sunnuntai 4. helmikuuta 2018

Viikonloppukuulumisia ja vaikeita päätöksiä

Pakkasimme perjantaina auton täyteen näätiä ja suuntasimme äitini luo Tampereelle. Justiinaa ei olla saatu vielä integroitua laumaan, ja niinpä mukaan lähti vielä yksi boksi ja aitaus enemmän kuin yleensä. Siitä huolimatta Justiina ei saanut nauttia ylhäisestä yksinäisyydestään, vaan mennen tullen boksiseurana toimi Huisku, jonka kanssa Justiina on alkanut jo ystävystyä, ja aitausseurana olivat jossain kohtaa viikonloppua kaikki muut paitsi Mitella. Aitauksen rajatussa tilassa Mitella ja Justiina eivät tulleet juttuun yhtään, joten niiden kanssa tutustumisia päätettiin jatkaa vasta kotona. Viikonloppuna neideillä oli kuitenkin sen verran aitauksissa jumittamista, että juoksutustuokioita ei haluttu käyttää tutustumisleikkeihin. Tälläkertaa viikonloppuun ei oltu varattu mitään näätämäistä ohjelmaa, vaikka meitä on kyllä jo kyselty pitämään näätäpäivää Faunatar Eloon tai Pirkkalan Faunattareen. Sellaistakin on siis kyllä tulossa, sitten kun saadaan nämä totutuskuviot paremmalle mallille. Nyt näädät olivat vain mukana mammanmussuina miun sukuloidessa.

Ollaan jumissa! T:näädät
Arjesta poikkeavat eläimelliset kuviot tulivatkin sitten tallireissun muodossa, kun lähdin siskoni mukana seuraamaan siskontytön ratsastustuntia. Siskontytöstä kun on tullut ihan heppatyttö, ja sisko koettaa parhaansa mukaan tukea neidin harrastusta, vaikka nelivuotiaalle on välillä vähän hankala löytää sopivankokoisia varusteita turvaliiveistä ratsastushousuihin. Ne ovat kuitenkin tarpeen, nytkin kun enää osa tunneista menee taluttaen siskontytön alettua jo opettelemaan itsenäistä hevosen ohjaamista pohkein ja ohjaksin. Talli millä vierailimme oli kuin suoraan lapsuudenunelmistani 1800-luvulta olevine rakennuksineen ja karsinoiden hitsatuista hevosenkengistä tehtyine yksityiskohtineen. Mutta samalla sitä kuitenkin huomasi, kuinka oma asenne eläintenpitoon on vuosien saatossa muuttunut: niin viehättäviä kuin tallin käytävät ja lukuisten karsinoiden toinen toistaan ihanammat hevoset olivatkin, enää en voisi itse kuvitella pitäväni hevosia niin. Päästyäni seuraamaan tilavissa pihatoissa asustavia hevosia, hevosen mahdollisuus lajityypilliseen elämään pienissä yksittäiskarsinoissa tuntuu niin paljon rajatummalta, vaikka jälkimmäinen on varmasti hoidollisesti helpompi silloin kun eläimiä on paljon ja mukana on niin tuntihevosia kuin eri omistajien yksityishevosia.

Pieni heppatyttö suuntaamassa maneesilta kohti tallia
Viikonloppuun mahtui myös keskusteluja, myös koskien Snurrea. Meillä on nyt keskiviikoksi varattu aika eläinlääkärille useammalle näädälle, ja Snurren oli tarkoitus lähteä mukaan terveystarkistukseen. Valitettavasti jouduimme kuitenkin Jussin kanssa huomaamaan, että Snurrelle on ilmestynyt kaihin kaltaista samentumaa molempiin silmiin. Se on taas yksi oire lisää Snurren listaan. Tähän asti meillä on ollut pieni insulinoomaa sairastava kaljuuntuva supermummu, joka on toipunut hyvin viimekuisesta silmätulehduksesta. Nyt meillä on sitten kaikella todennäköisyydellä kaljuuntuva ja sokeutuva insulinoomaa sairastava supermummu. Snurren kunto on siis koko ajan huononemaan päin, ja käytössä oleva lääkitys hoitaa edelleen pelkkiä oireita, ei itse sairautta. Uusia oireita on tullut lyhyen ajaan sisään useampia, joten kävimme taas sen keskustelun. Keskustelun siitä, koska ei ole enää reilua katsoa, mitä kunnon lasku tuo seuraavaksi tullessaan, ja että kuinka paljon kaikkea täytyy tulla, ennenkuin katsotaan, että mummuskan elämänlaatu on laskenut liikaa. Itkuisen keskustelun päätteeksi aloimme olla aika yhtämieltä siitä, että Snurren osalta keskiviikkoinen aika taitaa muuttua lopetusajaksi. Kotiinpäästyä haimme meidän suklaanäädälle kaupasta Nutellaa. Tässä kohtaa neidiltä on ehkä enää turha kieltää sen suurimpia herkkuja, jotka ovat ovat siltä viime vuodet kiellettyjä.

Isoveli valvoo (silloin kun iltapalaltaan ehtii) jumitettuja.
Viikonloppu oli mukava, mutta silti itkettää. Huomenna juhlitaan Jussin synttäreitä, ja kerrankin Snurre saa pölliä pöydästä ihan mitä haluaa. Silti ensiviikolla tulee varmasti itkettyä paljon lisää.

Kun pelkkä ajatus hyvästien jätöstä tuntuu mahdottomalta <3

8 kommenttia:

  1. Tuli ihan itku silmään tätä lukiessa.
    Teette varmasti oikean päätöksen, ja muistakaa luopuminen on rakkautta ❤
    Paljon haleja ja tsemppiä teille!

    VastaaPoista
  2. Voi Snurre! Voi teitä. Vaikka tiedänkin, että nääperöt eivät elä ikuisesti, halusin ajatella, että Snurre elää, kun se vaan puksutteli ja puksutteli etennpäin. Senkin mummonäätä! Miekin täällä pillitän, Snurrea ja Nyrdeä ja Killipilliä ja ... äh, nenä meni jo tukkoon.
    Ajatuksissa olen mukananne. Anna Snurrelle terveiset ja pusu miultakin, jookos.

    VastaaPoista
  3. Snurre on niin monesti päihittänyt kaikki ennusteet, että välillä sitä salli itselleenkin sen ajatuksen, että ehkä mummuska silti, kaikesta huolimatta, eläisi vielä vuoden tai useamman. Aina vielä vuoden, vaikka samalla on koko ajan tiennyt, että tämä päivä lähestyy.

    Vaikka saatiinhan me se vuosi ensidiagnoosista. Saimme yhteisen kesäloman ja joulun. Niin paljon enemmän, kuin niinä aiempina pahimpina päivinä ikinä uskalsimme toivoa <3 Niin miljoonia hyviä muistoja.

    Ja vielä pari päivää hyvästeille. Rauhassa ilman että olisi pakko kiitää hätälopetukseen vieraaseen paikkaan. Sen täytyy nyt riittää, vaikka aina haluaisi enemmän <3

    VastaaPoista
  4. Hurjasti voimia teille ja hurjasti herkkuja Snurrelle ❤

    VastaaPoista
  5. 💖 Toiselta näätämummulta iso pusu matkaan 😘

    VastaaPoista
  6. Snurre sai viimeiset herkut vielä nukutusaineen vaikuttaessa, ja viimeisen suukon kun jätettiin mummuska pieneläintuhkaamolle. Meidän rakastettu minimummuska <3

    VastaaPoista