Lokakuun megatrendi jatkuu: poistuin kotoa, ja olen taas saikulla. Vaikka näyttelypäivä sujuikin lähinnä aitausten vierellä istuen ja ihmisten kanssa jutellen, sekin oli selvästi liikaa. Näyttelyn jälkeisenä aamuna heräsin kovaan kurkkukipuun, ja sunnuntai-iltaan mennessä olin taas kuumeessa. Tällähetkellä olenkin iloinen, ettei minulla ole ilmoitettuna ketään halloweennäyttelyihin, sillä tällähetkellä jo muutama tunti naapurissa halloweenbileissä alkaa tuntua kunnianhimoiselta suunnitelmalta. Mutta jospa marraskuu vapauttaisi minut kierteestä. Työterveydessä otettiin kyllä eilen jo peruslabrat, sillä flunssaksi tämä alkaa tuntua jo absurdilta.

Tuomareina olivat Maisa Thurman ja Aija Kouhi

Jotakin sellaista tein kyllä Finnish Ferret Festivalissa mitä en ole tehnyt koskaan ennen: ajoin aamulla koko matkan näyttelyyn ihan itse. Jussi lähti kyllä näyttelyyn seuraksi, mutta hänkin uskaltaa rentoutua minun kyydissäni jo sen verran, että pystyy keskittymään kännykkäpeleihin minun ajaessani. Vaikka luotinkin suunnistaessa pääsääntöisesti navigaattoriin, löysimme hyvin perille. Matkaan meni kyllä mystisesti huomattavan paljon enemmän aikaa kuin silloin kun Jussi ajaa, mutta onneksi olimme lähteneet liikkeelle hyvissä ajoin.

Näyttelypaikkana toimi Lempäälään Manttaalitalo

Neideistä meillä oli mukana Vappu, Huisku, Nutella ja Mallu. Viimeistään siinä kohtaa kun näin pari neitien kilpakumppaneista tiesin olla odottamatta tältä näyttelyltä liikoja. Siinä missä meillä iso osa laumaa on vielä karvanvaihtopuuhissa ja hienoissa välimallin tukissa hilseilyineen, osa näyttelyn näädistä oli jo täydessä talvipuuhkassa. Ja kun siihen vielä yhdistää sen, että ulkolenkkeily ja muu ekstra on ollut meillä aika minimissä viimeisen kuukauden, meidän aktiivisimmat neidit eivät todellakaan näyttäneet parhaita puoliaan tuomareille. Mutta kai sekin on jotain, että Mallu maistoi tuomaria "vain vähän", ja "tuhmeliini" Nutsku kieltäytyi näyttämästä hampaitaan, kuten junnuna, sen sijaan että olisi tikannut kiinni. Silti en arvostelut nähtyäni ollut ylättynyt, että tälläkertaa meidän neideistä kaikki paitsi Mallu olivat luokkiensa viimeisiä - Mallu oli samassa luokassa Vapun kanssa ollen siten toiseksi viimeinen. Capitaliin on siis kirittävää monellakin saralla, mutta todella toivon, että siihen mennessä on itsekin taas kunnossa.

Tyttöjen näyttelyaitaus

Mutta jos ei oteta lukuun sitä, ettei meidän porukka ollut oikein edustuskunnossa, nautin näyttelystä kovin. Oli ihanaa päästä näkemään ihmisiä, ja juttelemaan sen mitä jaksoi. Ja mitä olisi näyttely ilman pieniä sortumisia: Mallulle lähti mukaan uudet valjaat, kun apinat nyt vain sopivat sille niin hyvin. Olin aiemmin haaveillut samasta nauhasta olevia valjaita Nutellalle, mutta sille ne olisivat olleet auttamatta isot. Järkevämpänä sortumisena mukaan lähti Lempimuonan kautta 10kg broilerin sydämiä ja 10kg kivipiiroja. Vähän tuli kyllä jännitettyä, miten ne mahtuisivat pakastimeen, mutta kuinka sitä olisi voinut sanoa ei näyttelytarjoukselle. Ja jännittäminen oli lopulta turhaa: extempore hankitut kaksikymmentäkiloa menivät annospussitettuinakin ongelmitta näätähuoneen pakkaseen.

Perhepotretteja Sotatanssin A-poikueesta vanhempineen

Näyttelyn yhteydessä pidettiin myös Suomen Frettiliiton syyskokous ja jaettiin Frettiliiton tunnustuspalkinto. Hallituksesta en ollut vielä erovuoroinen, eli jatkan ensivuodenkin varajäsenenä Tampereen seudun fretit ry:n listoilla. Tunnustuspalkintoon olin itsekin ollut ehdolla, mutta sen saajaksi valikoitui pidemmän linjan harrastaja ja frettiaktiivi Riikka Piispa, jolle itsekin olin antanut ääneni. Olisihan se hieno kunnia, jos tuon joskus vielä itsekin saisi, mutta jotenkin koen, että olen ollut mukana vasta sen verran vähän aikaa, että minun aikani ei ole vielä. Mutta haluan silti kiittää kaikkia itseäni äänestäneitä, ja sanoa, että jokainen saatu ääni lämmittää kyllä sydäntäni!

