Minun on pitänyt jo monta päivää kirjoittaa teksti siitä, millaista on kun jaksaminen loppuu. En ole jaksanut. Romahdin viime viikonloppuna lopullisesti, ja itkiessäni silmiä päästäni näyttelypaikan keittiön nurkassa tajusin viimein perua kaikki menoni töitä ja maanantain Disneytä lukuunottamatta - ainakin tältä viikolta.

Pariin ensimmäiseen päivään en tuntenut juurikaan muutosta. Olin väsynyt ja hoidin kodin rästihommia. En jaksanut keskittyä kunnolla edes lukemiseen ja menin liian aikaisin nukkumaan sillä seurauksella että heräsin virkeänä jo alkuyöstä. Ensimmäinen läpimurto tapahtui torstaina. Sain pitkästä aikaa vieraakseni inspiraation ja halun tehdä jotain. Tein korvapuusteja. Hain kaupasta punaista maitoa ja tuorehiivaa. En malttanut edes käyttää monitoimikonettani Kentsua, vaan tein taikinan käsin. Taikinaa kaulitessa se täytti koko tason suoran pätkän ja kääntyi tason mukana mutkassa. Pullistakin tuli vähän vinoja, mutta söin niistä neljä heti niiden tultua uunista.

Tänään löysin oven Narniaan. Se ei sijainnut kaapin perällä, vaan läheisellä hieman tylsän oloisella kadunpätkällä. Olin haukkaamassa happea ja muutamia pakoilevia valonsäteitä ja käännyin tielle vain siksi että se oli niitä harvoja lähiseudun teitä joille en ollut koskaan kääntynyt. Vähän matkaa tietä käveltyäni tuli vastaan todella kaunis pienillä ikkunaruuduilla koristeltu omakotitalo ja pian sen jälkeen pieni mutainen polku. Hetken mielijohteesta käännyin polulle ja siinä se oli; Narnia.
Polku johti mitä täydellisimmälle kalliolle, jota pitkin saattoi kiivetä ja jonka päällä voi kuvitella mitä moninaisimmat tuokiot kirjan ja eväiden kanssa. Kallion laelta näki niin talojen katot kuin tuomiokirkon tornin. Ja mitä parasta; kalliota ympäröi metsä. Ehkä pienehkö sellainen, mutta kuitenkin ihan oikea metsä lahopuineen ja tuulenkaatoineen. Olen asunut monta kuukautta muutaman minuutin päässä tästä taivaasta, mutta onnistunut missaamaan sen kääntymällä aina yhtä katua liian aikaisin.

Tuntuu kuin joulu ja syntymäpäivät olisivat tulleet yhtä aikaa etuajassa ja että olisin saanut lahjaksi maailman upeimman olohuoneen. Tänään sain pitää sen kokonaan itselläni, ja nautin sielä vaeltelusta. Keväällä pääsen jakamaan sen myös Mihailin kanssa.

Enää en edes halua kirjoittaa tekstiä siitä, miltä tuntuu kun väsymys jumittaa koko arjen. Sen sijaan minun on opeteltava etsimään aktiivisesti keinoja välttää tilannetta uusiutumasta. Koska en usko kaupasta haetun d-vitamiinipurkin riittävän siihen, minun on ehkä viimein opeteltava sanomaan ihmisille ja harrastusjutuille välillä myös ei. Jopa silloin, kun kyse ei ole siitä, että useampi illanvietto ja harrastus osuu samalle kellonlyömälle. Ja hyväksymään se, että vaikka läheiseni ovat minulle tärkeitä, tarvitsen myös omaa aikaa paljon enemmän mitä olen tänä vuonna itselleni suonut.

hierontakurssi, lemmikkimessut ja muuta härdelliä

Tämä aamu alkoi vähemmän hyvin. Olin juuri tullut kämpästä pihalle ja lähtemässä polkemaan töihin kun huomasin että pyörästäni oli mennyt ketjut. Niin on käynyt aiemminkin, ja olen visusti päättänyt opetella laittamaan ne itsekin paikoilleen. Joskus. Joskus kun minulla on enemmän aikaa ja olen virkeämpi. Valitettavasti se hetki ei kuitenkaan sattunut ennen tätä aamua, joten seisoin siinä 25 minuuttia ennen työvuoroni alkua pähkäillen mikä olisi nopein vaihtoehtoinen tapa päästä töihin. Varapyörästäni oli takarengas rikki, ja se seisoi pihassa Nishin vieressä odottamassa sitä samaa päivää jolloin olisin virkeämpi ja minulla olisi aikaa. Eli siinä hetkessä ihan yhtä turhana, samoin kuin lompakossani oleva latausta odottava bussikortti.

