Lemmikki Tampere -messut

Lemmikki Tampere -messut ovat nyt tämän vuoden osalta paketissa, ja olo on kohtalaisen kaikkensa antanut. Vaikka messuviikonloput ovat antoisia, ja koen ne tärkeiksi harrastukselle, niin ne ovat silti kaltaiselleni introvertille aina äärettömän kova puristus. Tänäkin vuonna messuilla kun kävi kaikkiaan 10 764 kävijää, ja meidän ständi oli melkein heti C-hallin sisääntulon vieressä. Saimme kuitenkin ständille kasaan erittäin hyvän porukan, niin missään vaiheessa kukaan ei joutunut hoitamaan ständiä yksinään. Olin alunperin jopa varannut itselleni yhden vapaavuoron messuilla kiertelyä varten, vaikka en sitä sitten lopulta osannutkaan ihan kokonaan käyttää, kun lauantai-iltapäivän miehitys vähän kutistui sairastapausten myötä. Ja jotenkin minä kuitenkin kestän paremmin ihmisjoukkoja ollessani ständillä, kuin kierrellessäni vapaasti ihmisten keskellä. Toki oli kiva, kun pääsi välillä vähän morjestamaan tuttuja ja katselemaan hyppyhämähäkkiä. Myönnän avoimesti, ettei yksikään meidän talouden tarantulissa aikaansaa minussa yhtä helliä tunteita.

Oma tukikohtani messuilla <3

Omat tutut ovat joka tapauksessa messuilla pääosin hommissa yhdellä tai useammalla ständillä, joten vaikka sitä olisi itse kokonaan vapaa koko messupäivän, niin harvoin silti löytyisi sellaista aikaa, että voisi mennä kavereiden kanssa kahvittelemaan pitkän kaavan kautta. Niin sikälikin pikaiset "vuoroin vieraissa" -piipahdukset toisten ständeille toimivat muutenkin paremmin. Sitä kun voi aika tarkkaan messuohjelmasta katsoa, missä kukakin seisoo.

Messuilla pääsi toki vastaamaan ehdottomasti eniten kysymykseen "Saako sitä silittää", mutta sen lisäksi pääsi kyllä juttelemaan monen kanssa freteistä laajemminkin. Joukossa oli niin frettiä harkitsevia, eläinalan opiskelijoita kuin ensimmäisen fretin omistajia. Muutamia uusista onnistuttiin ehkä houkuttelemaan ensikuussa oleviin näyttelyihinkin. Ständillä pyöri myös pienimuotoiset pentutreffit, kun lauantaina meidän vieressä oli Lilo, joka sai Serasta itselleen seuraneidin osaksi päivää. Sunnuntaina taas Mymskiä ilahdutti Mymskin sisko Rhonda. Pennut ovat kyllä siitä kivoja messukavereita, että edes osa kävijöistä ehti nähdä freteistä myös sen aktiivisemman puolen. Mitellakin kun on jo mummona niin messukonkari, että se vetäytyi suoraan unille katsottuaan pikaisesti missä oltiin.

Sera & Lilo

Lauantai-sunnuntai yö oltiin yötä siskoni luona, ja ensimmäinen messupäivä vei voimat niin totaalisesti,
että olin sängyssä jo ennen siskon lapsia. Sunnuntaiaamuna tulikin käytyä taas hetkellisesti niitä pohdintoja, mikä saa ihmisen kerta toisensa jälkeen poikkeamaan näin kauaksi mukavuusalueeltaan. Sitten messujen käynnistyessä pääsi taas mukaan siihen imuun. Ja kyllä siinä aina jokin vähän läikähtää rinnassa, kun näkee ihmisten ilmeitä, kun ne saavat edes koskea tai osa kavereista ottaa syliin noita pötkylöitä. Kuinka moni on niin onnellinen jo siitä hetkestä. Siinä on yhtä aikaa niin ylpeä ja kiitollinen noista pienistä.

Silti tänään aamulla herätessä migreeni taas jylläsi, ääni katoili ja jalat tuntuivat ihan spagetilta. Siinä ei oikein tiennyt itkeäkö vai nauraa, kun tälle päivälle oli varattuna työhaastattelu yhteen keikkatyöhön liittyen. Että huomenta vaan, oli vähän astetta isommat synttäribileet, ja olo on vähän rekan alle jäänyt. Onneksi pari Buranaa, niskahieronta ja piikkimatto helpottivat vähän olotilaa. Vaikka ääni meinasi hävitä pari kertaa kesken haastattelun, ei se tainnut silti ihan huonosti mennä, kun ensimmäinen keikka sovittiin jo keskiviikolle. Nyt pääseekin sitten raivaamaan arkipäiviin taas vähän tilaa töillekin. Olo on yhtäaikaa helpottunut, innostunut ja hieman paniikin sekainen. Paikka ja tulevat työkaverit vaikuttivat mukavilta, mutta nyt sitä joutuu ensimmäistä kertaa opettelemaan uuden paikan ja sen tavat lennosta, ilman että on ensin opiskelijana ylimääräisenä käsiparina paikalla. Tulevat työkaverit vaikuttivat myös niin helpottuneilta kiireavusta, että itsellä on pienet paineet omaksua uuden paikan tavat nopeasti, jotta hommat lähtevät käyntiin sujuvasti.