Siskokset Vappu & Huisku

Nutella

Vappu

Huisku

Mallu

Hoitorottamuksia

Jokin aika sitten Saijaa nähdessä tuli puheeksi, kuinka sitä välillä kaipaa poikasten piippailua. Ennenkuin meille tuli ensimmäiset fretit, sitä kun kasvatti rottia muutaman vuoden, ja suunnitteli niille jopa kasvattajanimeä. Frettienkään kanssa kun ei pääse yhtä tiiviisti poikasista nauttimaan, sillä vaikka meillä on sijoitusnaaraita, Frettiliitto edellyttää että kaikki pentueet syntyvät aina kasvattajan luona, eli synnyttäminen sijoituskodissa ei ole vaihtoehto. Kasvatukseen kaikkinensa liittyy kuitenkin niin paljon muutakin kuin söpöt pennut, ettei se tunnu tällähetkellä realistiselta vaihtoehdolta minkään lajin kohdalla. Siinä asiasta puhuessamme Saija sitten kyseli, haluaisinko meille oikeasti tänne poikasia. Että hänellä on muutamia tuontirottanaaraita, jotka pitäisi pikkuhiljaa astuttaa, mutta jotka hän mielellään pitäisi vielä karanteenissa paikassa jossa ei ole muita rottia. Innostuin ideasta heti, mutta koska meidän frettivapaat huoneet ovat ensisijaisesti Jussin valtakuntaa, piti asiasta keskustella myös hänen kanssaan. Lemmikki Tampere messujen aikaan Jussi näytti sitten vihreää valoa sille, että herppihuoneesta voisi tulla väliaikaisesti myös vauvala.

Keinovalo ei tee oikeutta Mustiksen värille, joten voi olla, että jossain kohtaa tarvitaan uusia kuvia upeasta mammasta

15.10. meille tuli sitten Mustis. Saija oli käynyt paria päivää aiemmin tuomassa lainahäkkiä ja muita varusteita, niin olin ehtinyt pestä häkin vielä Virkonilla ja laittaa sen muutenkin valmiiksi. Mustiksella oli tässä vaiheessa alkanut jo maha vähän pömpöttää, joten pääasialliseksi virikkeeksi häkkiin oli varattu iso kasa talouspaperisuikaleita, joista neiti voisi lähteä rakentamaan itselleen pesää. Siitäkin oltiin vähän puhuttu, kuinka jänniä nämä meillä olevat hajut mahtaisivat mamman mielestä olla, mutta Mustis osoittautui varsin ennakkoluulottomaksi ja lahjottavissa olevaksi tapaukseksi: kunhan jauhomatoja piisaa, kaikki muu on neuvoteltavissa. Pesän suhteen otin kuitenkin heti alusta pitäen linjauksen, että sinne koskiessa sitä pesee ensin kädet kunnolla, ja hieroo niihin vielä kuivikkeista tuttua hajua - ainakin niin kauan, kun muksut ovat pieniä.

Nakerot vastasyntyneinä

Mustiksen masu jatkoi täällä sitten kasvuaan sekä vauvoista, jauhomadoista että keittiön antimista. Pitäähän sitä tulevalle mammalle katsoa kunnon eväät lihapiltteineen, ja muine tuoreina herkkuineen jyväsekoituksen lisäksi. Tuoreruuat alkoivat upota koko ajan reippaampaan tahtiin, ja matojakin olisi mennyt aina vähintään yksi enemmän mitä niitä sai. Ja 21.10. saatiin sitten ekat piippaukset. Tosin ihan ensimmäisenä maanantaina illalla tuli huomattua Mustiksen hoikistunut olemus, kun siihen mennessä se oli vuorannut pesän niin isolla paperivuorella, että äänieristyskin oli aika hyvällä mallilla. Siinä kohtaa kun olin viemässä iltapalaa, synnytys vaikutti olevan jo ohi, joten nostin Mustiksen hetkeksi boksiin ja tarkistin pesän.

Mustis etsii matobuffaa eikä ehdi poseerata

Mustis synnytti kaikkiaan 13 pikku piipperiä, joista emolle jätettiin lopulta kahdeksan. Rotilla poikueet kun voivat olla liian isoja emolle hoitaa, ja liian iso poikue vaarantaa pahimmillaan emonkin hengen. Niinpä Saija kävi loppuviikosta katsomassa, millainen jengi emolle uskalletaan jättää. Karsitut poikaset jaettiin lopettamisen jälkeen meidän jengille, ja jätetyt kahdeksan tullaan kasvattamaan lellityiksi lemmikkirottasiksi. Saija on jo etukäteen luvannut olla myymättä noista yhtäkään minulle, vaikka tuolta nyt löytyykin neljän pallikkaan lisäksi neljä neitokaista (olen rotissa yhtä ihastunut naaraisiin kuin freteissäkin).

Poikaset tänään

Sosiaalistamisen ohella seuraavaksi pääseekin sitten jännittämään millaisia pienistä kasvaa. Suvun perusteella Saija oli odottanut poikueeseen mustaa ja siamesea, mutta tällähetkellä näyttää, että osa muksuista saattaisi vähän sinertääkin, eli ryssävärit ovat myös mahdollisia. Kolmella muksuista on dumbo-korvat ja lopuilla viidellä perusmalliset. Käydessäni siinä puoliksi itselleni läpi niitä syitä, miksi olen päätynyt siihen, ettei omia rottia tähän tilanteeseen tule, Saija totesi idean oikein kannatettavaksi, sillä hänellä saattaisi olla jossain kohtaa taas tarvetta karanteenikodille. Että mitä sitä nyt suotta omia, jos mietityttää, kun lainarottiakin saa ja molemmat voittavat. Poikasten ja karanteenikodissa olevien kohdalla kunnollisten juoksutustilojen puutekaan kun ei ole muutenkaan niin iso ongelma, kun siinä vaiheessa käsittelyyn totuttaminen on kuitenkin se huomattavasti tärkeämpi homma.Vaikka kyllä sitä jo vähän mietti kevytaitauksen virittämistä poikasille puuhamaaksi, sitten kun poikaset alkavat olla sen ikäisiä, että tutkivat maailmaa jo itsenäisemmin. Mutta siihen nyt menee vielä muutama viikko.

Vähän sitä oli jännännyt, kuinka paljon sitä on viidessä vuodessa ehtinyt unohtaa, mutta kyllä ne muistot tuntuvat nyt poikasten myötä nousevan elävinä pintaan, oli kyse sitten poikasten sukupuolittamisesta tai siitä, miten noin pieni eläin voi syödä niin valtavasti pilttiä imettäessään.

Flunssaa, flunssaa, flunssaa

Flunssa tai flunssakierre on nyt päällä neljättä viikkoa, ja olo alkaa olla aika halolla päällä lyöty. Välillä se on ollut vain enempi ärsyttävä, kun korvat ovat olleet lukossa ja olo vähän nuutunut. Välillä taas vienyt jalat kunnolla alta. En edes muista milloin sama flunssa tai flunssaputki olisi viimeksi vienyt minut kolme kertaa sänkypotilaaksi. Mutta kun päässä huippaa, tärisee ja vuoroon on jäässä ja hikoilee, välillä on ollut pakko luovuttaa ja jäädä kotiin nukkumaan. Tosin niinäkin päivinä kun viimeksi kuluneena parina viikkona on jaksanut käydä töissä, kotiin tultua on jaksanut lähinnä heittää pakastepitsan uuniin ja nukkua sohvalla pitkät päikkärit, että on jaksanut sitten hoitaa eläimet. Sosiaalinen elämäkin on siis ollut melko tauolla, ja rajoittunut lähinnä maanantaiseen Turun Rage Roomin Hydrid Roomin -testaukseen, kun arpaonni osui kohdalle, ja voitin ilmaisen testipelin. Se toikin todella tervetullutta vaihtelua arkeen, kun pääsi kokeilemaan jotain mitä ei ole tehnyt koskaan ennen. Siitä villiintyikin ihan siinä määrin, että maantaina tuli käytyä samalla reissulla myös ruokakaupassa.

Nutskusta se on vain kiva, että pyykkikorissa on pehmikettä

Samalla viimeksi kuluneet viikot ovat olleet hyvä muistutus siitä, että nyt on oikeasti hyvä hetki vähän himmailla lauman koon kasvun kanssa. Silloin kun olemme Jussin kanssa molemmat kotona ja terveinä, en voi kieltää, etteikö sitä välillä haaveilisi vaikka mistä: siitä kuinka alkaisi kasvattaa nataleita ruuaksi freteille ja käärmeille. Kuinka joku iso lisko olisi ihana. Kuinka täydellisesti Safi-kissa olisi voinut sopia meidän laumaan (nyt neiti on päässyt koeajalle kotiin, jossa saa viettää toivottavasti loppuelämänsä). Kuinka kiva olisi jos olkkarissakin olisi jokin iso nuolimyrkkysammakkoterraario. Kuinka täydellisen ihania pentuja Mana-fretti saa ehkä ensivuonna. Nyt kun on ollut useamman viikkoa puolikuntoinen, ja Jussilla on ollut paljon pitkiä päivystyksiä joiden myötä hän on välillä myös yöpynyt työpaikkakunnilla, sitä on saanut taas muistutuksen myös siitä toisesta puolesta: kotona olevat eläimet on kyettävä hoitamaan kaikissa tilanteissa. Yleensä Jussin työvuorot eivät kauheasti rassaa minua, mutta nyt yhdistettynä siihen, että itse olen ollut kipeänä en ole ollut aina niin innoissaan siitä, kun vastuu koko laumasta on ollut joinain päivinä kokonaan itselläni. Jussin ollessa kotona me kun jaamme vastuuta niin ruokinnoissa kuin siivouksissakin, ja Jussi on omimmassa elementissään noiden lauman sosiaalisimpien ja eniten ihmisseuraa kysyvien tyyppien kanssa. Itse en ole kokoaikaa osannut arvostaa yhtä paljoa sitä, että kun muutenkin tuntuu että on tukehtumassa ja henki kulkee enää suun kautta, Mauno koittaa parkkeerata suoraan naamalle ollakseen mahdollisimman lähellä. Tai kun koittaa sekoittaa Miikkikselle maksan toimintaa tukevia lisäravinteita kuppiin, Aino pomppii tasolle kärttämään omaa annostaan ja meinaa tiputtaa koko kupin. Ja kun pääsee vihdoin takaisin sohvalle, joku freteistä livahtaa viltin alle ja koittaa haastaa hammaspainiin.

Justiinasta ja Maunosta sekään ei haittaa, että pestyt viltit eivät ole eksyneet vielä kaappiin asti

Mutta vaikka väsymyksen keskellä ei aina ole vältytty kiroilulta ja turhautumiselta, mahtuu kuluneisiin viikkoihin myös paljon hyviä hetkiä. Sekä näiden omien tyyppien kanssa, että lainalasten: nyt niitä kun on jo useampi, kun hoitorotta Mustis synnytti naperonsa maanantaina (koitan ehtiä tehdä rottaperheestä oman päivityksensä loppuviikosta, kun kasvattajakin on ehtinyt käydä katsomassa pennut läpi). Siinä suli hetkeksi useampi vuosi välistä pois, kun yli viiden vuoden tauon jälkeen näki ensikertaa vastasyntyneitä rottanakeroita. Ja eiköhän tämä muutenkin taas iloksi muutu: Jussi palasi eilen yöllä Porista, ja seuraavalla viikolla hänellä pitäisi olla vapaapäiviä enemmän kuin työpäiviä. Ja ensiviikolla on tulossa taas siivooja hävittämään merkit viime viikkojen laiminlyönneistä kodin puhtaanapidossa. Sairastaessa on myös ihan kiva, että kotona on lääkäri: siinä saa helposti itselle optimoidut lääkekombot ilman että pitää raahautua työterveyteen selittämään vieraalle ihmiselle mikä vaivaa, mitä on käyttänyt aiemmin ja mitkä lääkkeet on kokenut toimivimmiksi ja mitä ei ole vielä koittanut. Ja voi puhelimessakin kysyä ihan suoraan, että mitä meidän lääkekaapista kannattaa ottaa.  