Ei siinä sitten muu auttanut kuin heittää kypärä sisälle ja rynnätä kohti lähintä pankkiautomaattia hakemaan käteistä bussilippuun. Kunnes matkalla tajusin unohtaneeni pyöränlukon vyötäisilleni ja pyöräni siten lukitsematta keskelle pihaa. Palattuani takaisin pyörälle siirtämään sen pois kulkuväylältä ja lukkoon, oli jo varsin selvää että bussilla kulkien myöhästyisin töistä vähintään puoli tuntia. Niinpä minulla ei ollut juuri menetettävää siinä, että koitin soittaa Jussin heittämään miut töihin. Tiesin Jussin pitävän puhelimen öisin värinällä, joten mahdollisuuteni saada hänet puhelimella hereille mikäli hän olisi nukkumassa olivat olemattomat. Onnekseni (kolmas) puheluni sattui kuitenkin samaan kohtaan hänen herätyskellonsa soiton kanssa, joten sain hänet kiinni ja puhuttua itselleni kyydin. Siinä häntä odotellessani kirosin hiljaa mielessäni sitä kuinka monta asiaa minulla on viime aikoina jäänyt roikkumaan väsymyksen takia.

Viime viikot kun ovat menneet taas liian tutuksi käyneellä kaavalla; olen niin paljon menossa etten tahdo saada mitään aikaiseksi. Silloin kun ehdin olemaan kotona, olen liian väsynyt tehdäkseni muuta kuin pitää seuraa Mihailille ja nukkua. Pyykit kasautuvat, asunto huutaa imurointia ja tiskivuori odottaa turhaa valloittajaansa. Tai jos laitankin pyykkikoneen joskus pyörimään, olen usein jo niin syvässä unessa sen lopettaessa että sen tyhjäntäminen jää vähintään seuraavaan päivään - ellen ole siinä kohtaa jo unohtanut koko asiaa, jolloin joudun tunkkaisen hajun postamiseksi pyörittämään koko koneellisen uudestaan. Eli tällä hetkellä ei mennä kauhean kestävällä pohjalla, vaikka kovasti tiedostankin, että minun olisi opittava ottamaan enemmän aikaa kodille ja itselleni.

Menoja on vain niin kauhean helppo kasata, tai pikemminkin antaa niiden kasautua. Kaverit kyselevät mukaansa menoihin, on omat viikottaiset rutiinit ja niiden lisäksi vain välillä törmää mielenkiintoisiin tai hyödyllisiin kursseihin tai paikkoihin. Nytkin viime viikonloppuna perjantai ja lauantai menivät Turun työväenopiston järjestämällä niska-hartiahierontakurssilla, jolta sai hyviä vinkkejä millä saada tuota aluetta auki kun se itsellä usein töitä tehdessä jumittuu. Eli positiivisella ajattelulla sen voisi toivoa pidemmällä aikavälillä parantavan omaa jaksamista. Kurssi osui samaan viikonloppuun lemmikkimessujen kanssa, joten se lykkäsi messukäynnin sunnuntaille. Omista tutuista valtaosa oli messuilla jo lauantaina käymässä, joten sunnuntainen visiittimme meni sitten enemmän Jussin tahdissa matelija- ja nuolimyrkkysammakkopuolella. Itse tyydyin tällä kertaa enemmän katselemaan ja ainoat omat ostoksenikin tarttuivat mukaan ihmisruokapuolelta. Jussille sen sijaan tarttui mukaan kolmas käärme ja banaanikärpäsiä, joista omat inkkaritkin pääsevät toivottavasti vielä osallisiksi. Kevään messuille koitetaan sitten saada Mihail mukaan, jolloin ostokset jäisivät sitten toisesta syystä vähän vähemmälle. Vaikka kyllä sitä kummasti nytkin eksyi muutaman henkilön kanssa haisunäädistä puhumaan, vaikkei poika mukana ollutkaan.

