Häkkiasiat eivät ole meillä kauhean ajankohtaisia nykyisen lauman kanssa, sillä kukaan porukasta ei asu meillä häkissä edes osa-aikaisesti. Frettien kohdalla tätä monesti kysytään ja kummeksutaan, mutta en ole silti nähnyt tarpeelliseksi hankkia sellaista aina auki olevaksi riipparitelineeksi, kun yksiössä tilaa on kuitenkin rajoitetusti. Ja neidit kun nukkuvat oikein mielellään omassa räkissään, eli vaatehuoneen korihyllykössä, joka on täynnä frettien kankaita ja omia vaatteitani. Häkkiasia nousi mielessäni kuitenkin taas pinnalle, kun facebookissa tuli vastaan linkki uutiseen, jossa Lemmikkilinnut Kaijuli ry ja Helsingin eläinsuojeluyhdistys ry haluaisivat uuteen eläinsuojelulakiin kirjattavaksi vaatimuksen, että linnuilla tulee olla tarpeeksi tilaa lentää häkeissään, samaten kuin että niiden olisi päästävä lentämään päivittäin myös häkin ulkopuolella. Vaatimus on mielestäni varsin pätevä: lentäminen on isoimmaille osalle linnuista ehdottoman luontaista käytöstä. Samalla se kuitenkin muistutti siitä, mikä häkki yhä edelleen tuntuu isolle osalle ihmisistä olevan: turvallinen eläimen pitopaikka, johon tulee mahtua kaikki eläimen tärkeimmät tavarat. Iso osa ihmisistä ei tunnu pysähtyvän koskaan todella miettimään, mitä eläimen pitäisi pystyä asumuksessaan tekemään: riittää, että se täyttää suositukset, ja sinne tosiaan mahtuu ne tavarat.

Väkisinkin sitä alkoi miettiä, heijasteleeko suhteemme omaan kotiimme myös siihen, miten suhtaudumme lemmikin kotiin. Sama ajatus kun tuntuu paistavan läpi myös asuntokeskusteluissa: koti on riittävän tilava, kun sinne mahtuvat kaikki tarpeelliseksi koetut tavarat: sänky, sohva, televisio tasoineen, keittiönpöytä... Isompaa asuntoa aletaan kaivata siinä kohtaa, kun tavaramäärä kasvaa niin isoksi, että vanhan asunnon säilytysratkaisut alkavat käydä toimimattomiksi. Sisustusta ohjaa usein tottumus ja pohjakaava enemmän mitä kunkin asujan yksilölliset tarpeet; millään muulla on hankala selittää sitä, miten samanlaisia valtaosa asunnoista on oikeasti keskenään. Ja mikäli emme aina mieti edes omalla kohdallamme, tarvitsemmeko me todella sohvaa ja olisiko meillä keittiön neliöille kenties parempaa käyttöä kuin sijoittaa sinne ruokapöytä, vaikka kaikki oikeasti syövät olohuoneessa, ei ehkä ole ihmekään, että teemme samaa pohdintaa vielä vähemmän lemmikkien häkin suhteen.

Ihmisen ja lemmikin kohdalla yksi olennainen ero tulee kuitenkin siinä, että toisin kuin lemmikki, ihminen voi itse valita mitä virikkeitä haluaa asuntoonsa ja paljonko hän viettää sielä aikaa. Aktiivinen ulkonaliikkuja voi ehkä elää ihan yhtä tyytyväistä elämää parinkymmenen neliön opiskelijaboksissa kuin kaikki päivät sohvalla viettävä sarja-addikti, mutta se johtuu vain siitä, että hänen ei ole pakko jäädä sisätiloihin pyörimään, mikäli sisätilan virikkeet eivät stimuloi häntä tarpeeksi. Lemmikillä on sen sijaan vain häkki ja omistajansa parhaaksi katsoma määrä valvottua jaloittelua tai lentelyä sen ulkopuolella. Sen takia lemmikin asumuksen kohdalla ei voidakaan lähteä siitä, että sinne hankitaan eläinten Ikeasta pakolliset huonekalut ja pari lelua ja oletetaan että kaikki on sen jälkeen hyvin kun hoito-ohjeessa mainitut pitopaikkaedellytykset on täytetty. Sen sijaan eläintä on tarkkailtava ja sen käytöstä seurattava, jotta häkkiin on mahdollista saada juuri tätä tai näitä yksilöitä hyödyttävä sisustus ja että vapaanaoloaikaa on mahdollista säätää sellaiseksi, että se palvelee omaa lemmikkiä mahdollisimmin hyvin. Eläinyksilöissä on yhtä isoja eroja mitä eri ihmistenkin välillä. Aamuvirkkua eläintä ei välttämättä auta yhtään se, että häkin ovi on joka ilta viisi tuntia auki, mikäli sen aktiivisuusaika on silloin jo mennyt.

Ihmiset mahtuvat ennen suuren tavaramäärän haalimista kokoonsa nähden hyvin pieniinkin asuntoihin. Tästä ei voida kuitenkaan vetää johtopäätöstä siihen, että pienelle hiirelle tai lokkipeipolle riittää suhteessa samankokoinen asumus. Valtaosa ihmisistä kun on oppinut aktivoimaan itseään tavoilla, jotka eivät vaadi juurikaan tilaa liikkua: television katselu, älypuhelimen räpellys, kirjanlukeminen, kutominen yms. onnistuvat kaikki lähestulkoon paikallaan pysyen. Sen sijaan moni aktiivinen pikkulemmikki voi turhautua, mikäli siltä puuttuu tilaa juosta, kaivaa, lentää tai kiipeillä. Liikkumattomuus on niille paitsi fyysisesti yhtä paha kuin ihmiselle, henkisesti usein pahempi, silloin kun kyse on olosuhteiden pakosta eikä itse valitusta toimintamallista. Toki osa domestikoituneista eläimistä osaa lorvailla siinä missä omistajansakin, ja esimerkiksi laiskanpulskea rottauros voi kantaa pelletit riipparin viereen vain voidakseen syödä niitä samalla kun loikoilee riippumatossa. Mutta mikäli kyseessä on menevämpi tapaus, on sille tarjottava siihen mahdollisuus.

Mitä kaikkea lemmikkisi voi tehdä omassa asumuksessaan? Mahdollistaako se oikeasti sekä lajinomaisen että yksilön omat mieltymykset huomioon ottavan käytöksen? Vai onko se vain sellainen, joka eläinkaupasta kehoitettiin hankkimaan, kun kysyit mitä kaikkea hamsteripakettiin kuuluu? Samaa voi tietenkin miettiä omankin kotinsa kohdalla: onko se oikeasti itselle sopiva toiminnallinen ympäristö, vai vain paikka missä säilytetään itseä ja tavaroita silloin kun ne eivät ole muualla käytössä.

Bileiden jälkeen

Eilen täällä oli bileet ja viimeisten vieraiden lähdettyä nukahdin vaatteet päällä pedatun sängyn päälle. Minun piti ummistaa silmät ihan vain hetkeksi, mutta kun heräsin, kello olikin lähempänä kuutta. Makasin yhä päiväpeitteen päällä, mutta Jussi oli peitellyt miut pöllöviltillä - ja laittanut herkut kylmään, sammuttanut loput kynttilät, siivonnut roskat pois, hoitanut eläimet ja lähtenyt sitten omalle asunnolleen ettei herättäisi minua. Kämppä oli ihan eri näköinen kuin illalla, ja minulla kesti hetken hahmottaa mihin Jussi on hävinnyt ennenkuin huomasin hänen jättämän viestin. Olisihan hän toki voinut miut herättääkin - jo siihen siivoamisvaiheeseen, mutta oli se silti aika suloista, että hän oli mieluummin antanut miun jäädä kuittaamaan univelkoja.

Herättyäni kaivoin kirjastonkirjapinosta seuraavan uhrin ja aloin lueskella. Olen viime aikoina ollut joko niin stressaantunut tai menossa, että kirjapino ei ole liikkunut juuri mihinkään suuntaan. Nyt luin yhden kirjoista puoleenväliin yhdeltä istumalta ja kävin vielä suihkussa ennenkuin jatkoin hetkeksi unia. Torkuin siihen asti, kun Jussi tuli aamupäivästä hakemaan leivonnaisia viemisiksi veljelleen. Niitä kun jäi aika pino, kun minä leivon aina liikaa ja vieraitakin tuli lopulta vähän vähemmän kuin oli arvioitu - mutta eipä ainakaan mikään loppunut kesken. Tässä vaiheessa fretitkin heräsivät, mikä varmisti sen, että omatkaan unet eivät jatkuneet. Miikkis kun vetäytyy sentään takaisin unille aamupalan saatuaan, mutta tytöt... Frettipainit lähtivät heti vauhdilla käyntiin, ja yksi parhaista painiareenoista on tietenkin sänky: onhan se aivan mahtavaa sukellella peittoihin, ryömiä pussilakanoihin ja syöksyä lakanan alle. Ainoa huomautettava tästä leikistä löytyy silloin, kun on itse vielä seassa. Tytöt kun ottaisivat enemmän kuin mielellään minutkin mukaan painimatseihin ja alkavat haastamaan leikkiin näykkimällä nilkkoja ja varpaita. Eivät kovakouraisesti, mutta kuitenkin sen verran, että kun tytöt tulivat kerta toisensa jälkeen takaisin sänkyyn nostettuani ne alas, sitä katsoi itse paremmaksi nousta.

Jussikin katseli vielä hetken tyttöjen menoa ennen karkaamista omille asioilleen. Hänkin kun on ollut niin iloinen siitä, että tytöt leikkivät koko ajan enemmän myös keskenään. Alkuun tänne tultuaan Esterihän hengasi enemmän Mihailin mitä Snurren kanssa ja Snurre sai monesti turhaan haastaa Esteriä leikkimään.

Itsellä taas on seuraavana ohjelmassa palata sen kirjan pariin. Sängyssä tai sohvannurkassa lueskeleminen on itselleni sitä todellista viikonloppuluksusta.  

Tulevia esiintymisiä

Syksy etenee kovaa vauhtia ja sitä myötä lähestyvät myös seuraavat eläinkauppapäivät. Tälle syksylle esittäytymisiä onkin sovittu pari eli itsellä eläintenviikko on reunustettu molemmin puolin näätäpäivillä. Sen lisäksi sopimuspaperit Lemmikkimessupaikasta ovat lähdössä juuri postiin, eli Suomen lemmikkihaisunäädät ry on bongattavissa ensikertaa Lemmikkimessuilla.

Eli mikäli joku haluaa tulla moikkaamaan minua, Miikkistä tai näätäpäivillä myös Snurrea ja Esteriä, seuraavan aikataulun mukaan se onnistuu:

3.10. klo 12-16 Turun Länsikeskuksen Faunatar
10.10. klo 12-16 Lempäälän Ideaparkin Faunatar
7.-8.11. Helsingin messukeskus Lemmikkimessut

 

Vilskettä ja suvantohetkiä

On yksi asia, johon en ole frettien kotiuduttua vieläkään täysin tottunut. Nyt kun asunnossa on nuo kolme nääppää, on asunto vuoroon täynnä eläimiä ja välillä niitä ei löydä yhtäkään, vaikka kuinka koittaisi taskulampun kanssa etsiä. Silloin kun kaikki kolme ovat yhtäaikaa hereillä ja huomiohakuisia, koko asunto on täynnä putputusta, teleporttaavia frettejä ja syliin tunkevaa haisunäätää. Sitä ei yksinkertaisesti pysty ottamaan askeltakaan ilman että meinaa kompastua johonkuhun tai joku livahtaa puntista sisään. Jääkaapin avaamisesta seuraa lopullinen kaaos, ellei lohitahna ole heti hyvin hollilla - ja oikeastaan silloinkin jos se on. Hepulointiin riittää mikä syy tahansa ja parhaimmillaan kaikki kolme juoksevat peräkanaa pitkin kämppää - vaikka Miikkis ei nyt moiseen omanarvontunnoltaan kauhean usein vaivaudu.

Ja sitten, yhtäkkiä kuin veitsellä leikaten, on täysin hiljaista. Nääppien akut tyhjenevät, namit loppuvat ja uni voittaa. Kaikki kolme katoavat koloihinsa, eikä missään näy välttämättä häntätupsun puolikastakaan. Äskeinen sirkus on ohi, ja elleivät lelut ja pedit kavaltaisi, voisin kutsua kylään joukon ihmisiä jäämättä kiinni siitä että omistan lemmikkejä. Edes imurointi tai muu äänekkäämpi puuhailu ei välttämättä paljasta asunnosta elonmerkkejä - ellei sitten imuroi sohvan alta. Tavallaan tämä on myös terapeuttista, etenkin niinä harvoina kertoina, kun täydellisestä rauhasta saa nauttia juuri ruuan valmistettua jongleerattua Snurren kanssa koko ruuanlaittoprosessin. Ja mikäli kauhea sylittelyn tarve iskee, Esteri on yleensä valmis edustamaan puoliunessakin - jos löytää oikean välikön korihyllystä.

Tänään nappasin ulko-oveen uuden tarran, jossa kerrotaan, mitä lemmikkejä asunnossa on. Niitä hiljaisia hetkiä varten. Muina sitä tuskin tarvitsee erikseen alleviivata.

Sunnuntaiaamu

Eilen illalla alkoi palata usko sen suhteen, että tämä flunssa voi olla oikeasti menossa ohi. Vielä eilen aamusta jo pelkkä suihkussa käynti uuvutti niin täysin, että sen jälkeen oli pakko mennä maate, mutta illalla pystyi tekemään jo jotain niinkin kehittävää kuin istumaan sohvalla klikkailemassa nettilinkkejä. Mutta ehkä se aivotoimintakin sieltä vielä palaa: nukkumaan mennessä sain ensikertaa koko saikun aikana avattua kirjan. Olon kohenemisen myötä on saanut myös nukuttua, millä on kanssa ollut kohottava vaikutus mielialaan. Enää ei tule herättyä kuin pari kertaa yössä tukkoisuuteen, mikä on valtaisaa edistystä alkusairauden katkonaisiin alle kahden tunnin yöuniin, jolloin loppuyönä oli ihan liikaa aikaa miettiä kaikkea.

Paranemisen edistyminen on kuitenkin laitettu selvästi merkille myös kodin nelijalkaisten toimesta, ja nyt palvelun odotetaan pelaavan jo normaalisti. Ei siis puhettakaan että Miikkikseltä riittäisi ymmärrystä sen suhteen, että jos se itse on vaivautunut nousemaan uniltaan kello kuusi syödäkseen aamupalan, minä en oikeasti ollut aikeissakaan nousta kello kuudelta omilta uniltani antamaan aamupalaa. Tätä neuvottelua käytiin pariin otteeseen minun ja sängynlaidalla roikkuvan skunkin välillä, kunnes minä voitin, ja Miikkis meni vielä hetkeksi takaisin nukkumaan. Tai jos ei nukkumaan niin ainakin mököttämään pesäänsä: niin vauhdilla se kun sieltä sinkosi heti noustuani, että ei se ainakaan syvässä unessa voinut olla. Sen myötä poika sai viimein kaivatun aamupalansa kymmenen pintaan aamulla. Siinä kohtaa nälkäkuolema oli ilmeisesti jo niin lähellä, ettei se edes tajunnut tingata itselleen mitään porkkanaa parempaa, vaan alkoi heti syödä.

Likat tuntuvat sen sijaan hahmottavan, mistä sunnuntaiaamuista on kyse, vaikka ne voisivatkin nukkua yhtä pitkään mikä aamu tahansa. Kumpikin neideistä on siis edelleen vaatehuoneessa räkeissään toipumassa yöllisten leikkien rasituksista. Niillä tuntuu olevan täysi luotto siihen, että aamun lohitahna on odottamassa, sitten kun he suvaitsevat nousta - mikä toki pitääkin paikkansa. En ole kuitenkaan vielä raaskinut paljastaa, että kyseessä on talouden viimeinen tuubi, eikä uutta tilausta olla vielä tehty. Minun piti alunperin odottaa palkkapäivään, mutta voi olla, että täyskapinan välttämiseksi se ei ole mahdollista. Snurre ja Esteri kun ovat oppineet jo kumpikin hyvin taitaviksi kerjääjiksi, eikä Snurrelle kelpaa vieläkään muut herkut kuin lohitahna tai pääsy kivaan kaappiin - ja kiva kaappi on poissa laskuissa niin kauan, kunnes sinne keksii jonkin nykyistä paremman virityksen estämään sokkeliin ja seinän väliin pääsyn (mitkä juuri tekevät ko. kaapista niin kivan yhdessä rapisevien muovi- ja multapussien kanssa).