Myymäläpakastimen seuraaja

Myymäläpakastimen seuraajaksi tilattu arkkupakastin saapui eilen. Olin alkuun miettinyt, että sinnittelisin olemassa olevilla pakastimilla remonttiin asti, mutta rakastan ihan liikaa kunnollista pakastintilaa, jotta se olisi tuntunut mielekkäältä. Riittävän suuri pakastintila kun mahdollistaa paitsi tuotteiden hankkimisen isommissa erissä, se myös joustaa paremmin silloin, kun onnistuu tekemään löytöjä. Samasta syystä pikkuarkku tulee edelleen siirtymään kellariin varapakastimeksi, niin että se on haettavissa esille, jos törmään tarjoukseen josta en voi kieltäytyä varsinaisen arkun ollessa täysi. Pieni arkku myös saattaa olla se realistisempi evakkopakastin, mikäli iso arkku ei tule mahtumaan väistöasuntoon sitten kun putkiremontti tulee.

Iiiso aarrearkku

Uudelle pakastimelle oli tilattu kotiinkuljetus, ja se tuotiin eilen iltapäivällä. En ollut saanut raivattua sille vielä tilaa sen lopulliseen sijoituspaikkaan, joten kantajien kysyessä mihin pakastin laitetaan, pyysin jättämään sen eteiseen. Hetken katselin sitä siinä yhtä aikaa innolla että pienellä haikeudella: Jussilla oli taas kaksi peräkkäistä pitkää vuoroa, joten en saisi häneltä apua pakastimen siirtoon ennen sunnuntaita. En myöskään ollut sosiaalisella päällä, joten kaverien pyytäminen avuksi ei sopinut kotierakkoiltaan. Minua kuitenkin poltteli kovasti saada homma eteenpäin, joten päätin kokeilla kuoria pakastimen paketista ja siirtää sen itse. Ei se painanut kuitenkaan kuin viitisenkymmentäkiloa, eikä matkalla ollut mitään muuta kuin pakkausmateriaalit minkä päältä se olisi saatava nostettua pois. Ihan varuiksi ja eläinten harmiksi siirsin kaikki apurit varuiksi ovien taakse, etten teloisi ainakaan muita kuin itseni siirtopuuhissa.

Mallu tarkistaa pakastimen energiatiedot

Pienellä kikkailulla pakastin sitten kuoriutuikin paketista ja siirtyi näätähuoneeseen. Meinasin kytkeä sen heti verkkovirtaan, mutta sitten muistin alkuperäisen visioni irtoväliseinistä, joilla saisi eroteltua pakastinaltaassa luulliset lihat, luuttomat lihat, isommat kokonaiset ruokaeläimet ja sydämet. Joten saatuani pakastimen paikoilleen, kipaisin kellariin hakemaan portista ylijäänyttä kasvihuonelevyä, josta leikkasin pari tilanjakajaa. Leikkasin ne juuri sen verran leveiksi, että ne pysyivät pystyssä pakastimen seinien väliin pingotettuna. Tyytyväisenä aikaansaannoksiini käynnistin pakastimen, jotta se saisi kylmetä vähän ennen pakasteiden siirtoa. Pakastin lähtikin hyvin käyntiin, mutta kohta tuli vastaan ensimmäinen asia, jota en ollut osannut ottaa huomioon: ilmeisesti joko muovilevy tai pakastimen seinämät elivät hieman lämpötilan kääntyessä miinukselle, ja yhtäkkiä tilanjakajat olivatkin muutaman millin liian kapeat, eikä niitä saanut enää tuettua seinien väliin. Onneksi ratkaisu löytyi pakastimen kannen kuljetustuista, joilla sain pingotettua tilanjakajat uudelleen pystyyn.

Väliseinet ennen ensimmäistä pakastusta

Sitten edessä olikin se jännin vaihe: kuinka hyvin olemassa olevat pakasteet arkkuun uppoaisivat, ja jäisikö sinne yhtään ylimääräistä tilaa. Pikkuarkun sisältö tyhjeni heittämällä luullisille lihoille varamaani lokeroon, ja siihen jäi vielä hyvin tilaa muihin pakastimiin jemmatuille luullisille lihoille. Täyskorkea kaappikin tyhjeni lokero lokerolta, samalla kun mietin, miten pakasteet olisi järkevintä uudessa järjestää. Kun näätähuoneen molemmat pakastimet oli saatu tyhjennettyä uuteen arkkuun, oli se edelleen mukavan väljä, joten saatoin käydä tyhjentämässä myös keittiön pakastimesta kaikki sinne jemmatut eläinten ruuat. Nekin sopivat arkkuun hyvin, eikä se vielä niidenkään jälkeen ollut niin täyteen ammuttu, että sen käyttö olisi hankalaa tai olisi joutunut tinkimään pakasteiden lajittelusta tyypin mukaan. Ensivaikutelma pakastimen vetokyvystä on siis varsin positiivinen. Ennen sen tuloa kaikki pakastimet kun oli täytetty niin viimeistä kuutiosenttiä myöten kuin mahdollista.

Arvon vielä vähän, jääkö tämä tähän, vai kääntyykö peräseinälle

Saatuani kaikki pakasteet siirrettyä oli edessä vielä se pakastin savotan ikävin vaihe: näätähuoneesta lähtevien pakastimen sulattaminen. Pikku arkun kohdalla se oli sentään helppoa ja nopeaa, se kun ei ollut ehtinyt olla käytössä kauaakaan, mutta kaapissa oli etenkin sen yläosassa paikoin kunnon ikirouta, kun unohdin sulattaa sen ennen edellistä isompaa täydennystä. Nyt sitten pikku arkku odottaa, että saan huomenna Jussilta apua sen siirtämisessä varastoon, ja kaappipakastin odottaa että sille löytyy ostaja. Ihan 900-litran yhteiskapisiteetille kun en usko meilläkään olevan niin polttavaa tarvetta, että sen saamiseksi olisi kannattavaa säilyttää ja pyörittää jatkuvasti kolmea pakastinta.