Tämän aamuisen jälkeen sitä on taas koettanut laatia itselleen suunnitelmaa jolla saisi arjen paremmin haltuun. Toistaiseksi paras motivoija siinä on kuitenkin ollut Mihail, joka on pakottanut minut huolehtimaan itseni aina kuitenkin illaksi kotiin ja olemaan välillä myös kotona iltoja. Ilman poikaa olisinkin todennäköisesti jo aika piipussa, kun joinain päivinä tuntuu että olen sitä jo nyt. Mikään ei kuitenkaan auta nukkumaan yhtä hyvin kuin kainaloon kömpivä unisena tuhiseva skunkki. Joskus siinä poikaa silitellessä ja kaloja katsellessa ymmärtää paremmin kuin hyvin, miksi eläinten sanotaan rentouttavan. Tällä hetkellä oma eläinmäärä tuntuukin juuri täydelliseltä; se pitää miut tarpeeksi työn touhussa, ei pakota jakamaan huomiota liiaksi ja antaa miun nauttia monista hyvistä asioista joita lemmikit tuovat mukanaan. Vastapalveluksi sitä ei halua tällä hetkellä sotkea pakkaa uusilla tulokkailla. Voi olla että annan frettikuumeelleni periksi joskus, mutta tällähetkellä arjessani on tilaa vain yhdelle karvaotukselle, ja se otus löytyy jo kotoa ja on täydellisempi pakkaus mitä olisin koskaan uskonut voivani löytää. Siitäkin huolimatta, että se on nyt päättänyt vaihtaa vessapaikkansa koko asunnon kinkkisimpään nurkkaan. Ja kehtaa vielä möksätä miulle, kun en anna sen könytä syliini samalla kun koetan siirtää sohvaa päästäkseni käsiksi kyseiseen nurkkaan.

Kirppistelyä

Maanantaina se taas täyttyi. Kirpputoripöytä nimittäin. Kaveritkin jo vähän kiusivat, montako viimeistä kirpputoripöytä minulla on ehtinyt tähän mennessä olla. Eipä sillä, niitä on tosiaan ollut useampia ja joka kerta olen ollut yhtäläisen vakuuttunut siitä ettei täältä asunnosta enää irtoa enempää tavaraa.

Aika tekee kuitenkin tehtävänsä. Nyt kun olen elänyt puoli vuotta ilman minkäänlaista dvd-levyjä toistavaa laitetta moni hyllyssä olevista levyistä on alkanut tuntua turhilta. Kun leffat tulee aina katsottua jonkun kaverin luona, on huomio kiinnittynyt myös heidän elokuvahyllyihinsä. Samalla sitä on havainnut omistavansa monia elokuvia, jotka saisi helposti kysymällä lainaan jopa yli kolmelta ihmiseltä - ja mahdollisesti myös kirjastosta. Niistä moni onkin nyt kirpputorilla. Kauhean minimalista elokuvahyllyä en silti ainakaan vielä tavoittele. Vaikka moni lähtee, tuonne jää vielä muun muassa 52:n Disney klassikon kokoelmani. Niitä kun en koe kyllin helposti muualta saavani ja tiedän palaavani moneen vielä uudelleen. Ne myös vastavuoroisesti lainautuvat sitten kaverien katsottavaksi.

Myös kirjoista on tullut helpompi päästää irti ihastuttuani uudelleen kirjastoon. Sen että rakastan lukemista ei tarvitse tarkoittaa sitä että minun olisi myös omistettava kirjavuoret - voin aivan yhtä hyvin matkustaa niiden luo. Hyllystä löytyy kuitenkin paikkansa niille teoksille, jotka haluan lukea aina uudelleen.

Koko pöytää en olisi silti saanut omillani täyteen. Niinpä oli oikein kiva että Tapsa ja Jussi lähtivät messiin niin että homma muuttui kannattavaksi. Ja onhan pöytää myös kivempi järkkäillä jonkun kanssa ja jännätä myyntiä. Itselläkin kun on jo rahoille selkeä kohde: luottokorttilaskun lyhennys. Sitä kun joutuu tekemään vielä lisää että saa polkupyörään talvirenkaat.

