torstai 19. toukokuuta 2016

Voiko maksukyky olla hyvän eläimenpidon mittari

Työkaveri kysyi tänään millä eläinlääkärillä käymme. Kehuin Tuhatjalassa työskentelevää Rosa Jolmaa, joka on hoitanut niin edesmenneet rottani kuin Miikkiksenkin. Seuraavaksi hän kysyi, olisiko minulla vinkata ketään halvempaa. Pieneläinklinikoilla hinnat kun ovat nykyisin korkeat, mutta toki koira pitäisi silti hoidattaa. Tässä kohtaa kun eläimen lajikin selvisi, uskalsin suositella Turun kaupungineläinlääkärin puoleen kääntymistä. Itse en ole sinne eksojen kanssa ikinä uskaltaunut, mutta siskoni kävi sielä opiskeluaikoinaan usein koiransa kanssa, eikä hänellä ollut paikasta koskaan pahaa sanottavaa. Koska siskon opiskeluajoista on vierähtänyt jo muutama vuosi, en muistanut enää kaupungineläinlääkärin nimeä, mutta arvelin nopean googletuksen auttavan.

Yllätyksekseni se ei auttanut. Turun kaupungineläinlääkäri ei tuottanut yhtään suoraa hakutulosta. Pieni lisägooglettelu paljasti syynkin: Turussa ei enää ole omaa kaupungineläinlääkäriä, vaan kaupungilla on sopimus kiireellisen eläinlääkäriavun järjestämisestä yksityisten eläinlääkäriklinikoiden kanssa, jotka perivät hoidosta hinnastonsa mukaisen maksun. Tämä veti väkisin vähän vakavaksi. Ei sillä, että itsellä olisi mitään pieneläinklinikoita vastaan: on hienoa, että nykyään lemmikkieläimillekin löytyy sairaalatasoisia paikkoja, joissa on mahdollista tutkia ja hoitaa hyvin monentyyppisiä vaivoja. Vaan siksi, että on monia tilanteita, joissa pärjättäisiin paljon vähemmälläkin; monessa vaivassa riittäisi, että olisi se yksi lääkäri, joka katsoisi ja määräisi lääkkeet. Yksi lääkäri, jonka ei tarvitse sisällyttää hinnoitteluunsa vastaanottovirkailijoiden palkkoja, röntgrenlaitteita, ultraäänikoneita, juoksumattoja, laboratiotekniikoita... Koko ajan kasvavaa listaa uusimmista tutkimuslaitteittoista ja tekniikoista.

Tosiasia kun on, että kaikki uudet laitehankinnat ja kurssitukset maksetaan kävijöiden toimesta kollektiivisesti. Toki se joka käyttää kissaansa isotooppilaboratiossa hakemassa radioaktiivista jodia kilpirauhasen vajaatoimintaan maksaa niistä suhteessa selvästi enemmän kuin se, joka käyttää omaansa vain rokotuksilla, mutta silti kaikki maksavat niistä osansa käyntimaksun muodossa. Harva laite kun on heti niin kovassa käytössä, että se olisi mahdollista maksattaa vain niillä, jotka hyötyvät siitä suoraan. Niinpä lasku lankeaa kaikille. Pieneläinklinikalla käydessä sitä maksaa paitsi siitä hoidosta, mitä saa juuri sillä käynnillä, myös siitä mahdollisuudesta, että eläintä on mahdollista tutkia ja hoitaa nykyään lähes yhtäpitkälle mitä ihmispotilaita. 

Ongelma tulee vastaan siinä, että eläinlääketieteellistä hoitoa ei tueta samalla tavalla verovaroista mitä ihmisten saamaa hoitoa. Toki ne jotka pystyvät ottamaan lemmikeilleen vakuutuksen selviävät joissain tapauksissa omavastuilla, mutta muut maksavat koko laskun itse. Ja vaikka kyseessä olisi melko pienikin toimenpide, käyntimaksujen koko ajan noustessa loppulasku voi kirpaista ikävästi. Monella eläinomistajilla on näitä laskuja varten etukäteen laadittu suunnitelma esimerkiksi säästötilin. luottokortin tai lainaamaan pystyvän läheisen muodossa, mutta on myös koko ajan kasvava joukko ihmisiä, jotka eivät enää pysty maksamaan. Viime aikoina on törmännyt enenevissä määrin uutisointiin siitä, kuinka lemmikkejä päätyy aiempaa enemmän lopetettaviksi, koska lopetuspiikki on ainoa mihin on varaa. Osa päätyy myös hylkäämään eläimen, jotta se pääsisi eläinsuojeluyhdistysten kautta tarvitsemaansa hoitoon. 

Ollaanko nyt oikeasti lähestymässä pistettä, jossa ihminen ei voi olla hyvä lemmikinomistaja, jos on liian köyhä kustantamaan kaikki saatavilla olevat syöpähoidot, keinonivelet ja tutkimukset? Vai voitaisiinko vielä muuallakin kuin pikkupaikkakunnilla palata siihen, että olisi ainakin yksi paikka, mistä saisi perushyvää hoitoa halvalla? Ei ehkä viimeisen päälle edistyksellistä ja lääketieteellisiin ihmeisiin pystyvää, mutta sellaista että kaikilla olisi oikeasti varaa hoidattaa edes ne peruasiat kuntoon? Niin ettei kenenkään tarvitsisi jättää menemättä eläinlääkärille satojen eurojen laskun pelossa. 

Myönnän kyllä lapsena järkyttyneeni, kun silloinen kunnaneläinlääkäri kysyi suorasukaiseen tapaansa, paljonko rahaa maatiaiskissan hoitoon ollaan valmiita laittamaan. Silloin kysymys tuntui suorastaan loukkaavalta, kun kyseessä oli rakas lemmikki, jonka hengelle ei voinut laittaa hintaa. Nykyään arvostan häntä ihan eri tavalla; hän oli vain realisti, jolla oli selvä käsitys eri hoitojen hinnoista ja ihmisten erilaisista maksukyvyistä. Mitään eläintä ei silti ikinä jätetty hoitamatta, mutta ei lähdetty myöskään hoitamaan keinolla millä tahansa. 

Itse en haluaisi lemmikkien olevan vain rikkaiden etuoikeus. Toki lemmikeihin menee rahaa, välillä paljonkin, mutta ainakin itselläni ne ovat tuoneet myös tuhottomasti iloa läpi koko elämäni. Nyt opiskeluajoista on päästy jo taloudellisesti vähän vakaammalle pohjalle, mutta toivon, että minulla on varaa pitää lemmikkejä vielä eläkkeelläkin. Ja luonnollisesti niin, että niille on varaa kustantaa myös tarvittava terveydenhuolto.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti