torstai 16. heinäkuuta 2015

Savulle uusi koti

Kai se on nyt blogissakin myönnettävä, vaikka asian myöntämiseen ääneen edes Jussille meni minulta monta viikkoa: en koe Savua oikein omaksi lemmikikseni. Savussa ei ole sinänsä mitään vikaa; poika on oikein utelias ja hyvin käsissä pysyvä tapaus. Savu ei vain ole se lemmikki jota olisin kaivannut. Ja niin hankala kuin se onkin myöntää, olisin kaivannut nimenomaan sitä minirottaa, vaikka itsekin aina muistan hiirten hankkijoita muistuttaa, että hiiri on lemmikkinä eri asia kuin rotta. Olisin silti halunnut sellaisen pienen söpön nappisilmän, joka tulee itse luukulle vastaan kun oven avaa ja kipittää siitä itse syliin.
Tosiasia kuitenkin on että vaikka Savu on käsiteltävissä, se ei ole sylihiiri. Se ei itse kaipaa päästä käteen, eikä todellakaan tule sille itse, vaikka tuleekin usein uteliaana katsomaan kättä. Mikäli siis mielin käsitellä Savua, on minun kaivettava se terraariostaan. Ja koska tykkään täyttää terraarion erilaisilla oksilla, pahvilaatikoilla, putkilla heinäkasoilla yms., on pojan esiinkaivaminen usein monen minuutin operaatio. Operaatio, johon nykyään todella harvoin lähden, sillä vaikka Savu ei tunnukaan stressaavan käsittelystä saatuani sen käteen, en usein viitsi nähdä sitä vaivaa, sillä Savu selvästi viihtyy paremmin terraariossaan. Asia ei olisi mikään ongelma, mikäli sitä olisi lähtenyt hakemaan kivaa terraarioeläintä, mutta tällähetkellä pelkkä katselueläin ei vastaa omaa käsitystäni lemmikistä. Niinpä Savu on jäänyt ikävästi hieman väliinputoajaksi: se ei ole minulle samalla tavalla lemmikki kuin Miikkis ja tytöt, mutten myöskään koe saavani siitä katselueläimenä yhtä paljon irti kuin akvaariosta.
Stressasin asiaa monta viikkoa, sillä tokihan minun kuuluisi olla poikaan kiintynyt, kun sen omakseni hankin. Sen ei kuuluisi olla minulle samantekevä: jokin mikä kyllä hoidetaan oikein ja hyvin, mutta jonka poislähteminenkään ei surettaisi. Savun näkeminenkin alkoi kuitenkin aiheuttaa aina ikävän piston, sillä koin itseni sen kanssa epäonnistuneeksi. Kunnes lopulta tänään päätin kaiken uhallakin tehdä asiasta julkisen ja kysyä netin kautta tutulta frettiharrastajalta haluaisiko hän pojan omakseen. Tiesin että kyseinen henkilö aloittelee ruokahiirikasvatusta, joten hänen luonaan Savulla olisi myös naarassseuraa. Hän mietti asiaa hetken ja toivotti pojan sitten tervetulleeksi, eli Savu matkaa hänen luokseen KesäPiknikistä parin viikon päästä. Oma olokin on huojentunut, kun poika pääsee nyt kotiin missä sille on selvä virka.
Nyt omassa taloudessa alkaa sitten jyrsijätön jakso. Ja Savun tapauksen jälkeen tiedän, että tällähetkellä ratkaisu on oikea. Freteissä kun mielestäni yhdistyvät monet rottien parhaat puolet siihen että niitä voi pitää vapaana yhdessä Miikkiksen kanssa. Mikäli jyrsijäkuumeeni uhkaa taas nousta, koetan tyytyä palluttelemaan tuttujen jyrskiä. Tai sitten puhun Jussin hankkimaan roborovskeja: hän kun on niihin erittäin ihastunut, ja hän nyt muutenkin kokee terraarioeläimet eniten omaksi jutukseen. Itsellä sopivat nyt jotenkin paremmin nämä jaloissa pyörivät, vaikka ne osaavatkin olla välillä myös vähän rasittavia vallatessaan koko asunnon (ja sydämen <3).

2 kommenttia:

  1. Jussi ehti miua jo vähän siitä tentata, kun menin pojan ruokakasvatukseen lupaamaan, mutta onneksi sie olit sitten juuri blogiisi hiiristä päivitellyt ;-) Vakuuttui Jussikin sitten siitä, että kyllä ne ruokakasvatuksessa olevatkin voivat huomiota saada ja niistäkin voidaan ihan oikeasti tykätä. Että ei ruokakasvatus niin äkkiä taloudellisesti kannata, että siihen olisi kauheasti järkeä lähteä, jos ei hiiristä edes pitäisi ja niiden hoitoon haluaisi panostaa. Kun usein syynä nimenomaan on se että haluaa jotain muuta kuin sitä tukkukasvatettua hiirtä, jota eläinkaupat myyvät ja haluaa tietää missä oloissa ruokahiiret ovat elämänsä eläneet ja voida vaikuttaa niihin olosuhteisiin.

    VastaaPoista