tiistai 7. marraskuuta 2017

Elämää insulinooman kanssa

Tänään olen viettänyt ison osan ajastani yhdessä toukokuisessa päivässä vuonna 2015. Jussin kanssa autossa kevätauringon paistaessa sisään auton ikkunoista. Niissä tunneissa, kun ajettiin Inkoosta kohti Turkua käytyämme katsomassa kahta nelivuotiasta kodinvaihtajafrettiä, jotka olin tapaamisen jälkeen varannut itselleni. Niissä tunneissa, kun keskusteltiin läpi, mihin olemme lähdössä. Keskusteltiin tyttöjen iästä ja siitä, kuinka huonossa kunnossa Snurre oli ollut eläinhoitolalle tullessaan. Siitä, kuinka yleinen insulinooma on ikääntyvillä koko ikänsä nappulaa syöneillä näädillä, ja kuinka todennäköisesti se voisi näillekin tytöille iskeä. Keskusteltiin kaikista niistä muista ongelmista, joita tyttöjen vanha ruokavalio ja muut hoidossa olleet puutteet voisivat vielä heittää eteen. Keskustelimme niistä koko automatkan, sillä tiesin, että kun tytöt haettaisiin kotiin, paluuta ei enää olisi. Sen jälkeen huomio olisi kiinnitettävä siitä, mitä on ollut ja mitä voi tulla, siihen mitä on ja mihin voi vaikuttaa.


Sillä automatkalla päätin, että koittaisin osaltani antaa tytöille kaiken. Kaiken mitä ne eivät olleet vielä saaneet, ja kaiken mitä ne voisivat vielä saada. Kaiken rakkauden ja huolenpidon, mitä minulla on. Että siitä ajasta, mitä me yhdessä saisimme, otettaisiin irti kaikki, eikä tuudittauduttaisi siihen, että aikaa voisi olla vaikka kuinka paljon. Koska nelivuotiaiden kanssa sitä olisi väkisinkin takana lähes yhtä paljon ellei paljon enemmänkin kuin edessä. Kolme viikkoa siitä päivästä meillä alkoi fretillinen elämä. Alkoi opettelu nappuloista liharuokavaliolle. Alkoi pahviset Disneylinnat, riippumatot ja frettinäyttelyreissut. Alkoi se oman kaverin etsiminen Snurrelle. Alkoi lohitahnavuoret, kirjahyllyn valloitus ja putputuspainit. 

Siitä on nyt 2,5 vuotta. Se aika on mennyt aika haipakkaa. Lauma on kasvanut jo kuuteen, ja tyttöjen leluvuoret ovat vallanneet jo kokonaisen huoneen. Minusta on tullut vähän hupsahtanut näätämamma. Mutta päivääkään en kadu. Sillä kello on taas muistuttanut itsestään. Se aikaa mittaava tiimalasi, jossa hiekka on käymässä niin kovin vähiin.


Snurren ensimmäisistä insulinoomaoireista on nyt 11kk. Tähän asti mummuska on pysynyt maaliskuussa aloitetun lääkityksen myötä lähes samanlaisena kuin ennen sairauttaan. Toki vauhti on iän myötä hidastunut, ja uni alkanut maistua aiempaa enemmän, mutta turkki on pysynyt hyvänä ja Snurrella on ollut omat touhunsa. Lääkitystä on jouduttu välissä nostamaan, mutta muuten on menty entiseen malliin. Viimeisen viikon aikana Snurren karva on kuitenkin lähtenyt ohenemaan etenkin niskasta ja hännästä niiden ollessa pieniltä alueilta jo lähes kaljut. Samoin tärrääminen heti herättyä on lisääntynyt. Tärrääminen kyllä tasoittuu mummuskan saatua lääkkeensä tai syötyä jotain, mutta verrattuna aiempaan, insulinooma on selvästi ottanut seuraavan askeleensa. Samalla on siirrytty valkoiselta alueelta harmaalle ja tasaiselta pinnalta kaltevalle. Enää kun ei voi sanoa, että Snurre olisi lääkkeen kanssa täysin oma itsensä. Niinpä alkaa se seuraava tuskainen vaihe: kun pitää päättää, koska on aika.

Nyt  vielä katsellaan ja jännätään, jatkuuko muutos näin nopeana, vai onko kyseessä jokin notkahdus. Nyt haetaan vielä postista lohitahnapaketti ja otetaan sulamaan pikkuhiiriä, jotka ovat Snurren lemppareita. Nautitaan siitä ajasta, mikä vielä on ja koetetaan olla liikaa miettimättä, ovatko nämä nyt ne oikeasti viimeiset päivät ja viikot, joiden pelkäsin olleen jo kesällä. Kotona näätien ja Jussin seurassa se onnistuu kohtalaisen hyvin. Samoin silloin, kun on nähnyt ihmisiä. Mutta tänään töissä varaston hyllyjen välissä se oli jo ihan helkkarin vaikeaa, kun työnteko ei riitä viemään ajatuksia muualle. Sielä tuli jo itkettyä useampaan otteeseen. Rakkaudella kun on valitettavasti sukulaisinaan kipu, suru ja pelko, ja jos haluaa asua rakkauden kanssa, on joskus kestettävä myös näiden sukulaisten vieraillut. Tänään kaikki on kuitenkin vielä ihan hyvin. Tänään meillä on ainakin vielä kaikki kuusi, ja se on tänään tärkeintä.

Tänään tuli myös mietittyä, tekisinkö jotain toisin, jos olisin tänään sielä autossa. Jos tänään olisi se päivä, kun pitäisi päättää, lähdetäänkö tähän kaikkeen. Ja vastaus on yhä helppo: lähtisin. Koska onhan Snurre meidän supermummuska. 


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti