Silloin kun meillä some hiljenee, se tarkoittaa yleensä kotona kaikkea muuta. Tämän viikon isoin projekti sai alkunsa maanantaisesta puhelinsoitosta, joka koski kahta leopardigekkoa, kahta viljakäärmettä ja madagaskarin päivägekkoa, jotka tarvitsivat nopeasti uuden sijoituspaikan. Siinä kohtaa kello oli kuitenkin jo niin paljon, että emme saaneet noutoa järjestymään heti maanantaille, ja Jussilla oli tiistaina sukulaisen perunkirjoitus. Joten porukka käytiin hakemassa keskiviikkona. En vielä maanantaina isommin tentannut tyypeistä, koska ajattelin että iät ja muut tyypeistä on tiedossa olevat seikat ehtii kysellä sitten haettaessakin. Tässä kohtaa kun ne eivät olleet olennaisia tietoja sen kannalta, pystyisimmekö majoittamaan tyypit tarpeeksi nopealla aikataululla. Maanantaina sain ennakkotiedon että osa tyypeistä voi olla vähän laihassa kunnossa.  

Koko viisikko <3

Keskiviikko alkoi sitten valvontaeläinlääkärin soitolla, kun valvontaeläinlääkäri varmisti, pitikö hänen saamansa tieto siitä, että ollaan menossa hakemaan tällaisia tyyppejä paikkansa. Vahvistin tiedon, ja tässä kohtaa alkoi sitten varautua siihen onko vastassa jotain muutakin kuin lievää laihuutta, kun eläimistä oli tehty ilmoituskin. Itse kun ei tässä kohtaa tiennyt vielä juuri muuta kuin lajit, lukumäärät ja viimeisen noutopäivän. 

Tyypit majoitettiin toistaiseksi kerrostaloon takkahuoneeseen

Hakiessa sitten paljastui että eläinten hoidosta oli ollut epäselvyyttä, ja sen myötä eläimet olivat olleet tyhjässä asunnossa mahdollisesti useamman kuukaudenkin ilman hoitoa. Meidän hakiessa eläimiä paikalla oli eläinten omistaja ja asunnon uuden vuokralaisen kumppani. Sitä henkilöä jonka hoidossa eläinten olisi pitänyt olla emme tavanneet. Valvontaeläinlääkäri oli käynyt kartoittamassa tilannetta jo aiemmin päivällä, joten me keskityimme siihen, mihin olimme lupautuneetkin, eli hakemaan eläimet turvaan. 

Piparin silmän tilanne paljastui kun vanha nahka alkoi irtoamaan

Eläimistä neljä oli merkittävästi alipainoisia, ja yhdellä oli lisäksi nahanluontiongelmia. Kun saimme kotona liuotettua vanhoja nahkoja tämän leoskin päältä, paljastui siltä naamasta myös mahdollinen palovamma ja silmätulehdus oikeasta silmästä. Tämä tyyppi sai nimekseen Pipari, ja hänellä on nyt antibioottisilmätippakuuri käynnissä neljä kertaa päivässä, jonka lisäksi silmää huuhdellaan ja putsaillaan aina ennen lääkitsemistä. Onneksi Pipari on helppo käsiteltävä, mikä helpottaa myös hoitamista huomattavasti. Piparin kohdalla ilmoitin myös heti kättelyssä, että koska meillä on foster failure prosentti muutenkin varmaan yli yhdeksänkymmentä, voin ilmoittaa heti, että jos Pipari selviää tästä, niin hän on ainakin niin jäämässä. Sama sovittiin myös paperittoman madagaskarin päivägekon suhteen, sillä madan paperit ovat päätyneet muutossa jonnekin, josta edellinen omistaja ei ole niitä löytänyt. Muiden kohdalla tilanteesta keskustellaan ensivuonna, kun nähdään miten tyypit ovat kuntoutuneet. Ainoastaan toinen viljiksistä saattaa lähteä sitä ennen, kun se kaveri joka minulle näistä alunperin soitti ilmoitti heti maanantaina että voisi olla kiinnostunut itse tarjoamaan sille kodin, vaikka näiden tyyppien noutoaikataulu tuli hänelle vähän nopeasti. 

Pinkie Pieksi nimetty poitsu oli muihin nähden päällisin puolin selvästi parempikuntoisen oloinen

Jussi vähän jännittää, mahtavatko kaikki lopulta jäädä tänne. Minä vielä vähän jännitän, mahtavatko kaikki viisi jäädä henkiin. Kaikki on kuitenkin jo saatu syömään, ja syömisen ja nesteytyksen myötä piristyneet sen verran, että olen kuitenkin jo huomattavasti luottavaisempi asian suhteen kuin olin keskiviikkona.  

Kahden lauantain kuulumisia

Päivitystahti laahaa taas vähän jäljessä blogin puolella, joten myös instaa seuraaville nämä ovat vähän vanhoja uutisia. Mutta toissa viikolla reissattiin tosiaan taas Klaukkalaan frettinäyttelyyn, ja viime lauantaina emännöitiin herppipikkujoulut täällä meillä. 

