maanantai 27. helmikuuta 2017

Pentukausi tulee, oletko valmis?!

Nyt eletään sitä aikaa vuodesta, kun kaikki viime vuotiset pennut alkavat olla pikkuhiljaa aikuisia, ja uusi pentukausi on alkamaisillaan. Monella kasvatuseläimellä on kiima päällä, ja astutukset ovat alkaneet. On enää joitain viikkoja siihen, kun facebook ja muu netti alkaa täyttyä pentukuvista, ja tartuttamaan pentukuumetta niihinkin, jotka ovat siltä toistaiseksi välttyneet.



Nelikuinen hammaspeikko
Mikäli olet pentujonossa, tai oma fretti on muuten haaveissa, nyt on hyvä hetki pysähtyä miettimään, mitä pennun tulo taloon voi tarkoittaa. Sekä sitä ruusunpunaista haavekuvaa, jossa kaikki menee juuri niinkuin on haaveillut, sekä sitä toista ääripäätä. Sillä vaikka frettimuksut osaavat olla maailman suloisimpia, osa niistä osaa olla myös aikamoisia riiviöitä. Ja pentua hankittaessa myös se riiviömahdollisuus on hyvä pitää mielessä, sillä kukaan vastuullinen kasvattaja ei voi taata, etteikö pentu voisi olla ensimmäiset viikot tai kuukaudet varsinainen hammaspeikko, vaikka se olisi kuinka hyväluonteista vanhemmista ja asiallisesti sosiaalistettu. Pennun lähtö synnyinkodista maailmalle ja aikuistuminen ovat molemmat niin isoja muutoksia fretin elämässä, että ne voivat tuoda siinä esiin piirteitä, jotka eivät ole vielä ennen luovutusta näkyvissä. Hyväluonteisista vanhemmista olevasta asiallisesti sosiaalistetusta pennusta tulee useimmiten loistava lemmikkifretti, mutta monen pennun kohdalla se vaatii paljon aktiivista työtä ja kärsivällisyyttä myös uudelta omistajalta. Hyvä kasvattaja osaa auttaa sinua valitsemaan pennun, mikä on todennäköisimmin helppo ja aloittelijaystävällinen, mutta se ei vielä tarkoita sitä, että pentu olisi automaattisesti puruvarma tai etteikö se vaatisi työtä.

Toki niitäkin frettejä löytyy, jotka eivät pure ikinä, edes pentuna. Niitä joilta saa alusta asti vain näätäpusuja, ja jotka nukahtelevat jo muksuina luottavaisen oloisena vieraidenkin syliin. Omassa näätälähipiirissä tällaisia tapauksia ovat esimerkiksi Ruut ja Itsy. Useimmat pennut eivät ole kuitenkaan näin helppoja, joten siihen, että oma pentu on todennäköisesti haastavampi kannattaa asennoitua alusta asti. Ja varautua siihen, että pentuaika näätämukelon kanssa voi olla melkoista tunteiden vuoristorataa, kun ottaa väsyneenä hammasta kerta toisensa jälkeen tajuamatta mitä tekee väärin, kun luottamusta ei vain tunnu löytyvän, ja tuntuu että kaikki mitä koittaa saa pennun puremaan vain lujempaa.

Kymmenkuinen (kohtalaisen)puruvarma sylinäätä

Jos frettilapsi tuntuu hampaiden kerakin siltä haaveiden otukselta, nyt on hyvä hetki lähteä rakentemaan itselleen toimivia verkostoja. Oli pentu suunnitelmissa tänä vuonna tai myöhemmin, tulet hyötymään pennun kanssa siitä, että sinulla on kännykkäsi yhteystiedoissa mieluiten useampia erilaisia näätäkontakteja. Ainakin seuraavista hyödyt varmasti:

Kasvattaja. Luotettava kasvattaja on avainhenkilö etenkin ensimmäistä pentua hankittaessa. Hän haastattelee sinut varmistaakseen, että sinulla on riittävät pohjatiedot, ja auttaa parhaansa mukaan täydentämään niitä myöhemmin. Hän tuntee pentusi ja sen suvun, ja osaa parhaiten antaa vinkkejä, mitä juuri tämän pennun kanssa kannattaa lähteä koittamaan.

Lähellä asuvat itseäsi kokeneemmat harrastajat. Heistä on apua etenkin silloin, jos kasvatttaja asuu kauempana. Toki netti on tulvillaan käsittelyohjeita jopa videomuodossa, mutta silti monesti on helpompaa, kun voi pyytää jotakuta näyttämään ihan livenä, ja juuri sen oman pennun kanssa miten hommat toimivat. Välillä se tuo myös sen tervetulleen oivalluksen, ettei pentusi ole toivoton hirviö, vaikka se juuri sillä hetkellä siltä tuntuisikin, vaan että te molemmat tarvitsette vielä lisää treeniä ja varmuutta, että hommat lähtevät sujumaan. Ehkä oletkin jo käynyt jonkun lähialueella asuvan harrastajan luona tutustumassa näätiin, ja voisit kysyä häneltä, voiko hän tarvittaessa auttaa?

Vertaistuki. Toiset pennunomistajat ja/tai aloittelijat, jotka ovat samassa tilanteessa kuin sinä. Iso plussa siitä, jos he asuvat kyllin lähellä, niin että voi laittaa välillä pystyyn pentutreffit. Meidän tapauksessa Sarianna ja Kasperi pentuineen olivat pelastus niinä hetkinä, kun Mitellan akku vain kesti ja kesti, ja oma akku oli ollut jo tunteja hyytymispisteessä, ranteet höllinä ja mieli väsymyksestä itkuinen.

Kaveri, jolla on omaasi haastavampi pentu (tämä etenkin, jos sinulle sattuu haastava pentu). Näin ei ehkä saisi sanoa, mutta joinakin hetkinä on todella piristävää nähdä ystäväsi verta vuotavat haavat. Kun alkaa kyseenalaistaa omaa osaamistaan ja tuntuu, että oma pentu ei kasva ikinä yhteiskuntakelpoiseksi aikuiseksi, siinä missä 'kaikkien muiden' pennut ovat olleet puremattomia ja sisäsiistejä jo kuukausia, on aivan äärimmäisen lohduttavaa viestittää kaverille joka sanoo puremia tulleen taas viisi tälläviikolla kun itse olet saanut vain neljä. Se ei vähennä itseen osuneiden puremien määrää, mutta luo uskoa siihen, että et ole pilaamassa helppoa pentua, vaan etenemässä hitaasti mutta varmasti haastavamman tapauksen kanssa.

Hammastelevan pennun lävistysnäytteitä. Kuvakollaasi Hanna Lampinen
 
Itku. Epäusko. Puremat. Luottamuspula. väsymys. Toistuva paluu alkuun. Sisäsiisteysongelmat. Turhautuminen. Itsensä kyseenalaistaminen.

Miksi kukaan sitten ylipäätään haluaa pentua? Ainakaan sen ensimmäisen jälkeen?

Koska ne ovat maailman mahtavimpia otuksia. Ne saavat sinut nauramaan toistuvasti tempauksillaan, ja maailmassa ei ole mitään suloisempaa kuin nukkuva fretti. Jopa purevat fretit ovat ihan tolkuttoman suloisia nukkuessaan. Ja mitä pidemmän matkan joudut kulkemaan ennen ensimmäisiä näätäpusuja, sen palkitsevimmalta ne lopulta tuntuvat (sitten kun saat elimistösi uskomaan, että kyseessä oli oikeasti pusu, ei purema). Ja kun olet kerran taistellut tiesi frettisi luottamuksen piiriin, pääset todenteolla nauttimaan siitä, mitä kaikkea kuvittelit fretin omistajuuden olevan. Frettipäivillä omistajiensa sylissä luottavaisina loikoilevat näädät vain saavat polun pentuajoista siihen pisteeseen vain näyttämään välillä petollisen helpolta.


Mikäli siis otat fretin, tee se harkitusti. Äläkä luovuta. Mikäli arpaonnesi ei osu maailman helpoimpaan pentuun, kaiva esille yhteystietosi. Kysy ja hae apua, ja muista, että kaikki helpottuu kyllä. Puhu niin monelle kuin sinun täytyy puhua ja sulje pentu tarvittaessa välillä eri huoneeseen, että jaksat taas jatkaa sen koulutusta levättyäsi ensin itse. Hae lisää vertaistukea ja muistuta itsellesi, miksi olet valinnut lajisi. Koeta katsoa tulevaisuuteen, ja muistuta itsellesi, kuinka pitkän matkaa olette alusta jo tulleet.

Vuoden kuluttua todennäköisesti jo naurat pahimmille puremille, ja jostain pentuhuuruisen mielen perukoilta nousee haave toisesta pennusta. Onhan nykyinenkin jo niin helppo (ellei se päätä alkaa ensimmäisenä keväänään todenteolla nirsoilemaan, mutta se onkin jo toinen tarina...), ja hyötyisi varmasti kaverista. Ja eihän se toinen ainakaan pahempi voisi olla...? Itseasiassa, sehän voisi olla vaikka kuinka helppo, nyt kun itselläsikin on jo enemmän kokemusta...

(Ja kyllä, vastoin kaikkea sitä, mitä saatoin viime syksynä vannoa, meille saattaa tulla tänäkin vuonna pentu. Toivon silti, että en pääse tänä vuonna kenenkään yhteystietolistassa viimeiseen kohtaan. Tänä vuonna kun meille tulee toivottavasti se vähän helpompi pentu. Vaikka Mitellastakin on jo saatu aika muru <3).

6 kommenttia:

  1. Kiva postaus ! Tosiaan tuo lohduttaa aina kuulla, että muillakin on samoja ongelmia, vaikkei niitä kenellekkään toivoisi. Mm. viime yönä tulin väsyneenä töistä ja nappasin näädän syliin, joka tervehti tikkaamalla huuliini reiän. Olin niin väsynyt ja turhautunut puremiseen että itkuhan siinä pääsi. No tänään ollaan taas kavereita :) Vaikka tää meidän ensinäätä on ollut aika vaikea tapaus, haaveilen jo tosi paljon pennusta :D Tottakai toivoisi että seuraava olisi edes vähän helpompi, mutta saa nähdä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vertaistuki auttaa hammaspeikkotilanteissa kyllä kivasti. Se jotenkin lievittää, kun tietää, että muutkin käyvät läpi samoja vaiheita matkalla kohti hyvää luottamussuhdetta. Ja että sen tunnelin päässä on valoa xD

      Meilläkin Mitellan kanssa on välillä niin itketty kuin kirottukin. Vaikka itsellä oli kyllä se etu, että Mitella oli itselle jo kolmas, eikä ensimmäinen. Voin silti sanoa suoraan, että Mitellasta on ollut ja on enemmän hommaa, kuin muista kolmesta yhteensä. Ja jos Mitella olisi ollut se ensimmäinen, meillä tuskin olisi neljää frettiä xD Tai ainakaan Jussi ei olisi enää kuvioissa, jos olisin ekana esitellyt Mitellan ja hankkinut sitten kolme samanmerkkistä lisää.

      Poista
    2. Haha :D Tosiaan tulee välillä mietittyä, että mitä oikein tekee väärin kun ei edisty yhtään. Mutta silti uskon että kyllä se tästä taas helpottaa. Nyt on vaikea kuvitella, että ennen implanttia päästin Iinun esim. niskaan(!) siellä se lötkötti. Nyt ei tulis pieneen mieleenkään päästää lähellekkään kasvoja :D

      Poista
    3. Itelläkin oli suunnattomia vaikeuksia olla vetämättä sormea pois, kun Mitella ekan kerran nuoli sitä. Kun oli ihan varma, että se nappaa taas kiinni :-D Ja sit alkoi melkein itkeä, kun tajusi, että se ei purrutkaan, vaan kiepahti syliin kiepille pusujen jälkeen.

      Poista
  2. Tää on hyvä kirjoitus. Jotenkin toi pureminen on se turhauttavin. Pissiä ja kakkaa siivoaa vaikka vähän kiroillen, mut siinä vaiheessa ku kaikista toiveista ja haaveista huolimatta se rakas suloinen näätälapsi tarraa kiinni silmäkulmaan, nenään tai leukaan, on itku lähellä. Se turhautuminen.

    Meillä oli ne kuuluisat helpot näädät ensin. Kaksi, joiden kanssa muutamassa kuukaudessa päästiin sopimukseen. Näädät, jotka ei koskaan purru naamasta tai edes kovin tosissaan käsistä. Kasperilla kohteena oli jalat, Joonatanilla kädet. Molemmat lopetti kuitenkin helposti. Mutta ei Jesper. Viimeksi eilen sain kunnon pureman ranteeseen, kun jätkä tarras leikin tiimellyksessä kunnolla kiinni. Kynnet raapivat käsivarsiin pitkät jäljet. Kyllä niin kismittää.

    Mutta kuten totesit. Siinä se sitten on. Joku kerta kun se on sylissä ja jo vaistomaisesti vedät päätä pois edestä ja saatkin muutaman lipaisun leukapieliin. Tai kun toinen on oppinut pyytämään syliin ja istustekelee tyytyväisenä siinä. Ei välttämättä tarvita pusuja, vain rauhallinen hetki, niin että nääpällä ei ole kiire mihinkään.

    Niin sitä pikku hiljaa itselleen tuputtaa, että kyllä tämä tästä. Sitten kun on itse saanut tukea ja ymmärrystä muilta. Se, että voi laittaa omaan näätäkansan viestiryhmään, ihan mitä tahansa. Milloin huolettaa karvanlähtö tai nirsoilu. Saa heti vastauksia, kun pelkää suolitukosta. Muistellaan yhdessä mitä kaikkea ensiapua flunssan hoidossa onkaan. Kyllä mulle on ollut ihan henkireikä ne muut harrastajat. Ne jotka käy samoja asioita ja tunteita läpi. Sen, että voit jakaa sen hauskan kuvan, kun näätä on kaivanu mullat kukasta. Mutta yhtälailla ne revityt niskat tai ihottumat. Sillä sitä jaksaa, kun saa ääneen sanoa, että hitto, että ottaa välillä päähän!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meillä sisäsiisteyden kanssa oli ehkä pahin, kun Mitellan ja Itsyn tultua myös Snurre ja Esteri unohtivat joksikin aikaa vessapaikkojen käytön tyystin. Ensimmäiset viikot kakkaa ja pissaa oli sitten kaikkialla, ja Esterikin saattoi vääntää kakat vasta pestylle päiväpeitolle vielä katsoen miua suoraan silmiin. Pahimmillaan pyykkikone pyörikin sitten kerran tai pari päivässä, ja kämpän ilma kävi niin kosteaksi, etteivät pyykit tahtoneet enää kuivuakaan. Puhtaat vaatteetkin olivat välillä kortilla, kun niidenkin sekaan ilmestyi kakkaa.

      Siinä olikin sitten joitain viikkoja, kun ei nähnyt juuri muita kuin frettikavereita. Sitä kun ei jaksanut enää sen päälle vastailla kysymyksiin, oliko pennun hankinta nyt ihan järkevää, kun kämppä on kuin pommin jäliltä ja kädet verillä. Kun ei kaikki kaverit näitä oikein ymmärrä silloinkaan, kun eivät pure ja käyttävät vessalaatikkoa.

      Poista