Flunssan pikkuhiljaa väistyessä pääsee ehkä huomenna viimeistään myös kaivamaan joulu- ja halloweenlaatikot esille jemmoistaan. Olen luvannut järjestää perjantaina hyvin varhaiset halloweenmikrojoulubileet ystävän tuutoroimien vaihtarien kunniaksi, ja niiden suunnittelut ovat olleet nyt vähän jäissä. Tämä on kuitenkin ehkä enemmän haaste kuin ongelma: minulla kun on jo jokatapauksessa suunniteltuna teemat parin vuoden halloweeneiksi, joten äkkiäkös niistä vähän muokkaa ;-) 

Romuttuneen viikon häppeninkejä

Tämä viikko on mennyt henkisesti ja fyysisesti romuna. Fyysisesti flunssan takia, joka kaatoi minut sänkyyn tiistaina ja jonka takia olen ollut sairaslomalla keskiviikosta asti. Henkisesti yhden ystävyyssuhteen takia, jonka tulevaisuus näyttää hyvin epävarmalta, koska olen iso ongelma ystävän uudelle avopuolisolle. Ensimmäistä olen koittanut hoitaa Finrexinillä, Panadol Hotilla, Otrivinillä, nenäliinoilla, inkiväärillä, teellä, hunajalla ja levolla. Jälkimmäistä puhumalla asiasta ihmisten kanssa, jotta en olisi koko ajan niin jumissa omissa kehää kiertävissä ajatuksissa, jotka vievät itseltä yöunet flunssan aiheuttaman tukkoisuuden ohella. Valitettavasti en voi kuitenkaan puhua asiasta niiden ihmisten kanssa joita asia koskee, mikä ei ainakaan auta ajatusten saamista millekään järkeville urille ja saa samalla tuntemaan itsensä masokistiksi kun ei silti pysty myöskään katkaisemaan välejä tuohon ihmiseen, vaikka kyseinen ihminen ei ole valmis suomaan miulle edes muutamaa minuuttia, vaikka tietää kuinka paskana olen asian kanssa. Mutta näillä valitettavasti mennään. Joskaan ei kauhean hyvin, minkä voinee päätellä jo siitä, että puran asiaa jo facebookiin ja tähän blogiin, kun mikään itselle normaali tapa käsitellä tämän tyyppisiä asioita ei tunnu tuovan suurta muutosta olotilaan. Lukuunottamatta että sitä voi taas olla onnellinen siitä, että miulla on silti elämässäni läheisiä ihmisiä, jotka jaksavat kuunnella miun angstiani asiasta, jota en osaa sen paremmin käsitellä <3 Mutta joka ei silti pysty poistamaan sitä kipua, mikä pelko tuon yhden läheisen ystävyyssuhteen menetyksestä tuottaa.

Mutta jotta koko postaus ei menisi OT:ksi itkuvirreksi, on tähän viikkoon mahtunut myös ihania valonpilkahduksia.

Tiistaina ennen tämän kaiken alkua käytiin Jussin kanssa perhekuvissa. Minua on jo pitkään harmittanut, ettei minulla ole ollut miusta ja Jussista mitään kivaa yhteiskuvaa kehystettäväksi, joten synttärilahjaksi itselleni varasin meille ajan studiokuvaukseen. Halusin kuvaan mukaan Jussin ohella myös muunkin perheeni, ja niinpä studiolle lähti mukaan myös Miikkis ja tytöt. Ne kun ovat tällähetkellä se miun lähin vastine ydinperheelle. Koko perhettä siinä laajuudessa kun itse sen määritän kun voisi olla jo hankala yhteen kuvaan sovittaa, siinä kun olisi vanhempien ja sisarusten ohella jo liuta ystäviäkin nykyisine ja entisine puolisoineen, lapsineen ja lemmikeineen ;D Kuvauspaikkana toimi Kuvahetki Sairashuoneenkadulla Turussa ja kuvaaja olisi äärimmäisen mukava ihminen - jonka lisäksi kuvaus oli vielä todella edullinen: vartin kuvaus maksoi vain 30€ ja hintaan sisältyi käyttöoikeus kaikkiin otettuihin kuviin. Ja kuvista tuli todella ihania <3 Jussikin hymyili melkein kaikissa niissä, vaikka on kuvissa välillä oikea Jörö-Jukka (kuten yo-kuvassaan, jonka pääsin eilen näkemään...). Patistin sitten häntäkin, että hänenkin äidilleen on otettava sitten yksi paperikopio verrokiksi yo-kuvan viereen :D Itselläkin taisi olla enempi ongelmana se että hymy meinasi revetä välillä nauruksi siinä omaa laumaa paimennettaessa. On miulla niin ihana perhe tässä kasassa <3

