Meidän babyboom-vuodesta, kun samana vuonna tuli kaksi kissan- ja kaksi fretinpentua tuntuu olevan vain silmänräpäys. Silti siitä on ehtinyt kulua niin kauan, että toinen fretinpennuista on ehtinyt keski-ikäistyä, ja toisen jouduimme jo hyvästelemään. Eipä sillä, että Mallu vieläkään käyttäytyisi kuin keski-ikäinen tai edes aikuinen. Se on lähes samanlainen bailuprinsessa ja jäynämaakari kuin nuorempana. Ilman Hattaraa vertailukohtana, Mallu kävisi edelleen hyvin kakarasta. Nyt kun vertaa tuohon alle vuotiaaseen, niin on pakko myöntää että kyllä Mallussa on sentään jotain rauhoittumista tapahtunut, vaikkei aina siltä tunnu. Etenkin viime talven Mallu otti aika iisisti, vaikka nyt kevään tullen on taas alettu ottaa kierroksia. 

 

Viime päivinä olen ollut taas aika helisemässä Mallun ja Hattaran kanssa, ja sen kuinka ne eivät kestä yhtään sitä, jos aktivointi jää joinain päivinä vähemmälle. Niin rakkaita kuin neidit ovatkin, niiden loputon energia tuntuu välillä ylitsepääsemättömältä nyt kun samalla pyöritetään kahden kissan lääkitysrumpaa, muuta laumaa ja töissä on vedetty vajaamiehityksellä. Kotona ei olekaan ihan vältytty ärräpäiltä, etenkään siinä kohtaa kun herään kesken unien siihen, kun junnut koittavat haastaa vanhuksia väkisin leikkiin tai tunkea samaan petiin. Välillä olen melkein valmis vannomaan, ettei meille tule enää yhtään frettiä ikinä. Sitten sitä taas sortuu miettimään, ratkaisiko yksi riehukaveri lisää ongelman. Ainakin olen suhteellisen valmis vannomaan, että jatkossa meille ei enää tule frettejä näin isolla ikähaitarilla, että energiatasot menisivät lauman sisällä edes vähän paremmin yksiin.

Kaikesta huolimatta Mallu on ihan spesiaalityyppi ja rakas. Ollut aina siitä hetkestä, kun sain sen syliini vastasyntyneenä nakkina. Terävien hampaiden ja liian raisujen leikkien takaa löytyy pohjimmiltaan ihan äärettömän luottavainen ja huomionhakuinen pieni näätä, joka sektionsa jälkeenkin nuoli heti minun sormeni läpi ja antoi minun paijailla pentujaan ilman mitään tarvetta puolustaa niitä (samaa ei voi sanoa äidistään...).

Hyvää neljättä syntymäpäivää Sotatanssin Malarien pelko "Mallu" <3 Tulkoot näitä vielä paljon lisää.

Mintun eläinlääkärireissu

En voi väittää olevani kauhean yllättynyt, että Mintun korvista löytyi aika samaa settiä kuin Löllöllä. Mitä nyt Mintulla oli enemmän hiivaa ja vähemmän bakteereja ja tulehdussoluja. Eli tästä illasta alkaen meillä on nyt kotona kaksi läkittävää aamuin illoin. Täytyy alkaa säätämään aamuherätyksiä vähän aiemmaksi, että saadaan aamulääkkeet hoidettua ilman ylimääräistä stressiä.

Mintultakaan ei löytynyt korvapunkkeja, mutta koska Löllön erite oli niin tyypillisen korvapunkkieritteen näköistä ja oireet alkoivat kahdella kissalla lähes yhtäaikaa, ei korvapunkkeja voitu Roosan mielestä sulkea täysin poiskaan. Normaalioloissa hän suosittelisi tässä kohtaa loishäätöjen laittamista ihan varmuuden vuoksikin, että saa ne sitten ainakin poissuljettua. Nytkin hän alkuun mietti niitä, mutta koska meidän jengin kohdalla se tarkoittaisi sitä, että kerralla olisi loishäädettävä kaikki viisi kissaa ja seitsemän frettiä, hän antoi toiseksi vaihtoehdoksi että katsotaan ensin miten paikallishoito tehoaa, ja mietitään loishäätöä, jos ongelma ei poistu. Muistutin kuitenkin siinä kohtaa, että meille on tulossa kissabloggaajamiitti ensiviikon loppupuolella, että jos korvapunkit on hänen mielestään hyvä poissulkea, poissuljen ne mieluummin hyvissä ajoin ennen miittiä, kuin että katseltaisiin asiaa ensiviikolla lääkekuurien loputtua. Niinpä napattiin nyt Advocatet koko jengille.

Kotitehtäväksi sain kurkkia koko jengin korviin, näkyykö tai alkaako kellään muulla näkyä vastaavaa eritettä. Toivotaan nyt kuitenkin, ettei lääkerumbaan liity enää lisää kavereita.  

Löllön eläinlääkärireissu

Löllöllä ja Mintulla huomattiin viime viikolla pienet ruvet korvan takana. Ensin rupi ilmestyi Mintulle, ja ajattelimme, että jonkun kynsi on osunut siihen. Rupi lähti kuitenkin kasvamaan, ja Löllölle ilmaantui rupi melkein samaan kohtaan. Silloin aloin epäillä, voisiko kyseessä olla jonkinlainen ihottuma. Epäily vahvistui, kun Löllön rupi tippui sunnuntaina, ja sen alta paljastui kostea, ikävännäköinen alue. Tässä kohtaa totesin homman muuttuvan jo eläinlääkäriasiaksi, ja nappasin sekä Löllöstä että Mintusta kuvat, jotka näytin maanantaina töissä. Asiasta keskusteltuamme sovimme, että otan ensin vain Löllön seuraavana päivänä töihin mukaan, sillä Minttu on kaksikosta selvästi stressiherkempi. Että katsotaan ensin, mitä Löllöltä löytyy, ja mietitään sen jälkeen olisiko Minttukin syytä tuoda näytille. 

Seuraavan viikon aamu- ja iltaohjelma

Iho-oireilun sijainnin vuoksi Roosa halusi heti myös korvanäytteet Löllöstä, ja kovista löytyikin sitten enemmänkin kaikkea. Korvissa oli sekä hiivoja, bakteereja että tulehdussoluja. Käytiin siinä sitten läpi, mitä muutoksia meillä on viime aikoina ollut. Se että laumasta on lähtenyt pari tyyppiä, ja omistaja on sitten ensin pillittänyt ja ollut migreenipäissään vajaan viikon verran, ja alkanut sitten taas maanisen järjestelyprojektin. Ja että kun on ollut vähän poissaoleva, väsy ja Zooplussan hinnat ovat nousseet, kissan märkäruoka on päässyt joinain päivinä unohtumaan (ostettiin ne ennen isommissa erissä Zooplussalta, nykyään haetaan noin viikon satsi kerrallaan eläinkaupasta, mikä vaatii vielä totuttelua), jonka seurauksena kissat ovat saaneet normaalia enemmän lihaa ja nappulaa. Ja että avattiin vähän aikaa sitten uusi pussi sellaista nappulaa, jota meillä ei ole ollut ikinä aiemmin. Siinä sitten listaa läpikäydessä todettiin mahdollisiksi taustasyiksi ainakin stressi ja ruokavaliomuutos, vaikka Löllöllä ei ole aiemmin ollut ruokaperäistä oireilua.

Hoidoksi määrättiin korvahuuhdetta, paikallislääkitys sekä korvaan että ihottumakohtaan ja kipulääkekuuri. Ja siinä samalla allekirjoittanut hoitaja ilmoitti että viimeisimpänä avattu nappulapussi menee nyt varuiksi vaihtoon, ja isompiin kämpän mylläyksiin otetaan nyt taukoa. Onneksi sekä lumi että maa ovat alkaneet sulaa jo sitä tahtia, että emäntä voi pian ottaa myllättäväksi pihan tai kasvihuoneen, jos tulee tarve hukuttautua joihinkin mylläysprojekteihin. Ja vaikka Löllöltä ei löytynyt nyt mitään korvapunkkeihin viittavaa, todettiin että vaikka Minttu on hyvin stressiherkkä, on se nyt kuitenkin parempi varmistaa, että onko sillä samoja löydöksiä, ja että silläkään ei näy punkkeja. Sen takia se lähtee huomenna vuorostaan mukaan töihin. Sillä mikäli kummaltakaan ei saada kiinni punkkeja, voidaan olla aika luottavaisia sen suhteen, että kyse on jostain ruoka-/stressiperäisestä. 

Korvan taakse ilmestynyt ihomuutos

Vaikka pakko myöntää, että stressiperäinenkin voi olla tarttuvaa. Oma suru ja sen pakeneminen projekteihin on tosiaan voinut stressata kissoja, ja nyt kissojen oireilu stressaa taas itseä. Fretitkin ovat jääneet tämän kaiken keskellä vähän vähemmälle huomiolle, mikä on aiheuttanut pientä turhautumista etenkin Hattarassa, jolla on kiiman myötä ollut ihan ekstrapaljon energiaa, jota ei olla saatu purettua tarpeeksi kehittävästi. Mutta eipä tässä auta muuta kuin hengittää syvään ja hartaasti ja palata perusasioiden äärelle. Keskittyä tekemään juttuja näiden elävien kanssa. Katsoa välillä vaikka leffoja kissa sylissä, kuten eilen illalla. 

Seuraava kuukausi on myös varmasti omiaan laskemaan koko lauman stressitasoja, kun tulossa on sekä pääsiäisen pyhät, että oma talvilomani, jonka jälkeen Jussi jää vielä pariksi viikkoa lomalle. Eli tiedossa on enemmän unta ja läsnäoloa. 

Uusia tulokkaita

Siinä missä viime viikolla jätettiin hyvästit kahdelle ystävälle, tällä viikolla toivotettiin tervetulleiksi kolme uutta. Mikään näistä tyypeistä ei ollut täysin suunniteltu, mutta uskon heidän sulahtavan silti hyvin meidän jengiin. 

Ensimmäinen tyypeistä saapui tiistaina ja sai nimen Oho. Oho on anolislisko, tarkemmalta lajiltaan Anolis marmoratus. Jussi ihastui näihin jo aiemmin, kun kävimme Tropicalssissa, ja sielä oli useampia aikuisia yksilöitä. Silloin Jussi kuitenkin tyytyi vielä vain katselemaan ja kyselemään. Tiistaina pyysin kuitenkin Jussia hakemaan töistä tullessaan pari varaamaani korkkitaustaa, ja Jussin poiketessa liikkeeseen Tino kertoi bonganneensa aikuisten liskojen terrasta yhden poikasen, joka pitäisi pyydystää omaan purkkiinsa, jottei se joudu mahdollisesti aikuisten härkkimäksi. Tinolla ei kuitenkaan ollut vielä valmiina terraa minille, joten hän kysyi Jussilta, eikö Jussi haluaisi yhtä pientä anolista. Ja kyllähän Jussi halusi. Meillä on kuitenkin aina sen verran tarvikkeistoa varalla, että siinä ajassa kun Jussi ajoi liikkeeltä kotiin olin jo saanut vauvalan pystyyn kotoa löytyvistä tarvikkeista. Alkuun jännitin, jääkö tuo 30*30*30cm kuutio heti aivan liian pieneksi Oholle, mutta kun Jussi pääsi kotiin ja näin minin, tulin siihen tulokseen, että joudun todennäköisesti himmailemaan isomman terraarion suhteen vielä hyvän aikaa.

Oho kuljetusrasiassa

Oho uudessa terraariossaan (kuvan oton jälkeen terraarioon lisättiin vielä valaisin)

Toinen tyypeistä saapui keskiviikkona HeKo-ringin kautta. Joonas laittoi minulle viikonloppuna viestiä, että Herpille koti -rinkiin oltiin oltu yhteydessä kotia etsivästä nelivarvaskilpikonnapojasta, ja konna olisi Turun seudulla, eikä meidän jengissä ole vielä poikaa, niin Joonas mietti voitaisiinko me ottaa poika meille. Nelivarpaat kun eivät ole varsinaisesti laumaeläimiä, mutta niin kauan kuin ei yhdistä poikia keskenään, ne tulevat yleensä juttuun keskenään, kunhan tilaa on riittävästi. Joonaksen omassa jengissä oli kuitenkin jo yksi poika entuudestaan, eli tulokkaalle olisi pitänyt rakentaa sielä kokonaan omat tilat. Joonaksen meille laittamissa kuvissa oli erittäin vänkyräkilpinen pieni konna, ja vaikka olin juuri vannonut, että en jaksa nyt mitään mahdollisesti hankalia eläinten välisiä sosiaalisia kuvioita, pyörsin pääni taas melko nopeasti, ja sovittiin että haetaan konnuus kotiin, ja mikäli konnuus menee meidän jengiin, se jää meille. Muussa tapauksessa se muuttaa sitten Joonakselle. Kuvan perusteella olin jo nimennyt konnan mielessäni Frankieksi, mutta hakureissulla sitten selvisi, että vaikka poikaa ei ole ikinä varsinaisesti nimetty, sitä on kutsuttu viimeiset parikymmentä vuotta Rypsiksi. Niinpä päätimme että tyyppi saa olla jatkossakin Rypsi. Valtaosalla meidän tyypeistä ei ole mitään papereita, kasvattajatietoja tai muitakaan olemassa, niin pyritään sitten säilyttämään niiden historiasta sitten edes se vähän, mitä siitä on tiedossa. Ensimmäisenä päivänä Rypsi oli vähän ihmeissään tytöistä ja puhisi niille, mutta eilen oltiin jo kovasti flirtti päällä, ja päästiin näkemään sellaista kilpikonnien elekieltä mitä ei ole tullut ikinä aiemmin kotona vastaan. Seuraava haaste Rypsin kanssa onkin sitten laajentaa ruokatottumuksia samaan suuntaan Donatella ja Rafaellan kanssa. 

Rypsi

Donatella ja Rafaella herkuttelevat orvokeilla, ja Rypsi puhisee oudolle puskalle

Eilen perjantaina saapui sitten se ainoa jollain tasolla enemmän suunniteltu tyyppi. Olemme nimittäin puhuneet Jussin kanssa jo kolmisen vuotta jonkin isomman liskon hankkimisesta ja käyneet läpi lajivaihtoehtoja. Samaan aikaan olen koittanut viimeiset pari vuotta puhua meille välillä myös koiraa, kun oma koirakuumeeni lähti taas nousuun, kun Miikkiksestä aika jätti. Kun sitten istuimme Vapun lopetuspäivänä klinikan aulassa koittaen saada ultrausta odotellessa ajatuksia vielä hetkeksi muualle, huomasimme että parin ystävän työpaikalla oli kotia etsivä argentiinalainen mustavalkoinen tegu. Koska tiesin, ettei Jussi ollut useammastakaan syystä innoissaan koiraideasta, mutta erittäin kiinnostunut isoista liskoista, niin heitin siinä sitten, kun huomasin Jussin katselevan tegun kuvaa, että olisiko se sitten se meidän koira. Tegujen kun kuvataan monessa hoito-ohjeessa olevan "practically puppy" eli käytännössä koiranpentu. Emme tehneet päätöstä vielä heti siltä istumalta, sillä siinä vaiheessa Sari otti meidät vastaan, ja saimme huonot uutiset Vappuun liittyen. Olimme kuitenkin ehtineet jo laittaa muutamia kysymyksiä liskoon liittyen sen kanssa työskenteleville Atelle ja Jennalle, ja pahimman surun ja shokin väistyttyä palasimme asiaan ja varasimme Mustin meille. Saimme tyypille sitten vielä erikoisspesiaalitoimituksen, eli se tuotiin meille suoraan kotiin illanistujaisten merkeissä. 

Musti

Tänään on puolestaan vuorossa taas terraariotetristä, kun aletaan hahmottelemaan bunkkerin uutta järjestystä sokerioravien, kääpiörottien ja Nipsun vanhan kämpän muutettua yläkertaan. Samalla tehdään muutamia muutoksia terraarioihin, niin että Musti saa vauvalakseen sen terraarion, missä Jester on nyt, ja Jester pinta-alaltaan vähän isomman, matalamman terraarion, kun totesimme sen alkavan olla jo sen verran mummoagama, ettei se järin innostunut sille tarjotuista kiipeilymahdollisuuksista. Samalla alkaa muutenkin pienimuotoinen päivityskierros, kun muutamien uusien terrojen myötä saadaan taas joitain tyyppejä, kuten kiinankellosammakot, poikasterroista isompiin, sitä mukaan kun ehtii laittaa terroja kuntoon. 

