Lepää rauhassa Rypsi

Eilen meillä oli kavereita käymässä tutustumassa meidän kotieläintarhaan. Kilpikonnatarhalle päästessä olin varautunut siihen, että kun on ollut taas lämpimämpää, tyypit olisivat varmaan taas kaivautuneita jossain. Donatella suosii yleensä enemmän kasvihuonepuolen olkikasoja, ja Rypsi on ollut viime aikoina enemmän verkkotarhan puolella. Donatellaa ei löytynyt heti tutuista kasoistaan, joten jatkoin tarhan puolelle. Rypsi näkyikin taas pidemmän betonitunnelin perällä, mutta se oli kaivautunut syvemmälle kuin yleensä ja oli jotenkin vähän oudossa asennossa. Hälytyskellot alkoivat taas soida päässä ihan huolella, ja olin jollain tasolla heti varma, että Rypsi on kuollut. En kuitenkaan halunnut lähteä kaivamaan poikaa esille siinä kavereiden läsnäollessa, siltä varalta että ensimmäinen aavistukseni osuisi oikeaan. En etenkään kun meillä oli enää kanit katsomatta, ja sen jälkeen pääsin sitten rauhassa analysoimaan tilanteen. Jos sitä kuitenkin taas ylireagoi. 

Kavereiden lähdettyä menin vielä tarhalle ja paha aavistus vahvistui entisestään. Siinä kohtaa olin jo niin varma, ettei mitään ole tehtävissä, että laitoin viestiä Jussille, ja kysyin että koska hän pääsisi töistä. Jussi oli onneksi pääsemässä ihan juuri, niin laitoin sitten viestiä, että olen varma että Rypsi on kuollut, enkä halua käydä kaivamassa sitä tarhasta yksin. En etenkään kun minulla ei ollut Donatellasta vielä näköhavaintoa, joten pää alkoi mennä jo aika vahvasti kierroksille, että ei kai molemmille ole voinut sattua jotain. Tiesin, että se olisi erittäin epätodennäköistä, mutta silloin kun aivojen worst case scenario -aktivoituu, mikään ei ole enää mahdotonta.

 

Jussin ehdittyä kotipihaan käytiin sitten yhdessä koko tarha läpi, ja lopputulosena oli, että Rypsi oli tosiaan kuollut. Donatella taas oli vain kaivautunut tavallista syvemmälle olkiin, ja oli hetken aikaa hyvin pöllästyneen näköinen, kun hänet nyt tällä tavalla pakotettiin hereille, vaikka helteiden uhkakaan ei ole väistynyt. Rypsillä oli meidän kilpikonnista kaikkein pahimmin epämuodostunut kilpi, joten pojan kohdalla oli eletty alusta asti tiedostaen, että jos kaikki menee hyvin, poika voi elää meillä vuosikymmeniä. Mutta koska emme tienneet, kuinka paljon epämuodostumat olivat vain kosmeettisia ja kuinka paljon ne vaikuttivat esimerkiksi pojan sisäelimiin ja elimistöön muuten, poika myös voisi jäädä lyhytikäiseksi. Olimme silti toivoneet ensimmäistä vaihtoehtoa, koska vaikka Rypsin kilpi oli aivan liian ahdas, eikä se saanut esimerkiksi vedettyä päätään kilven sisälle, poika oli aina ollut reipas, ja meille muutettuaan innostunut vähän jopa kosiskelemaan noita itseään selvästi isompia tyttöjä.

Nyt meillä on sitten enää yksi kilpikonna, Donatella. Tämä ei sikäli ole ongelma, sillä maakilpikonnat suositellaan pääsääntöisesti majoitettavaksi yksittäin, vaikkakin niitä voi joissain tapauksissa pitää useampaa samassa, jos tilaa on reilusti ja kilpikonnat sietävät toisiaan. Mutta Donatellan itsensä takia meillä ei ole onneksi nyt mitään kiirettä koittaa saada hänelle kaveria. Enkä usko, että alan aktiivisesti etsiä meille lisää kilpikonnia, vaikkakaan en pidä mahdottomana, ettenkö joskus saattaisi kokeilla jotain kodinvaihtajaa Donatellan kämppikseksi.

Eilen iski kyllä hetkellisesti taas se tunne, mikä nykyään aina välillä tulee tällaisten kuolemantapausten jälkeen. Se että olisi halunnut alkaa etsiä kasvattajia ja hankkia meille pienen terveen vauvakonnan. Sellaisen, jolla olisi terve puolipallon muotoinen kilpi, ja olosuhteet olleet aina kunnossa. Sellaisen, jolla olisi kaikki mahdollisuudet elää hyvä ja terve elämä. Mutta etenkään maakilpikonnien kohdalla en oikeasti näe sitä mitenkään järkevänä. Terve normaalisti kehittynyt poikanen kun voisi jo helposti elää pidempään kuin minä itse. Ja kilpikonnien pitkä elinikä ja tilantarve tekee sen, että kodinvaihtajiakin liikkuu vuosittain.