Skunkin talvipesä

Vanhassa puutalossa asuminen on joskus vakava paikka. Vaikka asunnon energialuokitus on hyvä, on tämä selvästi edellistä asuntoani viileämpi, vaikka patteritkin ovat jo päällä. Itse selviän asiasta villasukkien kanssa, mutta Mihailista on tullut aika rakentaa talvipesä.

Koko kesän poika nukkui tyytyväisenä joko paljaalla lattialla tai makuupussissaan, mutta enää se ei sovi. Talven tullen pesän pitää olla isompi ja lämpimämpi. Ensin pesää siis jatkettiin raahaamalla kantokopasta viltti makuupussin ympärille. Se riitti muutaman yön, jonka jälkeen pesänrakennus jatkui yhdellä isolla kylpypyyhkeellä ja pojan omalla pienellä lampaantaljalla, jotka siirrettiin pesään asunnon eri kolkista. Ihan vieläkään pesä ei kuitenkaan ole valmis, vaan poika on koettanut raahata sinne villasukkiani ja neuleitani. Niinpä pojalle on keksittävä pesäänsä vielä lisää vällyjä.

Mahdollisuuksien mukaan Mihail jakaa mielellään myös miun talvipesäni ja tulee kainaloon tai syliin nukkumaan. Siinä kun taitaa tulla vielä nopeammin lämmin ja hyvä käydä torkuille. Eilenkin nukuttiin sitten kerällä kahden peiton alla lähes koko yö kahdestaan. Pojan aloitteesta patteritkin on säädetty jo kerran korkeammalle, jonka lisäksi makoilen itsekin välillä lattialla varmistuakseni missä lämmöt sielä menevät. Onhan tämä molempien koti, jossa molempien pitäisi pärjätä hyvin kevääseen. Ihan omaa patteria poika ei ole kuitenkaan sohvan alle vielä saamassa.

Sen verran massiivinen Mihailin pesä alkaa kuitenkin jo olla, että lämmön lisäksi se eristää hyvin ääntäkin. Eilen poika myöhästyi aamupalaltakin ihan kokonaan, vaikka yleensä se on salamana paikalla heti kun pakastin aukaistaan. Mutta ehkä talven tullen ei ole niin tarvetta hötkyillä. Kotona näkyykin nyt paljon aiempaa useammin pojan unipunkkari eli pystytukka, joka muodostuu Mihailin nukkuessa pää tassujensa takana. Silloin pojan pääkarvat nousevat oikein hauskasti pystyyn ja pysyvät niin kunnes poika sukii itsensä tai kömpi silitettäväksi.

Kun saisi vielä itse jäädä pojan seuraksi kevääseen. Ei pääsisi ovestakaan livahtamaan suotta kylmää ilmaa sisään.

Hauskaa halloweenia

Minulla on edelleen yksi iso kynnys minimalismin tiellä ja se on aikataulut. En osaa edelleenkään välttää kiirettä ja jättää kylliksi aikaa ihan vain itselleni. Siksi blogikin on ollut nyt hiljaa, kun on ollut päiviä etten ole välttämättä edes kotiutunut ennen iltakymmentä.

Onneksi osa blogihiljaisuudesta menee myös halloweenhumun piikkiin. Tällä viikolla meillä on ollut jo halloween peli- ja saunaillat, ja halloweenkoristeet ovat päässeet esille parin vuoden tauon jälkeen. Ehdin myös leipoa ihan oikean halloweenkakun hämähäkkeineen, joka hävitettiin peli-illassa. Joitain vuosia sitten järjestin erilaisia teemaillanistujaisia mielelläni ja usein, mutta silloisen porukan hajottua niihin on tullut tuntuva tauko. Olikin aika ihana, kun osa pelaamaan tulleista kavereista aidosti yllättyi koristeluista. Tänään halloweenia jatketaan vielä naapurissa, jossa on tiedossa jo perinteeksi käyneet halloweenjuhlat teemaan sopivine elokuvineen.

Muutakin kaikkea täällä on ehtinyt tapahtua, mutta niille koetan suoda oman postauksensa myöhemmin. Kuten vaikkapa keittiöön ilmestyneelle matokompostille.