Pohjalla luulliset lihat, jauhe- ja palalihat, isot kokonaiset ruokaeläimet ja sydämet

Koreissa päällä sisäelimet ja pienemmät kokonaiset ruokaeläimet

Terveystarkistuksia

Tänään oli Maunon tehosterokotteen aika, ja samalla Huisku, Itsy ja Mihail lähtivät mukaan terveystarkistukseen. Maunoa lukuunottamatta kellään ei ollut mitään akuuttia, mutta kaikilla oli ollut jotain, mikä oli mietityttänyt. Huiskulla oli aiemmin loppukesästä painonlaskua, mille ei löytynyt mitään näkyvää syytä. Itsyllä perna tuntui laajenneelta, ja Mihaililla oli ollut kesällä normaalia vähän tiheämpää pissailua. Vaikka Huiskun ja Mihailin kohdalla näkyvä oireilu oli jo loppunut, sitä halusi tarkistaa, ettei kyse ole mistään vakavammasta.

Huisku ja Mauno saivat puhtaat paperit

Mauno oli rokotuksessa oikein reipas poika, ja sai paljon kehuja ja terveen paperit.

Huiskun kohdalla Raulio tutki tytön ulkoisesti ja katsoi sen hampaat, mutta koska neiti oli nyt normaalissa massassa, eikä suussa näkynyt yhtään hammaskiveä tai mitään merkkiä ientulehduksesta, ei Rauliosta ollut järkevää lähteä rauhoittamaan Huiskua verikokeen saamiseksi. Huiskun kohdalla hän kehoitti tarkkailemaan tilannetta, ja mikäli painonlasku uusii, katsotaan sitten uudelleen verikokeita ja otetaan ulostenäyte. Nyt hän epäili, että Huiskulla on saattanut olla jokin mahapöpö, joka on parantunut omia aikojaan.

Itsyn kohdalla pernan todettiin olevan noin kolminkertainen normaaliin nähden. Itsystä otettiin myös verikokeet, joissa ei näkynyt mitään merkkejä lymfoomasta tai muusta vakavammasta. Senkin kohdalla tilannetta kehoitettiin tarkkailemaan, sillä nykyisen kokoisena perna ei ole vielä lähellekään niin iso, että sitä olisi syytä lähteä poistamaan.

Tässä kohtaa sitä alkoi olla jo huojentunut. Etenkin Itsyn tilannetta oli tullut etukäteen jännitettyä, sillä tiedän useamman fretin, joilta on jouduttu poistamaan perna. Toki se ei ole Itsynkään kohdalla poissuljettu, etteikö siihen saateta joutua myöhemmin, mutta ainakaan sen suhteen tilanne ei ole akuutti. Jussi jäi vielä odottelemaan loppuja verikokeiden tuloksia, mutta uskoin jo, että selvisimme tarkkailulinjalla.

Mauno eli Maupallo

Sitten tulivat Mihailin tulokset. Tiesin, että ylipaino on riskitekijä. Tiesin sen, ja tunsin sen takia itseni maailman huonoimmaksi omistajaksi joka kerta kun laihdutuskuuri lopetettiin epäonnistumiseen. Se ei silti tehnyt yhtään sen helpommaksi kuulla, että Mihailin maksa-arvot ovat koholla, mikä voi viitata mm. alkavaan maksakirroosiin. Koska Mihail ei luonnollisesti ole alkoholisti, sen kohdalla todennäköisin aiheuttaja on maksan rasvoittuminen, eli ylipaino. Raulio kehoitti kyllä käyttämään pojan vielä jossain, jossa on parempi ultraäänitutkimuslaitteisto maksakasvaimen poissulkemiseksi, mutta jo nyt poika sai mukaansa maksan toimintaa tukevan lisäravinteen, jolla lähdetään hoitamaan oireita. Onneksi meillä on useampia sirulukijalla toimivia ruokakuppeja, niin yksi niistä voidaan siirtää Mihailille.

Miikkistä koskeviin uutisiin oli varauduttu, mutta ei kuitenkaan oltu

Mihailinkaan kohdalla tämä ei ole välitön kuolemantuomio, mutta ennuste tulee toki tarkentumaan sen mukaan, kun nähdään mitä tahtia tämä etenee. Maksan vajaatoiminta ei selitä kesän pissailua (Jussi mietti olisiko kyse voinut olla munuaisista, mutta munuaisarvoissa ei ollut mitään häikkää), eli kyseessä on satunnaislöydös, jota ei olisi osattu vielä epäillä minkään näkyvien oireiden perusteella. Siitä ei siis ole mitään tietoa, kauanko tilanne on ollut tämä. Nyt kun asia on tiedossa, Mihailista tullaan toki ottamaan kontrollit viimeistään sitten kun varataan Itsylle ja Justiinalle seuraavaa hammaslääkäriaikaa.

Tämä tulee vaatimaan itseltä vähän sulattelua, mutta tällähetkellä päällimmäinen ajatus on se, että lemmikkien ylipaino ei ole söpöä, se on äärettömän pelottavaa. Ja me emme onnistuneet Mihailin kanssa puuttumaan siihen ajoissa.

Ainon sterilointi ja koulupaikkauutisia

Eletään kuluvan viikon toista päivää, eikä voi muuta sanoa, kuin että viikko on startannut aika mahtavasti. Eilen sterililoitiin Aino, ja jo illasta neiti oli varsin oma itsensä ja ruoka maistui. Eilen saatiin myös käsiteltyä ja mahdutettua pakkaseen sunnuntaina bongaamani viisi kukkoa. Ja jos eilinen oli hyvä päivä, tänään tipahti oikea lottovoitto: sain tiedon että minut on valittu opiskelemaan maatalouden perustutkintoa eläintenhoidon koulutusalaa. Eli tammikuun toisella viikolla minusta tulee taas päätoiminen opiskelija, ja ala on mitä parhain. Seuraavana onkin edessä selvittää, miten tukiasiat parhaiten hoituvat, mutta ne eivät juuri stressaa, sillä parhain tuki tulee kotoa, ja Jussi on luvannut tukea koulunkäyntiäni täysin.

Aino oli vähän tolkku pois, mutta neidillä oli kotona hyvät hoitajat

Eilinen Ainon sterilointi oli jännittävä kokemus etenkin Jussille. Olin saanut vinkin, että naapurikunnan kunnallinen eläinlääkäri tekee steriloinnit Turun seudun pienimmillä leikkaushaavoilla ja nopeimmilla toipumisilla, joten olimme varanneet ajan sinne. Paikka oli itselleni ennestään vieras, mutta mitä olen aiemmin käynyt kunnallisilla, olin kehoittanut Jussia varautumaan lämpöpulloilla ja kunnon viltillä, sillä toisin kuin isommilta klinikoilta, kissa voisi hyvinkin tulla nukkuvana kotiin. Ennakko-oletus pitikin paikkansa, ja Aino kotiutettiin heti leikkauksen jälkeen. Vaikka Jussi oli tiennyt, että näin voisi käydä, oli ollut kuulemma melko pelottavaa lähteä kotiin lähes elottoman oloisen kylmältä tuntuvan kissan kanssa. Kotona Jussi olikin heti vuorannut sohvan pissa-alustoilla ja ottanut Ainon viereensä sohvalle odotellessaan minua töistä kotiin. Kotiuduttuani tehtiin vahdin vaihto, ja siirryin sängylle kuuntelemaan äänikirjaa kissa kainalossa. Vielä kotiutuessani Ainon ääreisosat olivat varsin viileät, ja Aino syvässä unessa. Mutta melko pian kotiutumiseni jälkeen Ainon hengitys alkoi muuttua koko ajan näkyvämmäksi, ja Aino alkoi jo varovasti nostella päätään. Mauno koitti omalta osaltaan edistää siskon toipumista nuolemalla ensin sen korvia, ja kun Ainolta tuli pissat alle, pyrkimällä nuolemaan sen alapäätä. Pikkuhiljaa Aino alkoikin pyrkiä itse pystyyn, ja ottaa horjuvia askeleita.

Kun Aino oli todistettavasti sen verran tolpillaan, että pystyi hyppäämään suht turvallisen oloisesti sohvalle ja sängylle ja niiltä alas, aloitimme kukkosavotan. Näätähuonejengiä hieman kismitti se, että ne eivät päässeet kunnolla osallistumaan, sillä Ainon kunnon takia fretit pääsivät spurteilleen vasta myöhemmin illalla, kun uskalsimme sulkea Ainon hetkeksi kokonaan eri huoneeseen. Illan mittaan Ainon vointi kuitenkin parani ihan silmissä. Jussia oli alkuun vähän kauhistuttanut se, kun Ainon mukana ei tullut mitään kipulääkkeitä ja muita, mutta huoli haihtui illan mittaan, kun Aino alkoi jutella, leikkiä ja syödä. Olimme varanneet Ainolle iltapalaksi Ainon yhtä lempparia, PrimaCatin tonnikalaa vedessä, niin ruuan mukana tuli sitten samalla sitä nestepuoltakin.

Saatiin taas laumalle hyvä satsi ruokaa

Tänään Aino on ollut jo täysin oma itsensä, eikä mukaan laittettua kaulurikaan ole tarvittu, sillä Aino sen enempää kuin Maunokaan ei ole osoittanut mitään kiinnostusta leikkaushaavaa kohtaan. Aino ei ole vältellyt sen enempää juoksupyörää kuin kiipeilypuitakaan, joten vointi on oletettavasti varsin hyvä. Mutta vaikka leikkaus näyttää menneen täysin nappiin, Jussi on tällähetkellä hyvin iloinen siitä, että Mauno on varhaiskastroitu, eli tämä ei ole edessä enää Maunon kanssa.

Ensivuoden alusta oma koulutie tulee viemään minut Paimioon Liviaan. Nyt kun ajokortti on hankittuna, Paimio - ja tulevat harjoituspaikat - tulevat olemaan hyvin saavutettavissa. Tämä olikin ehdottomasti yksi isoja syitä ajokortin hankkimisen taustalla, sillä tiesin että ilman ajokorttia opiskelemaan lähtö tulisi olemaan huomattavan paljon hankalampaa, mikäli tie opiskelemaan aukeaisi. Opinnot tulevat alkamaan tammikuussa iltapainotteisesti. Iltapainotteisuus periaatteessa mahdollistaisi nykyisten töiden jatkamisen jonkin aikaa myös opintojen kanssa päällekkäin, mutta koska teen jo nyt töiden ohella sivutoimisena yrittäjän ammattitutkintoa, kaksi tutkintoa ja kokoaikatyö olisi todennäköisesti jaksamisen puolesta liikaa, sillä se tietäisi vähintään kolmena päivänä viikossa klo 7-20 päiviä, ja siihen ajomatkat, etätehtävät, omien eläinten hoito ja muut päälle. Mutta tähän varmasti löytyy sopiva ratkaisu, sillä töissäkin jo kysyttiin, onko minulla kiinnostusta tehdä koulun ohella välillä vuoroja, eli sekin vaihtoehto on olemassa tukien täydentämiseen, vaikka täysiaikainen töissäkäynti ei tunnu vaihtoehdolta.  

Neidit Vappu, Lysti & Mallu ovat vielä autuaan tietämättömiä tulossa olevista muutoksista

Olo on tällähetkellä yhtäaikaa todella innostunut, ja vähän epätodellinen. Toivoin tätä niin kovasti, että on vaikea uskoa, että tämä on nyt oikeasti tapahtumassa. Ja vielä kirsikkana kakussa minulle on tulossa tänään hoitorotta, jonka on määrä synnyttää täällä meillä. Eli pääsen lähiviikkoina nauttimaan myös pentupiippailusta, jos kaikki menee hyvin.

