitsi eläintä (turhaa stressiä, kun tungetaan suoraan eläimen omaan tilaan), olla myös suoraan vaaraksi sille omalle lapselle (stressaantunut tai ahne eläin voi purra, jos sen eteen yhtäkkiä ilmestyy vieraan hajuiset sormet). Moni aikuinen kävijä myös koki tarkemman lajeihin tutustumisen mahdottomaksi, kun joka ständillä pyöri niin paljon lapsia, ettei koskettavia eläimiä päässyt lähellekään tungematta lapsimassan läpi, eikä lasten innostuneilta huudahduksilta kuullut mitään, niin että olisi pystynyt jäämään pidemmäksi aikaa kyselemään ja keskustelemaan mieltä askarruttavista asioista. Edestakaisin juoksevat lapset ja lukuisat lastenvaunut tekivät myös messualueella liikkumisen vaikeaksi. Kaikkien lukemieni ja kuulemieni kommenttien sekä omien aikaisempiin vuosiin perustuvien kokemusten mukaan aion siis pitää jatkossakin kiinni tästä linjauksesta, ettei meiltä osallistu ainakaan mitään karvakavereita (ja tuskin muitakaan) Helsingin messuille niin kauan kuin ne järjestetään samaan aikaan lapsimessujen kanssa.

Helsingin sijaan suunnattiinkin sitten Tampereelle. Alkuun olimme miettineet poikkeamista Särkänniemen akvaariolle pitkästä aikaa, mutta suunnitelma vaihtui perjantaina, kun merivesialtaan siirrossa auttaneet Jenna ja Atte kutsuivat meidät tutustumaan uuteen kotiinsa. Siinä tuli sitten varmaan vähintään yhtä paljon lajeja, mitä olisi tullut Särkänniemen akvaariolla käydessä plus mitä mainiointa juttuseuraa. Samalla Jussi pääsi taas ihmettelemään Aten riuttaa, nyt kun hänen omansa on ottanut taas askeleen verran eteenpäin. Atte kun on luvannut muutenkin olla Jussin tukena ja apuna merivesialtaan kanssa, kun hänellä on niistä kokemusta jo useamman altaan verran. 

Sopulit saivat Tampereen tuliaisina ison pussin yrttiheinää, jossa oli seassa myös lehtineen kuivattuja pieniä oksia

Illasta jatkettiin sitten siskoni luo pelailemaan, ja sisko oli miehensä kanssa aidosti yllättyneitä, miten selvisimme Atelta ja Jennalta pois ilman yhtäkään uutta perheenjäsentä. Tässä voisi tietenkin vedota siihen, että tähän aikaan vuodesta ei ole poikassesonkin melkein millään lajilla, mutta oikea syy oli kyllä se, että nyt muuton myötä Atte ja Jenna asuvat niin lähellä siskoani, että totesimme helpommaksi hakea käärmeen vasta kotimatkalla seuraavana päivänä. Kylässä ollessa Atte kun otti puheeksi sen, että hän muisti Jussin joskus jutelleen menettämästään keltaisesta ripsipalmukyystä. Ja kuinka heillä olisi kasvatussuunnitelmiensa muututtua yksi keltainen ripsipalmukyy, joka ei ole varsinaisesti myynnissä, mutta joka voisi kyllä muuttaa Jussille, jos hän sellaista vielä kaipaa. Niinpä Nacho Cheddar sai nyt seuraajakseen Doritoksen.

Doritos

Tänään otinkin sitten heti aamusta loma-aamun projektiksi päivittää puuttuvat nimilaput kaikkien uusien tyyppien terraarioihin. Nämä kun puuttuivat taas kaikilta Ohosta alkaen, ja vaikka valtaosa ei niitä varsinaisesti tarvitse, kun olemme itse kotona, niin Doritokselle lappu piti ehdottomasti saada heti. Terraarioiden nimilapuissa meillä lukee aina, montako tyyppiä terraariossa asuu, millaiselle sukupuolijakaumalla, mikä on asukin laji (tieteellinen nimi + mahdollinen suomenkielinen nimi) ja eläimen nimi, sekä myrkyllisten eläinten lapuissa on lisänä myrkyllisyydestä varottava pääkallo. Myrkyttömien eläinten kohdalla nämä ovat olemassa lähinnä mahdollisia reissuja varten, jotta hoitajan on helppo tarkistaa, mitä kussakin terraariossa asuu. Myrkyllisillä eläimillä nämä vaaditaan kuitenkin jo ihan turvallisuussyistä. Eli jos meillä syttyy esimerkiksi tulipalo, ja jokin terraarioista hajoaa siinä yhteydessä, on jo ihan työturvallisuuskysymys, että pelastushenkilökunnalla on saatavilla paitsi tieto myrkyllisistä eläimistä, myös tarkka tieto myrkyllisten eläinten lajeista. Sen takia myrkyllisten eläinten asumukset tulee merkitä aina selkeästi, vaikka toki sitä aina toivoo, ettei kyseisiin tilanteisiin jouduta. Ja vaikka meidänkään lajeissa ei ole mitään supermyrkyllisiä, niin anafylaktisen shokin mahdollisuus on aina olemassa ihan kaikkien myrkyllisten kanssa. Plus voin kuvitella, että mikäli pahin sattuisi, niin ei siitäkään tiedosta ole varmasti haittaa kenenkään mielenrauhalle, että mahdollinen purema olisi hyvin suurella todennäköisyydellä henkeä uhkaamaton, ja että vastamyrkyn sijaan hoidoksi riittää yleensä oireenmukainen munuaisten toimintaa tukeva hoito.   

