Mintusta

Sanat ovat edelleen tiukassa, mutta koska itselläni kirjoittaminen monesti selkiyttää omaa päätä ja helpottaa omaa oloa, koitan kirjoittaa edes jotain. Etenkin koska tällä hetkellä tuntuu, että en tiedä, kuinka kauan minulla menee, että pystyn puhumaan tästä kenellekään, sillä puhuminen on itselleni vielä kirjoittamistakin vaikeampaa. Tällä hetkellä jo kirjoittaessa tulee itku ja näppäimiä olisi vaikea nähdä, ellei tietäisi missä ne näppäimistöllä ovat. 

Mintun eutanasiapäätös oli yksi elämäni vaikeimpia, ellei vaikein. Siksi se menikin niin vahvasti myös uniin. Etenkin kun arvoin kahden vaiheella ihan loppuun asti. Välillä sitä oli päätöksestä aivan varma, mutta samaan aikaan sitä koko ajan pälyili takaovea etsien, ja olisi halunnut vain juosta niin kauas kuin mahdollista.

Sen takia minulle oli äärettömän tärkeää, että saimme paikalle nimenomaan Roosan ja Lauran, ja se että saimme heidät paikanpäälle kotiin. He ovat käyneet meillä ennenkin sekä ihan kahvittelemassa että lääkitsemässä meidän eläimiä kotona. He ovat olleet mukana useammassa Mintun rötgen-, ultra-, hammas- virtsa-, veri- ja yleistutkimuksessa. He ovat silloin kun vielä työskentelimme samassa paikassa kuulleet monet kerrat kun juttelen meidän arjesta. Eli tiesin että heille voisin kaikkein vähiten kaunistella tai liioitella tämän hetkistä tilannetta riippumatta siitä, kumpaan suuntaan oma vaakakuppi olisi taas kallistumassa sovitulla käynnillä. Koska tuntemistani eläinlääkintäalan ammattilaisista he tunsivat parhaiten sekä Mintun että minut. 

Koska oma pää seilasi ihan loppuun asti. Päivällä töissä lähtiessä olin varma, että eutanasia oli paras vaihtoehto. Kun Minttu käveli olohuoneessa Roosaa ja Lauraa vastaan, olin valmis yrittämään vielä. Mutta kun keskustelimme Roosan kanssa, mikä eutanasian vaihtoehto olisi, ja Roosa kysyi pystyisimmekö lääkitsemään Minttua ja paikallishoitamaan niskaa, minä yhtä aikaa tiesin, että me todellakin pystyisimme tekemään sen, mutta että en voisi tehdä sitä. En etenkään nyt kun on nähnyt mitä päivittäinen lääkitys on Mintulle tehnyt, ja näki miten paidan käyttö ahdisti sitä. Koska ihan ensin, ennenkuin oltaisiin voitu miettiä taas seuraavaa askelta, meidän olisi pitänyt saada kuntoon Mintun niska, jonka se oli taas repinyt itse auki.

Mikäli kyseessä olisi ollut vain rajallisen mittainen kuuri, jonka jälkeen olisi koittanut normaali arki, asiassa ei olisi ollut mitään ongelmaa. Mutta ajatus siitä, että koitettaisiin lääkitä vielä lisää vaivaa, jota lääkitseminen on ennestään pahentanut, ja sen jälkeen oltaisiin parhaassa tapauksessa siinä pisteessä, missä oltiin ennen patin poistoa - eli miettimässä, miten saataisiin estettyä ongelmaa uusimasta, kun lääkitys ei ole vaihtoehto. Tietäen, että jollain tasolla itsekin stressaisin koko ajan, mikä ja koska laukaisee taas Mintun stressin. Koska nytkin huomasin jo miettäväni, pitäisikö meidän peruuttaa joulu, miettiä häiden pitopaikka uusiksi, olla ottamatta vieraita... ja että olisin ollut kaikkeen siihen valmis, jos olisin tiennyt, että se auttaa Minttua. Mutta läheskään aina oireiden alkuun ei ole liittynyt mikään noinkaan iso tai dramaattinen muutos.  

Ja vaikka Minttu tuli nytkin Roosaa ja Lauraa vastaan, Laurakin sanoi, ettei ole koskaan nähnyt Minttua tuollaisena, noin pälyilevänä ja varautuneena. Siitäkin huolimatta, että mielialalääkitys jätettiin pois jo perjantaina, sillä sen jälkeen kun alettiin Jussin kanssa keskustelemaan vakavammin myös eutanasiasta vaihtoehtona, Jussi ei halunnut käyttää mahdollisesti viimeisiä yhteisiä aamuja maanitellen Minttua sohvan alta. Sillä vaikka itse pillerin antamiseen ei mennyt usein minuuttiakaan, Mintun palautuminen siitä, että se pakotettiin ottamaan lääke vastoin tahtoaan oli hidasta.

Niinpä tehtiin päätös. Minttu lähti Jussin sylissä lempiviltissään, johon kiedottuna hän lähti Roosan matkaan saatuaan siivet. Illalla minun oli vaikea hengittää. Yö meni pätkissä. En kadu päätöstä, mutta minulla kestää opetella, ettei Minttua enää ole.