Hyvästit myymäläpakastimelle

Moni varmasti muistaa yhden lempiaarteistani näätähuoneessa: Lemmikkiasemalta poistetun kaksikerroksisen ison myymäläpakastimen. Huolimatta siitä, että pakastin on upeutensa lisäksi hyvin äänekäs, eikä kovin energiatehokas, en edes harkinnut vaihtavani sitä mihinkään muuhun. En ennenkuin toissayönä klo 1.20 näätähuoneesta kuului ääni, joka ei kuulunut sinne.

Jussi oli meistä ensimmäisenä ylhäällä ja onnistui paikantamaan äänen pakastimelle. Itsellä kesti vähän kauemmin päästä tilanteen tasalle, alkuviikko kun oli jo mennyt puolikuntoisena flunssan takia niin en ollut muutenkaan skarpeimmillani. Ehtiessäni näätähuoneeseen Jussi pyysi minua sammuttumaan pakastimesta virrat, sillä tytöt olivat onnistuneet työntämään kanan siiven toisen moottorin tuuletuspropellien väliin, ja kokeiltuaan sormellaan metallipropellin reunojen terävyyttä, Jussi ei halunnut ottaa pienintäkään riskiä, että ne käynnistyisivät hänen sormiensa ollessa välissä. Heti hänen sanottuaan asian ääneen, kumpikin meistä tajusi, että meillä oli ollut tuuria, että sinne propellin väliin oli jäänyt kanan siipi eikä kukaan tytöistä. Sillä jos tytöt pääsivät alakautta niin lähelle koneistoa, että ne pystyivät jemmaamaan sinne ruokaa, ne pääsivät myös aivan liian lähelle noita meiltä aiemmin huomaamatta jääneitä propelleja. Sen jälkeen Jussin linjaus oli selvä: kyseinen pakastin ei tulisi käynnistymään enää lähelläkään tyttöjä. 

Hei, hei näätien pinkki valintamyymälä

Onneksi itsellä on ollut aiemminkin yllätyksiä vanhojen käytettynä tulleiden kylmälaitteiden kanssa, joten myymäläpakastimen myötä käytöstä jäänyt pieni arkkupakastin oli jemmattu kellariin kaiken varalta. Niinpä tilanne ei ollut täysin katastrofaalinen, kun myymäläpakastin piti saada tyhjäksi heti yön aikana. Toisinkuin modernit arkkupakastimet, lasikantinen myymäläpakastin kun ei varmasti pitäisi pakasteita jäässä yli 30 tuntia ilman jatkuvaa verkkovirtaa. Mutta kyllä siitä melkoinen pakastintetris seurasi, ja sen tetriksen lomassa syötiin hyvin paljon jäätelöä ja suunniteltiin seuraavien päivien ruokalistaa sen mukaan mikä vie minkäkin verran tilaa pakastimesta. Käytännössä lähes kaikki pakasteet saatiin kuitenkin pelastettua tavalla tai toisella. Mutta jos tätä ennen pari päivää oli ollut sellainen olo, että kuume tekee tuloaan, seuraava päivä meni käytännössä kokonaan sängynpohjalla. Eli yöllinen kuntoilu oli sitten selvästi se viimeinen niitti, joka vei jalat pois alta, vaikka Jussi hoitikin pääosan nostelusta ja kantelusta.

Sen verran kyllä ehdin myymäläpakastimen kanssa ihastua siihen, että sinne sai tarvittaessa tehtyä tilan vaikka useammalle 15 kilon lihalaatikolle laatikoineen, että sille suunnitellaan nyt seuraajaksi 400-500 -litran arkkupakastinta, joka korvaisi samalla myös näätähuoneessa olevan 200-litraisen kaappipakastimen. Sitä ennen myymäläpakastin pitää kuitenkin saada uuteen kotiinsa. Niinpä näätien ollessa boksissa pakastin sai vielä siksi aikaa virrat, että testattiin siiven poiston poistaneet myös ylimääräisen sivuäänen. Sen jälkeen pakastimesta lähtikin lahjoitusilmoitus nettiin. Useimmissa kodeissa tai liiketiloissa kun ei kuitenkaan ole pieniä ketteriä frettineitosia, jotka voisivat jemmata asioita konetilaan.

Välivaihekaaos

Olo on vähän haikea, mutta turvallisuus on toki muuta tärkeämpää. Jokainen noista neideistä kun on täysin korvaamaton, toisinkuin uniikeinkaan pakastin. 

Hyvinkään matelijamessut

Syksy on eläintapahtumien ehkä vilkkainta aikaa. Tänä viikonloppuna auto suuntasi kohti Hyvinkäätä ja sielä järjestettyjä matelijamessuja. Tälläkertaa lähtö oli aika luksusta, sillä mukaan ei lähtenyt yhtäkään omaa eläintä - eikä määränpäässä odottanut yhtäkään sovittua esittelyä tai muuta järkkäilyhommaa. Tämä kaikki vapaus olisi saattanut aamuväsymyksen keskellä johtaa siihen, että sänky olisi voinut viedä aamulla kellon soittaessa voiton, mutta onneksi lähdöstä oli sovittu kolmen kyytiläisen kanssa, niin viime hetken peruutus ei ollut mahdollinen. Lähtö oli myös tarkoituksellisesti sovittu aika aikaiseksi, sillä suurin haaveeni oli löytää paikalta terrakäyttöön sopivia oksia ja korkkia, joten halusin olla paikalla valitsemassa parhaita päältä heti kun messut aukeavat. Jussin ostoslista taas koostui pitkälti ruokahyönteisistä, ja etenkin muutaman lajin kohdalla hän toivoi ehtivänsä asioille ennenkuin kaikki myyvät ei oota.