Toisena ihanana oli kavereiden kanssa vietetty teehetki keskiviikkona. Etenkin kun morkkis osallistumisesta flunssasta huolimatta karsi siinä, kun puoli porukkaa pärski samaan malliin ja kaikille katettiin sitten hunajateetä, vilttejä ja marinoitua inkivääriä kuulumisten vaihdon oheen. Silti sitä ei jaksanut kauhean kauaa istua, ennenkuin olo lähti taas flunssan takia laskemaan ja piti suunnata kohti lepoasentoa. Mutta pääsi sitten hetkeksi pois omista ajatuksista vaihtamaan kuulumisia muiden kanssa. Ja siinä toki sovittiin, että sama pitää ottaa uusiksi taas, kun porukka on enempi tolpillaan.

Kolmantena ja viimeisimpänä eilen oli joukkorokotukset, joiden jälkeen poikettiin pikaisesti Jussin vanhemmille (varmistettuani ensin taas miljoonaan kertaan, että tietäväthän Jussin vanhemmat varmasti että minulla on flunssa ja saatan tartuttaa... Se ei vain haitannut siinä kohtaa, kun heille selvisi että ollaan rokotusten takia elukoiden kanssa melkein naapurissa). Oli todella kiva päästä kuulemaan taas frettijuttuja ja näkemään ihmisten pötkylöitä, vaikka koitinkin istua sitten sivummalla enkä uskaltanut koskea kenenkään fretteihin enkä kauheasti edes omiini (jotka Jussi on nyt hoitanut viime päivät). Mutta jokin siinä tilanteessa vain toi ihanaa normaaliuden tunnetta arkeen kaiken keskellä. Omat karvapallot, rokotustodistukset ja se kun piti muistaa ottaa lohitahna mukaan. Se kun tiesi, että Miikkis ottaa rokotteet nätisti, mutta jännitti miten likkojen kanssa menee (Snurre keskittyi lohitahnaan, Esteri vinkaisi kun rokote kirveli niin ikävästi). Ne ovat ehkä lopulta ne avaimet, joilla tästä romahduksesta noustaan.

Tänään minun olisi pitänyt jo palata saikulta töihin, mutta aamun hutera olo ja noussut lämpö pakotti hakemaan lisää sairaslomaa. Ei miusta kun olisi ollut vielä tänään olemaan koko päivää tolpillaan ja nostamaan laatikoita. Puhelimessa puhuminenkin kun vaatii jo riittävää nestetankkausta ja useampi puhelu lepotaukojen pitämistä. Mutta onneksi tänään on perjantai, niin voi jatkaa pyjamabileitä vielä pari päivää peittojen ja vedenkeittimen kanssa. Kaikki viikon suunniteltu ohjelmakin kun on jo takana. Niin ei tarvitse enää doupata lääkkeillä pystyäkseen pysymään muutamaa tuntia pystyssä.

Suomen lemmikkihaisunäädät ry

Blogi on ollut taas hyvin hiljaa vastoin kaikki aikomuksiani. Sen hiljaisuuden aikana on syntynyt uusi yhdistys, ja seuraavaksi työn alla ovat vaihtaribileet. Näiden ohella sitten kaikkea pientä tärkeää, kuten ensiviikolla perhepotretti valokuvaajalla, ruuan hakua REKO-ruokapiiristä ja lauman rokotukset. Monta pientä juttua, joista olisi varmasti aihetta blogikirjoitukseenkin, jos ehdin istua alas kirjoittamaan. Viime aikoina olen taas käyttänyt ne hetket, jotka olen ehtinyt istua alas joko lukemiseen tai televisiosarjan katseluun Jussin kanssa. Pakko silti sanoa, että kokonainen loppuunluettu romaani on ollut mieluinen saavutus, koska tuntuu että en ole viime aikoina löytänyt aikaa oikein siihenkään. Pikkuhiljaa pitäisi varmaan ottaa taas kunnon tuumailutuokio, ja yrittää katsoa, mihin se aika tällähetkellä menee.

Mutta vaikka jännitinkin tätä päivää todella paljon etukäteen, ja ehdin purkaa asiaa usealla pyörälenkillä tutun yhdistyskonkarin ja ihanan luottoystävän kanssa, kaikki vain naksahti jotenkin paikalleen sillä hetkellä kun näin Sinnan, Monnan ja Henrietan naapuritalon pihalla heidän soitettuaan, ovatkohan he nyt ihan oikeassa paikassa. Jotenkin kun he sitten lopulta olivat siinä skunkkibokseineen ja leipomuksineen, tuli sellainen hyvä ja lämmin olo, kuin olisi tuntenut heidät kaikki jo muutenkin kuin vain facebookista. Ja kun käveltiin siitä meille ja asunto täyttyi yhtäkkiä haisunäätähöpinöistä sekä haisunäätien ihailusta, minusta tuntui että tämä olisi pitänyt tehdä jo aiemmin.

Henrietalla oli mukanaan Mihailin sisko Pirre ja Monnalla Mihailin toisen siskon Hanin poika Kiukku. Pirre vetäytyi varsin äkkiä ensitutkailujen jälkeen vaatehuoneen nurkkaan nukkumaan, eli käytti Mihailinkin hyväksi havaitsemaa taktiikkaa siinä, miten selvitään vieraassa ympäristössä. Kiukku jäi sen sijaan pidemmäksi aikaa esille pyörimään, tutkimaan asuntoa ja komentamaan Pirreä, Miikkistä ja frettejä. Oli kyllä ihana katsoa, kun toinen topakasti tamppasi tassuillaan maata ja kirosi kaikelle mielestään epäilyttävälle, ja kuinka vähän aikuiset eläimet jaksoivat pennun uhoamisesta välittää. Esterikin katseli pentua lähinnä ihmetellen. Lopulta Kiukkukin sitten luovutti ja meni nukkumaan. Siinä poikaa sylitellessä Miikkiksen pentuajoista tuntui olevan yhtäaikaa silmänräpäys ja ikuisuus. Pirre taas tuntui hyvin samanlaiselta mitä Miikkis, vaikka olikin luonnollisesti paljon sirompi. Monna kyllä näytti sitten "lohdutukseksi" kuvia jenkkiskunkeista, että ei Miikkiskään nyt ihan toivoton tapaus vielä ole ;-D

Kiukku

Kiukku ja Pirre

Oli melkein jopa sääli, kun järki käski laittaa höpinöitä vähän seis, että saatiin kokous alkuun. Kun sitä olisi halunnut höpöttää vaikka kuinka, mutta siinä olisi ollut riskinä että yhdistys olisi jäänyt kokonaan perustamatta. Yömyöhään asti kellään kun ei ollut varmasti aikaa jäädä. Minä siinä sitten vedin melkein pätevänä kokouksen puheenjohtajan roolia välillä Yhdistyksen ABC kirjaan turvautuen, ja tulin lopulta valituksi yhdistyksen puheenjohtajaksi. Hallitukseen tuli minun lisäkseni kuusi jäsentä. Tästä sitten alkuun uudenlainen yhdistysopettelujakso. Olenhan minä ollut kolmen eri yhdistyksen hallituksessa, mutta en ikinä perustamassa, enkä ikinä puheenjohtajana. Mutta sitä on vain luotettava, että tekemällä oppii ja kyselemällä kokeneemmilta.

Skunkkiyhdistyksen perustamista

Kokouksen jälkeen oli vähän väsynyt ja hämmentynyt olo. Samalla todella iloinen, kun jokainen oli lähtiessään huikannut, että ollaan yhteyksissä ja nähdään: sitä koki nyt oikeasti omaavansa paljon konkreettisemmin verkostoja Miikkiksenkin kanssa. Siinä sitten kokouksen jälkimainingeissa lähetettiin uuden yhdistyksen tiedot Patentti- ja rekisterihallintoon ja tehtiin Jarmon kanssa lehdistötiedote uudesta yhdistyksessä, joka lähtee huomenna eri medioille. Tai jos ollaan ihan rehellisiä, Jarmo kyseli ja varmisteli miulta eri kohtia, ja koosti niistä lehdistötiedotteen. Eivät minun aivoni olisi siihen varmaan enää tänään pystyneet.