Livian avoimet ovet

Meillä on tällä hetkellä töissä työssäoppijana yksi perustutkintovaiheessa oleva eläinalan opiskelija, joka aikoo hakea syksyksi klinikkaeläinhoitajaopintoihin. Kun Livia sitten ilmoitti Paimion toimipisteen avoimista ovista, kysyin heti Saanalta, kiinnostaisiko häntä lähteä tutustumaan tulevaan kouluunsa. Samalla pääsi sitten itsekin moikkaamaan vanhoja opettajia ja katselemaan paikkoja. Johan tässä on viime visiitistä reilu kuukausi aikaa - ja tällä kertaa porkkanana sadalle ensimmäiselle oli luvattu ilmainen klapiämpäri. Kiusoittelin Saanaa alkuun, että varautuu sitten olemaan lähtövalmiina viideltä, että päästään ajoissa ämpärijonoon. Vaikka ei me kyllä sitten ihan viideltä lähdetty, kun avoimet ovet alkoivat vasta kymmeneltä.

Tessu koulun klinikalla

Koulun klinikan leikkaussali

Koulun klinikka oli itselle tuttu paikka ja yhä hyvin tunnistettavissa. Kissalan ja jyrsijähuoneen remontit oltiin sen sijaan saatu nyt päätökseensä, ja niissä olivat vähän tilat muuttuneet. Kissalasta en tullut ottaneeksi kuvia, kun sielä kuvattiin juuri videoklippiä Livian someen, mutta kissahoitolan uudet häkit vaikuttivat paljon aiempaa toimivammilta sekä kissojen että hoitavien opiskelijoiden kannalta. Kaneilla aiemmin ollut kerroshäkki oli purettu ja korvattu paljon aiempaa tilavammalla aitauksella.  Päärakennuksella ja koulun tallilla käytiin kanssa vähän pyörähtämässä, ja nähtiin samalla koulun lampaat. Siinä pyöriessä tuli sitten törmättyä useampaankin tuttuun opettajaan, ja vaihdettua muutamia sanasia. 

Koulun jyrsijähuone (jossa marsut ovat kyllä ainoat jyrsijäy)

Koulun lampaita

Kotiin saatu klapisaalis (Saana halusi pitää oman ämpärinsä, vaikka sainkin hänen klapit)

Kotimatkalle ei päästy ihan suorinta tietä, koska kun kyseessä olen mie, aina tulee jotain pientä koukkausta, jonka voi hoitaa siinä samalla. Tällä kertaa käytiin vielä Paimion päässä ollessa hakemassa minulle pari rottahäkin pohjaa lisää ja Saijalle yksi. Tällä hetkellä rotilla kun on vielä parissa kohtaa häkin mukana tulleet matalat muovitasot, joihin ei pysty laittamaan kuiviketta. Se saa häkin paitsi haisemaan nopeampaa, myös vähentää rottien mahdollisuuksia kaivella. Saanan onneksi päivän toista hakukeikkaa ei pystynyt yhdistämään siihen, kun pohjalaatikot olivat kyydissä, niin minun oli heitettävä hänet välissä kotiin ja käytävä kotona tyhjentämässä auto. 

Rottahäkin lisäpohjat

Iltapäivästä lähdettiin sitten Jussin kanssa uudestaan liikkeelle hakemaan sopuleille edestä aukeavaa asumusta. Sillä jos pysyn suunnitelmassani sijoittaa sopuliterraarion Simo-pikkusiilitanrekin tulevan terraarion päälle, edestä aukeava terraario olisi huomattavasti helpompi hoitoinen (samalla olen kuitenkin miettinyt, kestääkö Simon tuleva kämppä lasiterraarion painoa, ja jos ei, miten se vaikuttaa tulevaan terraariotetrikseen. Että tuenko sitten Simon terraariota, vai muuttavatko sopulit sittenkin takaisin bunkkeriin, missä ne menisivät kyllä hyvin kilpparien naapureina, kun niillä on osin samat ruuat). Olemme kuitenkin menneet Jussin kanssa varaamaan meille myös tegu-liskon, ja terraariovaihtoehtoja mietittyämme päätimme tehdä Jesterin nykyisestä terraariosta Musti-tegun vauvalan, sillä Jester on selvästi sen verran mummoagama, ettei käytä kovin innokkaasti hyödykseen terraarion kiipeilymahdollisuuksia, ja meillä on sille autotallissa isomman pohja-alan omaava päältä avattava terraario. Jussi ei kuitenkaan yhtään tykkää päältä avattavista terraarioista liskoilla, joten hän uhkasi pölliä sopuleille bongaamani terraarion Jesterille. Jatkoimme tätä keskustelua vielä terran myyneen Mellun kuullen, ja Mellu ehdotti sopuratkaisuksi että myy meille kaksi samanlaista terraariota, yhden sopuleille ja yhden Jesterille. Niinpä lähdimme sitten kotiin yhden sijasta kahden terraarion kanssa. Siitä kun ei ole pelkoa, etteikö molemmille löytyisi käyttöä myös jatkossa, sillä ne ovat paremman kokoisia kuin moni kotona olevista.   

Jesterin ja sopulien kämpät. Kerrankin harvinaisen hyvin pakattuina, kun nämä oli muutettu ammattilaisten toimesta vuokravarastoon.

Eli luvassa on taas paljon tetristä, kun aletaan etsiä paikkoja näille kaikille, ja parille maanantaina haettavalle akvaariolle. Katsotaan jos päivityskierroksen päätteeksi vapautuisi taas jotain pienempiä terroja myyntiinkin asti, etteivät kaikki jää nurkkiin "varalle".

Helena Tengvall: Ymmärrä Lemmikkiäsi

Helena Telkänrannan uusimpien kirjojen jälkeen päätin lähteä pienelle aikamatkalle Telkänrannan tuotannon alkupäähän, jolloin hän vielä julkaisi nimellä Helena Tengvall. Ymmärrä Lemmikkiäsi on julkaistu vuonna 1995, ja olen lukenut sen ensimmäistä kertaa alakouluikäisenä eläinharrastajan alkuna. Näin vuosien jälkeen aikuisena kirjaa lukiessa kirja oli joiltain osin yhä hämmästyttävän ajanmukainen - ja jopa osittain yhä edellä aikaa, siinä missä toisissa kohdin se heijasteli hyvin aikaansa. 

Asumusten koko suositukset ovat kirjassa monien lajien kohdalla moninkertaiset nykysuosituksiinkin nähden, vaikka 90-luvulla sellaisia jättiasumuksia ei edes voinut ostaa mistään valmiina. Niinpä Telkänranta jakaa rakennusvinkkejä niin rottahäkkiin kuin käärmeterraarioonkin. Osille lajeille hän suosittelee suoraan ennemmin kokonaista huonetta häkin tai terraarion sijaan. Kissojen kohdalla Telkänranta puhuu jo positiivisen kouluttamisen ja turvallisen valjaissa- tai ulkotarhassa tapahtuvan ulkoilun puolesta, vaikka tekeekin näiden ohjeiden kohdalla vielä myönnytyksiä vanhempien käytäntöjen suuntaan, esimerkiksi kehoittamalla välttämään kissan kouluttamista suihkepullolla etenkin näyttelykissojen kohdalla, ja antamalla vinkkejä miten opettaa vapaana ulkoileva kissa varomaan autoja. Telkänranta myös nostaa pohdittavaksi lemmikkien pidon etiikkaa, ja lihansyöjälemmikkien syömän lihan alkuperää, ja miten lihansyöjälemmikkejä voisi ruokkia ettisemmin valitsemalla niiden kuppiin muuta kuin tehotuotettua lihaa. Useimpien lemmikkinä pidettävien lajien kohdalla korostettiin myös lajitoverien merkitystä niiden henkiselle hyvinvoinnille. Kirjassa jopa suositellaan selvittämään lemmikkinä pidettävien lajien päivän pituuden muutokset niiden luonnollisilla elinalueilla, ja jäljittelemään tätä kotiolosuhteissa esimerkiksi ajastinta hyväksi käyttäen.

Sekin tuntuu omalla tavallaan ajankohtaiselta, että kirjassa eletään viimeisiä hetkiä ennen edellistä uutta eläinsuojelulakia, ja odotellaan tuleeko esimerkiksi koirien typistäminen kielletyksi uudessa eläinsuojelulaissa. Joissain muissakin kohdissa tulee esille kirjan kirjoittamisen jälkeen muuttunut lainsäädäntö joidenkin eläinten osalta. Kirjassa esimerkiksi suokilpikonnia, kuten puna- ja keltakorvakilpikonnia pidetään eettisimpinä vaihtoehtoina kilpikonnia haaveileville, sillä ne ovat ainoita, joita Suomeen saa tuoda laillisesti. Tämä on nykyään kääntynyt täysin päinvastaiseksi, kun maakilpikonnien tuonti on vapatunut, mutta punakorvakilpikonna on kielletty koko Euroopan unionin alueella sen aiheuttaman vieraslajiuhan takia. 

Kirjassa myös monien lajien kohdalla korostettiin asumusten koon merkitystä virikkeellisyyden ja luonnonmukaisuuden kustannuksella. Esimerkiksi maakilpikonnalle nähtiin parhaana vaihtoehtona kokonaan oma huone, tai sen pitäminen vapaana koko asunnossa, vaikka nykytietämyksen mukaan liukkaalla lattialla kulkeminen on erittäin haitallista niiden nivelille, ja ne suositellaan majoitettavaksi useamman neliön maapohjaiseen terraarioon tai aitaukseen, jossa on maa-aineksen tuomia pinnanmuodon vaihteluita ja mahdollisuus kaivautumiseen. Käärmeillekin pohjaksi suositeltiin esimerkiksi helposti vaihdettavia papereita, siinä missä nykyään moni harrastaja suosii eläviä biopohjia, jotka tuovat paitsi mahdollisuuden kaivautua, auttavat myös pitämään kosteutta yllä terraarioissa. Ulkoilutusta kesäisin ulkona sylissä suositeltiin jopa hämäräaktiivisille käärmeille, joiden kohdalla nykyään katsotaan että käsittelyn ja ulkoilun aiheuttama stressi on miinuksena isompi kuin ulkoilusta saatavat hyödyt, toisin kuin osien paljon uv:tä tarvitsevien kilpikonnien ja liskojen kohdalla, joita niitäkin suositellaan ulkoilutettavan vain ulkotarhassa. Kanien kohdalla ohjeissa näkyvät yhä siemensekoitukset, pähkinät ja leivänmurut, mitä ei enää nykyisellään suositella annettavaksi kaneille ollenkaan siselinten rasvoittumisen välttämiseksi.  

Mitä sitten haluaisin yhä, näin kohta kolmenkymmenen vuoden jälkeen poimia kirjasta omaan lemmikin pitooni? Isoimpana ehkä talouden matelijatyyppien asumusten koot, etenkin meidän isoimpien käärmeiden kohdalla. Ne ovat kaikki harrastajamittapuilla ihan ookoot, mutta erittäin kaukana siitä, mitä kyseisiltä lajeilta edellytettäisiin vaikka eläintarhoissa. Myönnän että meilläkin asumuskoot ovat kasvaneet suhteessa eniten aktiivisemmilla nisäkkäillä, joten tässä olisi edelleen kyllä petrattavaa. Pyrin myös jatkuvasti kiinnittämään enemmän huomiota siihen, mistä meidän lihansyöjälemmikkien syömä liha tulee. Haaveilen myös yhä isommasta ulkotarhasta kaneille, mutta en kyllä uskaltaisi majoittaa kaneja kirjassa kuvatunlaiseen kanaverkosta tehtyyn, vain reunoiltaan hieman maaham upotettuun tarhaan etenkään sen jälkeen kun kettu repi meillä rikki huomattavasti tukevammankin tarhan. Eli vaikka sillä tavalla saisi nopeasti ja edullisesti lisää tilaa, toistaiseksi mennään mieluummin pienemmillä neliöillä ja mietitään miten lisätila olisi turvallisin toteuttaa.

Levätkää rauhassa Vappu & Tuukka

Tämä viikko on alkanut surullisissa merkeissä. Vapun maksaultrassa kävi se mitä pelättiin, ja maksasta löytyi useampia kasvaimia. Vain päivä sen jälkeen aloin ihmetellä, kuinka bunkkerista ei kuulu tuttua juoksupyörän hurinaa, ja löysin Tuukan pesästään erittäin flegmaattisena ja ulosteisiinsa sotkeutuneena. Koska Tuukka oli jo vanha, eikä se ole ikinä nauttinut käsittelystä, teimme sen kohdalla päätöksen, ettei Tuukkaa lähdetä tutkimaan ja lääkitsemään, vaan mummo päästettiin pois.

Tuukan kohdalla tilanne oli jotenkin helpompi hyväksyä, vaikka se tuli nopeampaa vastaan, sillä Tuukka oli arviolta ainakin 4,5-5 vuotias, ja afrikkalaiset kääpiösiilit elävät yleensä 3-5 vuotta. Vappu taas tuntui lähtevän sydäntä särkevän nuorena, kun hän ei ehtinyt viettää edes 4-vuotissynttäreitään, ja naarasfretit kuitenkin elävät monesti sen 6-8 vuotta. 

Vappu lähti viimeiselle matkalleen Koira-KissaKlinikalla, sillä hänen kohdalla oli varauduttu tutkimaan kaikki mahdollinen, mikä suinkin järkevää olisi. Vapun täyssisko Huisku kun kuoli kaksi vuotta aiemmin ilman selkeää diagnoosia. Huiskulle kun oli jo ollut varattuna aika neurologiaan erikoistuneeseen eläinsairaala Aistiin, mutta hän kuoli kotiin päivä ennen kuin aika olisi ollut. Valitettavasti Vapun kohdalla isoin pelko oli maksakasvaimet, joten tutkimukset aloitettiin maksan ultrasta. Ja kun heti ultrasta löytyi useita kasvainmuutoksia, ja Vapun paino oli tullut viikon takaisestakin alas yli 100 grammaa ja takapään lihakset käytännössä hävinneet, tutkimukset loppuivat siihen. Vappu ei ollut siinä kunnossa, että olisi ollut järkevää lähteä miettimään usean kasvaimen poistoa riippumatta siitä, olisiko niillä ollut jo etäpesäkkeitä keuhkoissa vai ei. Ja Vapun yleiskunto laski niin nopeaan, että olisi ollut ihan turha lähteä myöskään ottamaan koepaloja kasvaimista leikkausarviota varten. 

Jussi on valitettavasti nähnyt vastaavia oireita ihmispuolella, ja sielä ne tietävät käytännössä aina saattohoitoa, joten vaikka viimeiseen asti toivoimme toista lopputulosta, Jussi oli jo Vappua kotoa hakiessa hyvästellyt Vapun kanssa koko lauman. Joten kun eläinlääkäri kysyi, miten haluamme edetä, Jussikin oli valmis tekemään lopetuspäätöksen jo samalla käynnillä. 

Tuukan kohdalla tilanne oli monella tavalla eri. Sillä oli paitsi ikää huomattavasti enemmän, Tuukka ei ole ikinä arvostanut käsittelyä. Uskon että olisin saanut sen jotenkin lääkittyä siitä huolimatta, mutta se olisi ollut Tuukalle äärimmäisen stressaavaa. Niinpä otin Tuukan kohdalla Jussin kanssa heti puheeksi sen, lähdetäänkö Tuukkaa enää hoitamaan, ja jos lähdetään, mitä kautta. Kello oli siinä kohtaa yli yksitoista illalla, joten ainoa heti vaihtoehto olisi ollut päivystys, jossa harvemmin on paikalla ekso-osaajia. Tuukka ei kuitenkaan vaikuttanut olevan siinä pisteessä, että se olisi tarvinnut välittömän hätälopetuksen, joten odotusaika päivystyksessäkin olisi voinut mennä useampaan tuntiin. Niinpä me päädyimme keskusteltuamme ja tarkkailtuamme Tuukkaa tunnin verran, että otan sen aamulla mukaan töihin lopetettavaksi. Töissä Tuukka ehdittiin rauhoittaa ennen ensimmäisiä potilaita, ja mummo sai lähteä rauhassa oman nukkupussin hajuissa. Ensimmäisen rauhoitusainepiikin jälkeen Tuukka rentoutui sen verran, että pääsin tutkimaan sen läpi vielä paremmin, kuin mihin olin kotona pystynyt, ja se vahvisti päätöstä entisestään. 

Vapun poismeno jätti ison aukon sydämeen ja laumaan, mutta Tuukan kanssa joutuu kohta vielä konkreettisemman surutyön eteen. Tuukka oli meidän ainoa siili, ja ainakin tällä erää meidän viimeinen siili. Eli seuraavana on edessä siililän purku ja päätösten teko sen suhteen, mitkä Tuukan tavaroista kierrätetään muille, ja mitkä mahdollisesti varastoidaan tai myydään.  

Levätkää rauhassa:

Mayday vom Spreewald "Vappu"
1.5.2019 - 6.3.2023

Tuukka
xx.xx.2018? - 8.3.2023

Sienivaroitus

Välillä sitä tuntee itsensä vähän ylihysteeriseksi, kun on vähennetty tapahtumiin osallistumista omien lemmikkien kanssa, sekä alettu yhä useammin majoittamaan kaikki hoitoeläimet eri tiloihin kuin missä omat ovat. Pääosin kyse kun on kuitenkin aina perusterveistä, oireettomista eläimistä, toisin kuin vaikka itsellä töissä, ja silti töissä tulee käytyä päivittäin. Kuitenkin kun tulin lukeneeksi tänään Lemmikki- ja showkesyrottien tiedotetta rottanäyttelyissä mahdollisesti tapahtuneesta Trichopython mentagrophytes -sienialtistumisesta, en voi väittää, että tarvitsisin viikonloppuun enää muita kauhuelokuvia. Ei sillä, että sienitartunta olisi rotille kovin paha: iso osa niistä sairastaa oireettomana. Mutta kun ottaa huomioon, että kyseessä on myös ihmiseen tarttuva zoonoosi, jonka hävittäminen vaatii kaikkien talouden eläinten sienilääkityksen, kaikkien talouden tekstiilien pesun useaan kertaan 60 asteessa, kaikkien huoneiden siivoamisen lattiasta kattoon seiniä myöten ja ihan kaikkien kuivikkeiden ja heinien hävittämistä, ja kaikkien pestävissä olevien tarvikkeiden Virkon tai kloriittipesua, en usko että meidän taloudessa hommaan riittäisi edes molempien kuukauden kesälomat ja mielenterveys. Meillä nimittäin jo pelkästään kilpikonnien terraariossa on yli kuutio maa-ainesta, ja se on vain yksi eläinasumus kymmenistä. Tällähetkellä olen siis enemmän kuin iloinen, että emme ole käyneet viime aikoina näyttelyissä. Meille on kuitenkin tullut tämän vuoden puolella yksi uusi neiti laumaan, joten tällä hetkellä täällä pidetään kaikki peukut pystyssä sen puolesta, että neidin kasvattajan lauma saa negatiivisen testituloksen sienen osalta. Jatkoa ajatellen olen myös iloinen, ettei meillä ole enää tulevaisuudessa ihan kaikki munat samassa korissa, nyt kun eksoottiset nisäkkäät on muutettu pääosin eri tiloihin matelijoiden kanssa. Rottamuksetkin asuivat kuitenkin bunkkerissa vielä lauman lisäyksen aikaan. 

Nyt saa pitää kaikki peukut pystyssä, että kukaan meidän neideistä ei liity juttuun missään kohtaa millään tavoin.

Eli vaikka pidän tällä hetkellä varsin epätodennäköisenä, että olisimme voineet saada tartunnan, vaikuttaa tämä tilanne myös meidän laumaan. Vallitsevasta tilanteesta johtuen rottien siirtelyt kun on nyt suositeltu pitämään minimissä, joten meidänkin sijoitusneitien astutukset siirtyvät ainakin sen verran, että kasvattajat saavat laumansa testatuiksi sienitartunnan varalta. Mikä on toki hyvä, sillä kuten sanottu, sienitartunta olisi meidän talouteen levitessään katastrofi. Toki se olisi sitä myös neitien kasvattajille. Samalla sitä tulee väkisin miettineeksi, pitäisikö sitä jatkossa tiukentaa vielä lisää omia karanteenikäytäntöjä, silloin kun meillä on hoitotyyppejä.

Millaista on olla kissa?

Esittelin tammikuussa ensimmäiseksi lukemani Helena Telkänrannan uuden teoksen, Millaista on olla lemmikki? Reilu viikko sitten sain luetuksi tämän toisen, pelkästään kissoihin keskittyvän opuksen. Millaista on olla kissa? -valottaa hyvin paitsi mitä yhteistä lemmikkikissoilla on villikissojen kanssa, myös missä kohdin se on lähtenyt kehittymään erilaiseksi eläimeksi sopeutuessaan elämään yhdessä ihmisen kanssa. 

Meillä on ollut viimeisen parin vuoden aikana oman lauman kanssa pieniä haasteita Mintun erilaisen oireilun kanssa, samaten kuin sen, kuinka meidän nuoremmat kissat eivät aina halua antaa senioreille niiden tarvitsemaa tilaa. Vaikka kissat voivat toimia hyvinkin sopuisasti isoinakin laumoina esimerkiksi populaatiokohteissa, kirja osaltaan valotti useammassa kohdassa, miten meidän lauma ei ole millään tavalla täysin optimi. Meillä kun on paitsi yhdistetty toisilleen täysin vieraita, keskenään ei-sukua olevia aikuisia kissoja samaan asuntoon, meidän laumasta myös löytyy yli neljä tyyppiä. Mikään näistä ei itsestään tee sitä, etteikö homma voisi toimia, mutta mikään tekijöistä ei ole omiaan edistämään harmonista yhteiseloa kissojen välillä. 

Uusimpien tutkimusten mukaan kissat ovat varsinaisia nepotisteja, eli suosivat hyvin vahvasti omaa sukuaan. Nyt kun asiaa kirjan luettuaan miettii, kaikkein harmonisimmat kissakaverukset mitä tiedän, täyttävät tämän sukulaisuusehdon. Siskoni kaksikko on sisarpuolia, ja Kiskattien jengissäkin sama sukupuu yhdistää koko jengiä. Koska kissat tunnistavat sukulaisuuden hajun perusteella, tässä ei valittetavasti auta minkäänlainen asiakirjaväärennös, jotta saisin omien sukupuut vartettua samaan runkoon. Pennut taas lähtökohtaisesti bondaavat aikuisia helpommin sekä oman että muunlajisten kanssa, mutta kissoilla sosiaalistumisen herkkyyskausi on jopa yllättävän lyhyt, ja se kestää vain noin kaksiviikkoisesta seitsemänviikkoiseksi. Eli kissanpennun tullessa luovutusikään tämä herkkyyskausi on mennyt jo hyvän aikaa sitten, joten pennun esittelyn muihin kissoihin, ihmisiin ja eläimiin tulee tapahtua jo kasvattajan toimesta kasvattajan luona, tai se tulee olemaan jatkossa vaikeampaa riippumatta siitä tuleeko pentu nelikuisena tai nelivuotiaana. Kirjassa käytiin muutenkin läpi, missä kehitysvaiheessa kissa omaksuu erilaisia sen elämää myöhemmin helpottavia tai haittaavia tapoja. Kaikkein eniten kirjaa lukiessani mieleni päällä pyöri Minttu, kuten siinä vaiheessa, jossa puhuttiin siitä, kuinka kissalle voi kehittyä tapa nuolla itseään liiallisesti rauhoittaakseen itseään. Minttu kun on kahdesti nuollut itseensä kaluja länttejä.

Nyt Mintun oireilu on ollut taas vähäisempää sen jälkeen kun sillä aloitettiin Solensia röntgenissä todettujen nivelrikkomuutosten jälkeen. Silti en voi olla miettimättä, onko osa sen oireilusta ollut myös sosiaalista stressiä, tai onko sosiaalinen stressi osaltaan pahentanut muusta johtuvaa oireilua. Koska tässä kohtaa lauman pienentäminen ei ole kuitenkaan vaihtoehto, on keskityttyjä siihen, mitä on tehty jo entuudestaan, eli lisäämään resursseja ja hajauttamaan niitä eri puolille asuntoa. Kissojen keskinäistä myötämielisyyttä kun yleensä lisää, mitä enemmän kissoilla on vessalaatikoita, vesikuppeja ja ruokintapisteitä. Kun resursseja on tarjolla ylenmäärin, kissoille ei iske yhtä isoa tarvetta taistella niistä. Sen takia kissojen vessojakin suositellaan yleensä laitettavaksi vähintään kissojen määrä + yksi. Kissojen maailmassa enemmän on enemmän - paitsi seuran suhteen. Sen takia minun on harvinaisen helppoa tehdä se järkipäätös, että meille ei tule enempää kissoja nykyisten senioreiden elinaikana, eli toivottavasti vuosiin.  Jussi on kyllä tähän vedoten vihjaissut, että sitten jos meidän kissamäärä uhkaa joskus laskea, hän voisi etsiä meille pari Ainon sukulaista lisää, sillä Ainolla on kattavin sukupuu ja Jussi tykkää pörrökissoista. Vaikka kuinka haluaisin puhua kodittomien maatiaisten puolesta, Jussilla on tässä kieltämättä tutkimustulokset puolellaan. 

Samoin kuin edellisen kirjan kohdalla, tämänkin lukemista seurasi pieni morkkis. Tuntuu että tunnistan taas aiempaa vahvemmin ja selkeämmin, missä meillä on ongelmakohtia ja mistä ne juontavat juurensa, mutta että vastauksia siihen, mitä asialle voitaisiin tehokkaasti tehdä ei ole yhtään niin paljoa. Toki monessa kohtaa on myös onnistuttu, mutta näissä asioissa haluaisi aina pyrkiä täydellisyyteen. Näiden ristiriitaisten fiilisten herättämän uteliaisuuden tiimoilta päädyin palaamaan välillä asioiden juurelle, ja lainasin kirjastosta Helena Telkänrannan ensimmäisen teoksen Ymmärrä lemmikkiäsi, jonka luin viimeksi teininä. Katsotaampa siis seuraavaksi, kunka pitkälle olen päässyt niiden asioiden kanssa, joita minulla on ollut aikaa prosessoida koko aikuisikä, tai löytyykö kirjasta ylläreitä, jotka ovat menneet nuoremmelta minulta ohi.