Pihan puolella on tullut myös aloitettua astetta mittavampaa risusavottaa, kun päätin trimmata pihan keskellä kasvavaa marja-aronia pensasta vähän vähemmän läpitunkemattomaksi rämeiköksi sen jälkeen kun Löllö onnistui karkaamaan sinne viime kesänä ja meillä kesti useampi tunti saada se maanitelluksi sieltä pois. Saa vain nähdä, miten meidän roskalavaryhmästä bongattu oksasilppuri selviää haasteesta, sillä en tiedä saisinko tuota määrää oksia syötettyä kahdelle kanille edes niiden eliniän puitteissa, etenkin kun oksat ovat uusituva luonnonvara, jota saadaan varmasti karsittua pihalta käyttöön joka kesä. 

Pihan oksasavottaa

Jussin merivesiallasprojekti

Jos omien projektieni deadline on yleensä viimeistään sillä sekunnilla, kun saan idean, Jussi yleensä hauduttelee omiaan selvästi pidempään. Nytkin merivesiallas on ollut varastossa jo reilun vuoden verran, kun Jussi on miettinyt, mihin se olisi paras perustaa. Alunperin kun haimme altaan, sitä kaavailtiin takkahuoneeseen, mutta Jussi alkoi pelätä sen heijastuvan liikaa tietokoneen ja television näytöistä. Sen jälkeen sijoituspaikaksi valikoitui autotalliin rakenteilla oleva mancave, mutta sitten sähkönhinta pomppasi pilviin, ja totesimme että autotallin pitäminen riittävän lämpimänä merivesiprojektia varten olisi pähkähullua. Viimeisimmän yläkertamylläyksen jäljiltä olohuoneesta olisi muuten vapautunut altaalle sopiva paikka, mutta yläkertaan on tulossa jossain kohtaa lattiaremontti, joten allasta ei olisi saanut siirrettyä sinne ennen remontin toteutumista, mihin voi mennä vielä joitain vuosia. Ratkaisu löytyi kuitenkin lopulta samalla kun siirrettiin eksoottiset nisäkkäät bunkkerista yläkertaan ja matelijabunkkerin järjestys meni uusiksi. Sokruhäkki, rottahäkki ja Simon tuleva terraario vapauttivat tarpeeksi tilaa, jotta merialtaalle saatiin paikka bunkkeriin. 

Siirron suunnittelu käynnissä

Jussin tuleva merivesiallas on kuitenkin melko kookas, 750 litraa, ja tehty paksusta lasista. Niinpä sitä ei edes koitettu mahduttaa samaan järkkäilyviikonloppuun, jona siirrettiin valtaosa muista matelijabunkkerin terraarioista, vaan se jäi odottamaan että autotallista asunnolle johtava rinne sulaa kunnolla. Samalla Jussille jäi aikaa värvätä lisää kantajia ja suunnitella siirtoa. Alkuun Jussi ajatteli, että vuokraisimme peräkärryn, jolla allas saataisiin siirrettyä autotallilta mäki ylös asunnolle. Atte oli kuitenkin sitä mieltä, että riittävällä kantajamäärällä pelkkä kantaminen tulisi kuitenkin helpommaksi, kunhan allas varustettaisiin kunnon imukuppikahvoilla. 

Allas liikkeellä

Me ostimme yhdet imukuppikahvat, kun lähdimme ensimmäistä kertaa hakemaan allasta Porvoosta, mutta ne osoittautuivat täysin leluiksi. Kunnollisten versioiden hinnaksi paljastui noin 100 euroa kappaleelta, mutta Atte tiesi vinkata, että Tampereen akvaarioseura lainaa niitä jäsenilleen. Tässä kohtaa aikaa altaan siirtoon oli enää pari päivää, joten Jussi laittoi äkkiä jäsenhakemuksen vetämään ja alkoi sumplia, miten saadaan imukupit ajoissa mukaan siirtoon. Kaksi kantotiimin jäsenistä kun oli kyllä onneksi tulossa Tampereelta, mutta heillä ei ollut aikaa hakea imukuppeja. Siskonmies hyppäsi tässä kohtaa onneksi avuksi, ja kävi hakemassa neljä keltaista kolmikirjaimisella tunnuksella merkittyä salkkua paikasta x, ja tiputti ne sovittuun paikkaan, josta ne jatkoivat matkaansa Turkuun. 

Niinpä meillä oli eilen kasassa kuusihenkinen tiimi ja imukupit. Porukan kaksi vahvinta jäsentä koittivat kyllä alkuun kovasti tunnustella, olisiko allas kuitenkin noussut kahdestaankin ilman mitään apuvälineitä, mutta aika äkkiä todettiin, että etenkin niissä kohdissa, missä allasta piti käännellä ahtaammissa kohdissa, lisäkäsistä oli hyötyä, samoin kun altaan alta piti alkuun purkaa ala-altaaseen johtava putkisto, jota varten se piti nostaa aika ylös. 

Apuna käytetyt kahvat

Vaikka siirtoprosessi oli jännittänyt Jussia kovasti, niin se allas sitten siirtyi tulevalle paikalleen ilman ihmisuhreja ja vammautumisia, ja itse allaskin säilyi ehjänä. Altaan tuleva paikka oli jopa valmiiksi täysin suora, mittasi sitten vatupassilla mistä kohtaa vain. 