WinterShadow -frettinäyttely meni isommitta kommelluksitta. Meillä oli taas mukana koko jengi, ja pitkästä aikaa näyttely oli täynnä. Sen myötä myös näyttelysali täyttyi pitkästä aikaa niin, että aitausten väleistä oli paikoin hankala kulkea. Pidemmän hiljaisen jakson jälkeen se tuntui kuitenkin lähinnä nostalgiselta. Millakin oli taas mukana Helmin kanssa, joten minut saattoi bongata päivän aikana useamman kerran pienen mittiprinsessan kanssa, kun pitihän Helmeä välillä auttaa karkaamaan aitauksestaan, kun hän on maailman söpöin pieni duracell. Meidän oma kirppu Mymski taas oli niin hienona talvipuuhkassaan, että minulta tultiin jopa kysymään, kuka tuo meidän uusi albiino on. Mymski kun oli kaikkea muuta kuin pahnanpohjimmaisen näköinen, mikä näkyi lopulta myös tuloksissa asti: Mymski sijoittui luokkansa toiseksi ja oli näyttelyn paras albiino. 

Näyttelysali meidän tukikohdasta päin kuvattuna

 

En kuitenkaan malttanut odottaa palkintojen jakoon asti sen kanssa, että saatiin tyypeille jotain uutta. Riikalla kun oli näyttelyssä pitkästä aikaa myyntipöytä, jossa oli ihanan upottavan näköisiä petejä. Niin pitihän sitä heti hankkia yksi sinivalkoinen talviunelma mummolle. Eikä siinä mennyt sitten kovin kauaa, kun junnutkin saivat tasapuolisuuden vuoksi samanmallisen pedin, vaikkakin heidän petinsä tuli pääkallokuosilla. Ollaan sitten taas astetta valmiimpia, kun Jussi pyysi jo ennakolta, voidaanko viettää ensivuonna koko lokakuu spooktoberia, ja laittaa halloweenkoristeet pitkästä aikaa esille myös kotona.  

Meidän viisikosta kaikki neljä junnua pääsivät re-calleihin, mutta tällä kertaa sijoituksia tuli kuitenkin vain meidän blondeille. Mymski voitti aiemmin mainitut luokkakakkosen ja parhaan albiinon. Hattara puolestaan luokkakakkosen ja parhaan angoran. Parhaan angoran ja parhaan albiinon palkintokasseista löytyi muunmuassa maailman suloisimmat käsinommellut frettipehmot. Lystin sisko Maru oli näyttelyn vanhin näätä ja järjestäjän suosikki, ja siinä meinasi tulla taas pieni itku. Olisi ollut niin mahtavaa saada pitää Lystikin yhtä vanhaksi, mutta elämä ei aina mene niin kuin toivoisi. Lysti meni jo vuosia sitten keuhkokuumeeseen.

Maailman söpöimmät frettipehmot

 

Näyttelyn jälkeisenä päivänä kävi sitten se viime postauksessa mainittu Erikan jalkaturma, joka sai ajatukset joksikin aikaa sekaisin. Jalka on kuitenkin mennyt koko ajan parempaan suuntaan, ja eilen muutin mamman ja muksut takaisin häkkiin, että muksut pääsevät kehittämään motorisia taitojaan kiipeilemällä. Erikakin pystyy jo kiipeilemään jalkansa kanssa varsin sujuvasti. 

Samaan aikaan alettiin järjestellä lauantain pikkujouluja. Olen tavallisesti aika kova jouluttaja, mutta nyt eläinten sairasteluiden takia joulufiilis oli ollut vähän hukassa, enkä ollut saanut edes otettua joulukoristeita esille. Hetkeksi aikaa tulikin tunne, että pitikin mennä tämmöistäkin lupaamaan. Päätin kuitenkin siivoilla ja järjestellä ehtimisen ja jaksamisen mukaan, ja sitten ripustaa joulukoristeet loppuviikosta oli kämppä missä kuosissa vain. Joskus kuitenkin fake it till you make it on selvästi hyvä taktiikka, sillä joulukalentereiden ja koristelujen myötä se viime kuussa äidin luona käydessä jo välkähtänyt joulun kipinä löytyi sieltä taas. Ja kun sitten lauantaina leivoin joulutorttuja ja keitin joulupuuroa kuunnellen joululauluja, olin erittäin onnellinen siitä, että pikkujoulut asettivat minulle deadlinen ja saivat tarttumaan joulukoristeisiin. 

