sunnuntai 18. helmikuuta 2018

Hämä-hämä-häkki

Jo ennen noita hämisvaljaita olin suunnitellut kirjoittavani jotain noista talouden hämähäkeistä. Osittain siksi, että ne ovat niitä harvoja otuksia, joiden tulosta taloon en ollut alun alkaen yhtään innoissani. Ja edellisestä pelkästään hämähäkkeihin keskittyvästi postauksestakin taitaa olla reilut pari vuotta. Olen melko avarakatseinen useimpien eksoottisten lemmikkien suhteen (poislukien monet jättilaislajit, kaikuluotaavat yms., joiden kohdalla en ymmärrä, miten niille olisi mitenkään mahdollista rakentaa riittävät olosuhteet ihmisasuntoon millään perehtymisellä), eikä minulla periaatteessa ollut hämähäkkejäkään vastaan mitään ...jonkun muun kotona. Mutta ajatus siitä, että Jussi hankkisi hämähäkkejä, ja ne sitten yhteenmuuton myötä tulisivat samankaton alle tuntui vähän epäilyttävältä. En ole missään tapauksessa araknofoobikko, mutta myrkyllinen (vaikkakin lievästi) eläin, jonka käyttäytymistä en osaa tulkita, ei vain tuntunut hyvältä. Mutta koska kyseessä on Jussin harrastus, se oli Jussin päätös, ja hämähäkit tulivat. Alkuun yksi tarantula, ja sitten toinen. Sitten kolmas, joka saapui yhtä aikaa neljännen ja viidennen kanssa - ja nyt niitä on se kolmisenkymmentä.

Höppänä oli järjestykseltään toinen saapuneista hämpyistä.
Lotta-Päivillä on nykyään jo aikuisvärit, vaikka pieni se edelleen on.
Alkuun pidin pientä välimatkaa otuksiin, ja olin jo valmiiksi vannonut, että minähän en niitä sitten hoida enkä osallistu siirtoihin. Olkootkin, että Jussin hämähäkkiesikoinen (jonka minä ristin Lotta-Päiviksi) oli sellainen sentin mittainen pikkuotus. Mutta kyllä sitä sitten pikkuhiljaa huomasi, etteivät ne olekaan niin kryptisiä otuksia mitä olin mielessäni ajatellut. Huolimatta siitä, että niillä on ihan liikaa silmiä ja jalkoja, niiden elekielestäkin alkoi ajan kanssa saada jotain otetta. Sitä oppi vähän näkemään koska otus oli varautunut tai hyökkäävä, ja millä mielellä se seurasi ympäristöään. Ja sen myötä sitä alkoi pikkuhiljaa höpöttää niille samaan tapaan kuin talouden muillekin otuksille, että mikäs sitä Fifiä noin harmittaa, että mie vaan äkkiä kostutan tän purkin, ja sit saat olla taas rauhassa. Tai että Rekku ei nyt kyllä yhtään tykkää, kun tuota purkkia piti siirtää, pikkuinen heitti heti kunnon uhot päälle.
Fifi uhoamassa ja varoittamassa, ettei kannata lähestyä.
Mitä enemmän otuksiin alkoi saada otetta, sen enemmän itsellä laski kynnys osallistua myös hoitotoimenpiteisiin, ja nykyään itsekin saattaa joskus kostutella purkkeja, ja muutaman kerran itsekin on tullut siirrettyä jokin hämpyistä isompaan terraarioon. Silti itsellä ei ole ihan samanlaista luottoa noihin kuin esimerkiksi talouden kuristajakäärmeisiin, joiden kohdalla ei käytännössä ole hoitotoimenpiteitä joista en tarvittaessa selviäisi. Meillä nuo hämähäkit kun ovat käytännössä kaikki erilajisia keskenään, ja en voi väittää muistavani täysin tarkasti joka lajin erityispiirteitä, että kuka pystyy liikkumaan lähes teleporttaamalla, ketkä kaikki pystyvät potkimaan peräpäästään pistäviä poltinkarvoja, ja kuka oli sekä muita myrkyllisempi, että aggressiivisempi. Niinpä meillä on käytössä väriluokitus: jokaisessa purkissa on joko vihreä tai punainen piste. Vihreän pisteen lajit ovat niitä, joita minunkin on turvallista itsenäisesti hoitaa. Punaisten täplien lajien kohdalla varmistan Jussilta, mitä sen kanssa piti huomioida, jos minun jostain syystä pitäisi suorittaa purkissa jokin hoitotoimenpide.
Rekun vatsapuolella on kirkkaan keltaiset varoitusraidat.
Rekku on aasialainen puuhämppy ja porukan myrkyllisimpiä.
Vaikka olenkin nimennyt monet hämähäkeistä ja seurailen välillä myös niiden touhuja, minua ei ole silti saanut käännytettyä hämähäkkiharrastajaksi. Ovathan nuo omalla tapaa kiehtovia otuksia, mutta niissä on myös paljon sellaista, mitä en omalta lemmikiltäni kaipaisi. Kuten se, että yhden yksittäisen otuksen kohdalla menee helposti päiviä, viikkoja tai jopa kuukausia, ettei se oikeastaan tee mitään, mikä lieneekin se suurin syy, miksi valtaosalla harrastajista eläimiä on useita, usein jopa useita kymmeniä. Iso osa hämähäkkien pidosta kun tuntuu olevan odottelua. Esimerkiksi hämähäkin poikasen eli slingin kasvu kuoriutumisesta aikuiseksi voi viedä lajista riippuen 2-10 vuotta, eikä iso osa poikasista selviä koskaan aikuisiksi asti. Niinpä hankittaessa poikasia, jokaisen nahanluonnin eli moltin yhteydessä jännitetään, selviääkö poikanen seuraavaan vaiheeseen ja kuinka paljon se moltissa kasvaa. Hämähäkki kun kasvaa kokoa vanhan nahkansa sisällä, niin uusi nahka ei voi heti olla yhtä kova ja kestävä kuin vanha nahka, koska se ei mahtuisi muuten sen sisään. Niinpä moltti on aina myös riski: ensin pehmeäkuorisen hämähäkin pitää onnistua vapauttamaan kaikki raajansa ja muut osansa vanhan nahkansa sisältä, ja sen jälkeen onnistuttuva löytämään kyllin rauhallinen paikka, jossa odottaa että uusi nahka saa lopullisen muotonsa. Kumpikin näistä vaiheista voi mennä pieleen ja koitua kohtalokkaaksi. Hämähäkki voi jäädä jumiin vanhaan nahkaansa ja jokin sen osa voi revetä sen koettaessa vapautua vanhasta nahastaan. Jos kyseessä on esimerkiksi jalka tai leuka, hämähäkki toipuu yleensä hyvin, ja kasvattaa puuttuvat osat takaisin tulevissa molteissaan. Mikäli jokin kriittisempi osa vauriotuu, hämähäkki voi menehtyä. Samaten uuden nahan kovettumisvaiheessa hämähäkki on hyvin puolustuskyvytön, ja silloin esimerkiksi terraarioon unohtunut ruokasirkka voi pystyä vahingoittamaan sitä kuolettavasti.
Lukki oli yksi viiden ensimmäisen joukossa.
Samoin Punahilkka.
 Mitä isommaksi poikanen ehtii, sitä enemmän odotus kääntyy siihen, kumpaa sukupuolta hämähäkki on. Ihan pienistä poikasista sukupuolta ei näe, ja hämähäkin kasvettuakin se vaatisi ennen sukukypsyyden saavuttamista sitä, että hämähäkiltä saataisiin talteen tarpeeksi ehjä nahka, josta sukupuolen tunnusmerkkejä voitaisiin katsoa. Ennen niitä sukupuolta voi vain arvailla esimerkiksi värityksen, kasvunopeuden ja raajojen pituuden perusteella, ja arvaukset voivat mennä vikaan. Sukupuolikysymys on tarantulien kohdalla aika iso: jos et ole kasvattamassa hämähäkkejä, naaras on useimmiten se mitä kaikki haluavat. Naaraat ovat usein paitsi näyttävämmän värisiä, ne myös jatkavat elämäänsä sukukypsyyden saavutettuaan toisin kuin koiraat. Etenkin kuivien alueiden naarastarantulat voivat elää jopa vuosikymmeniä. Koiraat sen sijaan usein lopettavat syömisen sen moltin jälkeen, jonka myötä ne ovat saavuttaneet sukukypsyytensä, ja alkavat pikkuhiljaa näivettyä. Olin ennen ihmetellyt, miksi niin moni on valmis luovuttamaan koiraansa lisääntymispuuhiin, vaikka useimmissa tapauksessa naaras astutuksen yhteydessä syö sen. Mutta koska vaihtoehto on se, että uros kuolee joka tapauksessa yleensä alle vuodessa hitaasti näivettyen, ymmärrän miksi se toinen vaihtoehtokaan ei tunnu niin pahalta. Etenkin kun koiraan omistaja saa sitten korvaukseksi yleensä puolet slingeistä, ja voi aloittaa kasvun seuraamisen alusta (siinä toivossa, että tällä kertaa tulisi se naaras).
Emilia on sukukypsä naaras ja elää todennäköisesti vielä parikymmentä vuotta.
Iiro molttasi juuri sukukypsäksi koiraaksi, joten hänellä on tehtävänä löytää morsian.
Lajista riippuen hämähäkeissä on toki muutakin seurattavaa kuin se onnistuvatko ne molteissa ja kumpia niistä tulee. Tarantulista löytyy esimerkiksi laaja kirjo erilaisia värejä, jonka lisäksi niiden elintavat erovat toisistaan. Osa elää maantasalla ja kaivamissaan tunneleissa, toiset seitittävät paljon ja tekevät hyvinkin monimutkaisia seittimuodostelmia. Osalla taas on kiipeilyyn erikoistuneet raajat, ja ne tekevät pesänsä purkkiensa ylänurkkiin. Värityksien suhteen muutokset tulevat useimmiten vaiheittain moltti moltilta. Jussi usein mielellään esitteleekin sitten tyyppien tunneleita, seittejä ja moltteja. Itselle toistaiseksi mielenkiintoisinta on ollut seurata, kuinka kaupanpäällisenä tullut Rehveli-hämähäkki pikkuhiljaa regeneroitui eli kasvatti itselleen uudet raajat menetettyään ennen meille tuloaan moltissa kaksi ja puoli jalkaa kahdeksasta. Nyt reilua paria vuotta myöhemmin se on jo täysin ehjä ja kunnossa.

Silti minun on myönnettävä, että nuo fretit joille sattuu ja tapahtuu koko ajan ovat enempi minun juttuni. Edes nopeimmat hämähäkit kun harvemmin liikkuvat turhaan, eli jos kyse ei ole suojautumisesta, saalistamisesta tai seittien vahvistamisesta. Eli vaikka ne periaatteessa voisivat liikkua uskomattoman nopeasti, useimmiten ne näkee seisomassa seittinsä keskellä. Mutta kyllä sitä nykyään ymmärtää jo paremmin, mikä noissa Jussia kiehtoo - ja on porukasta osa erottautunut omiksi lemppareiksi, kuten Rehveli ja Fifi.    

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti