torstai 15. helmikuuta 2018

Kuolinsiivous

Omalta osaltani tein eilen sen päätöksen, että yritän ystävänpäivää uudelleen lauantaina. Eilen se vain kaatui ja hajosi käsiin. Ensin flunssa vei yöunet, eikä kahden tunnin unilla työpäivän jälkeen jaksanut olla sosiaalinen. Illalla olleen facebook-kokouksen alunkin missasin puolella tunnilla, kun akku loppui niin itsestä kuin puhelimesta. Ja kun sitten näädillä oli koko ilta pientä vääntöä ja vielä Jäte-Joonas löytyi kuolleena, se meni vähän siinä.

Minun kun vielä piti illalla puhuessa Jussin kanssa hyvät yöt ja ystävänpäivät ihan vain äkkiä toivottaa hyvät yöt myös herppilään. Tehdä pikainen tarkistus ja vakuuttaa Jussikin siitä, että kaikki on ihan hyvin - ja miksei olisi, kun juuri sunnuntaina kaikki laitettiin kunnolla kuntoon, eikä alkuviikostakaan ollut näkynyt mitään poikkeavaa. Mutta jo heti avattuani huoneen oven kalman haju iski vastaan ja tiesin että jossain on raato. Suuntasin ensimmäisenä Böffön häkille, sillä yli kaksivuotias pappahamsteri tuntui todennäköisimmältä lähtijältä. Mutta häkissä pyörä senkuin pyöri, ja minut nähdessään Böffö kipitti luukulle kerjäämään pähkinöitä.

R.i.p. Jäte-Joonas
Sen jälkeen koitin käydä semioptimistisesti läpi keitä sunnuntaina oli ruokittu, että jos joku olisi oksentanut puoliksi sulaneen jyrsijänraadon lämpömaton päälle. Sekään ei olisi hyvä asia, mutta se selittäisi hajun, eikä olisi niin lopullista. Kaikki käärmeet kuitenkin löytyivät hengissä, eikä missään lojunut sulaneita raatoja. Sitten Jussi kysyi, että mites Jonttu. Kävelin sen terraariolle, ja ennenkuin olin edes avannut sitä, vastaus oli aika selvä. Jonttu oli ihan ihme asennossa, kuivahtaneen oloinen ja silmät painuneet kuopalle. Se oli lämpömaton päässä terraariota ja kokonaan hyppyhäntäisten peitossa, minkä myötä hajoaminen oli lähtenyt nopeasti käyntiin. Saatuani sen ruumiin pussiin, oli aika selvää, että haluan siivota myös sen terraarion pois ennenkuin Jussi palaa Porista.

Siinä istuessani herppihuoneen lattialla ikkuna auki odottamassa huoneen tuulettumista, ja kuunnellessa näätien huutoa voimat tuntui hetken olevan aika totaalisesti loppu. Vaikka ohitukset menee koko ajan paremmin, puolet laumasta on jo ok, eikä pyörityksiäkään ole enää kauheasti näkynyt, ei Justiinan ja junnujen kanssa ole vielä päästy eroon jahtaamisista ja kiljumisista. Paljon melua melko tyhjästä, mutta sillä hetkellä sitä ei olisi jaksanut yhtään. Kun vielä samaan aikaan Huisku jakaa kaiken kiimahellyytensä Miikkikselle, ja poika sit jurputtaa, kun sitä alkaa välillä ahdistaa teinittären lähentelyt.

Mutta onneksi on Jussi. Vaikka Jontun kuolema tuli shokkina, vaikka voikin 4,5-vuotiaan kanssa mennä iänkin piikkiin, hän jaksoi rauhoitella myös minua. Että kyllä tämä vielä tästä. Kun saa taas nukuttua. Ja että hän auttaa sitten näätienkin kanssa kun palaa, ja hän on kanssa vielä valmis yrittämään Justiinan kanssa. Että ei yhden väsypäivän takia kannata heittää kirvestä kaivoon, kun tytöstä jo kovasti tykkään.

Kylppärin lattialle on hyvä romahtaa. Sielä saa yleensä seuraa.
Tänään onkin ollut jo parempi päivä. Mutta elämä ison eläinlauman kanssa voi joskus olla kaukana vaaleanpunaisesta hattarasta jopa ystävänpäivänä, jolloin netti täyttyy söpöistä sydämillä varustetuista eläinkuvista söpöillä teksteillä. Mutta kyllä mie silti noita rakastan, aina. Ja ymmärrän ne söpöt eläinkuvat. Eilenkin siinä kohtaa kun ilmalle oli juuri lentäneet parit voimasanat ennen romahtamistani kylppärin lattialle, syliin kipitti se kaikkein epätodennäköisin sylinäätä eli Lysti, ja oli siinä pari minuuttia paijattavana. Ja Lystille pari minuuttia paikallaan vastaa muiden muiden tunteja.
Että on meillä vaan ihan mahtava lauma. Kaikesta huolimatta.

Mutta palataan siihen ystävänpäivään lauantaina.

maanantai 12. helmikuuta 2018

Nuoret kiimattaret

"Kyllä sen sit huomaa" on yksi piinaavin vastaus ja laihin lohtu minkä voi saada silloin, kun on uusi harrastaja ja neuroottinen jonkin asian suhteen, kuten sen, tunnistaako sitä varmasti koska naarasfretillä alkaa kiima. Vaikka kaikki ympärillä hyvää tahtoen nyökyttelevät päätään ja vahvistavat vastauksen paikkansa pitävyyden, sitä on itse täysin varma siitä, että on taatusti sitten se ensimmäinen puusilmä, joka ei huomaa, ja jonka näätä kuolee anemiaan ja jolle kukaan ei sen jälkeen myy enää ikinä mitään eläintä, jos sellaista omalta morkkikseltaan enää arvaisi edes ottaa. Koska mistä kaikki muka voivat olla niin varmoja siitä, että juuri sinäkin sen huomaisit. Ja pelissä on kuitenkin naarasfretin koko elämä, sillä katkaisematon kiima voi naarasfreteillä johtaa aplastiseen anemiaan ja sitä kautta fretin kuolemaan. Joitain olen kuullut asian pelottavan jopa siinä määrin, että naarasfrettiä ei uskalleta edes harkita, sillä urosfrettien kohdalla kiima on korkeintaan omistajalle epämukava, ei vaarallinen eläimelle itselleen.

Mitellalla ei ole kiima päällä, sen vulvan kohdalla on ennemmin sisäänpainunut kuoppa kuin turvotusta.
Kunnes sitten tulee se ensimmäinen kiima, jonka jälkeen on helppo liittyä nyökyttelijöiden joukkoon vahvistamaan, että kyllä sen sit huomaa. Minäkin olin meidän ensimmäisten tyttöjen kanssa kuin tulisilla hiilillä siihen asti, että ne ensimmäiset kiimat alkoivat. Snurre oli ollut eläinhoitolalle tullessaan puolikalju ja aneeminen katkaisemattoman kiiman johdosta, eikä kukaan ollut juuri enää antanut toivoa sen selviytymisestä. Se kuitenkin selvisi, mutta minä pelkäsin tosissani, ettei se selviäisi vastaavasta toista kertaa, ja sillä toisella kertaa se oli minun vastuullani reagoida ajoissa, ja pitää huoli siitä, ettei sen tilanne pääse enää ikinä yhtä pahaksi. Mutta sen varmistamiseksi minun olisi huomattava kiima ajoissa.

Lystillä vulva on lähtenyt turpoamaan, vaikkei se ole vielä yhtä pitkällä kuin Huiskulla.
Toki sitä oli lukenut kiiman merkeistä moneen kertaan, kuten siitä, että eläimen ominaishaju voimistuu, turkki rasvoittuu, käytöksessä voi ilmetä erilaisia muutoksia, kuten huomiohakuisuutta, muiden hoivaamista, ylivilkkautta ja etsimistä, sekä vulvan turpoamisesta. Mutta luettuna ne kaikki vaikuttivat kovin triviaaleilta, etenkin kun kun samoihin aikoihin eläin aikuistuu ja kevätkin voi vaikuttaa eläinten mielialoihin ja touhuihin. Niin mistä sitä voi olla varma, milloin kyse on kiimasta, eikä jostain muusta.

Kunnes se sitten alkaa. Eläin alkaa olla sen ikäinen, että ensimmäiset kiiman merkit ovat odotettavissa (naaraat aloittavat ensimmäisen kiimansa yleensä 6-9 kuisina) ja eläimessä alkaa näkyä muutoksia. Alkuun hienovaraisempia, kuten muutos aiemmin tutussa hajussa tai jonkin käytöspiirteen korostuminen. Sitten koko ajan selvempiä. Vulvan turvotuksen kohdallakin on jo oppinut luottamaan siihen, että jos sitä täytyy yhtään arpoa, onko se nyt turvoksissa vai ei, se ei ole - sillä kyllä sen sitten huomaa. Meilläkin junnuille iskettiin nyt vajaa viikko sitten lantit, jotka vetävät kiiman ensin huippuunsa, ennenkuin se sitten katkeaa. Siinä kohtaa kun lantit laitettiin, kummallakaan ei ollut vielä niin selvää turvotusta, mutta Huiskulla se nousi jo seuraavana päivänä, ja Lystikin seuraa nyt perässä.

Huiskun vulva on selvästi turvonnut, ja se työntyy ulospäin sormenpään kokoisena pattina.
Nyt tyttöjen pimperoita tuijotettuani päätin sitten myös kuvata ne. Jos se lohduttaisi edes yhtä naaraspentua harkitsevaa luoden jotain kuvaa siitä, mistä sen sitten huomaa. Kuvista ei tullut täydellisiä, kun kuvausassistenttini karkasi taas Poriin hajautukseen (josta käsin voi sitten pyöritellä silmiään sille, että kaikesta sitä pitääkin blogiin kuvia laittaa), mutta ainakin jonkinlaiset. Toki eroa saa tulla katsomaan myös livenä, jos pentukuumeilujen keskellä haluaa tulla tutustumaan lajiin noin muutenkin. Meillä on omien aikataulujen puitteissa aina ovi auki fretistä kuumeileville.

sunnuntai 11. helmikuuta 2018

Herppihuoneen perusteellisempi siivous

Jussi valitteli eilen pientä motivaatiopulaa harrastustensa suhteen. Menimme sitten yhdessä istumaan herppihuoneeseen ja miettimään, mikä sielä voisi tällä hetkellä syödä motivaatiota. Asioita pyöriteltyämme löysimme heti muutaman jutun, jotka olivat jääneet rempalleen ja sellaisina nostivat aloittamisen kynnystä muidenkin juttujen suhteen. Isoimpina harmituksena olivat kuolleiden otusten vielä sisustuksissaan olevat purkit (etenkin hämähäkkislingien hämähäkkien poikaskuolleisuuden ollessa joillain lajeilla hyvin suuri), sekä isot pinot pesua odottavia pikku purkkeja ja terraarioita, jotka pitäisi puunata ennenkuin osia eläimistä pääsisi siirtämään poikasbokseistaan isompiin. Kiireen keskellä myös työpöytä oli päässyt täyttymään kaikista hoitotarvikkeista, ja toi huoneeseen varastomaista tuntua. Totesimme että kaikki nämä pystyy fiksaamaan kuntoon ilman uusia hankintoja, joten sovimme että tämä päivä aloitetaan laittamalla herppihuone kuntoon.

Silmäskinkki Pätkiksen uusi terraario
Niinpä aamulla herättyä kävimme vielä eiliset suunnitelmat läpi, ja aloimme hommiin. Minä tyhjentelin asukkinsa menettäneitä purkkeja ja sisustelin uusia niille, joiden oli aika muuttaa isompaan terraarioon. Jussi vastasi terraarioiden pesusta, ja minä sitten lisäilin pinoa sitä mukaan, kun sain purkkeja tyhjättyä. Välissä Jussi kävi siirtämässä eläimiä uusiin asumuksiinsa, sillä päivän siirrettävissä oli useampi, joiden siirtohommaan en olisi itse ollut ensimmäisenä vapaaehtoinen, kuten Jussin scolopendra-juoksujalkainen Pikku-Tino jr. Ihana pieni peto, jolla on pistimet molemmissa päissä vartaloa. Samaan aikaan kun terraariot siistiytyivät, muutimme myös hieman niiden järjestystä, että keskenään samanlaiset ryhmiteltiin aiempaa tiukemmin yhteen. Uusien terraarioiden valmistuttua niitä myös kostuteltiin ja kannettin samalla kannukaupalla vettä muihin kosteisiin terraarioihin, joista pari oli päässyt vähän kuivahtamaan. Siinä vesikannuja kannellessa Jussi lisäsikin ostoslistalle vesihanaan kytkettävän liipasimellisen kasteluletkun. Akvaarion takia kylppärin hanassa kun on sellaiselle valmiiksi sopivat kierteet.

Tähän muutti tarantula nimeltään Marsu. Tieteelliseltä nimeltää joku marshall.
Tämä kaikki oli myös kovasti frettien mieleen, miksi herppihuoneen oviaukkoon viritettiinkin taittopöytä hieman blokkaamaan näätien vapaata kulkua. Sen myötä saimme hieman jaettua näitä ahkeria assistentteja niin, ettei kummallakaan ollut kerralla enempää kuin mitä pystyi valvomaan. Esteri, Mitella, Justiina ja Lysti kävivät vuorollaan auttamassa minua muun muassa möyhimällä ämpärissä olevaa turvetta ja nuolemalla pestyjä bokseja kuiviksi. Jussilla riitti kylppärissä apureita välillä enemmänkin, ja etenkin Huisku ja Mitella kunnostautuivat märkien boksien kuivaamisessa menemällä niihin pyörimään. Sen myötä meillä olikin sitten liuta likomärkiä frettejä, mutta mitäpä ne eivät tekisi saadessaan olla näin avuksi ja mukana touhuamassa.

Justiina kuivaa faunabokseja
Kolmeen mennessä kaikki päivän siirrot olikin tehty ja kaikki käyttöä odottavat purkit pesty ja kuivattu odottaamaan seuraavien slingien kasvua. Myös tyhjillään olevalle 45*45*60cm Exo-terraariolle oli saatu järjestettyä paikkansa, niin että Jussi pääsee nyt rakentamaan sinne kunnon taustaa. Siitä rakentuu sen myötä Nacho Cheddarin tuleva aikuisterraario. Tavaroita puunatessa tuli samalla tehtyä myös pientä karsintaa niin ylimääräisissä hamsteri- kuin matelijatarvikkeissa, ja tarpeettomaksi jääneet kasattiin omaksi pinokseen odottamaan, että Jussi ehtii illemmalla laatia niistä myynti-ilmoitukset. Kaapeista kun löytyi vielä muun muassa Bugin vanha häkki, vaikka Jusilla ei ole suunnitelmissa ottaa toista syyrialaista ainakaan sillä aikaa kun Böffö vielä elää.

Pikku-Tino jr. vanhassa terraariossaan
Pikku-Tino jr.:n uusi asumus
Herppihuoneurakan jälkeen siirryimme parvekkeen puolelle pitämään pientä valokuvaussessiota. Minä kun onnistuin bongaamaan yhdestä englanninkielisestä frettiryhmästä frettien virtuaalinäyttelyn, ja pitihän siihen toki tytöt heti ilmoittaa. Saimme eilen tyttöjen kuvakoodit, joten päätimme napata kuvat tänään luonnonvalossa. Sikäli niillä ei kyllä olisi ollut kiire, sillä Jussi huomasi, että kuville oli annettu palautusaikaa toukokuulle asti. Mutta ovatpahan nyt ainakin ajoissa. Blogin puolelle ne kuvat tulevat taas vasta sitten, kun kisa on ratkennut, vaikka en usko kauhean monen ei-suomalaisen blogiani seuraavan.

Bonsainäätä Mitella
Huisku tutkii pestävien pinoa
Feeniksin uusi kämppä, sitten kun se palaa talvehtimasta jääkaapista.
Lopputulos siivoilujen ja järkkäilyjen jälkeen


perjantai 9. helmikuuta 2018

Isin halipampula

Huomasin tänään blogissani vakavan puutteen yrittäessäni äkkiä etsiä Huiskun sylikuvaa linkitettäväksi. Blogin puolella tuntui olevan selvä pampulavajaus, osin ehkä siksi, että moni kuvista on taattua hämärässä otettua kännykkälaatua. Mutta koska blogi ehkä muutenkin kaipaa nyt jotain pehmoisen pörröistä, näillä mennään.

Tiedän, että freteissä angorat jakavat mielipiteitä, mutta nämä kuvat ehkä kiteyttävät sen, mitä paikkaa Huisku tuli meillä täyttämään. Mitellan astetta haastavamman pentuajan jälkeen Jussi kyseenalaisti aika vahvasti, onko freteistä todella samaan tapaan lemmikeiksi kuin kissoista. Hän kun kaipasi jotain pehmoista ja pörröistä sylikaveria menevän hepulisukkulan sijaan. Ja minä sitten myönsin, etteivät kaikki fretit ole välttämättä ihan niin meneviä ja energisiä kuin ne, mitä minä olen eniten näyttänyt (itsessä kytee yhä pieni rakkaus muun muassa hybridejä kohtaan, vaikkei niitä kotona ole). Että freteistäkin kyllä löytyy semmoisia enempi lemmikkipampuloita, vaikka Suomessa valtaosa onkin näitä menevämpiä ja virtaviivaisempia.

Niin meille tuli sitten Huisku. Ja Huisku on kyllä ollut juuri sitä, mitä lähdettiin hakemaan. Isin pörröinen halipampula.


Tämä on myös se syy, miksi yleensä aina kysyn, millaista lemmikkiä fretistä haaveilee, ennenkuin suosittelen ketään kasvattajaa (ellei sitten toiveissa ole tietty sijainti tms.). Linjoissa ja pentueissa kun on eroja, vaikka jokainen eläin on toki oma yksilönsä. Niin tiedän sitten vähän vinkata sellaiseen suuntaan, jossa saattaisi olla tulossa toivotunlaista tyyppiä, haki sitten pörröistä halipampulaa tai virtaviivaista mangustiapinaa. Vaikka onhan pennuissa aina myös se yllätyssektori: Mitellastakin tuli lopulta meidän toinen halipampula, vaikkei siitä olisi heti sitä uskonut.

Ensimmäistä kertaa pieneläintuhkaamossa

Kuolema on ollut itselleni lemmikkien kohdalla aina se päätepiste. Siihen asti olen ollut valmis panostamaan lemmikkiin kaikkeni, mutta se, mitä sen jälkeen ruholle tapahtuu, ei ole koskaan ollut itselleni niin merkityksellistä. Toki lemmikin maallinen tomumaja on aina hävitetty jotenkin asiallisesti joko hautaamalla, jättämällä se eläinlääkäriasemalle yhteistuhkaukseen, jyrsijäaikoina antamalla se eteenpäin ruuaksi tai joidenkin pienten kohdalla hävittämällä se kotitalousjätteen mukana. Mutta sitten lapsuuden en ole koskaan kaivannut varsinaista hautapaikkaa, sillä kuoleman jälkeen eläin on jäänyt muistoihini ja sydämeeni, jossa se kulkee mukana riippumatta siitä missä minä asun ja rakennetaanko hautapaikan yli myöhemmin tie.

Mutta koska itselleni asialla ei ollut niin suurta merkitystä, tässä asiassa Jussi sai suuremman päätösvallan, ja asiasta alettiin keskustella jo hyvissä ajoin. Itse olin alkuun miettinyt yhtenä vaihtoehtona ruumiin toimittamista Eviraan ja sieltä yhteistuhkaukseen, jolloin Snurren kunnosta kuolinhetkellä olisi saatu lisää tietoa. Tämä ei kuitenkaan ollut itselleni välttämättömyys, sillä Snurren perussairaus oli tiedossa, eikä Snurren suku ole tiedossa, eli tieto mahdollisista sukurasitteista tai muista sellaisista ei suoraan hyödyttäisi ketään. Wilman juteltua kesällä Turun uudesta pieneläinten hautausmaasta se kuulosti molemmista mukavalta vaihtoehdolta. Vaikka haudalla tuskin tulisi käytyä usein, sielä Snurrella olisi edelleen jokin oma paikka, eikä se olisi vain jossain. Mutta kun kesä vaihtui syksyksi ja syksy talveksi mummuskan yhä jaksaessa eteenpäin, sitä oli mietittävä muitakin vaihtoehtoja. Silloin puheeksi nousi tuhkausvaihtoehto. Kaverimme äidillä on Turussa pieneläintuhkaamo, joten tästä vaihtoehdosta tuli kuultua myös Miran kautta silloin, kun puhe eksyi mummuskojen vanhenemiseen ja Snurren sairauteen.

Kun sitten kävi selväksi, ettei Snurrea voitaisiin ainakaan suoraan haudata, aloimme miettiä vakavammin tuhkausta. Jussi oli ehdottomasti yksilötuhkauksen kannalla, ja niinpä päädyimme siihen. Kun Snurre oli lopetettu, otimme yhteyttä ensin Miraan ja sitten Miran äitiin ja sovimme seuraavana aamuna käyntiajan tuhkaamolle samalle päivälle.

Snurre siskoni maalaamana
Tämä kerta olikin sitten ensimmäinen, kun lähdimme eläinlääkäristä niin, että lopetettu eläin tuli vielä mukaan kotiin. Tähän asti eläinlääkäristä on aina lähdetty suoraan hautaamaan, silloin kun on ollut sulan maan aika, tai jätetty eläin klinikalle, silloin kun jäinen maa on estänyt hautauksen. Se ei kuitenkaan tuntunut yhtään oudolta. Sen sijaan se oli jotenkin ihan luontevaa, että Snurre tuli vielä kotiin, ja että se laitettiin yöksi omaan nukkupussiinsa. Olimme myös jutelleet siitä, pitäisikö ruumis näyttää muille tytöille, mutta päädyimme olemaan näyttämättä, kun kukaan laumasta ei tuntunut ihmettelevän Snurren katoamista. Kotona Jussi nosti mummuskan nukkupussin viereen neidin kunniakirjan ja yhden huonekasveista pieneksi muistoalttariksi.

Torstaina ajoimme sitten päivällä pieneläintuhkaamolle. Snurre matkusti sylissäni nukkupussissaan. Tuhkaamolle saavuttuamme meidät ohjattiin muistohuoneeseen, jossa laskimme Snurren matalalle pöydälle. Otin mummuskan vielä pois nukkupussistaan sen päälle makaamaan. Se näytti ihan nukkuvalta, rauhalliselta. Vietimme siinä sitten jonkin aikaa mummuskan kanssa. Minä vielä silittelin mummuskaa samalla kun kerroimme Miran äidille Snurren elämäntarinan aina siitä kun se oli tullut meille eiliseen asti. Huone oli hämärä ja rauhallinen. Sen jälkeen menimme valitsemaan sopivan uurnan. Meiltä kysyttiin, haluammeko että Snurre tuhkataan nukkupussissaan, mikä tuntui meistä parhaalta vaihtoehdolta. Se oli Snurren lempparipussi, ja se voisi ihan hyvin saada jotain omaansa mukaan viimeiselle taipaleelle. Maksoimme tuhkauksen ja menimme sanomaan vielä viimeiset hyvästit. Uurnan sanottiin olevan noudettavissa viikon tai kahden päästä. Sen kohdalla mietimme vielä, haudataanko se keväällä pieneläinten hautausmaalle, vai käymmekö sirottelemassa sen paikkaan, johon muutamia lemmikkejämme on haudattu.

Vaikka en ole ikinä ajatellut tarvitsevani mitään tällaista, ovat nämä hitaat jäähyväiset ehkä auttaneet itseä asian käsittelyssä. Se kun on pystynyt olemaan lomalla, ja käymään koko prosessin läpi pidemmän kaavan kautta kuin normaalisti aina viimeisistä päivistä ruumiin vientiin. Ei se muuta sitä perimmäistä menetystä, mutta se on yllättävän iso asia, ettei minun ole samalla tarvinnut jaksaa koettaa tsempata töissä tai missään muualla. Että on pystynyt olemaan läsnä, istumaan välillä hiljaa ja käsittelemään asiaa myös kirjoittamalla, vaikka tiedänkin etteivät kaikki halua tämmöisistä jutuista lukea. Mutta onneksi nämä kuolema-aiheet on halutessaan helppo skipata, ja voin luvata, että niitä iloisiakin näätäjuttuja on taas tulossa. Onhan meillä vielä enempi porukkaa elossa, kuin mitä nyt ollaan alettu haudan lepoon saatella. Mutta itsellä tämä blogi on paikka minun näätäjutuille, ja tällä viikolla tämä on ollut meidän isoin näätäjuttu. Tämä matka.

Lepää rauhassa Snurre <3
2011-7.2.2018

torstai 8. helmikuuta 2018

Eläinlääkärissä

Kun päätös oli Snurren osalta sunnuntaina tehty, mietin myös sitä, pitäisikö sille varata oma eläinlääkäriaika. Keskiviikolle kun oli varattu Snurren terveystarkistuksen ohella useampia pieniä näätätoimenpiteitä, eli silloin ei olisi mahdollista keskittyä pelkästään Snurreen. Lopulta päädyin siihen ettei se haittaa: tämä on Snurren lauma, ja mummuskalle olisi luontevampaa jakaa boksimatka jonkun kanssa. Ja itselläni ja Jussilla nuo muut toimivat hyvänä aallonmurtajana: ne eivät estä minua suremasta, mutta vaatimalla oman osansa huomiosta, ne estävät surua vyörymästä päälle hyökyaallon lailla. Me kun olimme menossa eläinlääkärille Vantaalle, niin Jussin piti pystyä ajamaan sieltä myös kotiin. Niinpä mukaan lähtivät kaikki, joiden alunperinkin piti lähteä.

Ajomatka Vantaalle sujui aika hiljaisissa merkeissä. Kumpikin ajatteli Snurrea, mutta vielä asiasta ei voinut oikein puhua. Ei Jussinkaan ajamisesta olisi tullut mitään, jos siinä olisi alkanut enempi itkettää. Niinpä lähinnä oltiin ja kuunneltiin musiikkia. Odotusaulaan päästyä kaivoin esille tahnatuubin, ja jaoin kaikille namia. Snurrea harmitti taas olla boksissa, ja koitti kiskoa kaltereita hampailla, joten otin mummuskan syliin. Snurre oli niin loppuun asti Snurre: suuri seikkailija, jota ei sovi jumittaa sen enempää boksiin kuin syliinkään. Sylistäkin se olisi halunnut lähteä vielä tutkimaan, vaikka Raulio hetkeä myöhemmin arvioi sen lähes tai täysin sokeaksi. 

Vaikka kroppa pettää, menohalut ei <3
Kun olimme kertoneet Rauliolle, mihin päätökseen olimme Snurren suhteen tulleet, hän ehdotti että aloittaisimme Snurren kanssa. Hoitajat tutustuivat jo Miikkikseen sillä välin kun menin tietojen kirjaamisen jälkeen Jussin ja Snurren luo sanomaan hyvästit. Snurrelle oli otettu lohitahnatuubi mukaan tilanteeseen, ja sitä neiti alkoikin heti innolla nuolla. Se hädin tuskin huomasi tahnatuokioltaan ensimmäistä piikkiä, joka lähti sitten viemään mummua unten maille. Pikkuhiljaa vain kielen liike hidastui, ja kohta Snurre nukkui. Uni jätettiin vielä syvenemään ennen viimeistä piikkiä, ja siirryttiin välillä nuorempiin. Jussi jäi silittelemään Snurrea ja pitämään sitä lämpimänä lämpimillä käsillään.

Ensin Justiina sai rokotteensa ja monet kehut siitä, kuinka kaunis mummuska hän on. Olin kaikesta huolimatta muistanut ottaa mukaan niin Justiinan passin kuin Huiskun implantointitodistuksen, niin sai nyt rokotustiedonkin ylös passiin. Aiemmat rokotukset eivät sieltä kyllä löytyneet ensimmäistä rabies-rokotusta lukuunottamatta, vaan ne ovat olleet erillisellä rokotuskortilla, joka on päätynyt jonnekin. Mutta koetetaan saada jatkossa kaikki tiedot samaan paikkaan. Seuraavaksi oli Huiskun vuoro. Neiti sai itselleen kemiallisen steriloinnin Suprelorin -hormoni-implantilla. Huisku tuli meille lemmikkisopimuksella, ja sen paperien mukana tuli esitäytetty todistus eläimen steriloinnista (erikseen leikkauksella tehtävästä ja implantoimalla suoritetusta), joka tulee sopimuksen mukaan palauttaa kasvattajalle eläinlääkärin allekirjoituksella. En usko, että Mandy olisi tästä oikeasti niin tarkka, kun muutenkin viesteilemme paljon ja olemme säännöllisesti yhteydessä, mutta halusin kuitenkin mennä tässä täysin sopimuksen mukaan - etenkin kun minulla on Mandylle pieni yllätys postitettavaksi todistuksen mukana. Snurre oli vielä nukkumassa, ja seuraavaksi vuoron sai Lysti. Huisku oli vähän harmistunut implantin laitosta, niin Lystin kohdalla päätettiin kokeilla suosiolla puudutussuihketta. Tuleva pistoskohta putsattiin ja käsiteltiin puudutteella, ja Lysti laitettiin vielä hetkeksi boksiin odottamaan, että puudute alkaa vaikuttaa. 

Kotiinpäästyä Lysti sai hellää hoivaa Itsyltä
Sitten keskityttiin taas Snurreen. Mummuska sai sen viimeisen piikin. Se oli tässä kohtaa jo niin taju pois, ettei se reagoinut siihen enää mitenkään. Pikkuhiljaa se vain lakkasi hengittämästä, ja oli poissa. Kyllä siinä tuli kyynelet pintaan, mutta myös helpotus: lopetus oli mennyt todella nätisti. Loppuun ei ollut mahtunut yhtään panikointia, eikä pienintäkään sätkimistä, vaan Snurre oikeasti vain nukahti. Kai silläkin elimistö ollut sairauden takia niin kovilla, ettei se laittanut yhtään vastaan, kun nukutusaine laitettiin. Sitä oikeasti toivoisi, että lopetukset menisivät aina näin rauhallisesti. Tästäkin kun oli puhuttu, ja sovittu, että jos jotain tulee, minä jään Snurren vierelle, ja Jussi voi poistua sivummalle. Mutta nyt me olimme siinä molemmat.

Snurren siirryttyä ikiuneen tuli Lystin hormoni-implantin vuoro. Siinä missä Huisku oli vähän säpsähtänyt, kun lantti oli työnnetty ihon alle, Lysti sai hommasta tarpeekseen jo kun neula kosketti ihoa. Oli puudutettu tai ei, Lysti päätti että häntähän ei tällaiseen kohtaan jumiteta, ja koitti singota itsensä irti otteesta. Koska jo neulanpistosta tuli niin vahva reaktio, Raulio katsoi varmemmaksi pistää Lystille puudutussuihkeen lisäksi hieman tehokkaamman puudutuksen kohtaan. Lopulta meitä piteli sitten kolme ihmistä kiinni Lystistä ennenkuin lantti saatiin lopulta sinne minne se kuuluukin. Mutta se on kyllä sanottava, että vaikka Lysti teki kaikkensa päästäkseen pois tilanteesta ja sätki ja kiemurteli minkä vain pystyi, ei sille tullut mieleenkään edes näykkäistä, joka kertoo jo paljon tästä meidän mangustiapinasta.

Pakattiin sitten fretit bokseihin ja Snurrelle tuotiin pieni rasia. Minun oli pitänyt ottaa sille mukaan sen lempinukkupussi, mutta sen olin unohtanut, niin siihen mummuska pääsi vasta kotona. Mutta klinikalla otettiin vuoroon vielä Miikkis. Rauliokaan ei nähnyt sen silmissä muutosta sitten viimekäynnin, joten päätimme lopettaa sen silmätipat, kun niistä ei tunnu olevan apua. Raulio oli puhunut puhelimessa, että silmästä olisi mahdollista ottaa näytepala ja lähteä sen kautta selvittämään, mitä solukko silmän pinnalla tarkalleen ottaen on, mutta tämä jätettiin vielä harkintaan. Näköaisti kun ei ole haisunäädän vahvin aisti, ja Miikkis on pärjännyt hyvin silmäongelmestaan huolimatta. Sen takia Jussia pelottaisi lähteä tökkimään sen silmiä ja ottamaan riskiä siitä, että silmä koepalan oton myötä esimerkiksi tulehtuisi tai muuten vahingoittuisi pahemmin.

Kotona Snurre sai jäädä sisälle odottamaan tämänpäiväistä matkaa. Ei minusta ollut laittamaan mummuskaa jääkaappiin.
Käynnin loppusummaksi tuli 509,00€, mikä on hieman enemmän mihin oli varauduttu, mutta ei kuitenkaan paha. Etenkään kun olin varautunut pienempien 4,7mg Suprelorin-implanttien mukaan, joita meidän näädille on aiemmin laitettu, ja Raulio laittoi Huiskulle ja Lystille ne isommat 9,4mg:n implantit, eikä aikaa varatessa oltu vielä mietitty lopetusta. Isompien implanttien myötä hyvällä tuurilla junnuja ei tarvitse nyt useampaan vuoteen kiusata tällaisilla asioilla. Summat tulivat kaikki samalle laskulle ilman tarkempaa erittelyä, joten tämän vuoden kuluseurannassa ei tulla näkemään näätien henkilökohtaisia eläinlääkärikulupalkkeja, mutta se ei ole tärkeää. Tärkeää on se, että kaikki mukana olleet saatiin taas hoidatettua. Niille kahdelle muulle pitäisi kyllä varata taas hammaslääkärilääkäriaikaa, ja mahdollisesti myös Justiinalle aika hammaskiven poistoon.

Kotimatkallakin puhuttiin vähän ja itkettiin vähän. Seuraavat isommat itkut jäivät kotiin. Mutta silti minusta tuntuu, että ne kaikkein pahimmat itkut tuli itkettyä jo etukäteen. Silloin kun pelkäsi menettämistä, ja mietti vaihtoehtoja. Sillä vaikka kyyneleet yhä pyrkivät välillä pintaan ja olo on pohjattoman haikea, on nyt tavallaan myös vähemmän mitä itkeä. Kyllä, Snurre on nyt lopullisesti poissa, eikä enää palaa. Mutta enää miun ei tarvitse pelätä Snurren puolesta ja miettiä onko sillä kipuja tai mihin suuntaan sen tila on kehittymässä. Nyt voin keskittyä omaan suruun ja Jussin suruun sen sijaan että minun tarvitsisi pelätä vielä Snurrenkin puolesta. Silti tiedä, ettei uurnan valinta parin tunnin päästä tule olemaan helppoa.

keskiviikko 7. helmikuuta 2018

Viimeiset tunnit

Lähtö eläinlääkärille lähenee, ja itsellä on täysi työ oman pään kanssa. Kun koettaa pysyä kasassa ja muistuttaa itselleen, miksi päätös on tehty. Silti viime päivinä ei ole voinut välttyä niiltä kilpailevilta ajatuksilta. Niiltä jotka sanovat, ettei tilanne ole vielä niin paha. Että voitaisiinhan me vielä nostaa asunnon lämmitystä niin, ettei Snurren tarvitsisi käpertyä niin syvälle unipusseihin pysyäkseen lämpimänä. Voisimmehan me lukita näätähuoneen ja asunnon järjestyksen siksi aikaa kun Snurre vielä elää, että ei niin haittaisi, vaikka sen näkö tuosta heikkenisi. Voitaisiinhan me tehdä vielä vaikka mitä. Mutta me emme voi pysäyttää insulinooman etenemistä. Vaikka me saisimme ylläpidettyä Snurren elämänlaatua vielä hetken, kyse olisi taas vain päivistä tai viikoista, ennenkuin tulisi jotain muuta. Joko jotain pienempää, jonka kanssa vielä ehkä voitaisiin tehdä jotain, tai sitten jotain, joka pakottaisi morkkiksen kera päivystykseen hätälopetukseen.

Päiväpeiton alta löytyi tuplapotti
Silti on yhtä aikaa ihan kamalaa että helpottavaa, että Snurre on yhä Snurre. Sillä on nyt viimeisetkin päivät ollut omat päivittäiset tarkistuskierroksensa, ja se on käyttänyt erittäin mieluusti hyväkseen parantunutta namipalvelua. Itse kun hain maanantaina loppuviikon vapaaksi töistä, että olen saanut olla Snurren kanssa ja vastata myöntävästi jokaiseen tahnapyyntöön. Lisäksi Snurrelle on haettu Nutellaa ja Hesburgerin majoneesia spesiaaliherkuiksi. Se onkin nyt tullut monta kertaa hereillä ollessaan tökkimään jalkaa ja juossut sitten jääkapille odottamaan nannaa. Samaten neiti on tullut uteliaana osallistumaan niin pyykkien ripustamiseen kuin muihinkin kotitöihin, ja silloin on taas hetken miettinyt, että miksi... Kunnes Snurre on taas kesken juoksun kaatunut kyljelleen, tai katse on osunut sen silmiin. Se juoksee, touhuilee ja kerjää nameja, koska se on ihan supermummo. Mutta siitä huolimatta se on myös hyvin kipeä, ja parantumattomasti sairas. Vielä hetken.

Majoneesimumskis
Puhuessa sanat ovat täysin hukassa. Jäävät kiinni kurkkuun ja hukkuvat kyyneliin. Kun on koitettu sana kerrallaan käydä läpi käytännön juttuja. Miettiä mitä tehdään sitten lopetuksen jälkeen. Se on nyt päätetty, että Snurre tulee kotiin, ja viedään huomenna tuhkattavaksi. Uurnalle hankitaan sitten keväällä paikka pieneläinten hautausmaalta. Kirjoittaminen on helpompaa, ja välillä on Jussinkinkin kanssa jouduttu kirjoittamaan osa sanoista, että on saanut ne ulos.
Ja iltalääkkeenkin jälkkäriksi majoneesibuffet.
Sillä vaikka sitä kuinka tietää, miksi päätös on tehty, sen lopullisuus hirvittää. Irtipäästäminen. Se että moni asia, joka on ollut arkea pitkään, lakkaa olemasta. Tietysti päätös tulee tuomaan myös vapautta, kun ei tarvitse enää huolehtia aamu- ja iltalääkkeistä, pitää huolta lohitahnavarastojen riittävyydestä... Mutta siihen tulee menemään aikaa, että siitä vapaudesta osaa taas nauttia. Sillä vielä se kaikki tarkoittaa ennenkaikkea sitä, että kohta Snurre on täällä enää vain muistoissa ja sydämessä. Ja siihen verrattuna kaikki lääkityksen ja sairauden tuomat vaivat tuntuvat niin pieniltä. Jos olisi se toinen vaihtoehto.

sunnuntai 4. helmikuuta 2018

Viikonloppukuulumisia ja vaikeita päätöksiä

Pakkasimme perjantaina auton täyteen näätiä ja suuntasimme äitini luo Tampereelle. Justiinaa ei olla saatu vielä integroitua laumaan, ja niinpä mukaan lähti vielä yksi boksi ja aitaus enemmän kuin yleensä. Siitä huolimatta Justiina ei saanut nauttia ylhäisestä yksinäisyydestään, vaan mennen tullen boksiseurana toimi Huisku, jonka kanssa Justiina on alkanut jo ystävystyä, ja aitausseurana olivat jossain kohtaa viikonloppua kaikki muut paitsi Mitella. Aitauksen rajatussa tilassa Mitella ja Justiina eivät tulleet juttuun yhtään, joten niiden kanssa tutustumisia päätettiin jatkaa vasta kotona. Viikonloppuna neideillä oli kuitenkin sen verran aitauksissa jumittamista, että juoksutustuokioita ei haluttu käyttää tutustumisleikkeihin. Tälläkertaa viikonloppuun ei oltu varattu mitään näätämäistä ohjelmaa, vaikka meitä on kyllä jo kyselty pitämään näätäpäivää Faunatar Eloon tai Pirkkalan Faunattareen. Sellaistakin on siis kyllä tulossa, sitten kun saadaan nämä totutuskuviot paremmalle mallille. Nyt näädät olivat vain mukana mammanmussuina miun sukuloidessa.

Ollaan jumissa! T:näädät
Arjesta poikkeavat eläimelliset kuviot tulivatkin sitten tallireissun muodossa, kun lähdin siskoni mukana seuraamaan siskontytön ratsastustuntia. Siskontytöstä kun on tullut ihan heppatyttö, ja sisko koettaa parhaansa mukaan tukea neidin harrastusta, vaikka nelivuotiaalle on välillä vähän hankala löytää sopivankokoisia varusteita turvaliiveistä ratsastushousuihin. Ne ovat kuitenkin tarpeen, nytkin kun enää osa tunneista menee taluttaen siskontytön alettua jo opettelemaan itsenäistä hevosen ohjaamista pohkein ja ohjaksin. Talli millä vierailimme oli kuin suoraan lapsuudenunelmistani 1800-luvulta olevine rakennuksineen ja karsinoiden hitsatuista hevosenkengistä tehtyine yksityiskohtineen. Mutta samalla sitä kuitenkin huomasi, kuinka oma asenne eläintenpitoon on vuosien saatossa muuttunut: niin viehättäviä kuin tallin käytävät ja lukuisten karsinoiden toinen toistaan ihanammat hevoset olivatkin, enää en voisi itse kuvitella pitäväni hevosia niin. Päästyäni seuraamaan tilavissa pihatoissa asustavia hevosia, hevosen mahdollisuus lajityypilliseen elämään pienissä yksittäiskarsinoissa tuntuu niin paljon rajatummalta, vaikka jälkimmäinen on varmasti hoidollisesti helpompi silloin kun eläimiä on paljon ja mukana on niin tuntihevosia kuin eri omistajien yksityishevosia.

Pieni heppatyttö suuntaamassa maneesilta kohti tallia
Viikonloppuun mahtui myös keskusteluja, myös koskien Snurrea. Meillä on nyt keskiviikoksi varattu aika eläinlääkärille useammalle näädälle, ja Snurren oli tarkoitus lähteä mukaan terveystarkistukseen. Valitettavasti jouduimme kuitenkin Jussin kanssa huomaamaan, että Snurrelle on ilmestynyt kaihin kaltaista samentumaa molempiin silmiin. Se on taas yksi oire lisää Snurren listaan. Tähän asti meillä on ollut pieni insulinoomaa sairastava kaljuuntuva supermummu, joka on toipunut hyvin viimekuisesta silmätulehduksesta. Nyt meillä on sitten kaikella todennäköisyydellä kaljuuntuva ja sokeutuva insulinoomaa sairastava supermummu. Snurren kunto on siis koko ajan huononemaan päin, ja käytössä oleva lääkitys hoitaa edelleen pelkkiä oireita, ei itse sairautta. Uusia oireita on tullut lyhyen ajaan sisään useampia, joten kävimme taas sen keskustelun. Keskustelun siitä, koska ei ole enää reilua katsoa, mitä kunnon lasku tuo seuraavaksi tullessaan, ja että kuinka paljon kaikkea täytyy tulla, ennenkuin katsotaan, että mummuskan elämänlaatu on laskenut liikaa. Itkuisen keskustelun päätteeksi aloimme olla aika yhtämieltä siitä, että Snurren osalta keskiviikkoinen aika taitaa muuttua lopetusajaksi. Kotiinpäästyä haimme meidän suklaanäädälle kaupasta Nutellaa. Tässä kohtaa neidiltä on ehkä enää turha kieltää sen suurimpia herkkuja, jotka ovat ovat siltä viime vuodet kiellettyjä.

Isoveli valvoo (silloin kun iltapalaltaan ehtii) jumitettuja.
Viikonloppu oli mukava, mutta silti itkettää. Huomenna juhlitaan Jussin synttäreitä, ja kerrankin Snurre saa pölliä pöydästä ihan mitä haluaa. Silti ensiviikolla tulee varmasti itkettyä paljon lisää.

Kun pelkkä ajatus hyvästien jätöstä tuntuu mahdottomalta <3

keskiviikko 31. tammikuuta 2018

Kuluseuranta 2018: tammikuu

Uusi vuosi ja uusi kuluseuranta. Ainakin kesään asti olisi tarkoitus pitää astetta tiukempaa kulukuria, ja pysytellä enemmän välttämyyksissä. Sallittuja humputuksia ovat näyttelyjen ilmoittautumiset, mutta niidenkin kohdalla koetan nyt pitäytyä maksimissaan 3-4 fretissä per näyttely - ja kyllä, uskon onnistuvani siinä sillä tänä vuonna jo parissa näyttelyssä on ilmoitettu aiempaa pienempi maksimi sille, montako näätää yksi omistaja saa ilmoittaa.

Mutta mennäänpä nyt tammikuuhun. Tammikuussa minulla meni alle viisi euroa oikeasti välttämättömiin kategorioihin, eli näätien ruokaan, eläinlääkäriin ja tarpeellisiin tarvikkeisiin. Tammikuussa kun ostettiin ruokia yhden nappulapussin verran Snurrelle. Muuten on menty pakastimessa olevilla ruuilla, kaapeissa olleilla pissa-alustoilla ja viime vuoden puolella täydennetyillä lääkevarastoilla. Niiden osalta näyttää siltä, että saatamme selvitä varastoilla vielä helmikuun. Sen jälkeen ainakin pissa-alustat vaativat täydennystä, ja tällä tahdilla myös lohitahna. Sitä meni tänään taas puoli tuubia, kun rohkaisin kaikkia seitsemään viettämään aikaa yhdessä namituubin ympärillä.

Johonkin sitä tahnaa vain häviää...
Silti tammikuussa viivan alle loppusummaksi tuli yli kahdeksankymmentä euroa, ei alle viisi. En siis onnistunut kauhean hyvin pysymään vain välttämättömyyksissä. Tästä 28€ meni ekstratarvikkeisiin, 15 euroa pk-frettien jäsenmaksuun ja 35 euroa näyttelyilmoittautumisiin. Tarvikekohtaa en kyllä kadu: kaksikymppiä summasta kun meni sellaiseen pyörälliseen boksiin mitä on metsästetty Sariannan kanssa varmaan pari vuotta, ja nyt sain sen käytettynä edullisesti. Kahdeksan euron valjas-hihna -kombon piti olla lauman yhteiseen käyttöön taskuunsopivaksi setiksi, mutta jos saadaan Justiina osaksi meidän porukkaa, niistä tulee Justiinan valjaat. Justiina kun sai mukaansa viidet valjaat, joista se on kuulemma livahtanut kaikista, niin neiti kuulostaa siltä, että se on selvä kasivaljastapaus. Pk-frettien jäsenmaksu tulee muuttumaan säästöksi vuoden mittaan, kun myöhemmin tulee eteen KesäPiknikin ja Capitalin ilmoittautumiset, ja jos jossain kohtaa vuotta tulee käyntiä Linnunmäkeen.

