perjantai 17. tammikuuta 2020

Shopaholicin vaikea vuosi

Pystyn nimeämään jokaisen omistamani vaatekappaleen. Pystyn laskemaan omistamani kirjat ja dvd:t kahden käden sormilla. Silti kukaan joka meille eksyy ei vahingossakaan erehdy luulemaan minua minimalistiksi, koska eläinten lelut ja pedit ovat melkolailla vallanneet jokaisen huoneen. Jokainen joka on tuntenut minut vähänkään pidempään on myös varmasti kuullut minun vannoneen vähintään joka vuodenvaihteessa, kuinka seuraava vuosi on se jolloin en osta yhtään uutta petiä tai muutakaan hömppää, koska meillä on jo tarpeeksi - ja aika reilunpuoleisesti myös pesuvaraa ja varakappaleita niille tarpeellisille. Ja jokainen on nähnyt varmasti vähintään yhtä usein kuinka pystyn unohtamaan koko tekemäni päätöksen vajaassa nanosekunnissa heti seuraavassa näyttelyssä myyntipöydän ääressä tai kun Facebook tai Instagram esittää oikein osuvasti kohdennetun uuden pedin mainoksen näytölleni, ja peti on parilla klikkauksella siirtynyt ostoskoriin ja matkalla lähimpään pakettiautomaattiin.

Yksi varastomyynti hupsis muutaman vuoden takaa
Kuten jokainen vuosi aiemminkin, vuoden vaihtuessa päätös tuntui yhtä aikaa taas sekä helpolta että itsestäänselvältä: miten se edes voisi olla vaikeaa olla ostamatta, kun oikeasti tiedän, että meillä on jo kaikkea tarpeeksi? Voisin ihan helposti keskittyä vuoden hankkimaan vain tarpeellista kulutustavaraa, kuten ruokaa ja pissa-alustoja. Päätöstä siivitti entuudestaan se euforia, joka seurasi sitä, kun tajusin mitkä kaikki uudet mahdollisuudet minulle uusien arkiaikataulujeni myötä aukesivat: Vauhti-Raksu, Kennel-Rehu, useampi uusi toimittaja jota en ole aiemmin voinut hyödyntää ollessani arkipäivät aina kiinni töissä. Niitä ja eri netin myyntipalstoja selatessani onnistuin löytämään vaikka mitä innostavaa, kuten kotimaista fasaania ja kalkkunan koipia. Onnistuin sovittamaan aikatauluihini myös kotimaisten hiirten haun ensiviikolle, ja ensiviikolla minulle pitäisi olla tulossa myös aika monta kymmentä kiloa kotimaista kania.

Ehdin yhdessä vaiheessa jopa innostua siitä miten olen onnistunut välttämään isommat shoppailuimpulssit, kunnes sain itseni kiinni siitä, että sitähän minä olen nimenomaan tehnyt: shoppaillut ruokaa. Tyydyttänyt tarvettani metsästää uutuuksia ja tehdä löytöjä pakastintavaran puolella. Todellinen haaste alkaa siis ensikuun puolella, sillä sen jälkeen kun olen kotiuttanut kaikki varatut pakasteet pakastinta ei oikeasti sen enempää tarvitse kuin pysty täydentämään hyvään toviin. Pissa-alustojakin on vielä useampi sata varastossa, ja erilaisia siivoussuihkeita ainakin kolme kanisterillista. En siis rehellisesti keksi, mitä sellaista kaapeista puuttuisi, jota voisin oikeasti tarvita.

Vain pari pakastetta...
Silti bongailu on jatkuvaa. Kun käytiin ihan muilla asioilla Verkkokauppa.comissa, en voinut olla hivelemättä uutta puista kotilonmallista kissanpetiä (järjen kommentti: yli yhdeksänkymmentä euroa pedistä, joka on mahdoton puhdistaa jos se imaisee pissaa ja/tai verta ei olisi millään mittapuulla järkevää). Jussi myös tulkitsi täysin oikein haikean katseeni, kun pelien lähellä roikkui useita eri värisiä todella lämpimän näköisiä vauvan makuupusseja. "Siihen menisi tosi monta näätää, mutta rakas me ei oikeasti tarvita" Minun on välillä todella vaikeaa ymmärtää, miten niin moni kokee vaatekaupat/kosmetiikkamyymälät/kukkakaupat/kirjakaupat vaikeiksi vastustaa, mutta niiden seireenit taitavat vain laulaa itselle väärällä taajuudella, toisin kuin näätäkamaa kauppaavat. Näätäkamaa kauppaavien kanssa minulla taas on täysi työ yrittäessäni sitoa itseäni mastoon ja tunkiessa tuppoja korviin.