Kiukku ja mie

Pirre ja mie

Nyt sitten lähdetään pikkuhiljaa rakentamaan puitteita uudelle yhdistykselle, kotisivuja, facebookryhmää. Odotetaan että saadaan rekisteröinti läpi ja avattua tili, että esimerkiksi jäsenmaksut on helpompi kohdentaa. Mietitään mitä muita asioita pitäisi vielä hoitaa.

Ja täytetään skunkkiryhmä söpöillä eläinkuvilla, joita ilmestyi kummasti kaikkien kännyköihin.

Kahden asunnon taktiikalla

Äiti kysyi taas viikonloppuna, kumman luona mie ja Jussi oikeastaan enemmän asutaan. Me kun vietämme enemmän aikaa yhdessä kuin erikseen, mutta kummallakin on silti omat asunnot. Minun oli äkkiseltään vaikea vastata kysymykseen, mutta hetken harkittuani totesin että viime viikot ovat menneet enemmän Jussin asunnolla. Raja on tässä kuitenkin häilyvä, sillä eläinten takia vietämme yleensä aikaa joka päivä molempien asunnoilla, jotta kumpikin saa hoidettua laumansa huoltotoimet, tarkkailtua lemmikkejään ja touhuttua niiden kanssa. Eläimet kun ovat meillä pääsääntöisesti aina omistajansa asunnolla, vaikka Miikkis ja tytöt ovatkin satunnaisesti mukana myös Jussin asunnolla.

Asiaa pohdittuani huomasin, että tämä kahden asunnon välillä liikkuminen on alkanut vaikuttaa myös omaan tavaramäärään. Joitakin yksittäisiä esineitä, kuten hammasharjoja, on tullut tämän myötä hankittua kahdet. Sen sijaan monien tavaroiden kohdalla on tullut se tunne, että vähemmälläkin pärjää. Että kun sitä kumminkin tulee koko ajan käytyä kummallakin asunnolla, ei ole niin suurta tarvetta sille, että monia harvemmin käytettäviä tavaroita olisi syytä olla kahdet. Esimerkiksi sähkövatkaimen, silikonipistoolin tms. kohdalla on niin pieni todennäköisyys sille, että niitä tarvittaisiin yhtäaikaa molemmissa osoitteissa, että toiset ovat saaneet mennä kirpputorille. Kun saahan sen sitten seuraavan kerran käydessä napattua lainaan. Samalla tulee tehtyä ehkä pientä esikarsintaa sen varalta, jos sitä jossain välissä päädytään yhteen muuttamaan. Tällähetkellä itse pidän kuitenkin hyvin paljon omistusasunnon tuomista vapauksista, enkä siksi haluaisi palata heti vuokralle (se on oikeasti kiva tunne, kun voi halutessaan porata reiän keittiön kaapin kylkeen tai maalata seinälle puun kysymättä keneltäkään). Jussi taas nauttii siitä, että hänen vuokra-asuntonsa sijaitsee ihan hänen opiskelu- ja työpaikkansa vieressä. Ja tällähetkellä yhteenmuutto ei olisi mahdollinen ilman että näistä joutuisi tinkimään.

Kyllähän tämä järjestely joskus rasittaa. Aina ei aamuisin jaksaisi koukata ennen töihin lähtiä kodin kautta ruokkimassa eläimiä, jos on ollut yötä Jussilla. Toisaalta kun on asunut vuosia aina jonkun kanssa, on aika ihanaa kun voi vapaasti päättää itse kotinsa sisustuksesta ja tavaramäärästä. Kun ei tarvitse konsultoida saako jonkun kirjahyllyn hävittää tai etsiä kompromissia värimaailman suhteen. Ja ehkä sen ihanuutta lisää se, että en usko että tämä tulee olemaan se pysyvä tila. Että jonain päivänä sitä joutuu maksamaan yhteisen arjen helpottumisesta sillä että nurkissa tulee taas olemaan mikroa, televisiota, pelikonsoleita, pöytätietokonetta yms. Niin nyt on mukava olla vielä hetki ilman.

Silti nykyään tuntuu jo vähän odolta, jos Jussi ei ole samassa osoitteessa. Olkootkin ettei sitä edes tekisi mitään mitä haluaisi tehdä yhdessä. Kun omaa hieman introvertin vikaa, sekin että kumpikin tekee omia juttujaan samassa tilassa voi olla yllättävänkin sosiaalista.