Kuukauden paras ostos
Tammikuu kuitenkin korosti, kuinka äkkiä summat kasautuvat: se ei vaadi kuin pari pientä ostosta, yhden näyttelyn ja pari muuta kulua, ja jo kolkutellaan lähellä satasta, vaikka alkukuusta ajatteli, ettei me tarvita tammikuussa mitään. Helmikuun osalta valitettavasti tiedän, että siitä tulee hintavampi: ensiviikon keskiviikolle kun on varattu eläinlääkäriaika Rauliolle, ja junnut saavat lanttinsa, Justiina rokotetaan ja Snurre ja Miikkis käytetään tarkistuksessa Snurre insulinooman ja Miikkis silmien takia. Ja siihen päälle tulee vähintään Tammerin ilmoittautumiset. Silti en ole vieläkään valmis tinkimään näyttelyistä.

Tammikuu

Näädille:

Ruuat & namit:
Applaws Cat Adult Chicken&Duck 400g 4,49€

Eläinlääkäri & lääkintä:-


Tarpeelliset tarvikkeet:-


Lelut, pedit & muu ekstra:
pyörällinen kantoboksi käytettynä 20€
kasivaljaat + hihna 8€

Näyttely- ja yhdistyskulut:
Pk-frettien jäsenmaksu 15,00€
Näätähässäkkä -ilmot (3 viralliseen, 1 pettiin) 35€

Lemmikkien hankinta:-

YHT. 82,49€

tiistai 30. tammikuuta 2018

Lähtölaskenta pentukauteen

Se tulee taas. Joka kevät toistuva kausi, joka saa useat frettimammat ja näätädaddyt kyseenalaistamaan frettimaksiminsa. Pentukausi. Se aika vuodesta, jolloin pentujonolaisten vatsat täyttyvät perhosista, sillä unelma on koko ajan askeleen lähempänä toteutumistaan, mutta jokainen askel on myös hauras: onnistuuko astutus? Näkyykö ultrassa mitään? Meneekö synnytys hyvin? Montako pentua syntyy? Riittääkö itselle se toivottu pentu?

Vauva-Huisku, kuva: Mandy Schuhmacher
Suomessa frettien eläinkauppamyynti on onneksi lähestulkoon hävinnyt, ja uudessa eläinsuojelulaissa sille kaavaillaan täyskieltoa. Frettiä siis harvemmin voi vain hakea jostain, mikä on hyvä asia ja varmasti osaltaan karsii heräteostoksia. Se kuitenkin koettelee usein pennusta haaveilevan kärsivällisyyttä tuskaisella tavalla. Siitä, kun kasvattajat julkistavat pentusuunnitelmansa kun menee helposti vielä puolisen vuotta siihen, kun pennut ovat edes maailmassa. Pentujonoon menosta voi siis kulua yli puoli vuotta siihen, kun pennun saa lopulta kotiinsa - ja sekin edellyttäen, että jonotettu pentue onnistuu ja siihen syntyy sopiva pentu. Joillakin odotus voi venyä jopa puoleentoista vuoteen, jos ensimmäisellä kerralla ei onnista.

Pentujen jonottaminen on jotain niin ihanan kamalaa, että vaikka joka kerta päätänkin että en lähde siihen enää ikinä, sitä huomaa silti yhä uudelleen pyörtävänsä puheensa kun ihastuu johonkin emoeläimeen. Kodinvaihtajien kanssa tämä alkuvaihe on niin paljon simppelimpi: eläin on jo olemassa ja se on siinä, ja on vain päätettävä, onko valmis ottamaan sen kotiinsa ja rakastamaan sitä kunnes kuolema erottaa. Pentujen kanssa niin moni asia on epävarmaa niin pitkään, ennenkuin voi lopulta olla täysin luottavaisin mielin sen suhteen, että se on oikeasti oma ja tulossa kotiin. Viime vuonna purskahdin ensimmäisen kerran itkuun jo silloin, kun Akiran synnytys alkoi, ja seuraavan kerran kun pentueen ensimmäinen tyttö syntyi. Sen jälkeenkin ehti itkeä ilosta ja helpotuksesta vielä useamman kerran ennenkuin oltiin Huiskun kanssa kotona.

Lystin ekat ulkoilut viime kesänä
Niinpä taas päätin, että tänä vuonna en mene yhteenkään pentujonoon. Että en tarvitse sitä tunteiden vuoristorataa, sillä meillä on jo maailman ihanin lauma, eikä se ole millään muotoa maailmaloppu, jos tänä vuonna porukkaan ei liity yhtään pentua. Että ehdin kyllä odottaa siihen, kun joku vuosi joku pentu tarvitseekin yllättäen kotia peruuntuneen varauksen tai muun syyn takia. Vaikka siihen menisi muutamakin vuosi. Mutta sitten menin ostamaan Emeliinalta valjaat, ja kysyin vahingossa Effien pennuista. Lysti kun varmasti tykkäisi toisesta Duracell-hyppyoravasta.

Lysti silloin kun näin tytön ensimmäistä kertaa.
Noin kuusi viikkoa. Aika tarkalleen neljäkymmentä päivää. Sitten saatan tietää, onko Effien pentueessa albiinonaaraita. Sitä ennen, parin viikon päästä, on ultra, jossa selviää nollaantuuko laskuri ja vaihtuuko pentujen odotus taas uuden kiiman odotukseksi. Tällähetkellä olo on vielä aika levollinen ja päässä hymisee mantra, että meillä riittää kotona vilinää, vaikka pentua ei tulisikaan. Vielä uskon, että tänä vuonna pentukuume ei mene oikein pahaksi. Uskoin niin viime vuonnakin.

Effien sisko. Sekin sisaruskatras oli aika nuori, kun näin ne ensimmäistä kertaa.
Tähän mennessä itsellä on takana kolme pentujonoa, joista on tullut yksi pentu. Kuusi muuta ovat tulleet muuta kautta. En oikeasti tajua, miten ne ihmiset pysyvät järjissään tästä kesään, jotka odottavat ensimmäistään ilman yhtäkään kotona olevaa näätää.

Toisaalta... Tämän postauksen kirjoitus on katkennut jo x kertaa erotuomarin tehtäviin, kun Lystillä on ollut tylsää ja mummuilla on mennyt hermot. Niinpä kesken postauksen kirjoittamisen käytettiin muunmuassa pari junnuista ulkoilemassa. Ehkä tänä vuonna toukokuu tuleekin yllättävän äkkiä, kun koetetaan saada Justiina porukkaan ja lauma taas sille mallille, että koti olisi ylipäätään valmis pennun tulla. Suurperhe on hyvä vaatimaan huomionsa.

Viime vuonna pennun tuloon valmistautumisesta tuli kirjoitettua vähän enempi asiaakin. Sen voi käydä lukemassa täältä. Tänä vuonna pidetään sormet ristissä sekä omasta että kaverien puolesta ja katsotaan miten käy.