Mutta koska kyseessä on edelleen Jussin projekti, en pysty näin seuraavana päivänä julkaisemaan kuvia, jossa valot ja tekniikka ovat paikoillaan ja allas täyttyy vedellä kovaa vauhtia. Jussi oli nimittäin heti kiinnostunut siitä, kun Atte jutteli, kuinka aina välillä jonkun lopettaessa harrastuksen, saataville tulee isoja määriä elävää kiveä ilmaiseksi tai hyvin halvalla. Joten kun projektia on vedetty eteenpäin tällaisella verkkaisella tahdilla, edullisin vaihtoehto olisi odottaa, että tulee taas tällainen ilmoitus, ja laittaa allas pystyyn sitten. Etenkin kun meillä on muutenkin kokemusta salamaprojekteista eläinten kanssa, eli että sitten kun viesti tulee, niin sitten vain laitetaan hommat vauhdilla kuntoon. Eli että tässä kohtaa pidetään vain huoli, että hommataan kaikki valmiiksi niin, että kaikki tarpeellinen on valmiiksi kädenulottuvilla, sitten kun se hetki tulee. 

Viimeinen nosto

Eli projekti on nyt ottanut ensimmäisiä askeliaan ja seuraavat seuraavat sitten, kun niiden aika on. Iso kiitos kaikille asianosaisille, joista osa oli jo konkareita näissä "olisi yksi tämmöinen terra/akva/jättihäkki siirtojutuissa (jopa tämän kyseisen akvan kohdalla)...", ja yksi ensikertalainen meidän projekteissa.

Allas paikoillaan. Viereisen terrahyllyn terrat odottavat vielä paikoilleen siirtoa, jonka jälkeen sähköt pitää vielä laittaa uusiksi.

Haasteita laumakemioissa

Biancan pennut syntyivät viime viikonloppuna, ja niin kovasti kuin olisinkin halunnut toivottaa jonkun heistä tai (lue: ja) Sitruunan pennuista meidän laumaan, minun oli myönnettävä sekä itselleni että kummallekin kasvattajalle, että meillä on nyt niin paljon haasteita laumakemioissa, että uuden tyypin ottaminen mukaan jengiin on nyt mahdotonta. Tällä hetkellä kun tuntuu jopa puoliväkinäiseltä puhua frettien kohdalla yhdestä jengistä, kun sitä on jo jonkin aikaa miettinyt, pitäisikö vain luovuttaa suosiolla ja jakaa porukka kahtia. 

Parhaimmillan kun jo päästiin siihen, että kaikki sietivät toisiaan melko hyvinkin, ja laumojen välille alkoi syntyä yksittäisiä ystävyyssuhteita. Olin jopa erittäin optimistinen sen suhteen, että pääsisimme pisteeseen, jossa meillä olisi taas yksi yhtenäinen lauma. Tämän hetkinen tilanne kuitenkin on, että osaa jengistä yhdistää vain seitinohuet siteet, jotka eivät kestä mitään normaalista arjesta poikkeavaa. Vaikka jengi on saatu asutettua yhdessä jo useamman kuukauden, joka ikinen poikkeama arjessa johtaa jonkinasteiseen konfliktiin. Oli kyseessä sitten se, että osa freteistä on ollut mukana jossain, kuten messuilla tai koululla. Tai että on koitettu ottaa kaikki mukaan, ja ne ovat olleet suljettuna yhdessä tavallista pienempään tilaan. Tai että joku on aloittanut kiiman. Tai kun Vappu kuoli. Tai kun kupissa on ollut Juutaksesta pahaa ruokaa ja iskee nälkäkiukku.

Mitella & Mallu

Konfliktit ovat vaihdelleet pelkästä huutamimisesta puffeihin ja niskasta ravisteluihin, niin että nyt kahdella on taas niskassa puremajälkiä. Ja että olen herännyt niin monena yönä niin monta kertaa siihen, että joku koittaa änkeä väärään riippariin väärän tyypin viereen, että jaksaminen on alkanut loppua. En tällä hetkellä yksinkertaisesti ymmärrä, miten kukaan pystyy ikinä hankkimaan lapsia ja pysymään edes jollain tasolla järjissään yöheräämisten kanssa.

Jussi ei ole kauhean innoissaan ajatuksesta, että palattaisiin kahteen laumaan. Ja toki itsekin tiedostan sen, että jos siihen ratkaisuun päädytään, päätös on sitten lopullinen. Isoimpia ongelmia porukan jakamisessa olisi, että sitten puolet jengistä menettäisi taas ulkotarhan vapaan käytön, mitä valtaosa tyypeistä arvostaa erittäin paljon. Ja vielä isompana hidasteena pitäisi päättää mitä ystävyyssuhteita lähdettäisiin rikkomaan. Periaatteessa helpoin jako olisi palata tilanteeseen missä oltiin ennen laumojen yhdistämistä, eli että Juutas, Tekla ja Nava olisivat jatkossa oma laumansa, ja Mitella, Nutella, Mallu ja Hattara omansa. Kuitenkin Mitellasta ja Teklasta on tullut aika läheisiä, eli periaatteessa Mitella voisi olla kiva irroittaa kanssa mummo ja pappa jengiin - toisaalta taas Mitella nukkuu hyvin usein yhdessä myös nuorempien kanssa. Nava ja Juutas ovat ihan bestiksiä, eli pojat haluaisi ehdottomasti samaan laumaan. Kuitenkin Nava on yksi Hattaran lemppareita, ja meidän albiinot hengaavat paljon yhdessä. Juutas taas purkaa välillä nälkäkiukkujaan Hattaraan, minkä takia jos lauman jakaisi kahtia, ne eivät olisi paras yhdistelmä samaan laumaan. Eli puolessa vuodessa on kuitenkin ehtiä tapahtua myös sen verran lähemtymisiä ja sekoittumista, ettei jakoviiva ole enää yhtä selvä. 

Mitella & Juutas

Tietenkin lauman mahdollisessa kahtia jaossa mietittää myös se, kuka jäisi sitten vanhuslaumasta viimeiseksi, ja kuinka joku joutuisi sitten olemaan viimeiset aikansa mahdollisesti yksin. Junnulauman osalta kun on päätetty, että Hattaralle hankitaan uusia kavereita viimeistään kun Mallusta ja Nutellasta aika jättää. Muuten lauman jako voisi mahdollisesti mahdollistaa uusien kavereiden hankinnan Hattaralle jo aiemmin, jos kaikki vanhukset jäisivät toiseen laumaan, mutta ottaen huomioon että Nutella ja Mallu ovat välillä aika kovia simputtamaan uusia, voisi tavallaan olla jokatapauksessa helpompi odottaa, että ainakin Nutellasta aika jättää.

Viimeisimmät takapakit laumakemioissa olivat Vapun kuolema kuukausi sitten, ja kun siitä oltiin vasta tasaantumassa, Mallu aloitti kiimansa pääsiäisenä. Mallu sai eilen uuden hormoni-implantin, mutta koska hormonit eivät tasaannu sekunneissa tai edes päivissä, tätä tämänhetkistä turbulenssia voi kestää pahimmillaan vielä useamman viikon. Ja koska Mallu ja Nutsku ovat klikki, niin kun Mallu on tavallista enemmän kierroksilla ja härkkii Teklaa, Nutsku lähtee siihen täysillä mukaan. 

Eli en nyt sitten tiedä. Kummassakin vaihtoehdossa olisi puolensa. Johonkin suuntaan tilanne on kuitenkin saatava ratkeamaan, mikäli nämä konfliktit eivät tästä vähene.

Kanien muutto

Varjoisa rinnetontti metsän reunassa pitää huolen siitä, että huolimatta pääsiäisen erittäin keväisistä lämpötiloista, meidän pihasta vasta puolet on vapautunut lumipeitteen alta. Siitä huolimatta päätin toteuttaa kanien muuton autotallista kanilaan jo nyt. Lämpötiloissa kun aletaan olla jo öisinkin plussan puolella. Ennen kanien muuttoa kanilasta piti toki tyhjentää kaikki viime vuotiset kuivikkeet, jotka päädyin kärräämään katteeksi marjapensaiden juurelle. Siitä tulikin sitten pieni ketjureaktio, sillä en ole tässä asuessa juurikaan edes koskenut marjapensaisiin, sillä ne muodostavat ikävän pistelevän pöheikön, johon vaatteet tarraavat kiinni.

Pampula & Petteri

Petteri

Mökin ympärillä näyttää vielä vähän talviselta

Koitin alkuun nakittaa katteen levittämisen Jussille, diilillä minä lapioin ja kippaan kuormat, ja Jussi sitten levittäisi. Vetosin tässä siihen, että Jussilla on pidempivartiset saappaat, joten hänen jalkansa olisivat paremmin turvassa puskien keskellä. Mutta eihän siitä levittämisestä tullut mitään, sillä pensaiden oksat viistivät niin maata myöten, ettei pensaiden tyvien lähellekään saanut mitään. Niinpä asiaa hetken kirottuani tein sen, mikä olisi varmaan pitänyt tehdä jo pari vuotta sitten: hain oksasakset ja annoin mennä. Kaikki maata pitkin viistävät oksat, kaikki lahonneet oksat ja kaikki väärään suuntaan sojottavat saivat mennä. Oksapinot marjapensasalueen vierellä alkoivat kasvaa sitä tahtia, että Jussi totesi paremmaksi hakea heti oksasilppurin ennenkuin saarran itseni samanlaisen takiaisaidan taakse kuin Prinsessa Ruususessa. 

Lähtötilanne marjapuskien kanssa

Uusi, karsitumpi look alkaa hahmottua

Vielä en osaa sanoa, tuliko pensaille tehtyä satoa ajatellen liiankin radikaali kertakarsinta, mutta nyt pensaita ainakin pystyy lähestymään niin, että jos satoa tulee, on sen kerääminen huomattavasti miellyttävämpää. Samalla kate saatiin sinne, minne se oli tarkoituskin levittää, ja nyt pensaille on mahdollista asentaa jonkinlaiset kasvutuet, jahka saan aikaiseksi hankkia sellaiset. Samalla tein päätöksen, että yksi tyrnipuista tulee menettämään yhden ison haaransa, joka käytännössä jyrää yhden marjapensaista ja varjostaa täysin kaksi kasvulavoista. Sen sahaaminen jäi kuitenkin toiseen päivään. Olo on raivauksen jäljiltä ristiriitainen: umpeenkasvanut pöpelikkö tuntuu eläimiä ajatellen suojaisammalta. Kuitenkin talon toiselta puolelta löytyy ihan oikeaa metsää, ja karsiminen tekee pihan hyötypuutarhapuolesta helpommin hyödynnettävän. 

Vuoden ensimmäinen leskenlehti

Tyhjennystä seurasi uusien olkien ja puukuitujen levittäminen kanilaan, ja kanien muutto. Muuten olisin varmaan mennyt pelkällä oljellla, mutta tuota puukuitua on päätynyt meille pari paalia, ja se on ihan uskomattoman riittoisaa tavaraa. Eli mikäli ikinä haluan saada nuo paalit käytetyksi, ei riitä, että laitan sitä välillä vähän rottien pesiin. Aloitin myös omenapuiden leikkausta sen verran, että sain kaneille kunnon maistiaiset tuoreista omenapuunoksista. 

Päivän lihasavotta

Alunperin minun piti jättää autatalliaitauksen purku tähän päivään, mutta innostuin hoitamaan senkin jo eilen. Tällä viikolla kun on tarkoitus koittaa siirtää Jussin merivesiprojekti autotallista bunkkeriin, joten autotalliin pitää saada riittävästi työskentelytilaa altaan ympärille kantajia varten. Aitauksen purkaminen ja tyhjennys kävi jokatapauksessa helposti samalla, kun Jussi laittoi siipilaatikon sisältöä poravasaralla pussituskuntoon.

Pääsiäisvieraat

Vähän ennen pääsiäistä sain viestin, jossa tiedusteltiin mahtuisiko meille suhteellisen lyhyellä varoitusajalla pari frettiä pääsiäishoitoon. Koska toinen tyypeistä, joille hoitopaikkaa kysyttiin oli Kirby, ja olen mieletön Kirby-fani, vastasin viestiin heti myöntävästi edes kysymättä asiaa Jussilta. Ei sillä että Kirbyn kaverissa Koobassakaan mitään vikaa olisi, mutta Kirby on yksi pienimpiä koskaan näkemiäni frettejä. Kirby on niin pieni ja vikkelä, että sen koko olemuksesta tulee enemmän mieleen kärppä kuin fretti, ja se onkin saanut nopeasti lempinimekseen taskuraketti. Kirby on nimittäin oikeasti selvästi pienempi kuin keskimääräinen luovutusikäinen fretinpentu, mitä vielä korostaa se, että kyseessä on aikuinen eläin jolta puuttuu sellainen untuvainen pennunpörheys. 

Kirby <3

Kirby <3

Jussi on yhä vähän varuillaan kaikkien uusien hoitoeläinten suhteen, ja hän tahtoo heti varmistella, onhan niille sovittu hoidon päättymisaika. Ei sillä, että meille olisi etenkin pandemia-aikana tullut hoitoon useampi tyyppi, jotka ovat sitten jääneet osaksi meidän laumaa. Siihen ei silti tarvittu montaa hetkeä, kun Jussikin liittyi Kirbyn faniklubiin, koska "eihän Kirbyä vaan voi katsoa ilman että alkaa naurattaa, kun se on niin kärppä". Eikä asiassa toki haittaa sekään, että sekä Kirby että Kooba ovat mielettömän kilttejä tyyppejä. 

Kooba

Naurun ohella Kirbyn tultua on tullut ihan vähän myös itkettyä. Ei suoranaisesti Kirbyn takia, vaan koska se tuo niin elävästi mieleen minun oman minityttöni. Vaikka Snurre oli selvästi Kirbyä isompi (Snurre oli kesäpainossa 500g, Kirby nyt 395g), on niiden olemuksessa paljon samaa. Snurren kanssa elettiin myös niitä samoja haasteita, kun neiti mahtui kokonsa takia ihan uskomattomiin koloihin, ja aiheutti monet sydänkohtaukset nukahdettuaan johonkin, johon en olisi ikinä uskonut sen mahtuvan. Vertailukohtana kun voidaan mainita, että meidän lauman tällähetkellä pienin tyttö on Nutella, joka painaa kesäpainossa 800 grammaa, ja joka on onnistunut tulemaan läpi 2,5 sentin raosta.  

Nutella & Hattara

Hattara

Mallu kyselee kasvihuoneen ovella, voitaisiinko jo vähän laajentaa aluetta

Pitkänäperjantaina tuli otettua tyyppejä pitkästä aikaa kasvihuoneelle touhuamaan ja kuvattavaksi. Ensin omat tyypit kahdessa erässä: ensin kolme aktiivisinta purkamaan vähän energiaa, ja sen jälkeen neljä vanhinta ihmettelemään. Sen jälkeen päätin hakea myös Kirbyn ja Kooban hetkeksi touhuilemaan. Myönnän että yhtenä taka-ajatuksena oli että halusin Kirbystäkin ei-tärähtäneen kuvan, mikä on sisällä edelleen vaikeaa neidin pienen koon ja vauhdin takia. Paremmassa valossa se sekunnin paikoillaan olo kun riittää vähän paremmin. 

Telluska <3

Pyhien aikana on ollut myös aikaa miettiä omaa pentukuumettaan ja lauman tilannetta, ja alan kallistua sen puoleen, että koitan pitää jäitä hatussa. Vaikka meillä otettiin laumakemioissa taas takapakkia Vapun kuoltua, on tilanne alkanut taas selkiytyä huomattavasti, nyt kun ottaa noita aktiivisimpia välillä erikseen touhuamaan. Uusi pentu voisi sotkea pakan taas kuukausiksi, ja lauman nykyisellä ikäjakaumalla se on isolle osalle laumasta hyvin iso siivu siitä, mitä niillä on oletettavasti elämää jäljellä. Se ei silti tee päätöksestä helppoa. Koska mitä enemmän olen ehtinyt asiaa miettiä, sitä enemmän huomaan, että kaipaisin pennusta ennaltaehkäisevää laastaria tuleville menetyksille. Jotain varmuutta jatkuvuudesta. Mutta laastaria enemmän minun pitäisi saada nyt pääni pysymään hetkessä. Tällä hetkellä meidän frettilaumassa on seitsemän mahtavaa tyyppiä. Minulla on minun halinallepojat, ja maailman kaunein tummiainen. Kaikki seitsemän ovat tällä hetkellä terveitä, emmekä ole juuri nyt, juuri tällä hetkellä menettämässä ketään, eikä tulevaisuudesta voi muutenkaan ikinä tietää yhdenkään tyypin osalta.

Nava lässähti

Sittenkin pentukuume

BREAKING NEWS: pentukuume yllätti bloggaajan. Tiedän itsekin naureskelleeni taas tänä keväänä, kun takatalvi yllätti autoilijat. Että miten oikeasti voi olla, että jokin niin joka vuotinen yllättää ihmiset jokaikinen kerta. Että kyllä sitä nyt luulisi, että ihmiset kykenisivät oppimaan edes tuon verran säännönmukaisuuksista. Nyt kaikki saavat sitten vuorostaan nauraa minulle, sillä minä oikeasti uskoin, että olen tänä vuonna täysin immuuni pentukuumeelle. Että viimeiseen reiluun puoleen vuoteen on mahtunut niin paljon puffailuja ja piippailuja, että mie en aio enää koskaan ikinä totuttaa yhteen yhtäkään frettiä, vaan vedän kylmän järkipäisenä tämän lauman loppuun ja mietin uusia frettejä vasta, kun kaikista nykyistä on aika jättänyt. Helppoa ja hajutonta. 

Katsoin alkukeväästä kylmän viileästi astutusilmoituksia, eikä mahan pohjassa värissyt yhtään. Ei ainakaan ennenkuin bongasin Biancan lähtevän tänäkin vuonna treffaamaan Onigiria, mutta sivuutin kuvan äkkiä. Katsoin Riikan sivuilla, kun vuoden ensimmäinen pentue syntyi, ja pää pysyi yhä viileänä ja tavoite selkeänä - ei yhtään lisää mahdollisia laumakemia haasteita tänne. Olo oli kuin täysin parantuneella ex-addiktilla, joka kykenisi siirtämään vaikka kallioita uudella tahdonvoimallaan. 

Ekat halkeamat ilmestyivät aprillipäivänä. Hattaran sisko Sitruuna synnytti yksitoista poikasta. Kivan turvallisen vaavueen kyllä, sillä kaikki ovat pastelleja, ja pastelli on minun vähiten lemppari frettiväreistä. Eli ei mitään houkutuksia. Paitsi että minua on alkanut hiertää vähän kiven lailla, ettei Hattaralla ole kakaraseuraa, ja Hattaran siskonmukeloista voisi eeehkä löytyä Hattaralle hyvä aisapari. Ja kun pentuja on yksitoista, Riikalla ei ehkä olisi ihan niin montaa nimeä kyseisen pentueen pentujonossa... Ja jos kyseessä olisi pastelli, sehän olisi ihan järkipäätös. Enhän minä olisi hankkimassa siinä itselleni sitä haaveideni tummaa, vaan Hattaralle Hattaran kaipaaman kaverin. Ihan eri asia siis. 

Kaivoin esille mentaalisen listani kaikista niistä järkisyistä, minkä myötä olen Jussille vakuuttanut ja vannonut että tänä vuonna ei ole todellakaan tulossa yhtään pentua, eikä varmasti vielä lähivuosinakaan. Että nyt hoidetaan vanhukset kunnialla loppuun, eikä sotketa laumakemioita enää millään.

Paitsi että ne ovat yhä vähän sotkussa, eikä lauma ole vieläkään ihan tasapainossa, kun Hattaralla on niin paljon enemmän energiaa kuin muilla...

Mutta se ei olisi reilua vanhuksia kohtaan...

Nutella ja Juutas eivät taatusti hyväksyisi...

Lopputuloksena itkin taas eilisillan, kuinka minun pää ei tule kestämään sitä, että joudun seuraavan parin vuoden aikana hautaamaan todennäköisesti 5-6 meidän frettijengistä, ja kuinka Hattara jää sitten ihan orvoksi ja yksin. Ottaen huomioon, että meidän frettilaumassa on tällähetkellä seitsemän frettiä, Jussi ei ymmärrettävästi näe Hattaran yksinjäämistä ihan yhtä akuuttina kriisinä. Ja ottaen huomioon, että meidän viidestä veteraanista kolme muutti meille viime vuonna, tämä on aika tietoisesti otettu surutaakka. 

Jostain sieltä kyynelien kastelemasta mielen maaperästä se sitten taas nousi: totaalisen täydellinen ja täysimittainen pentukuume. Pää tuntuu astetta pumpulimaisemmalta ja sydän tahtoo jättää välistä lyöntejä väliin. Katse lasittuu kaukaisuuteen ja kännykän näytölle ilmestyy vähän välillä haisuvinkuvideoita, mitä katson silmät sydämiä täynnä. Yhtään pentua ei ole varattu, ja silti kahdella on jo työnimi. Olkootkin että vastoin kaikkia lauantain vannomisia, jos tänä vuonna tulisi pentu, tulisi sittenkin varmaan vain yksi, sillä ikäeroa Hattaraan olisi nyt vain hiukan vajaa vuosi. 

Pää pöhnässä miinuslista tiivistyy koko ajan kompaktimmaksi ja plussalista kasvaa. Hankalin miinus kutistaa on se, että mie kyllä oikeasti lupasin Jussille, ettei tähän nykyiseen laumaan enää tule.  

Selaan läpi kalenteria ja Facebookin kuvia, ja lasken koska Sitruunan pennut olisivat luovutuksessa ja koska Biancalla olisi laskettu, ja koska ne olisivat sitten luovutuksessa. Kyselen Jussilta, että jos tapahtuisi se mitä ei tapahdu, äänestäisikö hän Sitruunamarenkia vain Nottea tai Lokia. Näin ihan teoreettisesti. 

Koska eihän siinä olisi mitään järkeä.

Ja koska olen luvannut.

Sitten taas katselen pöpinä pentukuvia ja aivoista sulaa pala pois.

Jos olisin järkevä ihminen, meillä ei ylipäätään olisi tämmöistä laumaa.

Mutta...

Huhtikuun synttärisankarit

Tässä kuussa meillä juhlitaan kolmia synttäreitä, kun Mitella täyttää tänään 7v, Juutas ensiviikolla 5v ja Petteri 12.4. 2v. Frettien kohdalla 5-vuotiaat siirtyvät näyttelyissä veteraaniluokkaan, eli ensiviikon jälkeen Juutaskin on sitten virallisesti pappakastia. Olen jo jonkin aikaa kokenyt pientä kriisinpoikasta siitä, että tästä keväästä alkaen meidän frettilaumasta yli puolet on veteraani-ikäisiä. Kriisi syveni eilen vielä entisestään, kun tajusin että en ole osannut edes ajatella, että myös Nutella liittyy ensikuussa veteraaniosastoon, ja sen jälkeen meidän laumasta 5/7 on veteraani-ikäisiä, ja mikäli laumakokoonpanossa ei tapahdu muutoksia, vuoden päästä meidän laumassa on enää yksi alle veteraani-ikäinen. Viisivuotias ei toki ole vielä mikään supervanha, mutta tällähetkellä tahtoo silti olla, että freteissä pojat elävät yleensä sen 5-7 vuotta ja tytöt 5-8 vuotta. Seitsemää vuotta, jonka Mitella tänään saavutti, pidetään jo sen verran kunnioitettavana ikänä, että silloin on mahdollista hakea frettiliitolta ikäsertifikaattia kunnianosoituksena hienosta iästä. Mitellan sertifikaattihakemuskin lähti tänään matkaan. 

Onnea Mitella 7 vuotta!

Ehkä ei ole siis ihmekään, jos Hattarasta välillä tuntuu, ettei täällä ole tarpeeksi äksöniä. Tosiasia kun on, että frettilauman neljä vanhinta käyttää hyvin ison osan ajasta nukkumalla. Toki meno on nyt kevään myötä hieman piristynyt, mutta ei meillä enää useinkaan tunnu siltä, että frettejä olisi niin monta kuin niitä on. Eilenkään kaikki tyypeistä eivät malttaneet tulla katsomaan edes vieraita, kun niillä oli kiire torkkua tarhassa. 

Onnea Juutas 5 vuotta!

Mitellasta, joka oli meidän haastava pentu ja ongelmanuori, on tullut lauman arvostettu matriarkka, ja luottotyyppi, joka tulee toimeen jopa lasten kanssa. Juutas, joka liittyi meidän jengiin vasta kypsällä iällä viime keväänä, on osoittanut oletettua herkemmäksi pojaksi. Omalla jengillä poika on nälkäkiukkuja lukuunottamatta varsin lunki tyyppi, mutta hän reagoi selvästi muuta laumaa herkemmin muutoksiin. Se onkin yksi niistä syistä, miksi koitetaan nyt rauhoittaa senioreiden vanhuusaika isommilta muutoksilta, vaikka Jussikin sortui tänään vähän puhumaan kuinka Sitruunamarenki voisi sopia Hattaran kanssa. 

Onnea Petteri 2 vuotta!

Petteri taas on kaikilla mittapuilla vielä varsin nuori kani. Vaikka Petteri ei olekaan ihan kääpiö, on se myös kaukana jätistä, joten sen kohdalla on täysin realistista, että poika voi elää 8-10 vuotta, ellei vähän ylikin. Tällähetkellä kanit majailevat vielä talvitukikohdassaan autotallissa odottamassa että lumet sulavat ja maa ehtii vähän kuivahtaa ennen kesäasumukseen siirtymistä. Petterin ja Pampulan kohdalla rokotukset on kummallakin vahvistettu jo tammikuussa, eli sen puolesta ulkoruokailukin on turvallista heti kun ruoho vain alkaa kasvaa.

Kissabloggaajamiitissä Turussa

Tällä kertaa me emme joutuneet Jussin kanssa reissaamaan kauhean kauaksi kissabloggaajamiittiin, vaikka vähän kotia kauemmaksi kuitenkin, kun halusimme toki osallistua myös miitin aloittaneeseen ravintolalounaaseen. Päätös oli ehdottomasti kannattava, sillä Teinin ruoka oli erinomaista, ja meille varattu kabinetti oli koristettu asianmukaisesti kissataiteella. Teinin jälkiruokalista jätettiin kuitenkin tällä kertaa väliin, sillä olin luvannut kattaa jälkiruokabuffetin tarjolle tänne meille. Nyt kun säästi matkustukseen kuluvassa ajassa, niin sen saattoi hyvin käyttää keittiössä häärätessä. 

Teinin taulu valinta oli aika osuva

Ravintolasta jatkettiin tosiaan kimppakyydeillä tänne meille, missä kissat olivat asiankuuluvasti ensimmäisinä vieraita vastassa. Kaikkien päästyä sisälle, vapautin myös fretit tekemään tuttavuutta. Aika pian Mauno alkoi kuitenkin käydä jo levottomaksi, sillä kaikki tuntuivat viihtyvän vähän turhankin hyvin kissoja ja frettejä kuvatessa, eikä kukaan tuntunut liikkuvan bunkkerin suuntaan, vaikka aivan varmasti kaikille oli kerrottu, että sielä on lisääkin eläimiä, ja että Mauno tykkää esitellä. Maunolla tuli melkein itku, että ei kai tämä ole taas sellainen seurue, jota kiinnostaa vain karvaiset tyypit. Maunon onneksi kaikki lähtivät kuitenkin kohta kohti alakertaa ja matelijahuonetta. 

Ruttu löysi aurinkotäplän

Bunkkerissa Mauno keskittyi esittelemään etenkin lemppareitaan, eli arosopuleita, vaikka alkuun yksikään ihminen ei niitä meinannut nähdä. Maunon sinnikkyys kuitenkin palkittiin, ja kun Mauno niin intensiivisesti tuijotti terraariota ja reagoi jokaiseen sielä näkyvään liikkeeseen, pian muutkin alkoivat nähdä, missä sopulit liikkuivat ja saada pallosalamoita vangittua valokuviinkin - onhan Mauno mitä kokenein ekso-opas. Minä taas en ollut yhtä hyvin valmistautunut kierrokseen, sillä olin unohtanut ottaa mukaan salaatit, mikä johti kolmeen pettyneeseen kilpikonnaan, sillä etenkin Donatella ja Rafaella ovat kovia kerjäämään, eikä kellään ollut mokani myötä antaa likoille spesiaaliherkkuja. Koska monella vierailijalla ei ollut aiempaa kosketusta matelijoihin, otimme muutamia tyyppejä lähemmin tutustuttavaksi, niin että halukkaat pääsivät moikkaamaan Mustia, Jesteriä, Pamelaa ja Donatellaa.

Maunon matkat esittää: sopuli

Yläkertaan palattua minä aloin kattaa jälkkäripöytää, ja Jussi otti sillä välin porukan kahdessa erässä tutustamaan yläkerran eksolaan. Jälkkärimenuksi valikoitui tälläkertaa paistettu suklaajuustokakku, mokkapalat, marenkijälkkäri ja banoffee. Näistä etenkin marenkijälkkäri ja banoffee tekivät hyvin kauppansa. Mokkapaloja jäi eniten yli, mutta se kestää onneksi herkuista parhaiten pakastamista, niin osan saa laitettua pakkaseen ja osan kiikutettua maanantaina töihin. 

Jälkkäribuffasta en ehtinyt napata tämän parempaa kuvaa, kun en tajunnut kuvata heti alkuun :D

Vähän jälkkärien jälkeen kävi myös pieni tapaturma, kun Juutas päätti itse seuroihin hakeuduttuaan, että hommassa oli kuitenkin jotain ahdistavaa ja herra nappasi Päiviä kädestä. Valitettavasti herra päätti samalla myös demota, mikä on lukkopurenta. Herra saatiin kuitenkin onneksi nopeasti irti ja Päivi välittömästi lääkärin tarkistukseen ja paikattavaksi (saimmekin tunnustusta harvinaisen hyvin järjestetyistä lääkäripalveluista miitin yhteydessä). Jatkossa täytyy kuitenkin alkaa rajoittaa Juutaksen seurustelua vieraiden kanssa, kun vaikka Juutas on muuten varsin lunki tyyppi, hänestä selvästi löytyy tälläinen epävarmempikin puoli, eikä hän välttämättä tajua itse silloin poistua tilanteesta vaikka siihen olisi tilaa ja mahdollisuus.  

Mauno koittaa valita parasta kassia

Kai näitä oli yksi per kissa?

Kun tämän jälkeen oltiin seurusteltu vielä hetki, alettiin jo vähän udella sponsorikassien perään. Tälläkin kertaa kun olimme saaneet miitille sponsorin, ja sen myötä jokaiselle osallistujalle hienon yllätyskassin. Ne oli vain jo ennalta jemmattu vierashuoneeseen, etteivät meidän omat julistaisi kaikki niitä itselleen. AuraPetin lahjoittamissa kasseissa oli kaikissa kolmen sorttista kuivaruokaa ja useampaa erilaista märkistä. Mauno ehti jo hetken innostua, kun kasseja olikin viime hetken peruutuksien vuoksi muutamia enemmän kuin osallistujia, että loput kassit olisivat varmaan kaikki Maunon. Miittien hengen mukaisesti kuitenkin sovittiin, että ylimääräiset kassit lahjoitetaan Dewi ry:lle. Koska niin paljon kuin omat tyypit ansaitsevatkin hemmottelua ja ylläreitä, maailmassa on kuitenkin paljon kissoja, joilla ei ole vielä omaa ihmistään, joiden lahjominen kuuluu siten kollektiivisesti kaikille kissaihmisille. 

Ketään viisikosta ei tarvinnut kauheasti houkutella mukaan testailemaan. Ainosta voitaisiin kyllä avata heti kaikki maut.

 

Kiitos kaikille osallistumisesta!