Oranssien siirojen uusi asumus

Minun uudet hoidokit

Kun oltiin saatu Turun poppoo kerätyksi kasaan, matka paikanpäälle sujui aika sukkelaan. Aamukoomassa olin laittanut Jussin kuskiksi, niin sain itse keskittyä nuokkumaan ja höpisemään takapenkkiläisten kanssa. Jussi ei ihan vakuuttunut siitä, kun heitettiin ilmoille, että voisihan sitä ensivuonna korkata Hamminkin samalla kokoonpanolla. Jussin mielestä Hammin messut ja tavoite olla kasvattamatta eläinmäärää ennen putkiremonttia ovat tuhoontuomittu yhdistelmä. Eipä sillä, etteikö hän saattaisi olla asiassa hyvinkin oikeassa - vaikka eihän Hammistakaan ole mikään pakko tuoda muuta kuin kauheaa kasaa ruokaeläimiä, mikäli ei löydä mitään, minkä ehdottomasti haluaa kotiuttaa.

Messualueelle saapuessa vasta tajusi, kuinka turhauttavaa se on välillä ollut, kun lähiFaunatar on monen tuotteen kohdalla myynyt pidempään vain ei oota. Kun yhtäkkiä edessä oli salillinen erimuotoisia oksia, kaikenlaisia lämpölamppuja, sellaisiakin malleja Exoterroista mitä ei ollut edes ennen nähnyt... Siinä lähti auton takakontti täyttymään aika vauhdilla. Samalla Jussi ilmoitti, että viimeistään nyt se on virallista, että matelijakulut lasketaan yhteisiin harrastusmenoihin, eikä pelkästään Jussin. Sen verran innolla kuulemma tutkin, vertailin ja tein ostoksia, että sitä ei enää lasketa siksi, että vain hyvää hyvyyttäni auttelen Jussia hänen eläintensä kanssa silloin kun hänellä on työkiireitä. Etenkin kun itselläni taitaa olla tällähetkellä useampi projekti työn alla herppihuoneessa kuin Jussilla. "Virallisesti" herppihuoneen tyypeistä olen tunnustanut omikseni vain Alman (kuningasboa) ja Thanoksen (amazonin puuboa), mutta käytännössä olen adoptoinut useamman tyypin, joille askartelen terraarioita, ja joiden hoito on siirtynyt pitkälti kokonaan minulle. Silti minulla on vielä pieni kynnys astua kokonaan rajan yli, ja hankkia useampia omia terraariotyyppejä. Vaikka se raja on kyllä paikoitellen hyvin kapea, ja olisi saattanut ylittyä taas viikonloppuna, ellei joku olisi juuri ehtinyt varata bongaamaani sukkanauhakäärmepariskuntaa.

Kaikki messuostokset pinottuna hämisten eteen

Tarvikeshoppailun ohella tyydyin siis vain katselemaan myynnissä olevia eläimiä, ja suunnittelemaan sisustuksia mukaan lähteneille siiroille. Siirojenkin kun piti mennä alkuun suoraan talkkareiksi olemassa oleviin terraarioihin, mutta myyjä kehoitti, että jos haluaa varmistaa kannan säilymisen, kannattaa ensin kasvattaa populaatiota omassa purkissa, ja siirtää sitten vasta sieltä hyönteissyöjien asumuksiin. Ja käytännössä hyönteisfarmit ovat yksi, mikä on alkanut siirtyä enempi minun vastuualueekseni. Natal-hiirien kohdalla kävi pidempiaikainen ihastumisjähmettyminen, kun Riinalla oli myynnissä useampia eri-ikäisiä ja värisiä nataleita. Siitä on vuosia, kun itsellä oli nataleita ruokakasvatuksessa, ja siitä ajasta on jäänyt hyvin lämpimät muistot muutamista kasvatuseläimistä. Eli en voi kieltää, etteikö se olisi käynyt taas mielessä, kuinka paljon enemmän frettienkin ruokaeläinten hoitoon voisi vaikuttaa, jos ne kasvattaisi itse... Sitten kuitenkin järki sai ajatuksesta kiinni, ja muistutti, kuinka monta terraariota ja paljon tilaa asiallinen ruokakasvatus siinä mitassa kuin meillä on tarvetta veisi. Jussikin jähmettyi saman pöydän ääreen, mutta hänen huomiotaan eivät olleet suinkaan vanginneet pörröiset nappisilmät, vaan omassa boksissaan ollut muurigekko. Hän sitten poistuikin pöydän luota minun vielä ihastellessani nataleita, ettei tekisi mitään harkitsematonta.

Muurigekko Hupsis

Hupsiksen asumus

Jussin ehdittyä harkita asiaa, hän palasi pöydälle, ja Hupsikseksi nimetty gekko asuu nyt meillä. Sille oli juuri sopiva terraariokin tyhjillään, kun Wili piti evakuoida meidän muuritaustaisesta, kun se löysi siitä kivoja koloja joista livahtaa taustan taakse. Niinpä tilkitty muuritaustainen terraario meni Hupsikselle, ja yhdestä Lemmikkiasemalta tulleesta rakennetaan Wilille uusi toimivampi lukaali. Jussin tehdessä illalla terraariosäätöä, oma aika kului putsatessa kaikki hyönteisviljelmat. Saa sitten toivottavasti niihin hyvän uuden startin messuilta tulleiden vahvistusten myötä.

Banaanikärpäsviljelmissäkin oli kunnon kuhina, niin pääsi illalla jakohommiin

Välillä kyllä miettii, että muutama lisäsyöjä näille olisi kiva...

Vaikka itse messuilta suoriuduttiinkin kotiin tehokkaasti ja uskomattoman aikaisin, ilta jatkui herppihuoneessa pitkälti yöhön ostoksia purettaessa, valoja laitellessa ja muissa hoitotouhuissa. Ja silti en ehtinyt vielä edes aloittaa niitä uusia taustoja, joihin nyt on ainekset kasassa. Ne koitan ehtiä aloittaa ensiviikolla, että saisi raivattua rakennusprojektit pois ennen hoitoon tulevia rottamuksia.

Kiitos messuseurasta kaikille asianosaisille