Koska kyllähän minä tiedän: olen nyt opiskelija, ja meillä on loppuvuodesta tulossa putkiremontin yhteydessä myös muuta remppaa, niin että koko asunto täytyy tyhjentää. Rahoille on paljon parempaa käyttöä kuin miljoonas peti, ja kaikki tämä tavara pitää pystyä varastoimaan jonnekin tai ottamaan mukaan evakkoon näätien pallomeripalloista Nemoon ja kissanpyörästä kiipeilypuihin. Ja ihan samaan tapaan kuin näädille voi kierrättää paljon vauvatavaroita, niihin pätee muutenkin useampi sama juttu kuin lapsiin: kuten muunmuassa se, että yksi helppo tapa saada näädille uusia leluja, on viedä välillä osa vanhoista leluista varastoon, ja hakea ne sieltä taas jonkin ajan kuluttua käyttöön ja viedä sinne seuraavat joihin on jo vähän kyllästytty. Näkeehän sen siitäkin kuinka mikään peti ei ole ikinä niin hyvä kuin se mikä on laitettu käyttämättömyyden vuoksi kirppiskassiin. Pienellä rotaatiolla ja hyödyntämällä kaikki hienot roskat tyhjistä pahvilaatikoista paperikasseihin näädät (tai kissat) eivät taatusti tulisi tylsistymään siksi, että niiltä puuttuu huumebanaanin uusin versio.

Aina on jokin hyvä syy hankkia pientä varastoa
Nyt olisi enää saatava oma pää kalibroitua siihen, että elämä ei ole sen parempaa, vaikka saisin vihdoin tilattua näädille sen kustomoidun 100cm korkean playpenin, eikä meidän arki oikeasti tarvitse piristyksekseen yksisarvisella kuvioitua tosi kivannäköistä petiä. Eikä siinä säästä mitään, vaikka saisi kuinka halvalla toisen häkin tai uuden kantoboksin, mikäli niille ei ole oikeasti tarvetta. Tekee hieman tuskaa myöntää, että tässä suhteessa aivojen uudelleenohjelmointi on yllättävän vaikeaa. Vaikka minusta on muuten tullut koko ajan tiedostavampi kuluttaja, ja tavaramääräni on pienentynyt vuosi vuodelta, eläintavaroista olen aina kokenut aitoa materialismionnellisuutta ilman hillitseviä ostomorkkiksia. Kaikista lakkopäätöksistäni huolimatta kun olen pohjimmillaan aika koukussa siihen, kuinka innoissaan nuo tyypit ovat kaikista uusista jutuista. Sitä vain liian usein unohtaa että noille tyypeille karkkipaperi ja uusi peti ovat usein aikalailla samalla viivalla - ja joinain hetkinä se karkkipaperi voi viedä jopa voiton. Niin kauan kuin tässä talossa syödään, käydään välillä ulkona, siivotaan ja eletään normaalia arkea, uusien asioiden tykitys on jatkuvaa, vaikka suoraan näädille ei ostettaisi muuta kuin pakolliset. Ehkä sitä pitäisi vain avata useammin omien aarrekaappien ovet sen sijaan että antaa linkkien johdattaa itsensä uutuuksien pariin.

Kauppojen lisäksi myös kissanäyttelyt voivat olla yllättävän vaarallisia...

4 kommenttia:

  1. Tiedostan ja nään osittain itseni sinussa. Ties mitä kaikkea meilläkin olisi eläimillä. Ellei oli 3 tulevaisuuden toivoa ottamassa osaansa käyttötavara, härpäke, lelu hankinnoista. Tämä ja järjen ääni kumppanini hilltsevät haluja ostaa eläimille kaiken näköistä kivaa ja muka todella tarvittavaa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässä suhteessa kahden aikuisen eläinharrastajan talous ei tarjoa yhtä hyviä rajoittimia. Eikä se ainakaan auttanut asiaa, kun ennen vuodenvaihdetta ehdittiin hetki olla molemmat töissäkäyviä. Itselleen on niin paljon helpompi olla hankkimatta asioita, ja ajatella että ne ovat vain tavaraa. Mutta sitten kun tietää, kuinka jollain tavaralla voisi ilahduttaa jotain toista...

      Poista
  2. Heh, ymmärrän siuta oikein hyvin! Miulla on EOM-2020 eli "en osta mitään"-vuosi menossa. Paitsi kaikkia kissan asioita saa ostaa ... vaikka kissalla onkin 4 kiipeilypuuta, petipaikkoja vaikka kuinka monta, onkia löytyy ainakin kymmenen ja vieheitä niihin ainakin tuplasti ja kaiken maaliman leluöttösiä ja -myttysiä. Ehkä mie teen pienen lisäyksen suunnitelmaan: kissallekaan ei saa ostaa muuta kuin ruokaa ja hiekkaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itsekin koitan olla nyt mahdollisimman tiukkana sen suhteen, että lemmikkien kanssa pysyttäisiin pitkälti ruoka/hygieniatarvikelinjalla. Niiden sisällä aion kyllä sallia itselleni uusien juttujen kokeilun :D

      Poista