Vauva-Huisku, kuva: Mandy Schuhmacher |
Pentujen jonottaminen on jotain niin ihanan kamalaa, että vaikka joka kerta päätänkin että en lähde siihen enää ikinä, sitä huomaa silti yhä uudelleen pyörtävänsä puheensa kun ihastuu johonkin emoeläimeen. Kodinvaihtajien kanssa tämä alkuvaihe on niin paljon simppelimpi: eläin on jo olemassa ja se on siinä, ja on vain päätettävä, onko valmis ottamaan sen kotiinsa ja rakastamaan sitä kunnes kuolema erottaa. Pentujen kanssa niin moni asia on epävarmaa niin pitkään, ennenkuin voi lopulta olla täysin luottavaisin mielin sen suhteen, että se on oikeasti oma ja tulossa kotiin. Viime vuonna purskahdin ensimmäisen kerran itkuun jo silloin, kun Akiran synnytys alkoi, ja seuraavan kerran kun pentueen ensimmäinen tyttö syntyi. Sen jälkeenkin ehti itkeä ilosta ja helpotuksesta vielä useamman kerran ennenkuin oltiin Huiskun kanssa kotona.
Lystin ekat ulkoilut viime kesänä |
Lysti silloin kun näin tytön ensimmäistä kertaa. |
Effien sisko. Sekin sisaruskatras oli aika nuori, kun näin ne ensimmäistä kertaa. |
Toisaalta... Tämän postauksen kirjoitus on katkennut jo x kertaa erotuomarin tehtäviin, kun Lystillä on ollut tylsää ja mummuilla on mennyt hermot. Niinpä kesken postauksen kirjoittamisen käytettiin muunmuassa pari junnuista ulkoilemassa. Ehkä tänä vuonna toukokuu tuleekin yllättävän äkkiä, kun koetetaan saada Justiina porukkaan ja lauma taas sille mallille, että koti olisi ylipäätään valmis pennun tulla. Suurperhe on hyvä vaatimaan huomionsa.
Viime vuonna pennun tuloon valmistautumisesta tuli kirjoitettua vähän enempi asiaakin. Sen voi käydä lukemassa täältä. Tänä vuonna pidetään sormet ristissä sekä omasta että kaverien puolesta ja katsotaan miten käy.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti