Ensikertalaisena Terrastika Hamm -messuilla

VAROITUS! TÄMÄ POSTAUS SISÄLTÄÄ IHAN LIIKAA TEKSTIÄ JA OLEMATTOMASTI KUVIA!

Olen tarpeeksi vanha siihen, että olen ehtinyt elää ilman internetiä, aikana jolloin livekokoontumisten ohella paras tapa pysyä ajantasalla siinä, mitä harrastuksessa tapahtui oli yhdistysten neljä kertaa vuodessa ilmestyneet jäsenlehdet. Painoteknisistä ja kustannusyistä minun lapsuudessani ja osin vielä nuoruudessani ne lehdet olivat pääosin A5-kokoisia, mustavalkoisia, lähes kuvattomia ja kirjoitettu kirjoituskonefontilla. Silti muistan hyvin elävästi, kuinka niissä oli välillä matkakertomuksia harrastajien reissuista ulkomailla olleisiin isompiin eläintapahtumiin, Suomen mittapuulla ihan valtaviin näyttelyihin ja messuille, joissa saattoi nähdä asioita, joista täällä ei oltu ikinä kuultukaan. Nuoren harrastajanalun silmissä nuo reissukertomukset olivat jotain eeppistä löytöretkiin verrattavaa, mutta silti jotain niin konkreettista, että ne herättivät halun päästä joskus itsekin mukaan. 

Erinäisistä syistä lähteminen on kuitenkin aina jäänyt, jos ei lasketa jotain yksittäistä Ruotsissa ollutta rottanäyttelyä. Kunnes sitten tänä vuonna kesälomia lukkoonlyödessä huomasimme, että nyt meillä olisi Jussin kanssa ensimmäistä kertaa tilanne, että meillä olisi molemmilla yhtä aikaa vapaata Hammin aikaan. Tähän asti kun olemme olleet vähän vuoroon sellaisessa elämäntilanteessa, ettei omien vapaiden sijaintiin ole aina pystynyt kauheasti vaikuttamaan. Se puhui vahvasti lähdön puolesta, mutta kustannukset ja eläinten hoidon järjestäminen reissun aikana harasi vielä vastaan. Kesäaikaan autolautat ovat kalleimmillaan, ja toki tuollaiselle matkalle olisi hyvä saada varattua vähän shoppailubudjeltiakin. Mutta kun toinenkin este lähti murenemaan Tarun tehtyä instan puolella tarjouksen lauman hoidosta, päätin että laitetaan rahoituskin jotain kautta kuntoon. 

Hullut ensikertalaiset matkalla kohti Helsinkiä

Ihan alkuun ajatusta tuli kuitenkin vielä palloteltua parin varmuudella lähdössä olevan kaverin kanssa kysellen ihan kaikista käytännön jutuista mitä mieleen tuli. Että jos sitä nyt olisi lähdössä, niin mikä laiva se sitten käytännössä olisi. Ja mikä hotelli kannattaisi ottaa. Ja kannattaisiko ottaa ateriapaketti. Ja jos joku nyt sattuisi myymään sielä villamammuttia, niin mistä sitä voisi varmuudella tietää, onko kyseinen eläin laillista alkuperää. Samalla tuli kuunneltua uudelleen Long Playn artikkeli Liskoihmiset, sekä kertailtua kaikkia niitä keskusteluja, mitä olin vuosien saatossa lukenut Hammista ja ihmisillä matkoilla olleista haasteista. 

Sitten yhtäkkiä olikin lähtöpäivää edeltänyt ilta, ja aloimme perehdyttää Tarua meidän sen hetkiseen kokoonpanoon. Sitä oltiin ihan oikeasti lähdössä, ja pakkasimme autoon viimeisiä tavaroita. Auto täyttyi niin kylmälaukuista, kylmäpakkauksista, rottabokseista kuin perusjesaristakin, jolla saisimme fiksattua tarvittaessa kaiken. Jussia alkoi jännittää edessä oleva ajomatka, Saksan päässä satamasta messupaikalle kun oli yli neljän tunnin ajo. Minua jännitti osaisiko sitä oikeasti pitää järjen mukana messuilla, ettei palata sieltä minkään hetken hurmiossa hankitun niilinkrokotiilin kanssa. Siinä viimeisiä valmisteluja tehtäessä kellon kääntyessä yöllä jo lähtöpäivän puolelle, Jussi kosi minua ja minä vastasin myöntävästi. Reissu muuttui siinä samalla sitten kihlajaisreissuksi.

8.6. aamulla annettiin Tarulle sitten vielä viimeiset ohjeet ja hypättiin autoon. Otettiin ensimmäisenä nokka kohti Helsinkiä ja Vuosaaren Sataman ABC:tä, koska Atte oli luvannut, että voisimme siitä eteenpäin possujunailla heidän vanavedessään. Atella kun on takana jo noin neljätkymmenet Hammin messut, joten häneltä löytyi vastaukset pitkälti kaikkiin kysymyksiin mitä ehdimme kehitellä. Samalla välttyi sitten osalta siitä arpomista, kuten mistä sinne laivaan ajetaankaan ja kuinka paljon ennen satamassa pitää olla. Ihan niin täydellisesti emme kyllä päässeet iilimatoilemaan, kuin oli alkuun ajateltu, sillä Check-innin kohdalla meidän automme ohjattiin eri korkuisina eri osiin autolauttaa, ja sen myötä hytitkin menivät eri kansille. Eli sen verran jouduimme leikkimään itsenäisiä aikuisia ihmisiä. Tästä jaosta johtuen pääsimme laivaan myös paljon heitä ennen, ja siinä heitä odotellessa Sami ja Agni löysivät meidät ja tulivat juttelemaan. 

Sen jälkeen seuraavat 35 tuntia menivätkin laivalla odotellen, syöden, leväten ja pelaten Munckiniä. Tässä kohtaa etenkin ateriapaketit nousivat hyvin suureen arvoon, sillä buffet-ateriat olivat suurin päivien rytmittäjä laivalla ollessa. Tässä kohtaa myös reissuni isoin kiusaaja kesäflunssa näytti ensimmäiset merkkinsä, mutta laitoin ne vielä laivan ilmastoinnin ja vähiin jääneiden yöunien piikkiin. 

Travemunde saavutettu

Satamaan saavuttua olimme sopineet Aten kanssa, että kummat sitten ovatkaan ensin ulkona laivasta, ajavat laivasta päästyään sopivaan sivuun odottamaan ja jakavat koordinanttinsa, niin jatketaan siitä sitten yhtä matkaa hotellille. Homma vain meinasi kaatua heti kättelyssä siihen, että me emme meinanneet löytää sen enempää sallittua pysähtymispaikkaa, kenttää kuin internetyhteyttäkään. Ehdimme melko hyvän matkan päähän satamasta ennenkuin Jussi sai heitettyä auton tienvarsiparkkiin käytyämme sitä ennen pyörimässä yhden Shellinkin pihan läpi löytämättä paikkaa, johon auton olisi saanut edes hetkeksi parkkiin. Siinä kohtaa kenttääkin oli vihdoin sen verran, että Jussi sai soitettua että ollaan jossain random sivukadulla paikassa x, ja navigaattori leikkii yhä kuollutta. Atte käski tarkistaa onko kummallakaan meistä puhelimessa Roaming-päällä, ja eihän se tietenkään ollut. Olo oli vähän blondi, mutta tämähän oli tosiaan ensimmäinen reissu mikä kummallakaan oli nykyisten puhelimien aikana, joten puhelimet olivat näiltä osin oletusasetuksissa. Eli ei muuta kuin ruksi ruutuun, ja sijainnin jako Atelle. Hän vilkaisi sitä pikaisesti ja totesi, että mitä jos vain pysyisimme nyt hetken paikallamme, niin hän ja Altti tulevat koukkaamaan meidät sieltä. Että onneksi olimme kuitenkin vahingossa lähteneet suht oikeaan suuntaan kuitenkin.  

Sen jälkeen matka hotellille sujuikin isommitta kommelluksista, jos ei lasketa yhtä erikoiskuljetuksen kaatumisen katkaisemaa tietä, siitä aiheutuneen viivästyksen takia menetettyä yöpalaa KFC:llä tai sitä kun Jussi ehti jo miettiä, miksi Altti ajelutti meidät keskellä yötä hyvän matkaa hotellin ohi pienemmälle sivussa olevalle metsätielle. Kaikista näistä huolimatta ehdittiin kuitenkin muutamaksi tunniksi ihan oikeaan sänkyyn ennen messuja. 

"Meidät mutkaan viimeiseen vie..." -päiväedition

Atella ja Altilla oli firman asioihin liittyviä bisneksiä ennen messujen aukeamista, joten me päätimme lähteä Jussin kanssa aika hyvissä ajoin jonottamaan ja odottamaan messujen aukeamista. Vaikka sitä hetken mietti, olisiko sitä sittenkin ollut fiksumpaa käyttää jonotusaika hyödyksi vaikka nukkumalla vähän pidempään, siinä kohtaa kun pääsimme messualueelle ensimmäisten joukossa, ja sitä ehti pikaisesti hahmottaa miten pöytien ja muiden numeroinnit menevät ennen pahinta ryysistä, olin jonotuksesta kiitollinen. Siinä kohtaa kun pöytien numerot ja nimilaput vielä näkyivät, sitä kun oli jopa huomattavan helppo bongata toiset niistä rotista, mitä olin luvannut hakea. Toisten nouto olikin sovittu läheiseen kahvilaan lähelle messujen sulkemisajankohtaa. Olin alkuun ollut vähän hermona, kun kääpiörottien myyjä oli pyytänyt rottien pikaista noutoa heti aamusta, että millä ihmeellä minä saan ikinä estettyä rottia saamasta lämpöhalvausta, jos ne kiertävät mukanani koko messut. Vaikka olinkin kyllä jo Suomessa pakannut autoon niin paljon kylmäkalleja, että niistä osa oli jäässä vielä messuaamunakin. Aika pian messuhalliin saavuttua sitä kävi kuitenkin selväksi, että jos ulkona oli pahimmillaan +31 astetta, sisällä etenkin siinä telttahallissa jossa nisäkkäät olivat oli varmaan lähemmäs 40 astetta ellei ylikin. Sisätiloja yritettiin nimittäin kovasti viilentää avaamalla ovia ulos, jotta oltaisiin saatu edes jotain ilmavirtaa. Joten niissä olosuhteissa rei'tetty kylmälaukku, jossa oli kylmäkalle yhdellä boksin sivulla oli varmasti yksi viileimpiä paikkoja messuilla. 

Siinä kohtaa kun olimme saaneet rottaboksin haltuumme, koko pihalla jonottanut väkijoukko alkoi olla jo sisällä. Pahimman kuhinan ajaksi näkyvyys pöytiin hävisi, ja lämpötila alkoi nopeasti kohota. Olin siis enemmän kuin valmis lähtemään itse kantamaan ensimmäisiä tarvikebongauksiani autolle, että pääsin hetkeksi pois siitä ryysiksestä. Takaisin sisälle palattuani löysin Jussin edelleen ensimmäiseltä pöytäriviltä, josta hänelle oli tarttunut mukaan jo neljä boksia. En kuitenkaan päässyt hänen mukanaan edes ensimmäisen rivin loppuun, kun ihmismassa alkoi ahdistaa itseä taas sen verran, että päätin siirtyä joksikin aikaa tutustumaan parkkialueen korkkikaarna- ja terraariotarjontaan. Palattuani taas sisälle, minulla meni vartti löytää messuilta edes Jussin kaltainen pieni 186 senttinen mies. Se lukitsi omalta osaltani sen, että päätin katsella ostomielessä eläintarjontaa vasta kun ensimmäisten tuntien ryysis väistyy. Toki siinä kohtaa harvinaisimmat ja "parhaat" eläimet olisivat oletettavasti jo menneet, mutta monilla myyjillä alkaisi pöytien tyhjennys alet ja jäljellä olisi varmasti tuhansittain tavallisen eksoottisen eläimiä lukuisissa eri värimuodoissa.

Siinä kohtaa kun tein ensimmäisen ei-tarvikeaiheisen ostoni, rasiallisen kauan haaveilemiani Rubber ducky -siiroja, Jussi oli löytänyt meille jo kymmenisen uutta perheenjäsentä, ja oli aivan haltioissaan siitä, kuinka hän kerrankin pääsi valitsemaan rakastamiaan möllöttäjäsammakoita ja sisiliskojen sukuisia liskoja useista eri väri- ja lajivaihtoehdoista, siinä missä Suomessa jo yhden yksilön löytäminen voi olla välillä haastavaa. Ja kuinka paljon hämähäkkejä löytyi myös aikuisina ja lähes aikuisina varmoina naaraina, mikä oli Jussille erityisen tärkeää, sillä valtaosa hänen poikasina hankkimistaan hämähäkeistä on osoittaunut koiraiksi, ja hämähäkeille koiraiden ja naaraiden elinikäennusteet voivat poiketa toisistaan jopa useammalla vuosikymmenellä. 

Eikä minunkaan ongelmanani oikeastaan ollut se, että en olisi löytänyt mitään, mistä olisin pitänyt. Lajikirjo oli tosiaan häkellyttävä, ja minä nyt pidän lähtökohtaisesti lähes kaikista eläimistä. Mutta koska edes minä en voi ottaa meille extempore muutamaa kymmentä tuhatta uutta lemmikkiä, en oikein osannut myöskään rajata, mikä pöydillä olevista eläimistä olisi ollut niin ylitse muiden, että minun olisi ollut pakko saada juuri se kotiin. Mukaan lähteneiden ohella lähimpänä sortumista kävin yhden Leachin gekon kanssa, jota myytiin vain lemmikkikotiin hieman ylipitkän alaleuan ja ja häntäknikin takia. Jussi ei voinut olla nauramatta, että se olisi ollut juuri niin minua, että siinä missä valtaosa hakee messuilta nimenomaan uutta verta kasvatusprojekteihin, minä olisin poistunut messuilta sen ainoan kanssa, jonka kohdalla oli kirjoitettu isolla jo boksiin että "PET HOME ONLY". 

Kaikkein isoin riski karkkikauppaefektiin olisi kohdallani ollut nuolimyrkkysammakoiden kanssa, sillä niitä oli saatavilla vaikka mitä uskomattoman upean värisiä lajeja. Monien kohdalla hinnat olivat Suomeen verraten halvat, ja kuljetuspurkitkin olivat luokkaa dippikippo, niin siinähän niitä olisi lastannut yhteen kylmälaukkuun vaikka kymmenittäin. Teimme kuitenkin Jussin kanssa heti yhteisen linjauksen siitä, että emme osta messuilta yhtään nuolimyrkkysammakkoja. Teimme tämän linjauksen koska nuolimyrkkyjen sukupuita on usein messuilla vaikea jäljilttää, osasta lajeista on liikkeellä laittomia linjoja ja niiden karanteenin järjestäminen olisi vaikeaa moneen muuhun lajiin verrattuna, koska ne vaativat käytännössä aina sadetusjärjestelmän tai vesiputoksen, jotta terraario pysyy varmasti riittävän kosteana. Kun tämän yhdistää vielä siihen, että meillä on parikin kaveria, joille on tulossa nuolimyrkkysammakon poikasia useammassa eri lajissa, ja joilta uskallamme ottaa eläimiä ilman karanteenia suoraan valmiiseen terraarioon, oli päätöksestä myös helppo pitää kiinni. 

Vaikka oli yhtä aikaa kiehtovaa nähdä niin paljon eri ikäisiä harrastajia eri maista, niin valtavasti erilaisia eläimiä ja edullisia hintoja, messut aiheuttivat myös ristiriitaisia tunteita. Vaikka meille tuli messuilta mukaan myös meidän tähän asti myrkyllisin käärme, ainoa laji josta meiltä kysyttiin, onko meillä aiempaa kokemusta lajista ja tiedemmekö mitä olemme hankkimassa, olivat ne "rubber ducky" -siirat. Pienet kuljetuslaatikot ja helle olivat myös osalle paikalla olevista eläimistä erittäin iso stressitekijä, minkä huomasi etenkin aktiivisimpien liskojen ja nisäkkäiden kohdalla. Osa liskoista pyöri laatikoissaan hallitsemattomasti ympyrää, ja iso osa jyrsijöistä näytti olevan viittä vaille lämpöhalvauksen partaalla. Nämä messut olivat kuulemma kyllä kesämessuiksikin ihan ennätyskuumat. Osalla näytteilleasettajista oli mukana omia tuulettimia, joilla he koittivat saada aikaiseksi edes pientä ilmavirtaa. Vaihtolämpöisten puolella taas etenkin osa afrikkalaisista ja australialaisista lajeista ei ollut lämmöstä moksiskaan, ja niiden myyjät välttyivät kerrankin miettimästä, miten varmistaa että eläimet eivät pääse missään vaiheessa kylmettymään liikaa. 

Pienissä kuljetuslaatikoissa on toki se pointti, että myyntipöydälle pyritään saamaan mahtumaan niin paljon eläimiä kuin mahdollista, ja mukaan messuille pyritään saamaan niin iso osa omista myytävistä kuin mahdollista. Mutta puhtaan liiketaloudellisen puolen ohella on myös se toinen, eli se, ettei monia lajeja olisi turvallista lähteä siirtämään kesken messujen laatikosta toiseen ison karkausriskin vuoksi. Sen takia eläimet on jo valmiiksi pakattu sellaisiin kuljetusrasioihin, joissa sen voi ojentaa suoraan ostajalle. Siksi myynti- ja kuljetusrasioiksi valikoituvat usein pienet ja kevyet läpinäkyvät muovirasiat, mutta osien kohdalla rasian pienuus oli viety ihan äärimmilleen.

Yksi Jussin uusista sampeista

Viimeisten tuntien alehinnat meinasivat myös tehdä temppuja omankin pään kanssa, vaikka niistä oli kuullut jo ennalta. Iltapäivästä esimerkiksi jemenin kameliontteja olisi saanut halvimmillaan kahdellakympillä. Kyllähän siinä jo Jussin kanssa mietittiin, minkä kokoinen verkkoterra meillä olikaan kotona valmiina karanteenikämpäksi, sillä olisihan kameliontti nyt ihan mielettömän mainio otus, eikä se tuohon hintaan heiluttaisi edes budjektia mihinkään suuntaan... Ainoa vain, että kameliontit ovat myös varsin herkkiä ja haastavia pidettäviä, jotka vaativat paitsi korkeaa kosteutta, myös erittäin hyvää ilmanvaihtoa. Eli ei todelaakaan hyvä extremporeostoksen kohde, etenkään kun meillä kummallakaan ei ole ennestään kokemusta minkään lajisista kamelionteista. 

Mutta eivät ne rubber duckyt olleet silti ainoita, joihin sorruin. Niiden lisäksi minulle tuli puoleen hintaan purkillinen Porcellio hoffmannseggi -siiroja ja afrikkalainen kääpiösiili Sonic. Ajatus Sonicista oli lähtenyt vahvistumaan oikeastaan jo laivamatkan aikana, kun Atte oli jutellut, kuinka messuilla on usein myynnissä siilejä, eikä Jussikaan ampunut heti täysin alas ajatusta uudesta siilistä. Tuukan kuoltua sen tarvikkeetkin oli laitettu myynnin sijasta varastoon, jos sitä kuitenkin vielä joskus... Mutta olin silti ehkä enemmän ajatellut, että se "sitten joskus" -siili voisi kuitenkin tulla suomalaiselta kasvattajalta tai kodinvaihtajana. Messuilla huomasin kuitenkin vetäytyväni useampaan otteeseen päähallista pienempään halliin, jossa myös siilit olivat, ihan vain ohimennen kurkkimaan, vieläkö aamulla bongaamani musta pinto olisi vapaana. Mustat pintot kun ovat mielestäni kauneimpia afrikkalaisia kääpiösiilejä mitä on. Kun kasvattaja sitten vielä huomasi kiinnostukseni, ja nosti pojan paremmin nähtäväksi - ja musta pinto antoi nostaa itsensä menemättä palloksi, olin oikeastaan jo päättänyt, että hän voisi olla meidän Sonic. Kaiken sen hälyn keskelläkin Sonic kun vaikutti kesymmältä ja rennommalta mitä esimerkiksi Tuukka oli ikinä ihmisten kanssa. 

Aika pian sen jälkeen kun kasvattaja oli nostanut Sonicin pahvirasiassa syliini ja olin saanut puhuttua Jussin kantamaan minulle vielä yhden korkkitunnelin autolle, päätimme että on aika siirtyä viilentämään autoa ja odottamaan viimeisiä rottia lähemmäksi treffipaikaksi sovittua kahvilaa. En ollut alkuun yhtään innoissani, kun Saija oli kysynyt, kuinka paljon minua haittaisi, jos toinen kuriiroitava boksi ei tulisikaan messuilta, vaan vaihto tapahtuisi messujen ulkopuolella. Näin jo itseni eksyksissä, stressaantuneena ja pahasti myöhässä vuoroin valtavan messukompleksin lukuisilla ovilla, vuoroin saksalaisen pikkukaupungin sivukaduilla, joilla kukaan ei puhu sanaakaan englantia. Aten luvattua näyttää minulle, missä kahvila on, olin kuitenkin lupautunut ottamaan haasteen vastaan - ja lopulta kahvila näkyikin ihan suoraan siitä, mihin saimme auton aamulla parkkiin (eli taas meni hyvät ennakkostressit ihan hukkaan). Rotat tuonut kasvattaja sitten juttelikin, että on kyllä joskus ollut myymässä myös messuilla, mutta todennut että etenkin kesän messuilla messuhalli kuumenee ihan liikaa, jotta hän haluaisi altistaa omia eläimiään sille. Vietettyäni päivän messuhallissa, en voi kuin todeta, että jos kyse olisi omista kasvateistani, olisin todennäköisesti päätynyt samaan ratkaisuun - nyt rottakassit kun saatiin kahvilalta suoraan ilmastoituun autoon.    

Kääpiötyypit olivat koko päivän aika veto pois

Siitä alkoi sitten paluumatka. Ajoimme messualueelta suoraan satamaan pysähtyen välillä vain Burgerkingin pihaan syömään. Koska tässä kohtaa lämpötila oli yhä hellelukemissa, söimme kaikki omissa autoissamme, sillä kumpaakaan autoa ei todellakaan olisi voinut edes harkita sammuttavansa ruokailun ajaksi, koska kummassakaan ei ollut olemassa optiota jättää ilmastointia päälle, jos auto olisi muuten sammuksissa. Ilmastoinnista huolimatta etenkin rottabokseissa meno oli aika väsynyttä, vaikka ilmastoituun autoon pääsyn jälkeen kääpiörotatkin alkoivat sentään vähän liikkua boksissa kylmäkallen kyljessä kyyhöttämisen sijaan. Kuitenkin samaan aikaan kun rottien olo tuntui helpottuvan, omani huononi tasaiseen tahtiin. Epämääräinen tukkoinen olo alkoi vaihtua selväksi flunssaksi, ja päänsärky tehdä tuloaan.Illalla laivaan pääsyä odotellessa teimme vielä ostoksia sataman Tax free -myymälässä, ja järkkäilimme molemmat seurueet autojamme niin, että hytissä tarvittavat tavarat olisi mahdollisimman helppo kantaa autoista laivaan. Paluumatkalla hytissä tarvittavia tavaroita kun oli paljon enemmän kuin tullessa, sillä osa eläimistä piti saada heti väljempiin bokseihin laivamatkan kestäessä takaisinkin sen 35 tuntia. 

Hyttiin päästyä ohjelmassa olikin ensimmäisemä kääpiörottien ja Sonicin siirto, ja vesien laittaminen kaikille nisäkästyypeille. Jussi katsoi kanssa läpi kaikki omat otuksensa. Erinäisten mutkien jälkeen meillä oli lopulta hytissä 4-8 rotan sijaan 11 rottaa (joista yksikään ei tosin tullut minulle tai Jussille), siili, pari boksia siiroja, pari käärmettä, neljä sammakkoa, jättiläistuhatjalkaisia, viisi hämähäkkiä, kolme liskoa ja ruokahyönteisiä. Kun kaikki eläimet oli saatu katsottua läpi, sinkosin suoraan suihkuun, koska siinä vaiheessa tuntui, ettei itsellä tahtonut enää kulkea henki. Automatkalla valitetattavasti myös yksi kääpiörotista oli alkanut aivastella, joten siitäkin piti laittaa heti raporttia Suomeen päin. 

Seuraava meripäivä meni sitten aika koomassa. Kaikki olivat väsyneitä. Itse olin tukossa ja ääni alkoi tehdä ajoittaisia katoamistemppuja. Ruoka oli edelleen hyvää, muttei ihan yhtä hyvää kuin tulomatkalla. Kaikki eläimet vaikuttivat kuitenkin onneksi selvästi edellispäivää virkeämmiltä, vaikka samaan aikaan kääpiörottien aivastelu oli lisääntynyt. Yleisestä tukkoisuudesta huolimatta hajuaistini pelasi, tai sitten 11 rottaa yhdessä hytissä riitti ylittämään isonkin hajukynnyksen. Siinä useamman kerran ohimennen rotille lässyttäessään Jussikin sitten totesi, että niin ihania kuin kyytiläiset olivatkin, niin jos hän saa pyytää, voisimme kotona pysyä jatkossakin pelkissä kääpiöissä. Jussi järkkäili jo valmiiksi kaikkien ostamiensa eläimien paperit yhteen pinoon, siltä varalta että Suomeen palatessa joutuisimme tullin tarkastukseen. Jussin tulokkaissa kun oli muutamia Cites B -listan lajeja, joiden tuontiin vaaditaan myyjän kirjoittama alkuperätodistus. 

Suomeen saavuttiin sitten seuraavana aamuna, jolloin laivalla ei ehditty muuta, kuin syödä aamupala ja sen jälkeen alkoi eläinten ja tavaroiden pakkaaminen niin että ne saataisiin taas kannettua autoon. Emme olleet suostuneet ottamaan kuriirointeja messuilta Suomeen muille kuin Saijalle, mutta olimme luvanneet parille, että voisimme kyllä kuljettaa eläimet Helsingistä Turkuun, kun joku muu on ensin etsinyt ne messuilta, varmistanut että niillä on kaikki tarvittavat paperit mukana ja huolehtinut ne laivaan. Niinpä kotimatkalla oli yhteensä kolme stoppia, kun haimme ensin Seran ja Noten Millalta, tiputimme sen jälkeen rotat Halikkoon, josta Saija jakoi ne kahteen eri karanteenikotiin ja lopuksi tiputimme Turkuun meidän kyydillä tulleet liskot Tropicalsille johon niille oli sovittu noudot.

Vikat tyypit haettu ja kotimatka Turkuun voi alkaa <3

Sen jälkeen olikin edessä karanteenitilojen kuntoon laittaminen ja sen päättäminen, miten frettijengiä aletaan laumauttaa, mutta niihin palaan seuraavissa postauksissa. 

Reissu oli ihan antoisa, mutta erittäin uuvuttava, mitä sairastuminen toki entisestään pahensi. En silti sano, ettenkö saattaisi lähteä uudelleenkin. Etenkin kun tiedän, ettei kukaan ole niin hullu, että suostuisi kuriitoimaan minulle mitään isoa, painavaa ja hankalan mallista, kuten isoja korkkikaarnoja, mihinkään järkevään hintaan.

Se parempi sormuskuva yhdessä tuhistyypin kanssa

 

EDIT: YLEISÖN PYYNNÖSTÄ PARI LISÄKUVAA:

Messuhalli ulkoapäin aamulla jonotettaessa messuille

Messukartta. Tuo sinisellä oleva on enempi sellainen telttamainen laajennusosa, jossa olivat nisäkkäät ja tarvikemyyjiä