Erika tutustuu rottien joulukalenteriin

Idea pikkujouluihin syntyi yhtenä syyskuisena yönä, kun yhdessä matelija-aiheisessa whatsapp-ryhmässä tuli puheeksi, kuinka ennen oli enemmän myös eläinyhdistysten livetapaamisia, joissa pääsi näkemään muita harrastajia kasvotusten ja juttelemaan ihmisten kanssa ihan livenä. Päädyin sitten kysymään, että kiinnostaisiko porukkaa edelleen sellainen, jos laittaisin pikkujoulut pystyyn Turkuun. Idea sai kannatusta ja eteni toteutukseen asti. Ja ainakin minulla oli ihan mielettömän kivaa, ja lopulta illan viimeinen peli loppui vasta neljän aikaan yöllä. Ennen peleihin siirtymistä oli vietetty useita tunteja katsellen eläimiä, syöden ja jutellen. Itse pikkujouluista minulla ei kyllä ole kuvia, koska tuttuun tapaan unohdin taas koko kuvaamiseen siitä hetkestä alkaen kun ensimmäiset vieraat saapuivat. Pikkujoulujen jälkeen katse kääntyi kuitenkin jo ensikesään, ja siihen, pitäisi sinne tehdä sitten grillimiitti, joten ehkä koitan muistaa kuvata silloin. 

Joululeipomuksia

Sunnuntaina sain myös yhden ystävän kylään, ja hän heti saapuessaan ihasteli kuinka jouluista meillä on. Ja vaikka koristeet ovat vain yksi osa joulua, niin ne eivät olleet ainoa, mikä oli jo tuonut joulun myös omaan kotiin. Lauantai oli muutenkin auttanut työntämään huolet taka-alalle ja näkemään myös ne asiat, jotka ovat oikeasti hyvin. Välillä sitä vain tarvitsee muidenkin silmiä nähdäkseen sen, mitä ympärillä on. 

Hetki ennen vieraiden saapumista

Jumitus

Lauantain frettinäyttelykuulumisetkin ovat jääneet postaamatta, kun pääni jumittaa sunnuntain ja maanantain välisenä yönä tekemässäni mokassa. Tein jotakin, jota en ole tehnyt varmaan viiteentoistavuoteen, ja annoin Erikalle tauon vauvanhoitohommista ja päästin sen isoon häkkiin touhuilemaan muun lauman kanssa. Yleensä pidän mamman ja muksut kokonaan erossa päälaumasta kunnes kaikki ei kotiinjäävät minit ovat lähteneet maailmalle. Tämä on ehkä vähän tylsää mammalle, mutta turvallista, ja kyseessä on kuitenkin varsin lyhyt ajanjakso mammarotan elämässä. 

Niinhän siinä sitten kävi, että häkissä tuli jotain pientä piippailua, ja päätin keskeyttää mamman aikuistenajan. Ja vaikka olimme olleet koko ajan ihan vieressä, eikä häkissä näyttänyt olevan mitään isompia vääntöjä, tippumisia tai mitään, jotain oli silti selvästi ehtinyt sattua, sillä hetkeä myöhemmin huomasimme että Erika ontuu toista takajalkaansa. 

Wanda tuli emonsa seuraksi aamupähkinälle (ja alkaa näyttää aika vahvasti siltä, että Wandasta tulee naku)

Koska ontuminen ei ollut mennyt ohi aamuun mennessä, Erikalle aloitettiin kipulääke, kun oli ensin selvitelty eri kipulääkevaihtoehtojen sopivuutta imettävälle naaraalle. Ja koska tunnen ihan vietävää syyllisyyttä tekemästäni virhearviosta, tämä asia on saanut minut jotenkin kokonaan jumiin. Ikäänkuin sitä ei osaisi oikein edes hengittää ennenkuin Erika on taas normaali. Eläinlääkärikin kyllä varoitteli, että vaikka kyseessä olisi vain lihasrevähdys, sen täydellinen paraneminen ottaa aikansa. 

Erikalla on sikäli kaikki hyvin, että vaikka hän ei vieläkään tahdo kunnolla varata painoa jalalle kävellessään, hän on koko ajan antanut koskea jalkaan, syönyt hyvällä ruokahalulla, tullut heti hakemaan herkkuja ja hoitanut hyvin mininsä. Erika myös käyttää jalkaa koko ajan enenevissä määrin, ja on jo käyttänyt sitä muunmuassa peseytymiseen.   

Erikan ontumisen ohella koen morkkista siitä, että koska Erikan pitää nyt lepuuttaa jalkaansa, emo ja minit ovat toistaiseksi kaikki minidunassa, vaikka muksut ovat juuri siinä iässä, että heitä voisi jo pikkuhiljaa alkaa opastaa kiipeilyn saloihin erilaisten kiipeilyvirikkeiden myötä. Mutta jos sitä viimeistään parin päivän päästä uskaltaisi taas siirtää koko jengin poikashäkkiin ja alkaa hyvitellä tätä takapakkia.  

Mutta tässäkään mielialaan ei varmasti auta se, että mieli on valmiiksi mustelmilla Petterin ja Naavan kuolemista ja Nutellan ja Ainon sairastumisista. Sillä erotuksella tosin, että tämä Erikan tapaus olisi ollut vältettävissä, jos olisin toiminut siten kuten normaalisti toimin. Nyt pitäisi kuitenkin koittaa oman pään seinään hakkaamisen sijaan keskittyä noiden muksujen sosiaalistamiseen, ja ottaa Erikasta mallia siinä, että minit ovat nyt etusijalla ja kyllä Erika tuosta varmasti toipuu.