Niska auki

Viime sunnuntaina Jussi ehti jo aamusta hehkuttaa, kuinka Justiinalla on viimein irtoamassa loputkin ruvet niskasta ja junnut ovat viimein alkaneet lopettaa sen härkkimisen. Että hyvä jos se vaihe oli nyt viimein tässä. Noin puoli tuntia sen jälkeen Lysti koitti taas aloittaa kunnon hammaspainia Justiinan kanssa mikä päättyi auenneeseen niskaan kun mummuska ei ollut jutussa messissä. Tänään taas Mitella nappasi Justiinaa niskasta, kun ne sattuivat yhtäaikaa eteiseen ihmettelemään lähteviä hoitonäätiä. Nyt niska on taas ruvella ja sitä miettii kuinka reilua oli ottaa tänne mummunäätä kahden tuommoisen pyörremyrskyn sekaan. Justiinan kun ei ole yhtä helppo saavuttaa junnujen silmissä samaa asemaa mikä Esterillä on, sillä Esteriin meidän kakarat tutustuivat jo aika paljon pentumaisempina. Nyt taas ne ovat nuoria riehakkaita aikuisia, joiden on välillä hyvin vaikea käsittää, etteivät kaikki pyöri heidän tahtiinsa. 

Valjaslenkeillä vuorotellaan oman ajan ja kaverikävelyiden välillä

Ei tilanne ole silti katastrofaalinen, ja huolimatta näistä takapakeista Justiina on alkanut nukkua jo Mitellankin kanssa ja putsata sen korvia. Silti minä en voi olla täysin tuntematta huonoa omaa tuntoa noista ruvista vaikka tiedän, että kolme kuukautta on eläinten totutuksessa vielä suhteellisen lyhyt aika. Etenkin silloin kun kaikki eläimet ovat aikuisia ja luonteiltaan hyvin erilaisia. Mutta koska meillä kaikki aiemmat näädät ovat menneet laumaan niin heittämällä, niin sitä on oikeasti ensikertaa tilanteessa, jossa joutuu todenteolla miettimään kuinka paljon minun on reilua ja järkevää sotkea eläinten laumakemioita uusilla tulokkailla. Isommassa laumassa kun on koko ajan enemmän erilaisia tyyppejä, joiden olisi löydettävä tavat tulla juttuun keskenään. Ja ensimmäistä kertaa alan oikeasti olla samaa mieltä Jussin kanssa siitä, että katsotaan vielä tuleeko tähän pentukauteen toivottuja pentuja, mutta viimeistään sen jälkeen pidetään sitten ainakin vuoden tauko tulokkaista ja totutuskuvioista.

Vaikka osien välillä on vielä kitkaa, on Justiinalla jo useampi läheinenkin kaveri.

Toki erilaisuus on myös rikkaus: kun porukassa on hyvin eriluonteisia frettejä, kaikkien on mahdollista löytää itselleen sopivaa seuraa. Parhaimmillaan meilläkin junnut vetävät kunnon painiralleja pitkin sohvanselkänojia ja pöytiä mummuskojen nuuhkiessa yhdessä ilmaa parvekkeella. Isoimmat haasteet ajoittuvatkin niihin hetkiin, kun yhtäaikaa on hereillä ainoastaan pari näätää ja se pari on sieltä epäsuhtaisimmasta päästä. Kun toinen haluaisi vain pyöritellä vähän palloa ja kerjätä tahnaa ja toinen turbopainia, välillä iskee harmi ja mielipaha. Toki niitä tilanteita sitten pyrkii ennaltaehkäisemään esimerkiksi ottamalla sen superin sitten hetkeksi valjaissa ulos purkamaan pahimpia energioita leikkikaverien heräämistä odotellessa. Ja nyt kun kevään myötä meidän superit ovat tavallistakin enemmän täynnä energiaa, niin niitä rupia on vähän myös omissa nilkoissa ja käsissä, kun Mitellalta välillä unohtuu miten niitä ihmisiä sopikaan pyytää kaveriksi leikkiin. Että se ei tainnutkaan olla ihan se että tikataan kiinni ja pakitetaan putputtaen karkuun mikä toi sen parhaan lopputuloksen.

Justiina ja Huisku eivät aina ymmärrä Miikkiksen vihjailuja siitä, että näyttelyhäkki olisi jotenkin pojan aluetta.

Mutta vaikka olo on välillä kuin hullujen huoneella, jokaiseen päivään mahtuu kuitenkin niitä hetkiä, jotka kantavat tämänkin vaiheen yli. Niinä hetkinä kun Justiina käpertyy kiepille syliin tai vetäytyy haukotellen Esterin ja Huiskun väliin en tunne itseäni yhtään niin huonoksi omistajaksi tytölle kuin pahimmilla hetkillä. Toki meillä riittää vielä työnsarkaa siinä, että lauma toimisi täydellisesti, mutta sitä kohti suunnataan. Ja siihen asti vuorotellaan erotuomarin, virikevastaavan ja kriisienhallinnan tehtävissä. Ja haetaan kaapista tarvittaessa aloe vera -geeliä neidin niskaan.